keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ongelmat jatkuvat

Heippa taas!

Oliko jo ikävä? Työkiireet sun muut tekosyyt ovat pitäneet minut näin kauan erossa blogista ja teistä, ystävät! Riittävästi muuta uutta postattavaa ei ole kertynyt, joten jatkanpa tässä Elämäni Bruce Waynen kanssa -suomennosta. Jos et jaksa lukea ensimmäistä osaa, tässä siitä lyhyesti: Tarina alkaa siitä, kun Dick Grayson kertoo elämästään Waynen kartanossa. Hän on juuri lukemassa, tai lukemassa ja lukemassa, läksyjä Brucen työhuoneessa, kun hän näkee pöydän kulmalla mielenkiintoisen laatikon. Poika haluaisi avata sen, muttei onnistu pyrkimyksissään. Hieman lyhyellä pinnalla varustettuna Dick hermostuu laatikkoon ja heittää sen seinään, jolloin mystinen laatikko räjähtää. 

Ja sitten...


-En tarkoittanut… änkytin, sydämeni hakatessa mielettömästi. Nyt kun kaikki oli asettunut ja jäljellä oli vain saastainen tuhkakasa, tajusin, kuinka hirveästi olin pelästynyt. –Se vain… en tiennyt…

-Richard Grayson, Brucen ääneen oli tullut ripaus Batmanin murinaa, sitä ääntä, joka yleensä pelottaa rikollisia, enkä tuntenut oloani kovin turvalliseksi enää, -mitä tapahtui?

-Tutkin laatikkoa, minä tunnustin ja olisin halunnut ravistaa hänen kätensä hartioiltani. En yleensä pane pahakseni Brucen kosketusta, itse asiassa pidän siitä kun hän laskee kätensä hartialleni tai pörröttää hiuksiani. Mutta tämä oli hänen Sinä-katsot-minuun-kun-puhun-sinulle –ote ja aloin änkyttää:

-Lö-löin polveni ja pu-pudotin laatikon.

-Pudotit sen? Bruce kysyi ankarasti, kyseenalaistaen.

-Okei, heitin sen, myönsin. –Luulin, että se olisi vain kimmonnut seinästä lattialle, mutta se räjähti.

Bruce näytti hetken siltä, että olisi halunnut repiä pääni irti, sitten hän halasi minua. Voin nähdä miten tunteet vaihtuivat hänen kasvoillaan, kun hän kiristi uudelleen otettaan olkapäissäni.

-Heitit seinään laatikon, josta et tiennyt mitä se sisältää? Heitit laatikon, joka oli MINUN työhuoneessani, MINUN työpöydälläni? Heitit sen, koska et voinut säilyttää malttiasi?

-Minä todella satutin polveni, väitin, vaikka tiesin kuinka pöljältä se kuulosti.

-Silloin sinun olisi pitänyt laittaa laatikko takaisin ja hakea polveesi jäitä. Brucen ääni oli kuin jäätä.

Katsoin tuhoutunutta seinää. Näin taulun, joka oli ollut toisella puolella, lojuvan nyt lattialla lasinsirpaleiden keskellä.

-Mitä laatikossa oli? kuiskasin.

-Jonkinlainen pommi, luulisin. Bruce vilkaisi Alfrediin.

Alfred näytti huolestuneelta kertoessaan, että oli löytänyt laatikon Lepakkoautosta, penkin alta.

-Siinä oli käsinkirjoitettu viesti, jossa luki: Batmanille, kaikella rakkaudella, vilpittömästi Sinun. Arvelin, että se oli Batmanin naispuoliselta ihailijalta, etenkin viestin yläreunassa olevien sydämien vuoksi. Toin sen tänne, koska ajattelin, että haluaisitte tutkia sitä itse, sir.

-On selvää, että minun oli tarkoitus avata se ja kokea melko ikävä yllätys, Bruce sanoi hiljaa.

Kauhun väristykset kulkivat lävitseni kuvitellessani, miten Bruce olisi löytänyt laatikon, keksinyt tavan miten avata se, avannut hitaasti kannen ja sitten…

Tunsin kyynelten kirvelevän silmäkulmiani, enkä halunnut Brucen näkevän minun itkevän. –Olen pahoillani, sanoin kiireesti. –En tiennyt.

-Pyydän anteeksi myös, sir, Alfred kiirehti lisäämään. –Olin ajattelematon, varsinkin kun on lapsi talossa.

Muulloin olisin kiukustunut, kun minua kutsutaan lapseksi, olenhan 12-vuotias, vain puolen vuoden päästä 13. Nyt pystyin vain ajattelemaan, kuinka olin pelästynyt, kuinka pahasti olisin voinut itseni satuttaa ja kuinka Bruce olisi voinut kuolla.

Yritin vetäytyä irti Brucesta. Ehkä paeta huoneeseeni, ehkä paeta ulko-ovesta ja koko talosta. Mutta Bruce ei irrottanut minusta.

-Rauhoitu, Dick, hän sanoi rauhoittavasti ja maltillisesti. –En koskaan olisi yrittänyt avata laatikkoa tietäen, miten pitkä lista vihollisia minulla on. Olisin vienyt sen Luolaan ja tehnyt sille luultavasti röntgentutkimuksen saadakseni selville, mitä se sisälsi. En olisi ollut missään vaarassa. Mutta sinä…

Hän katsoi alas minuun. Todella alas, sillä hän on melkein kaksi metrinen, enkä minä ole kuin juuri ja juuri 160. Hän katsoi minuun ja sisukseni heittivät ympäri. Olin nähnyt tuon katseen ennenkin ja tiesin mitä se tarkoitti. Olin nähnyt sen vain muutaman kerran näiden vuosien aikana; kerran, kun olin asunut kaksi kuukautta kartanossa, aioin karata ja hän oli etsinyt minua myöhäiseen iltaan saakka, kerran kun olin sanonut häntä suutuspäissäni halpamaiseksi, enkä suostunut pyytämään anteeksi ja saatuamme koulussa kuutosluokan puolivuotistodistukset; paperissani oli 2 D:tä ja 2 F:ää. Kaikki nämä päättyivät samalla tavalla: hän piti ankaran saarnan, minun silmäni täyttyivät kyynelistä ja sain takamukseni kipeäksi. Minulla oli erittäin huono tunne siitä, että tämä tulisi olemaan yksi niistä kerroista.

-Bruce, olen pahoillani, toistin kiireesti. –Olin kyllästynyt odottamaan sinua ja otin laatikon ajattelematta. Ja sitten suutin ja heitin sen, ajattelematta taaskaan. En olisi halunnut heittää, enkä olisi heittänyt, jos olisin tiennyt, että se oli pommi. En olisi koskaan koskenutkaan siihen, jos olisin tiennyt.

-Tiedän, Dick, Bruce sanoi hiljaisella, murheellisella äänellä. –Mutta tosiasia on, että sinä koskit ja heitit. Jos olisimme vain miljonääri ja hänen suojattinsa, olisin järkyttynyt, kun sinä kosket tavaroihini ja heittelet niitä. Minä halusin vain, että olisit hetken keskittynyt kotitehtäviisi. Mutta me emme ole vain miljonääri ja hänen suojattinsa. Sinä tiedät, kuka minä olen ja kenen haluan sinun olevan tulevaisuudessa. Siksi en voi antaa asian olla.

Painoin huuleni yhteen yrittäen estää niitä vapisemasta. Olisin hyväksynyt kaiken muun, mutta en sitä, että Bruce oli pettynyt minuun. Olisipa Bruce huutanut, ollut suunniltaan tai kiskonut pääni irti, se olisi ollut ok. Mutta Bruce oli hiljaa, vakava ja pettynyt, kun oli menettänyt luottamuksensa minuun. Se tunne repi minut kappaleiksi. Silmäni täyttyivät kyynelistä. Hänen työhuoneensa oli sekaisin, työtuolinsa oli kolmena kappaleena, paperinsa pöydällä olivat pölyn peitossa, samoin läksyni. Kaikki oli pilalla ja halusin, että Alfred ja Bruce katsoisivat muualle, etteivät he huomaisi kyyneleitäni.

-Dick, Brucen rauhallinen ääni melkein repi minut kappaleiksi, en kestänyt sitä, että hän puhui minulle niin nätisti vaikka olin aiheuttanut niin paljon pahaa. –Mikset menisi yläkertaan ja suihkuun? Sitten voit pukeutua illalliselle, mutta odota minua huoneessasi. Tulen kohta ylös.

Nyökkäsin. Kaikki näytti sumealta kyynelten takaa ja olin törmätä oveen. Pääsin käytävään ja muutaman askelen päähän portaikosta, kun aloin tuntea huimausta ja jouduin tarttumaan kaiteeseen. Tuntui kuin kaikki veri olisi karannut päästäni, tunsin itseni sairaaksi, käteni vapisivat, oli kylmä ja kuuma yhtä aikaa, jalkani eivät toimineet. Seisoin vavisten paikoillani.

-Voi sinua, Grayson-herra, kuulin Alfredin äänen viereltäni. Hän kutsui minua usein Richard-herraksi tai Dick-herraksi, mutta aiheuttaessani hätää ja huolta hän palasi käyttämään nimeä, jota käytti silloin kun olin juuri muuttanut kartanoon. –Kaikki on kunnossa, nuori herra. Olet vain hieman säikähtänyt räjähdyksestä, mutta niin me olemme kaikki. Joskus unohdan, miten vaarallista Bruce-herran elämä voi olla ja kuinka huolellisesti meidän kaikkien on toimittava.

Hän puhui rauhoittavalla äänellä ja tarttui käsivarrestani. Hän laittoi molemmat kätensä ympärilleni ja kävelytti minut portaat ylös, puhuen samalla rauhoittavasti. Muulloin olisin riuhtaissut itseni irti vihaisesti, vihaisena siitä, että hän kohteli minua kuin pikkulasta. Mutta nyt olin onnellinen hänen tukiessaan minua koko matkan pitkät portaat ylös ja käytävää pitkin huoneeseeni. 

Päästyämme kylpyhuoneeseeni, hän istutti minut alas suljetulle wc-kannelle ja minä istuin typertyneenä, kun hän täytti kylpyammeen kuumalla vedellä. En juuri koskaan käynyt kylvyssä, aina suihkussa, mutta kuuma kylpy tuntui paremmalta ajatukselta kuin mikään muu tällä hetkellä. Katselin nousevaa veden pintaa, tunsin kuinka käsivarteni olivat kananlihalla ja yritin rauhoittua.