Kevät tulee kohisten

Viime lauantaina se sitten tapahtui: Meidän neiti Vanhimmainen päätti peruskoulun. Itseni tuntien olin varustanut itseni Nessulla ja pääsinkin yllättävän pitkälle, lähes päättäjäisjuhlien loppuun asti kuivin silmin, mutta kun valinnaisen musiikin ryhmä esiintyi loppunumerossa, ihan sen lopussa, padot aukesi, eikä meinannut mennä ollenkaan kiinni. Vielä iltapäivälläkin, juhlat olivat siis aamulla, silmät tahtoivat pienestäkin ajatuksesta kostua. On se kovaa olla Äiti. Loppunumero oli hyvin suunniteltu; alussa oli kaksi laulajaa ja joka säkeistön jälkeen tuli lavalle lisää porukkaa. Aluksi laulajien joukkoon liittyi yksi akustinen kitara (lempisoittimeni!), seuraavaan säkeistöön liittyi taas lisää porukkaa ja seuraavassa ja laulun lopussa oli jo koko porukka lavalla. "Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun..." Rehtorikin lausui loppusanoissaan, että tässä meinaa ihan oma silmäkin kostua, mutta niin tänään saakin. Ihminen on siinä mielessä hauska laumaeläin, että jos yksi nauraa, se tartuttaa naurun toisiinkin ja kun yksi kyynelehtii, se tarttuu muihinkin. Kovasti juhlan jälkeen näkyi halailevia, kyynelöiviä nuoria ja näin minä, onneksi, muidenkin äitien silmiä kosteina. Meidän jäyheliini ei kyynelöinyt, eikä halunnut edes päättäjäiskahveille koulun ruokalaan. Niin äkkiä pois kuin mahdollista, oli kommentti. Ei, kuulemma, jää vanhaa koulua ikävä. Uskoisikohan tuota?

Tätä Haloo Helsingin biisiä nuoret siis lauloivat
Kuussa tuulee

Kiirettä piti Neidillä päättäjäisten jälkeen. Ensin piti käydä tanssikaverin ylioppilasjuhlissa shampanjalla (tanssiopettajakin oli paikalla ja ihanan äidillisenä oppilaitaan kohtaan, kysyi, että tiesihän Neiti, että siinä on alkoholia. Ettei tule yllätyksiä. On tyty saanut maistaa skumppaa ennenkin). Sitten mopo vei yhdelle luokkakaverille, entiselle siis ja vielä junalla yöksi yhdelle kaverille, joka oli jo muuttanut tulevaan opiskelukaupunkiinsa.
Mutta; mepä heräsimme neiti Keskimmäisen kanssa jo seuraavana maanantaina puoli neljältä aamulla ja lähdimme tämän neidin yhden kaverin kanssa pikapyrähdykselle Tallinnaan. Pakollisten ostosten ja eläintarhakäynnin jälkeen, seuraavan päivän iltana, kotiin lähtiessä, väsytti, jalat olivat turkasen kipeänä ja lompakosta lensi koiperhosia. Hauska reissu siis oli taas kerran.
Tällä kertaa jutustelu loppuu tähän, houkuttelee liiaksi Tallinnan tuliaiset. Voi voi kun taas muistaisi, mihin "Dickin Durinat" viimeksi jäi....

-Hepa-

NIGHTWING OSA 4

Löydettyäni rakennuksen, jossa Deathstroke, Slade Wilson, piti majaa, tarkkailin tilannetta aluksi katolta käsin. Oli uskomatonta, että hänellä oli vain yksi kätyri, joka muistutti vaatetukseltaan sotilaspalvelijaa. Sopivan tilaisuuden tullen rikoin katonrajassa olevan ikkunan ja, ehkä hieman teatraalisesti, komealla nelosvoltilla syöksyin Deathstroken niskaan. Muuten täydellistä, mutta tyyppikin osasi olla teatraalinen. Juuri ennen kuin olisi saanut minut niskaansa, hän astui askeleen sivuun, eikä alastuloni ollut niin hallittu kuin olisin toivonut.

Deathstroke taputti kuin sirkuksen yleisö, mutta hidastettuna.

-Loistavaa, upea nelosvoltti! hän sanoi. –Niitä ei usein näekään. Itseasiassa satun tietämään, ettei puhdasta nelosvolttia osaa tehdä kuin muutama ihminen maailmassa. Yksi heistä kuoli vähän aikaa sitten 87-vuotiaana, toinen tuskin pyörisi katolta 58-vuotiaana, joten sinun täytyy olla Lentävien Graysonien pojan rääpäle, jonka näin kerran harjoittelevan vieraillessani Halyn sirkuksessa.

Oli totta, että 8-vuotiaana vasta harjoittelin volttia, mutta olin siinä jo silloin melko hyvä ja myöhemmin, Lepakkoluolassa, hioin sen täydelliseksi. En jäänyt kuuntelemaan enempää vaan syöksyin suinpäin Deathstroken kimppuun. Vaikka laitoin kaiken taitoni peliin, taisin saada iskuja enemmän kuin itse sain annettua, iskuja, jotka eivät hievahduttanetkaan kamppailupariani.

-Täytyy myöntää, että olet kohtuullinen taistelija. Jos antaisit minun kouluttaa itseäsi, saisin vielä hiomattomasta timantista täydellisen taistelukoneen.

-Haista home! tokaisin ja pistin parastani saadakseni hänet kanveesiin.

-Isäsi olisi kaivannut kaltaistasi herhiläistä niitä velkojia vastaan, joilta oli erehtynyt lainaamaan rahoja, joilla yritti auttaa pitämään Haly-sirkusta pystyssä. Lopulta hän kääntyi puoleeni, pyysi suojelua velkojiltaan.

Suojelua Deathstrokelta? Anthony Zuccohan oli ollut se, joka oli tarjoutunut, suojelurahoja vastaan tietenkin, suojelemaan sirkusta. Ja miltä? Isä ei koskaan olisi lähtenyt lainaamaan korkoa kiskovilta verenimijöiltä, Zucco oli vastuussa vanhempieni kuolemasta. Kesken taistelun tiimellyksen sanoinkin tämän Deathstrokelle, vaikka Bruce oli aina käskenyt keskittymään vain siihen, mitä kulloinkin oli tekemässä.

-Zucco? Deathstroke nauroi kolkkoa naurua. –Zucco oli vain marionetti, jonka naruja vetelin. Isäsi teki vain yhden virheen; hän alkoi kiristää minua. Kehotin häntä ajattelemaan perhettään ja sen hyvinvointia, mutta hän ei halunnut ymmärtää selvää puhetta. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Sinunkin piti olla mennyttä sinä iltana, mutta nahkasiipinen ystäväsi pääsi väliin. Usko minua, poika, isäsi saa syyttää itseään omasta ja kauniin vaimonsa kuolemasta ja sinun orvoksi jäämistä.

-Valehtelet! huusin ja lisäsin vielä viimeiset voimani ja taitoni peliin, mutta Deathstroke ei juurikaan siitä hätkähtänyt.

-Ei, nyt tämä saa riittää, Deathstroke sanoi. -Sinun piti kuolla vanhempiesi kanssa jo vuosia sitten, mutta vahingon voi korjata nytkin.

Pian tajusin, että hän oli tähän asti vain leikitellyt kanssani. Yksi isku ja makasin tokkuraisena maassa, kykenemättä mihinkään. Parin lisätällin jälkeen menetin tajuntani. Kaikki muuttui mustan puhuvaksi, verenmakuiseksi usvaksi. Viimeinen ajatukseni oli, että pian tapaisin jälleen vanhempani, kun poistuisin tästä ajasta ja paikasta.

En tiedä kuinka kauan täydellistä pimeyttä oli kestänyt, mutta vähitellen aloin tuntea kivun, joka tuntui… no, vähän joka paikassa. Hiljaa voihkien aloin tavoitella tajunnan tilaa. Minun piti… Deahtstroke oli saatava…

-Dick…, kuulin samassa tutun äänen.

-E-en taidakaan olla kuollut, sain mutistua. –Kuolleeseen ei koske näin. Etkä sinä olisi paikalla. Bruce, mitä tapahtui?

-Jäit tiejyrän alle. Tiejyrän, jonka nimi on Deathstroke. Mitä pahusta sinä oikein luulit tekeväsi, poika? Lähteä nyt yksin hänen kaltaistaan tappokonetta vastaan.

-Älä saarnaa, päähän koskee tarpeeksi muutenkin. Missä minä olen? kysyin.

-Blüdhavenin yksityisessä sairaalassa. Tapahtui jotain merkillistä, mutta se pelasti henkesi. Luolan tietokonenäytölle tuli viesti, että olet vaarassa, että aiot Deathstroken kimppuun. Joku on onnistunut hakkeroitumaan Batmanin tietokoneeseen. Kuka…

Ennen kuin Bruce sai kysymystään loppuun, aukesi huoneen ovi ja valkotakkinen lääkäri astui sisään.

-Hyvä, täällä ollaan jo hereillä. Onko kipuja?

Nyökkäsin ja ilmeisesti lääkäri oli arvannut vastaukseni, sillä hän pisti saman tien käsivarteeni aimo annoksen kipulääkettä.

-On varsinainen ihme, että olet ylipäätään hengissä. Lupaa minulle, ettet mene rinteeseen ennen kuin olet oppinut laskettelemaan. Ja muista pysyä vain merkityillä alueilla.

Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä lääkäri sanoi. Tietenkin Bruce oli sepittänyt peitetarinan loukkaantumiseni syyksi.

-Pi-pitihän minun näyttää tuolle vanhukselle miten mäkeä lasketaan, vastasin ja yritin virnistää, mutta sekin teki kipeää, joten se jäi yritykseksi.

-Minä pidän huolen siitä, ettei hän mene rinteeseen enää ikinä, Bruce sanoi.

Lääkäri naurahti ja sanoi ennen kuin poistui:

-Jos tarvitsette jotain, herra Grayson, kipulääkettä tai muuta, painakaa vain hälytysnappia. Olemme täällä teitä ja teidän hyvinvointianne varten.

Kun lääkäri oli mennyt, tokaisin:

-Minä laskettelen paremmin kuin sinä.

-Sehän nähdään, Bruce vastasi. –Ja katso, ketä kutsut vanhukseksi, pentu, hän jatkoi naurahtaen ja leikkisän kovakouraisesti pyöräytti hiuksiani.

Vietin muutamia viikkoja sairaalassa. ”Lasketteluonnettomuuteni” vammoiksi olin saanut kovan aivotärähdyksen, murtuneen käden, kolme katkennutta kylkiluuta, ja pahasti nyrjähtäneen nilkan. Lääkäri sanoi olevan ihme, etteivät katkenneet kylkiluut olleet vahingoittaneet sisäelimiä. Loppuun asti Deathstroke oli sittenkin vain leikitellyt kanssani, muuten en makaisi sairaalavuoteessa kyllästymässä vaan arkussa, mullan alla.

Heti, kun isoimmat kivut hellittivät, minä todella aloin kyllästyä sairaalassa makoiluun. Onneksi luonani kävi vieraita: Barbara kävi miltei joka päivä ja Brucekin kävi toisen kerran kiireiltään. Muutamia päiviä ennen kotiuttamistani yksi vieraista koputti huoneeni oveen.

-Sisään, kehoitin tulijaa.

Ihmetyksekseni ovesta astui Lucius Fox, joka päätään ravistellen murahti:

-Selkääsi sietäisit, jos et olisi jo niin piestyn näköinen. Mitä minä sanoin sinulle, kun pyysit minua puvustajaksesi? Sooloilu olisi silkkaa itsemurhaa ja ilman erästä nuorta naista, et olisi täällä naurattamassa sisar hento valkoisia.

-Tiedän, olen hänelle ikuisesti kiitollisuuden velassa ja nykyään teemmekin yhteistyötä, vastasin, muuten välittämättä Lucin moitteista.

Juttelimme niitä näitä, ja juuri kun Lucius oli tekemässä lähtöä, otin puheeksi erään asian, jota olin ehtinyt toimettomuuteni aikana ajatella.

-Luc, ehkä tiedät, että me emme Barbaran kanssa ainoastaan tee yhteistyötä. Meillä on… meillä on ollut jo pitkään… no, aika lämpimät välit. Pyytäisin sinulta yhtä palvelusta, kun en täältä käsin voi tehdä asian eteen mitään.

Näytin Luciukselle erästä katalogia, jonka olin löytänyt erään lehden välistä, jota olin ikävystymistä ehkäisemään laiskasti selaillut. Olin rengastanut katalogista yhden esineen ja pyysin nyt Luciltä:

-Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen? Voitko hankkia minulle tuollaisen, maksan sen sinulle takaisin, kun pääsen täältä? Sinä kaiketi tiedät oikean koon.

Lucius katsoi parikin kertaa ensin ympyröimääni kuvaa, sitten minua.

-Taidat olla tosissasi, hän lopulta sanoi ja äänestään kuulsi pieni epävarmuus.

-Yhtä tosissani en ole eläissäni ollut, vakuutin ja hetken mietittyään Lucius lupasi hoitaa asian.

Kun Lucius oli hoitanut asian ja Barbaran tullessa seuraavan kerran minua katsomaan, pyysin häntä kanssani sairaalan puistoon kävelemään. Tai miten sen kävelemisen laita sitten olikaan, Barbarahan liikkui pyörätuolilla ja itse jouduin koikkelehtimaan kyynärsauvoilla. Sairaalan puistoon oli sijoitettu sinne tänne penkkejä kauniiden kukkaistutusten väliin, ja yhden tällaisen penkin luo vein Barbaran. Olin huoneeni ikkunasta katsellut puistoa ja yrittänyt valita kauneimman paikan asiani toimittamiseen. Mielestäni kaunein paikka oli suurten ruusupensaiden katveessa.

Katkaisin ruusupensaasta yhden suurimmista ja hehkuvimmista ruusuista, ja ojensin sen Barbaralle. Olin suunnitellut sanani tarkkaan.

-Barbara, me olemme tunteneet jo vuosia ja sinä ehkä tiedät, miten paljon rakastin sinua silloin, ennen kuin Jokeri vei sinut minulta, vaikken sitä tainnut koskaan suoraan sanoakaan.

-Ja minä rakastin sinua jo silloin kun olit vielä pöhkö pikkupoika, tuskin saavuttanut teini-ikää. Rakastin sinua ja sinun sinistä takkiasi, Barbara kikatti ja minunkin oli hymyiltävä tyhmän, sinisen takin muistolle. –Rakastin sinua silloinkin, kun minun piti muuttua kovaksi, mustatukkaiseksi, niittirotsi tytöksi, jolla kätkin totuuden Lepakkotytöstä.

Barbara huokaisi. Jokeri oli tuhonnut niin paljon, enemmän kuin tiesikään.

-Tiedät, että minun elämäni muuttui kertaheitolla sen jälkeen kun…, aloitin, -olimme haudanneet sinut. Sain tarpeekseni… kaikesta ja tulin Blüdhaveniin. En olisi voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa, että jonain päivänä löytäisin sinut, ensin korvastani ja lopulta olohuoneestani. Ja nyt… en halua enää koskaan menettää sinua. Barbara, minä tiedän, että me olemme vielä nuoria, mutta ainakin minä tiedän mitä haluan. Minä haluan sinut. Barbara, haluaisin, että menet kanssani naimisiin.

Tartuin tytön käteen ja kaivoin taskustani Luciuksen edellisenä päivänä tuoman rasian ja avasin sen. Niin kuin rasian kultarenkaaseen istutettu timantti, niin loistivat myös Barbaran silmät.

-Oi, Dick…, hän henkäisi. –Se on uskomattoman kaunis.

Otin sormuksen rasiastaan ja sovitin sen hellästi hänen vasempaan nimettömäänsä ja kyllä, Lucius oli tiennyt oikean koon, sormus istui kuin valettu. Barbara nosti kätensä ihaillakseen sitä. Pian kuitenkin näin epävarmuuden tytön silmissä.

-Dick, sormus on kaunis ja minä rakastan sinua niin kauhean paljon, mutta…

-Ei, Barbara, älä sano sitä… pyysin, mutta aivan kuin kiinnittämättä huomiota siihen mitä olin sanonut, hän jatkoi:

-... tarvitsen miettimisaikaa. Kuten sanoit, pääset pois sairaalasta parin päivän päästä. Anna minun miettiä sinne asti. Kun pääset kotiin, annan vastaukseni.

Siihen minun oli tyytyminen. 

Ziuh Wiuh elämää

Eikä aina niin positiivisessa mielessä.

Hei taas! Pääsi hieman venähtämään päivitys, mutta tässä on taas ollut vähän kaikkea. Muu muassa Isännän kurkkumöykäle on aiheuttanut murheita. Viime viikolla, vihdosta viimein ja lääkäriltä toiselle viskomisen jälkeen, saimme kutsut kuvauksiin ja lääkärille, mutta vasta noin kuukauden päähän. Isäntä jo hieman tuskastuneena huokaisi, että pääsisipä edes kunnalliselle puolelle lääkärille, kun yksityisellä eivät saa mitään aikaan. Eipä tiennyt mitä toivoi. Seuraavan päivän iltana, ollessaan iltapalalla, Isännän liike pysähtyi ja kun kysyin, mikäs nyt, sanoi vaan, että sydän lyö jotenkin oudosti. Minä siihen puolivitsillä, eihän tuo Ukko-kultakaan koskaan tosissaan ole, että soitetaanko ambulanssi? Eikä mitään, alkoi itse ottamaan verenpaineita ja sykkeitä, ja nehän oli ihan päin pyllyä. Ukko-kulta muuttui kovin kumman näköiseksi ja aloin jo tosissani kysellä, miten olisi sen ambulanssin laita. Ei, ei, mutta mennään käymään lääkärillä. Ja mehän mentiin. Olen jo aikaisemmin saanut Isännän työkaverilta lempinimen Vatanen, vanhan suomalaisen rallikuskin mukaan. Tämä tapahtui silloin, kun keikkasin autoni talviliukkailla, joitain vuosia sitten, muutaman kerran katon kautta ympäri, minun tuurillani katollaan ojarummun päälle ja siitä kimmokkeena parin metrin ilmalennolla pellolle ja tietysti katolleen. Siinä oli suojelusenkelit (-lepakot), -enkelit, (-lepakot), -enkelit... no niin, no niin, nyt riittää... mukana, eikä siinä sattunut sen pahemmin, muutaman viikon kärsin selkäkivuista ja se siitä. Mutta nyt siis mentiin, ei vatastelemalla, mutta kovaa kuitenkin, ohi peltojen ja kauriiden, kohti sairaalaa. Siellä Ukko-kulta pääsi hyvin pian pötköttelemään sänkyyn tipan ja tarkkailun kera; sydämen oikea eteiskammio oli mennyt värinään, ilmeisesti kiitos sen kurkkumöykäleen, joka oli jo alkanut painaa sydänhermoa. Onneksi seuraavana päivänä vuorossa oleva lääkäri oli kiinnostunut vähän enemmän potilaasta kuin aikaisemmat lääkärit, kaulasta otettiin näyte ja todettiin, onneksi, kystaksi. Nyt Ukko-kulta viettää rauhallista sairaslomaa ja odottelee pääsyä jatkotutkimuksiin ja -toimenpiteisiin.
Tai rauhallista ja rauhallista. Meidän Neidit lähtivät junalla Turkuun katsomaan serkkuaan ja koska meillä on sattuneista syistä alkanut loppuelämän ensimmäinen päivä ja Isännällä on haaveita maailmanmatkailusta, on hänellä kiikarissa asuntoauto, ja yhtä sellaista kävimme Turun kupeessa katsomassa. Samalla reissulla haettiin tytöt kotiin. Pian alkaa taas kevään Ziuhkis Wiuhkis! Tiedossa vielä toivottuja Muumi-konsertteja, tanssiesityksiä ja -kilpailuja, teatteria ym. ym. Ja sitten, alkukesälomasta se jännittävä tieto, mihin Neiti Vanhimmainen pääse opiskelemaan.

Ihan helppoa ei ole ollut tehdä tätä päivitystä ja sama tilanne jatkuu loppuun asti. Tätä osaa Stooria on aika paljon "elävöitetty", koska tähän vaan on kolahtanut niin paljon biisejä ja loppuun vielä Loistavan, Upean, Lahjakkaan, Ihanan, Sexyn Ismahawk'in eli Danny Shepherd'in ja kumppanien Nightwing-jakso, joka auttoi minua pääsemään yhdestä vaikeasta kynnyksestä yli. Loput jaksot löytyvät myös minun My Batman and Robin -listalta. Älkää antako sen häiritä, että pojat ja Barbara ovat hieman liian vanhoja, eikä Brucekaan ihan vastaa ainakaan minun mielikuviani, mutta muuten se on loistava! Ja sanoihan Burt Ward'kin hakiessaan aikoinaan Robinin roolia ja, olikohan itse William Dozier, kun epäili, menisikö 19-vuotias Burt uskottavasti 15-17 -vuotiaasta: "Älä pelkää, en kasva tästä enää." Pitemmittä puheitta, nenäliinat valmiiksi, kun päätämme luvun

BARBARA (OSA 3)

Kyllä, minä olisin todella tiennyt, mitä olisin tehnyt, mutta Kohtalo puuttui peliin. Ja Kohtalolla, kuten liian usein ennenkin, oli valkeat kasvot, vihreä tukka ja suu ikuisessa, pirullisessa virneessä.

Sinä iltana olimme jälleen Gordonien talossa kahden. Istuin pienen keittiön pöydän ääressä ja katselin Barbaran touhuamista. Luoja, miten seksikkäältä hän näytti puuhaillessaan, päällään vain alushousut ja hätäisesti napitettu paita, josta kaksi ylintä nappia oli auki. Kunhan saisimme syödyksi…

-Tähän voisi tottua, totesin, kun Barbara nosti eteeni lautasen, jolla oli kaksi isoa, herkullisen näköistä kolmioleipää ja lasin colaa. Ennen kuin ehdin edes maistaa, rannekkeeni hälytti.

-Tuo on metka, tuo sinun rannekännykkäsi. Onko se Wayne Tech’in omaa tuotantoa? Barbara kysyi. -Tiedätkö, koska ne tulee myyntiin?

En voinut sanoa tytölle, että tämä malli tulisi tuskin koskaan myyntiin ja tiesin, kuka minua kaipasi ja miksi.

-No? vastasin lyhyesti ja ehkä hieman tylysti.

-Missä olet? kuulimme Brucen kysyvän.

-Gordoneilla, vastasin.

-Olen portilla viiden minuutin päästä. Ole valmis tulemaan HETI ulos, meillä on kiire… kokoukseen.

-Ok, vastasin. Ensimmäisen kerran en ollut kauhean innoissani Robinin tulevasta keikasta.

-Harmi, Barbara sanoi, kun katkaisin yhteyden. –Mihin kokouksen?

-Johonkin Wayne Enterpricen turhan tärkeään tapaamiseen. Bruce on alkanut ottaa minut mukaansa niihin, hän kai odottaa, että jonain päivänä työskentelen hänen rinnallaan… alaisuudessaan… tai en minä tiedä.

Minun oli vaikeaa valehdella Barbaralle, mutta enhän voinut kertoa hänelle, mihin oikeasti olin menossa. Hotkaisin parilla suupalalla toisen leivistä ja huuhtelin sen alas colakulauksella.

-Harmi… -Tuletko…, aloitimme yhtä aikaa, -että minun on… -takaisin, kun… Barbara heläytti kauniin naurunsa. –Sano sinä ensin, mitä olit sanomassa?

-Ei, kun sano sinä ensin, minäkin hymyilin. –Ei, vaan sinä, Barbara sanoi hymyillen niin keimailevasti, että olin vähällä unohtaa Robinin velvollisuuteni ja kantaa tytön takaisin sänkyyn. Päädyin sen sijaan suutelemaan häntä, aivan kuin en aikoisi koskaan lopettaa. Kesken suudelman, rannekkeeni linja rasahti auki.

-Dick?

-Mmmmm… sain mumistua vastaukseksi.

-Olen pihassa, ala tulla.

-Mmmm…

-Dick, NYT HETI!

Vaivoin sain huuleni irti Barbaran huulista ja sain kähistyä:

-Pakko mennä. Mutta tulen takaisin, niin pian kuin pääsen.

Vielä nopea suukko ja sitten olin jo menossa. Jos olisin kuullut, mitä Barbara oven toisella puolella sanoi itsekseen, olisin ollut enemmän kuin hieman ihmeissäni, hän nimittäin sanoi:

-Ole varovainen, Dick.

Meillä ei Brucen kanssa ollut edessä mikään helppo keikka. ”Ystävämme” Jokeri oli jälleen onnistunut pakenemaan Arkhamista ja vaikka etsimme häntä koko yön, jututimme jopa, ihan ystävällisesti, hänen vanhoja kätyreitään, emme löytäneet häntä.

Aamupäivällä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, olimme Brucen työhuoneella miettimässä seuraavaa siirtoa, kun puhelin soi.

-Bruce Wayne, kuulin hänen vastaavan. Tutkin juuri raportteja Jokerin aikaisemmista tihutöistä ja vasta, kun kuulin hänen sanovan: -Ei… ei… ei voi olla totta…, havahduin papereista ja keskityin ihmeissäni puheluun.

-Voi, Jim…, Bruce jatkoi ja hänen äänensä oli outo, jotenkin pahoitteleva ja surullinenkin. –Olen kauhean pahoillani, todella… En voi uskoa, että… Ei, älä tee mitään, minä järjestän ja maksan kaiken… Koska olet ystäväni ja koska haluan…

Bruce sulki puhelimen ja painoi kasvot käsiinsä.

-Voi Luoja!... Se oli minun vikani… Jos en olisi antanut Jokerin paeta… Jos en olisi kutsunut sinua hänen luotaan… ei… sinäkin olisit voinut…

-BRUCE! huusin. –Mitä on tapahtunut?

-Voi, Dick… Barbara… Jokeri ampui… Barbara on… kuollut…

-Ei…, kesti hetken ennen kuin tajusin kunnolla, mitä Bruce oli juuri sanonut, -ei, EI!! huusin ja puhkesin lähes hysteeriseen itkuun. –EI! En usko sitä, sinä valehtelet!

-Kunpa valehtelisinkin…

-EEEEIIII!

Tuntui kuin minulta menisi taju. Bruce oli noussut, tunsin hänen kätensä olkapäälläni. Hän ilmeisesti antoi minun itse päättää, halusinko tulla lohdutetuksi. Kuin horkkatautinen takerruinkin häneen, hänen puristaessa minut lujasti itseään vasten. Tunsin hänen silittävän melko pitkäksi venähtäneitä hiuksiani, samoin kuin lapsena itkiessäni vanhempiani, painajaisiani tai sen jälkeen, kun oli joutunut kurittamaan minua.

-Shh, shh…! Rauhoitu… Shh! Minä tiedän, miten paljon sinuun koskee… Minun poikani… Älä, Luojan tähden…!

Aloin kai vaikuttaa jo sekopäiseltä huutaessani rintaani raastavasta tuskasta. Lopulta Bruce, ja sydäntä pakahduttavat kyyneleet, saivat turrutettua tuskaani ja irrottauduin Brucesta. Kun kyyneleeni olivat loppuneet, tunsin silmiäni polttavan raivon, jonka tunsin, mielestäni oikeutetusti, kohdistuvan Bruceen itseensä.

-Olet oikeassa, se on sinun vikasi! On sinun vikasi, että Barbara… jos olisin ollut hänen kanssaan…

-Dick, jos olisit ollut hänen kanssaan, Jokeri olisi tappanut sinutkin.

-Sitten olisi! Nyt hän… joutui lähtemään yksin, eikä minulla ole häntä enää ja SE ON SINUN SYYSI!!

Jos käsieni ulottuvilla olisi ollut jotain, mitä tahansa, olisin heittänyt Brucea sillä, mutta minulla ei ollut kuin nyrkkini, joista toisen lennätin kohti hänen kasvojaan. Tietenkin Bruce oli minua nopeampi ja tarttui nyrkkiini juuri, ennen kuin se osui maaliinsa. Yritin vielä toisellakin tavoitella hänen leukaperiään, mutta Bruce nappasi kiinni toisestakin, sanoen:

-Joten minun on tehtävä mitä tehtävissä on. Lähden heti etsimään Jokeria, hän saa maksaa teostaan.

-Minä tulen mukaan, minä tapan hänet, mutta ensin hän saa kärsiä… Tunsin, etteivät uudet kyyneleet enää olleet kaukana.

-Ei, Dick! Lähden yksin. Et voi lähteä tuossa mielen tilassa, olet vaaraksi itsellesi, minulle ja… muille. Suosittelen, että menet vuoteeseen ja yrität nukkua. Jos et pysty nukkumaan, pyydä Alfredia tuomaan sinulle nukahtamislääkkeen.

Seuraavat päivät olin kuin unissakävelijä. En kyennyt menemään kouluun vaan opiskelin konemaisesti kotona. Jasonilta kuulin, että koulussa oli pidetty Barbaralle muistotilaisuus. Jay yritti myös piristää minua, onnistumatta. Minua ei piristäisi kuin se, että Barbara seisoisi ilmielävänä, vahingoittumattomana, ovellamme.

Bruce jahtasi monta yötä Jokeria, usein aamuun asti, ilman tuloksia. Kun Bruce oli jälleen lähtenyt Luolaan, enkä tehnyt elettäkään lähteäkseni mukaan, Jason kysyi, melkein moittivasti:

-Mikset lähde mukaan, turvaamaan hänen selustaansa? Sinun vuoksesi Batman etsii joka yö Jokeria ja tiedän, ettei hän ole nukkunut monenkaan tunnin yöunia. Se alkaa jo vaikuttaa. Lähde hänen peräänsä!

-En, mutisin. –En nyt, enkä ehkä koskaan enää. Ei Batman tarvitse Robinia, hän toimii paljon paremmin yksin.

-Olet väärässä. Bruce on sanonut , miten tärkeä Robin on. Itse asiassa… jonain päivänä meitä on kaksi.

Havahduin ja aloin kiinnittää huomiota siihen, mitä Jason sanoi.

-Mitä sinä tarkoitat? kysyin.

-Emme ole puhuneet sinulle vielä mitään, ettet vain luule, että sinut oltaisiin syrjäyttämässä. Bruce on jo jonkin aikaa kouluttanut minua.

-Onnea vaan sitten! murahdin. –Tiedät mitä on luvassa: kipua, vaaroja, lyhyitä yöunia, kuolemaa…

-Lopeta, Dick! Jason huudahti. –Tiedän mitä olet menettänyt ja olen pahoillani Barbaran kuolemasta, mutta juuri siksi Batman… JA Robin on olemassa, ettei tällaista tapahtuisi. Ja minä haluan olla osa sitä kaikkea.

Seuraavana iltana silmin nähden väsynyt Bruce oli jälleen lähdössä liikkeelle ja hänkin yritti saada minut mukaan, ylös murskaavan surun syövereistä. Kieltäytyessäni Bruce sanoi, että pitäisin yötä treeneinä, joita en ollut tehnyt moneen päivään. Tästä suivaantuneena lähdin kohti Luolan oviaukkoa.

-Mitä tässä sitten enää odotetaan? Mennään jo, se hullu murhaaja on saatava kiinni!

Ennen kuin ehdin hissiin, Bruce tarttui minua olkapäästä ja veti takaisin.

-Et lähde mihinkään tuossa mielentilassa, mutta saat mennä tekemään täysimittaiset treenit.

-Ja kukahan nyt on tuuliviiri? ”Et lähde, lähdet, et lähde..." Soutaa, huopaa... (Terveisiä Eija M:lle, siis EI MITÄÄN tekemistä tekstin kanssa! Tekijän huomautus)

Samassa tunsin terävän sivalluksen poskellani, mikä sulki suuni. Katsoin poispäin Brucesta, hän ei saisi nähdä kivun ja harmin kyyneleitä, jotka polttivat silmänurkissani. Kun olin saanut koottua itseni, Bruce oli lähtenyt.

Alfred tuli kirjastoon, jossa nieleskelin ja vaivihkaa pyyhin kyyneleet silmistäni.

-Joko hän lähti? Alfred hämmästeli.

-Jo, vastasin lyhyesti.

-Etkö lähtenytkään mukaan?

-En, enkä lähde enää koskaan! huusin ulos sen, mitä olin jo jonkin aikaa itsekseni miettinyt.

-Nuori herra… Nyt Alfred huomasi hehkuvan jäljen poskellani. –Älkäähän nyt, teillä on ennenkin ollut erimielisyyksiä ja aina niistä on selvitty, nytkin…

-Ei, minä en ole enää mikään pikkupoika, jota hän voi kohdella kuinka lystää. Minä olen tehnyt ratkaisuni.

Minne tuulet vie

Seuraavana päivänä, lauantaina, valmistauduimme Barbaran hautajaisiin. Minä ja Bruce kyräilimme toisiamme aamusta lähtien, emmekä sanoneet sanaakaan.  

Hautaan siunaamisen jälkeen muut poistuivat haudalta, jota jo koristi Brucen kustantama, kaunis hautakivi. Paljon ei ollut jäänyt arkkuun laitettavaksi, koska tytön ruumista ei oltu löydetty määräaikaan mennessä. Luoti, josta oli tunnistettu Barbaran dna:ta, oli arkussa, samoin omaisten ja ystävien hänelle kirjoittamia viestejä sekä muistoesineitä. Minä jäin jättämään Barbaralle viimeiset jäähyväiset, kahdenkesken. Puristin kädessäni kahta tummanpunaista ruusua.

-En koskaan tuonut sinulle kukkia ja nyt kun saat nämä ruusut, ne ovat myöhässä. En koskaan sanonut sinulle suoraan, että rakastan sinua, mutta vaikka ne sanatkin tulevat liian myöhään, sanon ne nyt, enkä koskaan tule rakastamaankaan ketään toista. Kunpa en olisi jättänyt sinua yksin silloin, olisinpa vienyt sinut turvaan. Jos olisit tiennyt salaisuuteni… Nyt on kaikki myöhäistä...

If I die young

Samassa tunsin käden olkapäälläni.

-Dicky? Miten jaksat? Jason kysyi.

-Olosuhteisiin nähden ihan ok, vastasin.

-Oletko varma? Jason varmisti. –Olet niin kovin kalpea, laihtunutkin olet ja silmäsi kielivät unettomuudesta. Ja surusta.

Koska en ollut järin puheliaalla tuulella, Jay jatkoi:

-Tuota… olin tässä pari päivää sitten Luolassa ja yritin tehdä muutaman batarangin, mutta…, Jason otti esiin metallikappaleen… -ei siitä oikein lepakonnäköistä tullut, enemminkin tämä muistuttaa lintua. Ajattelin antaa sen sinulle.

Lepakko tai ei, se oli hieno. Kun nostin sen aurinkoa vasten, se näytti, toden totta, siivilleen nousevalta linnulta.

-Kiitos, Jay! sanoin.

-Eipä kestä. Dick, olen pahoillani, että sinulla ja Brucella on tällä hetkellä huonot välit. Minulla ei ole muita kuin teidät. Hei, sinä olet kuin isoveli minulle. Jos vain on jotain, mitä voin tehdä puolestasi…

-Tiedän, pikkuveli, sanoin.

Näimme kauempana, hautausmaan portilla, Brucen keskustelevan komissaario Gordonin kanssa. Molemmilla oli silmillään aurinkolasit, Gordonilla arvatenkin surusta punaisten silmien suojana, Brucella väsymyksestä. Monta yötä valvoneena auringonvalo otti varmasti silmiin.

-Otan osaa, Jim, Bruce sanoi. –Haluan auttaa sinua, jos sinulle tulee kovin raskaat ajat.

-Kiitos, Bruce. Annan sille kovasti arvoa ja kaikelle, mitä olet jo tehnyt. En tiedä, miten olisin jaksanut hoitaa kaikki järjestelyt. Kun Sheila kuoli, minulla oli sentään Barbara tukenani ja jonka vuoksi minun oli jaksettava…

Jim oli sortua tuskansa alle. Bruce puristi vielä lujasti ystävänsä kättä, sitten Gordon lähti ja Bruce näki meidän vielä seisovan haudalla. En tiennyt, miten olisin suhtautunut häneen, kun hän tuli luoksemme. Bruce otti aurinkolasit silmiltään ja pyysi:

-Jason, jätä meidät hetkeksi. Haluan puhua Dickin kanssa kahden.

Jason siirtyi kauemmas haudalta, suuren hevoskastanjapuun luo. Sieltä näin hänen tarkkailevan tilannetta.

-Joko olisit tänään valmis lähtemään? Bruce kysyi.

Kuinka hän saattoi! Me olimme juuri haudanneet Barbaran ja hän julkeni kysyä, joko lähtisin etsimään hänen murhaajaansa.

-Katso ympärillesi, Bruce! huusin. –Olemme hautausmaalla, Barbaran haudalla!

-Jokeri on yhä tuolla jossain, vapaana, Bruce muistutti.

-Barbara on vasta kuollut, Bruce! Enkö saa edes surra rauhassa?

-Dick, ihmisiä kuolee joka päivä, huolimatta siitä, mitä me teemme. Se kuuluu elämään.

-Minä tunnen itseni niin… niin… SAIRAAKSI tästä kaikesta. Kaikista mahdollisista ihmisistä juuri Barbara on kuollut ja sinä vaadit minua lähtemään jahtaamaan mielipuolta, jota tappoi hänet! Minkälainen isä sinä oikein olet? Katso, mitä olet saanut aikaan! huusin ja osoitin Barbaran hautaa.

Vaikenin ja sanoin sitten sen, mitä olin näiden päivien aikana ajatellut:

-En voi olla partnerisi enää.

Nyt paloivat myös Brucen silmät.

-Harkitse nyt tarkkaan, mitä sanot seuraavaksi, hän sanoi hiljaa, mutta uhkaa äänessään.

-Sinä ja minä, aloitin, olin jo harkinnut sanottavani, -Batman ja Robin… se on loppu. Lähden muualle opiskelemaan ja alan soolouralle. Saattaa olla, että…

-Kuuntele itseäsi, Dick! Bruce keskeytti minut. –Sinä puhut kuin lapsi, etkä juuri muuta olekaan. Totta kai sinä suret nyt ystävääsi, mutta olet niin nuori vielä. Edessäsi on vielä monta rakkautta ja mahdollisuutta. Usko minua, Barbara olisi sanonut samoin…

Raivostuneena puristin käteni nyrkkiin, lennätin sen kohti Brucen kasvoja ja tällä kertaa osuin. Kauhuissaan Jason katseli tapahtumia puun luota ja näki kuinka Bruce tarttui ranteeseeni ja väänsi käsivarteni selän taakse. Toisen kätensä hän oli puristanut valtavaan nyrkkiinsä, ja juuri ja juuri pysäyttänyt sen korvani taakse, kohtaan, johon lyötynä, Jay tiesi, raavaampikin mies tippuisi.

-Kun päästän sinut, Bruce murahti Batmanin uhkaavimmalla äänellä, -painut kotiin ja kun tulemme Jay kanssa, oletan, siis OLETAN, että olet rauhoittunut.

Kun Bruce päästi irti särkevän käteni, olin vähällä sylkäistä häntä päin silmiä, mutta itsesuojeluvaisto esti minua tekemästä sitä. Sen sijaan sylkäisin aivan lähelle hänen mustia kenkiään. Sen tehtyäni lähdin haudalta, taakseni katsomatta.

Brucen ja Jasonin palatessa kartanolle, Brucen mennessä huoneeseeni, hän löysi sen tyhjänä. Tyhjä oli myös Luola. Ei Graysonia, ei Robin-pukua, ei Punalintua. Vain jokaisessa tietokoneen näyttöruudussa luki kissankorkuisin kirjaimin:

                                                                 HYVÄSTI!

Mahdollisuus

Nightwing 

Mutta me emme vielä sano hyvästi, vaan jatkamme Dickin tarinaa. Vielä on paljon edessä, paljon kerrottavaa, ennen kuin jäljellä on enää: LOPPU 

-Hepa-