Kevät tulee kohisten

Viime lauantaina se sitten tapahtui: Meidän neiti Vanhimmainen päätti peruskoulun. Itseni tuntien olin varustanut itseni Nessulla ja pääsinkin yllättävän pitkälle, lähes päättäjäisjuhlien loppuun asti kuivin silmin, mutta kun valinnaisen musiikin ryhmä esiintyi loppunumerossa, ihan sen lopussa, padot aukesi, eikä meinannut mennä ollenkaan kiinni. Vielä iltapäivälläkin, juhlat olivat siis aamulla, silmät tahtoivat pienestäkin ajatuksesta kostua. On se kovaa olla Äiti. Loppunumero oli hyvin suunniteltu; alussa oli kaksi laulajaa ja joka säkeistön jälkeen tuli lavalle lisää porukkaa. Aluksi laulajien joukkoon liittyi yksi akustinen kitara (lempisoittimeni!), seuraavaan säkeistöön liittyi taas lisää porukkaa ja seuraavassa ja laulun lopussa oli jo koko porukka lavalla. "Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun..." Rehtorikin lausui loppusanoissaan, että tässä meinaa ihan oma silmäkin kostua, mutta niin tänään saakin. Ihminen on siinä mielessä hauska laumaeläin, että jos yksi nauraa, se tartuttaa naurun toisiinkin ja kun yksi kyynelehtii, se tarttuu muihinkin. Kovasti juhlan jälkeen näkyi halailevia, kyynelöiviä nuoria ja näin minä, onneksi, muidenkin äitien silmiä kosteina. Meidän jäyheliini ei kyynelöinyt, eikä halunnut edes päättäjäiskahveille koulun ruokalaan. Niin äkkiä pois kuin mahdollista, oli kommentti. Ei, kuulemma, jää vanhaa koulua ikävä. Uskoisikohan tuota?

Tätä Haloo Helsingin biisiä nuoret siis lauloivat
Kuussa tuulee

Kiirettä piti Neidillä päättäjäisten jälkeen. Ensin piti käydä tanssikaverin ylioppilasjuhlissa shampanjalla (tanssiopettajakin oli paikalla ja ihanan äidillisenä oppilaitaan kohtaan, kysyi, että tiesihän Neiti, että siinä on alkoholia. Ettei tule yllätyksiä. On tyty saanut maistaa skumppaa ennenkin). Sitten mopo vei yhdelle luokkakaverille, entiselle siis ja vielä junalla yöksi yhdelle kaverille, joka oli jo muuttanut tulevaan opiskelukaupunkiinsa.
Mutta; mepä heräsimme neiti Keskimmäisen kanssa jo seuraavana maanantaina puoli neljältä aamulla ja lähdimme tämän neidin yhden kaverin kanssa pikapyrähdykselle Tallinnaan. Pakollisten ostosten ja eläintarhakäynnin jälkeen, seuraavan päivän iltana, kotiin lähtiessä, väsytti, jalat olivat turkasen kipeänä ja lompakosta lensi koiperhosia. Hauska reissu siis oli taas kerran.
Tällä kertaa jutustelu loppuu tähän, houkuttelee liiaksi Tallinnan tuliaiset. Voi voi kun taas muistaisi, mihin "Dickin Durinat" viimeksi jäi....

-Hepa-

NIGHTWING OSA 4

Löydettyäni rakennuksen, jossa Deathstroke, Slade Wilson, piti majaa, tarkkailin tilannetta aluksi katolta käsin. Oli uskomatonta, että hänellä oli vain yksi kätyri, joka muistutti vaatetukseltaan sotilaspalvelijaa. Sopivan tilaisuuden tullen rikoin katonrajassa olevan ikkunan ja, ehkä hieman teatraalisesti, komealla nelosvoltilla syöksyin Deathstroken niskaan. Muuten täydellistä, mutta tyyppikin osasi olla teatraalinen. Juuri ennen kuin olisi saanut minut niskaansa, hän astui askeleen sivuun, eikä alastuloni ollut niin hallittu kuin olisin toivonut.

Deathstroke taputti kuin sirkuksen yleisö, mutta hidastettuna.

-Loistavaa, upea nelosvoltti! hän sanoi. –Niitä ei usein näekään. Itseasiassa satun tietämään, ettei puhdasta nelosvolttia osaa tehdä kuin muutama ihminen maailmassa. Yksi heistä kuoli vähän aikaa sitten 87-vuotiaana, toinen tuskin pyörisi katolta 58-vuotiaana, joten sinun täytyy olla Lentävien Graysonien pojan rääpäle, jonka näin kerran harjoittelevan vieraillessani Halyn sirkuksessa.

Oli totta, että 8-vuotiaana vasta harjoittelin volttia, mutta olin siinä jo silloin melko hyvä ja myöhemmin, Lepakkoluolassa, hioin sen täydelliseksi. En jäänyt kuuntelemaan enempää vaan syöksyin suinpäin Deathstroken kimppuun. Vaikka laitoin kaiken taitoni peliin, taisin saada iskuja enemmän kuin itse sain annettua, iskuja, jotka eivät hievahduttanetkaan kamppailupariani.

-Täytyy myöntää, että olet kohtuullinen taistelija. Jos antaisit minun kouluttaa itseäsi, saisin vielä hiomattomasta timantista täydellisen taistelukoneen.

-Haista home! tokaisin ja pistin parastani saadakseni hänet kanveesiin.

-Isäsi olisi kaivannut kaltaistasi herhiläistä niitä velkojia vastaan, joilta oli erehtynyt lainaamaan rahoja, joilla yritti auttaa pitämään Haly-sirkusta pystyssä. Lopulta hän kääntyi puoleeni, pyysi suojelua velkojiltaan.

Suojelua Deathstrokelta? Anthony Zuccohan oli ollut se, joka oli tarjoutunut, suojelurahoja vastaan tietenkin, suojelemaan sirkusta. Ja miltä? Isä ei koskaan olisi lähtenyt lainaamaan korkoa kiskovilta verenimijöiltä, Zucco oli vastuussa vanhempieni kuolemasta. Kesken taistelun tiimellyksen sanoinkin tämän Deathstrokelle, vaikka Bruce oli aina käskenyt keskittymään vain siihen, mitä kulloinkin oli tekemässä.

-Zucco? Deathstroke nauroi kolkkoa naurua. –Zucco oli vain marionetti, jonka naruja vetelin. Isäsi teki vain yhden virheen; hän alkoi kiristää minua. Kehotin häntä ajattelemaan perhettään ja sen hyvinvointia, mutta hän ei halunnut ymmärtää selvää puhetta. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Sinunkin piti olla mennyttä sinä iltana, mutta nahkasiipinen ystäväsi pääsi väliin. Usko minua, poika, isäsi saa syyttää itseään omasta ja kauniin vaimonsa kuolemasta ja sinun orvoksi jäämistä.

-Valehtelet! huusin ja lisäsin vielä viimeiset voimani ja taitoni peliin, mutta Deathstroke ei juurikaan siitä hätkähtänyt.

-Ei, nyt tämä saa riittää, Deathstroke sanoi. -Sinun piti kuolla vanhempiesi kanssa jo vuosia sitten, mutta vahingon voi korjata nytkin.

Pian tajusin, että hän oli tähän asti vain leikitellyt kanssani. Yksi isku ja makasin tokkuraisena maassa, kykenemättä mihinkään. Parin lisätällin jälkeen menetin tajuntani. Kaikki muuttui mustan puhuvaksi, verenmakuiseksi usvaksi. Viimeinen ajatukseni oli, että pian tapaisin jälleen vanhempani, kun poistuisin tästä ajasta ja paikasta.

En tiedä kuinka kauan täydellistä pimeyttä oli kestänyt, mutta vähitellen aloin tuntea kivun, joka tuntui… no, vähän joka paikassa. Hiljaa voihkien aloin tavoitella tajunnan tilaa. Minun piti… Deahtstroke oli saatava…

-Dick…, kuulin samassa tutun äänen.

-E-en taidakaan olla kuollut, sain mutistua. –Kuolleeseen ei koske näin. Etkä sinä olisi paikalla. Bruce, mitä tapahtui?

-Jäit tiejyrän alle. Tiejyrän, jonka nimi on Deathstroke. Mitä pahusta sinä oikein luulit tekeväsi, poika? Lähteä nyt yksin hänen kaltaistaan tappokonetta vastaan.

-Älä saarnaa, päähän koskee tarpeeksi muutenkin. Missä minä olen? kysyin.

-Blüdhavenin yksityisessä sairaalassa. Tapahtui jotain merkillistä, mutta se pelasti henkesi. Luolan tietokonenäytölle tuli viesti, että olet vaarassa, että aiot Deathstroken kimppuun. Joku on onnistunut hakkeroitumaan Batmanin tietokoneeseen. Kuka…

Ennen kuin Bruce sai kysymystään loppuun, aukesi huoneen ovi ja valkotakkinen lääkäri astui sisään.

-Hyvä, täällä ollaan jo hereillä. Onko kipuja?

Nyökkäsin ja ilmeisesti lääkäri oli arvannut vastaukseni, sillä hän pisti saman tien käsivarteeni aimo annoksen kipulääkettä.

-On varsinainen ihme, että olet ylipäätään hengissä. Lupaa minulle, ettet mene rinteeseen ennen kuin olet oppinut laskettelemaan. Ja muista pysyä vain merkityillä alueilla.

Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä lääkäri sanoi. Tietenkin Bruce oli sepittänyt peitetarinan loukkaantumiseni syyksi.

-Pi-pitihän minun näyttää tuolle vanhukselle miten mäkeä lasketaan, vastasin ja yritin virnistää, mutta sekin teki kipeää, joten se jäi yritykseksi.

-Minä pidän huolen siitä, ettei hän mene rinteeseen enää ikinä, Bruce sanoi.

Lääkäri naurahti ja sanoi ennen kuin poistui:

-Jos tarvitsette jotain, herra Grayson, kipulääkettä tai muuta, painakaa vain hälytysnappia. Olemme täällä teitä ja teidän hyvinvointianne varten.

Kun lääkäri oli mennyt, tokaisin:

-Minä laskettelen paremmin kuin sinä.

-Sehän nähdään, Bruce vastasi. –Ja katso, ketä kutsut vanhukseksi, pentu, hän jatkoi naurahtaen ja leikkisän kovakouraisesti pyöräytti hiuksiani.

Vietin muutamia viikkoja sairaalassa. ”Lasketteluonnettomuuteni” vammoiksi olin saanut kovan aivotärähdyksen, murtuneen käden, kolme katkennutta kylkiluuta, ja pahasti nyrjähtäneen nilkan. Lääkäri sanoi olevan ihme, etteivät katkenneet kylkiluut olleet vahingoittaneet sisäelimiä. Loppuun asti Deathstroke oli sittenkin vain leikitellyt kanssani, muuten en makaisi sairaalavuoteessa kyllästymässä vaan arkussa, mullan alla.

Heti, kun isoimmat kivut hellittivät, minä todella aloin kyllästyä sairaalassa makoiluun. Onneksi luonani kävi vieraita: Barbara kävi miltei joka päivä ja Brucekin kävi toisen kerran kiireiltään. Muutamia päiviä ennen kotiuttamistani yksi vieraista koputti huoneeni oveen.

-Sisään, kehoitin tulijaa.

Ihmetyksekseni ovesta astui Lucius Fox, joka päätään ravistellen murahti:

-Selkääsi sietäisit, jos et olisi jo niin piestyn näköinen. Mitä minä sanoin sinulle, kun pyysit minua puvustajaksesi? Sooloilu olisi silkkaa itsemurhaa ja ilman erästä nuorta naista, et olisi täällä naurattamassa sisar hento valkoisia.

-Tiedän, olen hänelle ikuisesti kiitollisuuden velassa ja nykyään teemmekin yhteistyötä, vastasin, muuten välittämättä Lucin moitteista.

Juttelimme niitä näitä, ja juuri kun Lucius oli tekemässä lähtöä, otin puheeksi erään asian, jota olin ehtinyt toimettomuuteni aikana ajatella.

-Luc, ehkä tiedät, että me emme Barbaran kanssa ainoastaan tee yhteistyötä. Meillä on… meillä on ollut jo pitkään… no, aika lämpimät välit. Pyytäisin sinulta yhtä palvelusta, kun en täältä käsin voi tehdä asian eteen mitään.

Näytin Luciukselle erästä katalogia, jonka olin löytänyt erään lehden välistä, jota olin ikävystymistä ehkäisemään laiskasti selaillut. Olin rengastanut katalogista yhden esineen ja pyysin nyt Luciltä:

-Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen? Voitko hankkia minulle tuollaisen, maksan sen sinulle takaisin, kun pääsen täältä? Sinä kaiketi tiedät oikean koon.

Lucius katsoi parikin kertaa ensin ympyröimääni kuvaa, sitten minua.

-Taidat olla tosissasi, hän lopulta sanoi ja äänestään kuulsi pieni epävarmuus.

-Yhtä tosissani en ole eläissäni ollut, vakuutin ja hetken mietittyään Lucius lupasi hoitaa asian.

Kun Lucius oli hoitanut asian ja Barbaran tullessa seuraavan kerran minua katsomaan, pyysin häntä kanssani sairaalan puistoon kävelemään. Tai miten sen kävelemisen laita sitten olikaan, Barbarahan liikkui pyörätuolilla ja itse jouduin koikkelehtimaan kyynärsauvoilla. Sairaalan puistoon oli sijoitettu sinne tänne penkkejä kauniiden kukkaistutusten väliin, ja yhden tällaisen penkin luo vein Barbaran. Olin huoneeni ikkunasta katsellut puistoa ja yrittänyt valita kauneimman paikan asiani toimittamiseen. Mielestäni kaunein paikka oli suurten ruusupensaiden katveessa.

Katkaisin ruusupensaasta yhden suurimmista ja hehkuvimmista ruusuista, ja ojensin sen Barbaralle. Olin suunnitellut sanani tarkkaan.

-Barbara, me olemme tunteneet jo vuosia ja sinä ehkä tiedät, miten paljon rakastin sinua silloin, ennen kuin Jokeri vei sinut minulta, vaikken sitä tainnut koskaan suoraan sanoakaan.

-Ja minä rakastin sinua jo silloin kun olit vielä pöhkö pikkupoika, tuskin saavuttanut teini-ikää. Rakastin sinua ja sinun sinistä takkiasi, Barbara kikatti ja minunkin oli hymyiltävä tyhmän, sinisen takin muistolle. –Rakastin sinua silloinkin, kun minun piti muuttua kovaksi, mustatukkaiseksi, niittirotsi tytöksi, jolla kätkin totuuden Lepakkotytöstä.

Barbara huokaisi. Jokeri oli tuhonnut niin paljon, enemmän kuin tiesikään.

-Tiedät, että minun elämäni muuttui kertaheitolla sen jälkeen kun…, aloitin, -olimme haudanneet sinut. Sain tarpeekseni… kaikesta ja tulin Blüdhaveniin. En olisi voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa, että jonain päivänä löytäisin sinut, ensin korvastani ja lopulta olohuoneestani. Ja nyt… en halua enää koskaan menettää sinua. Barbara, minä tiedän, että me olemme vielä nuoria, mutta ainakin minä tiedän mitä haluan. Minä haluan sinut. Barbara, haluaisin, että menet kanssani naimisiin.

Tartuin tytön käteen ja kaivoin taskustani Luciuksen edellisenä päivänä tuoman rasian ja avasin sen. Niin kuin rasian kultarenkaaseen istutettu timantti, niin loistivat myös Barbaran silmät.

-Oi, Dick…, hän henkäisi. –Se on uskomattoman kaunis.

Otin sormuksen rasiastaan ja sovitin sen hellästi hänen vasempaan nimettömäänsä ja kyllä, Lucius oli tiennyt oikean koon, sormus istui kuin valettu. Barbara nosti kätensä ihaillakseen sitä. Pian kuitenkin näin epävarmuuden tytön silmissä.

-Dick, sormus on kaunis ja minä rakastan sinua niin kauhean paljon, mutta…

-Ei, Barbara, älä sano sitä… pyysin, mutta aivan kuin kiinnittämättä huomiota siihen mitä olin sanonut, hän jatkoi:

-... tarvitsen miettimisaikaa. Kuten sanoit, pääset pois sairaalasta parin päivän päästä. Anna minun miettiä sinne asti. Kun pääset kotiin, annan vastaukseni.

Siihen minun oli tyytyminen.