Yes, sir. Häpeän...

..etten ole aikoihin ehtinyt blogia päivittämään, mutta nyt oli jo ihan pakko. YES, Suomi on ihan finaalissa, ainakin mitä jääkiekkoon tulee! Oma veren- ja hermopaineeni ei kestä katsoa pelejä televisiosta, mutta toki lopputilanne kiinnostaa ja innostaa aina, niin nytkin, kun hieman altavastaajan- ja 0-1 tappioasemasta kirivät 3-1 voittoon. Eli poikamme pitivät pään kylmänä ja maalin puhtaana! (Mikä se semmoinen neitsyt on? kysyi armas siskoni, kun jännäsimme lopputulosta.) Seuraavaksi muistamme, kansana, vielä yhden asian: hopea ei oo häpee ja kullasta tulee pää kipeäksi.
Se jääkiekosta, joka ei muuten voisi meikäläistä vähempää kiinnostaa. Tänä päivänä vietämme erään toisen tapahtuman 10-vuotisjuhlavuotta. Tasan 10 vuotta sitten, tänä päivänä, 21.5. Helvetti jäätyi eli Suomi voitti ensimmäiset Euroviisunsa. Ja tietysti, silloin kun Suomi voittaa, se voittaa rytinällä; siihen asti vietettyjen Euroviisujen suurimmalla pistesaldolla. Toki tuo pistemäärä on jo aikaa sitten ylitetty, mutta kilpailumaitakin on tullut kilpailuun lisää, että sikäli. Vaikka Lordi soittikin/soittaakin camp-heviä, niin kyllähän totuus on, että hevillä tai vähän sinnepäin olevalla musiikilla Suomi pärjäisi useamminkin viisuissa, Suomihan tunnetaan ympäri maailmaa nimenomaan hevimaana. Mutta ei, lähetetään vaan kaiken maailman itkuvirsiä ja purkkapoppia, mitkä ei oikein maailmalla pärjää. Meidän olisi siis muistettava: hevillä ei hävitä! (Nimimerkillä Voiko kamalampaa musiikki olla, no ei. Lordi vielä meni, mutta luullakseni muhun puree camp muutenkin... :).
Iltaisin ei ole isommin tarvinnut viime aikoina unta houkutella, ei minun eikä nuorisonkaan. Neiti Vanhimmainen painatti, männä päivänä, pari viikkoa tukka putkella tanssiharkoissaan ja muumikonserteissa ja Peter Pan -näytöksissä (oli muuten tosi hyvä!). Peruskoulun viimeinen luokkaretkikin oli ja meni, ja voi onnea! Neiti pääsi kesäduunikseen vetämään 4H:n kasvimaakerhoa, itse asiassa kahta. Vielä odotetaan pääsisikö vielä myymään marjoja ja vihanneksia. Neiti Keskimmäinen mutisee, että hänkin haluaa kesätöihin, ikää vain on vielä sen verran vähän, ettei onnistu kovin helpolla. Ensi vuonna sitten... Ja entäs Poitsu sitten! No, Poitsu kävi pari viikkoa uimakoulua ja oppi kuin oppikin uimaan koiraa, pitkää matkaa kerrallaan ei vaan vielä jaksa. Harjoitus tekee mestarin ja lisää voimaa!
Mutta pian alkaa kesäloma ja sitten saadaan huilata ja jännätä eränäisiä asioita...
Eihän tässä enää edes muista, mihin Dickin tarina on jäänyt, mutta hetki, käyn tsekkaamassa... no niin, se on tarkistettu ( :) ), eli tässä uusi osa luvusta

NIGHTWING (OSA 3)

Ajoin tuskan raastaessa rinnassani, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan; edes silloin kun vanhempani kuolivat, en tuntenut tällaista yksinäisyyden tunnetta. En halunnut palata tyhjään asuntooni vielä, vaan ajelin päämäärättömästi iltaan asti.

Kun väsyneenä ja murheellisena avasin asuntoni ulko-oven, oli jo hämärää. Suljettuani oven ja laitettuani sen takalukkoon, huomasin tumman hahmon olohuoneen nurkassa. Hahmo ei ollut iso, mutta otin silti varovasti esiin bird-batarangini ennen kuin sytytin valon. En ollut uskoa silmiäni, olin laittaa näyn murheen ja väsymyksen piikkiin, sillä nurkassa, pyörätuolissa istuen, oli:

-BARBARA! Et se voi olla sinä…

Ja kuitenkin tuo nuori nainen oli selvästi Barbara punaisine hiuksineen, jotka olivat nyt saman pituiset kuin joskus teinivuosina, ennen tytön kapinalookkia.

-Miten sinä voit… olla siinä. Sinä kuolit…

-Voi, Dick, olen niin pahoillani kaikesta, mutta en voinut… en sen jälkeen, mitä Jokeri sai aikaan.

-Mutta… sinä kuolit, minä toistin. Isäsi sai kidnappausviestin ja lopulta viestin, jossa Jokeri väitti tappaneensa sinut ja tuhonneensa ruumiisi. Ei… en halua muistaa sitä…

-Dick, se kaikki oli minun ja… Lucius Foxin suunnitelmaa. Ainoa, mikä oli totta, oli se, että Jokeri ampui minua. Luoti osui kuitenkin selkärankaani, vahingoittamatta elintärkeitä elimiä. Sain hälytettyä Luciuksen hätiin, ennen kuin menetin tajuntani. Lucius vei minut piiloon ja sai poistettua luodin, mutta huomasimme, että olin halvaantunut vyötäröstä alaspäin.

-Miksi halusit ”kuolla”? Se ei ollut reilua ketään kohtaan, ei isääsi, ei minua…

-En halunnut olla tässä tilassa kenellekään vaivaksi. Lucius on ollut apunani siitä lähtien, opiskelin piilossani tietotekniikkaa, minun oli tehtävä jotain rikollisuuden eteen senkin jälkeen, kun…

-Minkä jälkeen, Barbara, kysyin kun hän yhtäkkiä vaikeni. -Mitä tekemistä Luciuksella on kaiken tämän kanssa? Ja mitä sinä olit tehnyt rikolli… Samassa tajusin jotain, jotain mikä ei ollut tullut silloin aikaisemmin mieleenikään.

-Barbara? Olitko sinä… Lepakkotyttö? Sinäkö olit ääni korvassani, Oraakkeli?

Barbara nyökkäsi.

-Sittenhän sinä tiedät… kaiken?

-Suoraan sanottuna, ei ole mahdotonta selvittää Batmanin salaisuutta, jos ihan tosissaan tahtoo saada sen selville. Vaikeaa se on, muttei mahdotonta.

Minun oli pakko alkaa nitoa yhteen kaikkea saamaani faktaa. Barbara oli hengissä, halvaantuneena, hän tiesi Batmanin ja tietysti myös minun salaisuuden, hän oli ollut mystinen Lepakkotyttö ja Lucius Fox oli ollut vihittynä tähänkin salaisuuteen. Olin aika puulla päähän lyöty ja Barbara joutui selittämään tarkasti, mitä tapahtui sen jälkeen, kun olin sulkenut oven perässäni sinä iltana, iltana, jolloin luulimme hänen kuolleen.

Juttelimme pikkutunneille asti ja vaikka Barbara olisi voinut jäädä luokseni yöksi, olohuoneen sohvalle tai niin halutessaan, viereeni, hän halusi lähteä kotiinsa. Lupauduin saattamaan tytön kotiin.

-Missä asut? Tilaanko taksin?

-Ei tarvitse, Barbara hymyili. –Asun aika lähellä, vanhassa, hylätyssä kellotornissa.

Ja minkälaisessa kellotornissa! Lucius Fox oli toiminut kellotornin sisustajana; torniin vei hissi ja ensimmäinen mitä näin itse tornissa oli pudottaa silmät päästäni. Valtaosan lattiapinnasta vei valtava tietokoneruutu ja pöydällä oleva päätietokone ja lisävarusteet eivät paljonkaan kalvenneet Lepakkoluolan tietotekniikalle. Loppuosan tornista Barbara oli sisustanut kodikkaaksi pikkuasunnoksi. Makuusopen muhkean vuoteen luona Barbara pyysi:

-Voisitko auttaa minut sänkyyn? Väsyttää…

Nostin Barbaran käsivarsilleni ja pakko tunnustaa, sydämeni alkoi tykyttää kiivaasti. Käpertyessään tutusti vuoteelle Barbara pyysi vielä:

-Voisitko tulla viereeni, edes hetkeksi? Se hillitsisi yksinäisyyttäni…

Yksinäinen olin minäkin, enkä juurikaan empinyt, vaan tein työtä käskettyä. Aluksi hän vain tarttui käteeni ja ajattelin, että hän nukahtaisi pian, mutta hän painautuikin lähemmäksi, pieni, hieman pysty nenänsä kaulaani vasten. Liian hyvin muisti toisen tuoksun, miltä toinen tuntui. Barbaran hengityskin poltti ihollani, enkä voinut kuin kääntyä hänen puoleensa ja painaa huuleni hänen ruusuisille, väriseville huulilleen. Pian iho kaipasi yhä enemmän ihoa ja levottomin käsin aloimme riisua toisiamme.

Käteni vaelsi pitkin muutaman vuoden aikana muuttunutta vartaloa.

-Ole kiltti… Dick, älä katso jalkojani… Barbara pyysi.

Minä annoin käteni kulkea myös noita mitään tuntemattomia jalkoja pitkin ja vannoin, ettei hänen tarvitsisi milloinkaan hävetä tai piilottaa Jokerin toimintakyvyttömiksi tekemiä sääriään. Barbara ei ollut sytyttänyt valoja, mutta kuun ja katuvalojen vienossa valossa me kaksi löysimme toisemme uudelleen, aivan kuin välissä ei olisi ollutkaan kuolemaa ja muutaman vuoden eroa.

Jään sun viereen

Seuraavana päivänä Barbara esitteli uskomatonta tietokonekompleksiaan. Hän kertoi myös, miten oli selvittänyt Batmanin salaisuuden, miten tuli itse ryhtyneeksi Lepakkotytöksi ja sai Lucius Foxin räätälikseen ja salaisuutensa kantajaksi. Käsittämättömillä tietoteknillisillä taidoillaan Barbara oli halvaannuttuaan hakkeroitunut Lepakkotietokoneen järjestelmään. Näin hän kykeni seuraamaan Batmanin tekemisiä ja hän oli jopa parannellut Oraakkelia, kenenkään tietämättä.

-Olen halunnut jo pidemmän aikaa paljastaa sinulle, että olen hengissä. Dick, Nightwing tarvitsee apua. Se, että olet pystynyt toimimaan tähän asti vahingoittumatta, on suoranainen ihme. Kellotornista ja korvanapista käsin kykenisin auttamaan sinua työssäsi, jopa varoittamaan tarpeen vaatiessa. Totuus on myös, että Batman tarvitsee kumppanin. Hän on viime aikoina saanut useammin siipeensä, nyt kun Jason ei ole turvaamassa hänen selustaansa.

Kaikessa järkevyydessään Barbara saikin minut taipumaan siihen, että aina välillä lähdin Batmanin taustatueksi. Tein sen aina yllättäen, varoittamatta, mutta vaikka Bruce jotain olisi ihmetellytkin, hän ei koskaan kysellyt mitään. Jos Gothamissa meni myöhään, jäin silloin kartanoon yöksi. Myönnän, että oli mukavaa vaihtelua saada mahdollisiin naarmuihin ja sinelmiin Alfredin hyvää hoitoa. Ja maistuvan aterian.

Bruce ei ollut enää niin yksinäinen ja whiskypullo oli pysynyt kiinni, kiitos Alfredin sekä Jack ja Janet Draken 11-vuotiaan Timothy-pojan. Jack ja Janet Drake olivat tutkijoita ja Brucen läheisiä ystäviä. Kun Janetin vanhemmat, jotka siihen asti olivat pitäneet pojan luonaan heidän ollessa matkoillaan, vanhenivat, eivätkä enää jaksaneet jatkuvasti katsoa fiksun, mutta vilkkaan Timin perään, Draket kääntyivät Brucen puoleen. Jack ja Janet katsoivat, että jos Bruce oli kasvattanut jo kaksi poikaa, minut ja Jasonin, hän pärjäisi varmasti myös Timin kanssa. Lisäksi he olivat huomanneet, miten yksinäiseltä Bruce oli vaikuttanut Jasonin kuoleman jälkeen.

Niinpä Timothy Drake alkoi asustella kartanossa vanhempiensa lennellessä ympäri maailmaa. Tim pääsi jyvälle myös Batmanin salaisuudesta ja vaati Brucen kouluttamaan itseään uudeksi Robiniksi. Aluksi Bruce oli vastahakoinen; yksi Robin oli jo saanut surmansa, mutta jos Bruce oli jääräpäinen, niin sitä oli Timkin, eikä poika antanut periksi. Lopulta Bruce suostui, mutta sillä ehdolla, että koulutusaika olisi pitkä.

Aivan kuin kaikkien Robinien olisi pitänyt käydä läpi sama kiirastuli. Draken pariskunnan ollessa paluulennolla Haitista, heidän koneeseensa tuli konerikko tai jokin, ja kone syöksyi maahan surmaten kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet. Onnettomuustutkinnassa kävi ilmi, ettei tihutyönkään mahdollisuutta voitu pois sulkea.

Niin minä sain uuden ”pikkuveljen”, josta pidin kovasti; hän muistutti paljon minua, mistä myöhemmin oli pojalle omat haittansa. Lopulta myös Batman sai rinnalleen uuden Robinin.

Nightwingin ja Oraakkelin yhteistyö oli hedelmällistä. Saimme yhdessä paljon enemmän aikaan kuin mitä olin saanut yksinäni. Ja totuus on, etten olisi tässä kertomassa tarinaani, jos Oraakkelia ei olisi ollut. Kävi nimittäin niin, että Oraakkelin avulla löysin Deahtstroken ja eräänä myöhäisenä iltana lähdin, itsevarmuutta täynnä, nappaamaan hänet. Oraakkeli ehdotti, että kutsuisimme Batmanin avuksi, mutten suostunut siihen. Jopa Batmanin olisi katsottava minua ylöspäin sen jälkeen, kun olisin kukistanut Deathstroken. 

Pidot paranee...

...kun väki vähenee. No, ei se meillä kyllä niin ole, ikävä oli poissaolijoita mamman herkkuruokien äärellä tänä äitienpäivänä. Porukasta puuttui sisareni kaikki kolme lapsukaista, eli meidän lasten serkut; yksi on opintomatkalla Italiassa, toinen armeijan harmaissa (makasi tosin päivän sairasvuoteella vatsataudin kaatamana) ja vanhin asustelee Turussa. Meidän väkikin väheni kahdella, kun Ukkeli lähti viemään Neiti Vanhimmaista yhdelle tämän kevään esiintymiskeikoistaan. Eli väki vähenee, kunnes jossain vaiheessa taas lisääntyy, nimittäin "häiriötekijöiden" muodossa.
Neiti Keskimmäisen kanssa heitettiin juttua, siis ihan vitsinä, yhdestä kaksilahkeisesta, jonka kanssa ovat olleet jo pidempään hyviä kavereita, jopa viestejä aloitettiin: "veliseni" tai "siskoseni". Näin äidin, ja vähän enemmän elämää nähnein, silmin alkoi vaikuttaa siltä, että poitsulla alkoi olla haluja olla meidän neidin kanssa enemmänkin kuin vain ystäviä, vaikka Neiti tämän kielsikin; tämä poika seurusteli ja kuulemani mukaan tyttöystävä usein mulkoili pahasti meidän Neitiä. Tänä viikonloppuna meidän hyvin avopuheinen neitimme sitten kertoi, että poitsu oli jättänyt "tyttiksensä" ja että hän oli alkanut saada tältä hyvin... no, voitte vain kuvitella minkälaisia viestejä tuollaiset keskenkasvuiset pojannappulat lähettelee kiinnostuksen kohteelleen. Minä neuvoin neitiä vähän kouluttamaan viestien lähettäjää, joka kyllä olisi hyvinkin onnistunut, ettei "sellaisten" viestien lähettäjä ketään saa. Silloin Neiti pamautti, että ei kyllä kiinnosta muutenkaan, kun on vähän "säätöä" toiseen suuntaan. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, mihin suuntaan nämä monen sortin "säädöt" oikein vievät... Ja saa "säätää" ihan mielinmäärin kuinka tykkää, ovat niin nuoria vielä, ettei kukaan tuossa iässä papin aameneen asti yhdessä ole. Kerran vaan nuoria ovat...
Toista Neitiä ei kaksilahkeiset voisi vähempää kiinnostaa. Kuulemani mukaan ainakin oman ikäisensä pojat ovat NIIN lapsellisia kakaroita, että hyh. Viime viikot ja vielä muutaman viikon Neiti Vanhimmainen taistelee peruskoulun viimeisiä hetkiä, välillä puoli porua vääntäen, kun ei jaksaisi enää ja lopputyöt ovat laajoja ja aika hankaliakin. Siihen vielä kaksi viikkoa joka päivä tanssiharjoituksia ja esiintymisiä, niin väsyyhän siinä. Pian onneksi helpottaa kesäksi, kunnes todellinen raataminen vasta alkaakin, jos ja kun lukion ovet aukeavat.
Itse olen ollut taas sijaistöitä tekemässä ja viime päivät olen viskonut työhakupapereita sinnä, tänne ja vielä tuonnekin. Jokohan tärppäisi? Toivottavaa olisi. Ja voi TUSKAN PARAHDUS! Vasta tein pari vuotta töitä edellisen "stoorin" eteen, ja luulin, että nyt se on siinä, jotain sain valmiiksi, nyt saa riittää, niin eikös tämä pää alkanut taas vaatia ottamaan kynää käteen ja uuden jutun pariin. Aihe ei tosin muuttunut, miksikäs se? mutta tyyli on erilainen. En voi väittää, että puhdasta "minua", enkä voisikaan sitä koskaan väittää, mutta vaikutteita tämä uusi, muhiva tarina on saamassa parista sarjakuvakirjasta. Näyttää kuitenkin siltä, ettei uudesta stoorista ole tulossa yhtä laaja, eikä kukaan, ainakaa pääni, ole sanonut, tuleeko se jatkumaan alkua pidemmälle. Aika näyttää, samoin sen, mitä sille muuten tapahtuu.
"Elämäni Bruce Waynen kanssa" on kuitenkin vielä kesken tällä "saitilla" ja on saatava päätökseensä, joten päätteeksi uusi osa luvusta Nightwing. Ihan mukavasti olette jaksaneet Hepan Höpinöitä, jatkakaa/jatketaan samaan malliin!

-Hepa-


NIGHTWING (OSA 2)

Näin kului pari vuotta. Kaksoiselämä alkoi pian vaatia veronsa; nukuin silloin kun pystyin, söin eineksiä tai, useimmiten, tilasin asunnolleni pitsaa, kiinalaista tai muuta. Asuntoni oli juuri sellainen kuin kiireisen nuoren miehen asunnon saattoi kuvitella olevankin: sekainen; pitsalaatikoita lojui pöydillä, puoliksi pidettyjä vaatteita siellä täällä, tyhjiä colapulloja… Sen vuoksi hieman hätkähdin, kun eräänä torstaina, myöhäisenä iltapäivänä, soi ovikello. Kurkistin ovisilmästä ja riemuissani ja… no, hieman sekavin tuntein avasin oven huudahtaen:

-Alfred! Onpa mukava nähdä sinua! Käy sisään.

Alfredin astuessa peremmälle, havahduin asunnossani vallitsevaan kaaokseen.

-Oppini on ilmeisesti valunut kuin hanhen selästä, Alfred huokaisi ja tunsin itseni noloksi.

-On ollut kiireitä…

-Niin kiire, ettet ole ehtinyt kotiväkeä ajatella? Dick-herra, sinua kaivataan kotona.

-Kuka minua muka kaipaisi, tuhahdin.

-Minä kaipaan, Bruce kaipaa…

-Paskat kaipaa!

-Nuori herra Richard…

-Brucea ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä minulle kuuluu tai mitä minulle tapahtuu, tai…

-Olet täysin väärässä, Alfred keskeytti vuodatukseni. –Itse asiassa hän tietää tarkalleen, mitä sinulle kuuluu ja mitä sinä teet. Hän tietää missä asut, työvuorosi, Nightwingin liikkeet…

-Niinpä tietysti! Eihän Maailman Suurimmalta Etsivältä mikään pysy salaisuutena. No, miksei hän itse tullut? Tai miksei hän tullut jo aikaisemmin, pakottanut minua palaamaan kotiin?

-Bruce-herra toivoo, että palaisit omasta tahdostasi, mutta hän kaipaa sinua kovasti, et voi kuvitellakaan kuinka…

-En usko sitä! Sinä varmasti kaipaatkin ja ehkä Jasonkin, mutta Bruce ei ikinä…

-Niin, Jason…

Hätkähdin. Alfredin olemus oli muuttunut kovin murheelliseksi.

-Mitä Jasonista? huudahdin. –Onko Bruce onnistunut ajamaan hänetkin kotoa?

-Ei, vaan… Dick-herra, istu alas, Alfred pyysi.

Olin tähän asti kävellyt edes takaisin, yrittäen järjestellä paikkoja, mutta nyt tein niin kuin hän pyysi.

-Sinun on tultava kotiin, ainakin käymään. Pelkään, että se on Bruce-herralle elintärkeää. Hän… suree itsensä hengiltä. Dick, Jason on… kuollut.

Alfredin ilmoitus meni minulta aluksi aivan ohi, hän olisi voinut yhtä hyvin puhua jotain vierasta kieltä. Koska en saanut sanaa suustani, Alfred jatkoi:

-Jokeri jätti Robinin pahasti hakattuna aikapommilla varustettuun varastorakennukseen. Bruce-he… Batman yritti ehtiä pelastamaan hänet, mutta epäonnistui. Hän löysi vain hengettömän ruumiin. Bruce-herra syyttää kaikesta itseään. Hän on alkanut… katsoa liian syvälle whiskykarahviin. Dick-herra… poika, lähde kotiin kanssani. Hoida itsellesi pari päivää lomaa ja pakkaa mitä tarvitset, minä vähän järjestelen täällä.

Olin aivan sokissa. Kuin kone soitin pomolle ja pyysin vapaata kotona tapahtuneen, yllättävän kuolintapauksen vuoksi. Kun olin tämän tehnyt, asia tuntui menevän itsellenikin perille: Jason oli kuollut! Sama mielipuoli, joka oli vienyt Barbaran minulta, oli nyt tappanut Jasoninkin. Parahdin, ihan fyysisestikin rinnassani tuntuvasta tuskasta. Huusin, itkin ”pikkuveljeni” kohtaloa, löin päätäni seinään; näin mielessäni Jasonin verisen ruumiin ja näky oli niin kauhea, että halusin saada sen pois pian, etten sekoaisi. JAY OLI KUOLLUT! Miksi? Oliko hän uhmannut Batmanin käskyä vai oliko Batmanin huomio herpaantunut? Vai oliko mikään ihmekään, että niin oli käynyt? Oliko suorastaan ihme, että 16-vuotias poika, miltei lapsi vielä, oli pysynyt niinkin pitkään hengissä, taistellen, ehkä hieman vinksahtaneen miehen kanssa, rikollisuutta vastaan. Oliko ihme, että minä itse olin hengissä? Olin itse tehnyt samaa, vieläpä nuorempana. Olinko itsekin vinksahtanut yrittäessäni taistella Nightwinginä, yksin? Olinko minäkin tuhoon tuomittu?

Olohuoneessa oli hetken hiljaista, mutta sitten Alfred jatkoi siivoamistaan. Minä pakkasin parin päivän tarpeisiin ja hetken mielenhäiriössä myös Nightwingin asun.

-Valmista, totesin vaisuna tullessani makuuhuoneesta matkalaukkuni kanssa.

Uskomatonta, myös Alfred oli valmis. Asuntoni näytti pitkästä aikaa siistiltä.

-Lähdetään sitten, mutta minä tulen pyörällä.

Ajoin koko matkan nätisti Alfredin ja Alfa Romeon perässä miettien, miten Brucen kohtaaminen sujuisi. En ollut käynyt kotona lähdettyäni Barbaran haudalta, olin hakkeroinut Brucen tiliä ja suorastaan varastanut sieltä joitain tuhansia. Hänen rahoissaan se oli tietysti kuin hyttysen liri valtameressä, mutta Bruce oli periaatteellinen mies. Ja arvaamaton suuttuessaan.

Astuessani sisään kartanon ovesta, se vaikutti enemmän kuin koskaan mausoleumilta; suuret seinät kaikuivat hiljaisuutta. Löysimme Brucen kirjastosta, jossa hän istui nojatuolissa, kaverinaan viereisellä pöydällä kristallinen whiskylasi. Hän ei todellakaan vaikuttanut siltä samalta mieheltä, joka oli jäänyt Barbaran haudalle, mieheltä, joka oli vahva niin voimiltaan kuin periaatteiltaankin. Tämä mies istui pää riipuksissa, katsoi eteensä lasittunein silmin ja aivan kuin hän olisi vanhentunut, ei vajaata kahta vuotta, jonka olin ollut pois kotoa, vaan useita vuosia.

-Bruce-herra, katsokaas, kenet toin tullessani?

Vasta nyt tuo Bruce Waynen irvikuva tuntui havahtuvan ja hän käänsi katseensa meihin.

-Sinä…

-Olen pahoillani Jasonista… sanoin, kun en keksinyt muutakaan sanottavaa.

-Istu, Bruce murahti ja katsoin viisaimmaksi tehdä työtä käskettyä.

-Menen laittamaan päivällistä,  Alfred sanoi ja taputti rohkaisevasti minua olalle.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Bruce kysyi:

-Tulitko jäädäksesi vai vain käymään?

-Sain pari päivää lomaa, lähden heti Jasonin hautajaisten jälkeen. Tuskin mahtuisimmekaan enää saman katon alle, luulen.

Bruce nosti lasinsa ja siemaistuaan siitä, sanoi hiljaa:

-Minä niin toivoisin…

En saanut tietää, mitä hän olisi toivonut. Puhelimme niitä näitä siihen asti, kunnes Alfred palasi kirjastoon ja kertoi, että vanha huoneeni yläkerrassa oli ennallaan, voisin viedä matkalaukkuni sinne ja asettua taloksi, päivällinen olisi pian valmiina.

Voitte kuvitella miten hyvältä maistui pitkästä aikaa Alfredin valmistama päivällinen kaikkien eineksien jälkeen. Hetken jo tuntui hyvältä tulla kotiin, mutta seuraavana päivänä, alkuillasta, aloin toivoa, etten olisi koskaan suostunut käymään kotona. Olin aikaisemmin päivällä käynyt tervehtimässä vanhaa ystävääni Wally Westiä, joka oli jäänyt opiskelemaan Gothamiin. Wally yritti houkutella minua iltaa viettämään, mutta kieltäydyin; taloudellinen tilanteeni ei antanut periksi huvittelulle. Palattuani kartanolle aioin ottaa asian puheeksi Brucen kanssa.

Palattuani kartanoon Bruce oli jälleen tarttuneena whiskylasiin. Eikö Batman enää tehnyt yöpartiointia? Eihän Bruce aikonut lähteä humalassa ”keikalle?”

-Luulin, että palaisit myöhään. Eikö Wally kutsunut sinua viettämään hurjaa opiskelijaelämää?

-Kutsui kyllä, mutta ei ole rahaa moiseen.

-Joko tililtäni siirtämäsi rahat ovat loppuneet? Bruce kysyi hieman pirullisesti. Vaikutti siltä, että whiskylasillinen ei ollut illan ensimmäinen.

-Siirsin rahaa vain sen verran, että pääsin alkuun Blüdhavenissa. Olen pahoillani siitä ja jos vaadit, voit pitää sitä lainana, jonka maksan takaisin heti kun pystyn.

-Olkoon, mutta jos jatkat näiden ”siirtojen” tekemistä, löydät sen edestäsi.

Nyökkäsin, mutta jatkoin:

-Eläminen on vain niin kallista, kun pitää maksaa vuokrat ja muut, eikä vielä opiskelevan poliisin palkka päätä huimaa. Yövuorot nostaisivat palkkaa, mutta… yöt on varatttu muuhun. Jos voisit alkaa taas antaa kuukausirahaa…

-Sinä saat kuukausirahasi, kun palaat kotiin ja alkuperäiseen suunnitelmaasi, opiskelemaan lakia Gothamin yliopistoon. Nightwinginä sinä vain tapatat itsesi.

-Ei minua kiinnosta lukea vuosikausia voidakseni työskennellä tunkkaisessa toimistossa, haluan toimintaa. Valitan, Bruce, minusta ei koskaan tule Wayne Enterpricen lakimiestä.

Käännyin jo lähteäkseni huoneeseeni, mutta Bruce nousi eteeni.

-Kuka tahansa voi työskennellä poliisina, mutta sinun taidoillasi se on ajan hukkaa. Ja kuten sanoin, Blüdhaveniin et kuukausirahoja saa.

-Entä säätiörahat? muistin. Bruce oli joskus puhunut rahoista, jotka tulisin saaman aikuiseksi tultuani.

-Ne vapautuvat vasta kun täytät 21. Asia on loppuunkäsitelty, et saa penniäkään, jos et palaa Gothamiin!

Minä aloin hermostua. Bruce piti minua vieläkin pikkupoikana, jota hän voisi määräillä mielensä mukaan.

-Minä olen 19! Ehkä Jason oli vielä niin pentu, että pystyit kohtelemaan häntä marionettinasi, mutta minä en siihen enää suostu!

Tuskin huomaten raivoltani, Bruce oli kohottanut kätensä ja oli lyömäisillään, mutta minä sain jostain voimaa ja rohkeutta tönäistä häntä niin, että hän horjahti takaisin nojatuoliinsa.

-Sinä et enää koskaan koske minuun, vanha juoppo! huusin.

Alfred oli tullut huomaamattamme kirjastoon. Marssin hänen ohitseen todeten:

-Oli iso virhe palata kotiin. Olisihan se pitänyt arvata; mikään ei ole muuttunut.

Harpoin portaat yläkertaan ja painuin suoraan huoneeseeni, jossa odotti matkalaukkuni, jota en ollut ehtinyt isommin purkaa.

Ehtiessäni takaisin alas, Alfred yritti pysäyttää minut, mutta tönäisin häntäkin, mitä pian kaduin. Raivosta kihisten käynnistin moottoripyörän ja aioin ajaa suorinta tietä takaisin Blüdhaveniin, koskaan enää palaamatta. Ymmärsin kuitenkin pysähtyä Gothamin laidalla olevalle huoltoasemalle ja tilasin ison kupin kahvia rauhoittuakseni.

Pian jatkoin matkaa, ollakseni ennen puolta yötä takaisin asunnollani. Luulin kauhukseni, että pyörään oli tullut jokin vika, kun kuulin korvissani oudon rasahduksen. Lopulta tajusin; pahuksen Bruce oli asentanut kypärääni radiolaitteen, ilmeisesti stalkatakseen minua (tai Nightwingia). Nyt linja oli auki.

-Perhana sinua, Bruce!. Sinä se et anna periksi. Etkö voi millään tajuta…

-Dick… kuului kypärästä hämmästyksekseni ääni, selkeästi koneella muutettuna. –Kuulet varmaan, etten ole Bruce.

Hitto! Enhän nyt ollut möhlinyt pahemman kerran? Olinko paljastamassa jollekin tietokonenörtille Brucen salaisuuden? Vaikka olisin kuinka vihainen Brucelle, en koskaan tekisi sitä.

-Kuka sinä olet ja mitä teet kypärässäni? kysyin.

-Voit kutsua minua Oraakkeliksi.

Oraakkeli? Bruce kutsui Lepakkoluolan tietokoneen ohjelmistoa Oraakkeliksi, ei se voinut olla kommunikoiva ihminen.

-Bruce, lopeta pelleily kanssani! Kun pääsen kotiin, tuhoan kypärän ja hankin uuden, vaikka siihen menisi monen päivän ruokarahat. Kuuletko?

-Dick, kuuntele minua! Sinun on palattava takaisin! Bruce… Batman tarvitsee apuasi, NIGHTWINGIN apua.

Kenen äänen sitten kuulinkaan, tuon äänen haltija tiesi kaiken.

-Batman on löytänyt Jokerin. Hän on sellaisessa mielentilassa, että voi vaikka unohtaa periaatteensa olla tappamatta. Eikä hän muutenkaan taida olla ihan kunnossa…

En jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan käänsin pyörän ympäri ja takaisin kohti Gothamia. Autiolla taipaleella vaihdoin Nightwingin asuun ja ääni korvassani, joka väitti olevansa Oraakkeli, antoi minulle koordinaatit, mistä löytäisin Jokerin piilopaikan.

Ehtiessäni paikalle, oli hullunmylly jo alkanut. Kolme Jokerin kätyriä makasi syrjäisen talon mörskän ulkopuolella taju kankaalla, yhdellä köydellä nipuksi köytettynä. Sisäpuolelta kuului selviä taistelun ääniä ja sen enempää kursailematta astuin sisään. Samassa sain kolme kätyriä kimppuuni. Napattuani taistelusauvat tuekseni otin heidät vastaan. Kun olin päässyt heistä, oli Batmanillä enää Jokeri vastassaan, mutta ilman että hän olisi rökittänyt tätä vain sen verran kuin tarve oli, hän löi tätä aivan kuin tappaakseen. Kun Jokeri jo makasi maassa, yrittäen nousta ylös, hän sai teräskärkisestä saappaasta. Näytti kuin Jokeri olisi ollut jo tajuton, mutta silti Batman jatkoi hänen pieksemistään.

-Lopeta, hänestä ei ole enää vastusta! huusin, ilman vaikutusta. –Ihan totta, Batman, lopeta, sinä tapat hänet!

-Tuo peto, tuo MURHAAJA joutaakin kuolla! Hän tappoi Barbaran, hän tappoi Robinin…

-Jos sinä tapat hänet, oletko sen parempi kuin hän? Jätä jo hänet, Arkhamissa tuo ei pysty vahingoittamaan enää ketään. Mene autoon ja kotiin selvittämään pääsi, minä hälytän poliisit.

-Ei tarvitse, Nightwing. Tein sen jo, poliisit ovat täällä minä hetkenä hyvänsä, Batman mutisi tuijottaen veristä myttyä edessään, sitten verisiä hansikkaitaan.

-Sitä suuremmalla syyllä, meidän on parempi liueta paikalta.

Ja niin me teimme. Ajoin Sinilinnulla Lepakkoauton perässä Luolaan, halusin varmistaa, että Bruce pääsi turvallisesti kotiin. Jätin Brucen Alfredin huoleksi ja menin omaan, vanhaan kylpyhuoneeseeni suihkuun. Nukkuisin vielä yhden yön kotona ja lähtisin aikaisin aamulla, huolehtien, etten törmäisi enää Bruceen.

Lähdin kartanosta aikaisin aamulla törmäämättä edes Alfrediin. Hänet olisin halunnut kunnolla hyvästellä, mutta se sai nyt jäädä. Ajaessani poispäin Gothamista, muistin äkkiä, että tänään oli Jasonin hautajaiset. Palasin vielä kerran takaisin.

En osallistunut hautajaisiin, katselin kauempaa pientä hautajaisseuruetta, johon kuului Brucen lisäksi vain Alfred, James Gordon, Lucius Fox ja Leslie Thompkins. Mikä mahtoi olla Jasonin virallinen kuolinsyy, siitä emme olleet puhuneet? Tunsin pienen omantunnon vihlaisun; minun olisi pitänyt olla tuolla myös, mutten voinut kohdata Brucea enää, en eilisen jälkeen. Ennen kuin hautajaisväki poistui Jasonin haudalta, minä menin pyörälleni ja lähdin kotimatkalle, kotiin, joka tulisi tästä eteenpäin olemaan vain Blüdhavenissa.