Hyvää syntymäpäivää, Neiti Keskimmäinen!

Olipa vauhdikas viikko! Keskiviikkoaamuna yksi tuttu rehtori soitti ja kysyi minua opettajan sijaiseksi ja minähän lupauduin. Aikaisemmin olen ollut kaksi viikkoa 4-luokan opettajan sijaisena ja vaikkei työ olekaan fyysisesti raskasta, olin tämänkin kolmen päivän rupeaman jälkeen aika väsy. Minulla ei kuitenkaan ole opettajan koulutusta ja vaikka minulla olikin opettajan antamat "nuotit", pitää hommassa käyttää myös puhdasta maalaisjärkeä ja se on aika moista henkistä pinnistelyä. Mutta niin kivaa! Edelliselläkin viikolla olin yhdessä ennestään tutusssa koulussa sijaisena ja kotona, tehdessäni muulle porukalle ruokaa hyräillen ja laulellen, Ukkeli sanoi: "Etkö sä vois olla ihan vaan työttömänä!" Siis mun pitäis aina vaan olla vähän alamaissa ja kotona kökkimiseen kyllästynyt, tylsistynyt kotiäiti? Ei onnistu! Pian alan, toivottavasti, opiskelemaan lähihoitajaksi lapsiin ja nuoriin erikoistuneena, ja toivottavasti tämän jälkeen saan tehdä töitä enemmänkin. Ja edelleen saa puhelin soida, tämä "täti" on aina valmis sijaisuuksiin!
Ja eilen rakas neiti Keskimmäinen täytti kokonaiset 15-vuotta! Koko lauantaipäivä oli yhtä matalalentoa; ensin aamusta kampaajalle kampauksen tekoon ja rippikuvaukseen, jota jouduttiin siirtämään kuukaudella, neiti kun oikeana päivänä oli kovassa flunssassa. Kuvauksen jälkeen suunnattiin pitsalle kotikaupunkimme parhaimpaan pitsapaikkaan. Harvinaista kyllä, tällä kertaa jouduimme odottamaan pitsoja tunnin, mutta hyvää kannattaa odottaa. Samana päivänä satuttiin ajamaan kotikaupungissammekin kulkeva ralli ja joku ralliporukka oli tilanne 40 pitsaa! Kyllähän sen ymmärtää, että määräaikaan mennessä moinen tilaus on oltava valmis. Ja paras mainos ravintolalle on, että on paljon tilauksia. Silloin tietää, että paikka on suosittu ja hyvä. Tosin me tiesimme sen kyllä etukäteen. Pitsojen jälkeen Neiti Keskimmäinen jäi vielä kaupunkiin kaverin luo yökylään. Toivottavasti olivat kiltisti.
Neiti Vanhimmainenkin on ollut kumman hyvällä päällä koko viikonlopun. Perjantai-ilta oli yhtä naurua, ja tuskin ainoana syynä oli kolme huonosti nukuttua yötä. Neiti joutui olemaan koko viikon yksin koulukortteerissaan, kun talonväki oli matkoilla pohjoisessa. Mutta taas on sunnuntai ja likan vienti kaupunkiin ja äiti-mamma saa tuumia, miten viikkonsa viettää. Toivottavasti puhelin soi...
Elämäni Bruce Waynen kanssa lähenee jääväämättä kohti loppuaan. Viimeisen tarinan toinen osa saa ensi-iltansa tuossa tuokiossa. Mukavasti olette jaksaneet viihtyä tarinan parissa, aika monessa maailman kolkassa. Se on mukavaa se. Palataan asiaan taas, kun tapahtuu jotain, josta riittää kerrottavaa teillekin.

-Hepa- 

VIIMEINEN TARINA (OSA 2)

Damianin ollessa 10-vuotias, Gothamissa piti avata suuri Batman-museo, kunnioitukseksi kaupungin suojelijalle, Yön Ritarille, jonka henkilöllisyys oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi. Tähän museoon oli koottu Lepakkoluolan koko arsenaali. Muistoesineet: jättikolikko ja -jokerikortti, robottidino, ajoneuvot, puvut…

Museon avajaisten oli tarkoitus olla eräänä iltapäivänä, päivänä, jolloin Bruce ja Selina veivät Damianin etukäteen katsomaan museota. Damian, joka oli muutamia vuosia sitten nähnyt vain tyhjän luolan, ihmetteli nyt muun muassa Lepakkoautoa, joka oli pojan mielestä suorastaan koomisen vanhanaikainen. Mielenkiintoisimpana huoneena poika piti sitä, missä sijaitsivat, Batmanin asujen lisäksi, myös Robinien asut.

Kesken yksityisen museokierroksen räjähti savupommi, jonka keskeltä hurjasteli hassulla, klovnikasvoisella sähköautolla kovasti vanhentunut Jokeri.

-Ai, tämä onkin jo avattu! Jokeri käkätti. –Kuten arvelinkin, ketä kiinnostaa? On täällä sentään nätti pikku perhe. Harmi, minä nimittäin ajattelin hieman tehdä tuhojani täällä. Ja pah, palasiksi vaan koko Mystisen Mököttäjän pyhättö. Batsyllä ei koskaan ollut tippaakaan huumorintajua.

Nyt Jokeri alkoi kiinnittää enemmän huomiota paikalla oleviin.

-Mutta kuka se täällä onkaan? Eikös se ole itse miljonääri-tyhjänpantti Bruce Wayne? Ja kukas se tämä kaunotar on? Jokeri tiiraili päästä varpaisiin Selinaa. –Ja nyrkillä tapettava pojannassikkakin? Niin on samaa näköä, Bruzie, että taitaa olla oma tekeleesi. Oi, mutta tiedätkös, minullakin on poika, Jokeri ilmoitti innoissaan. –Junior, tulehan esittäytymään! tuo mielipuoli huhuili.

Hyvä Luoja! Bruce ajatteli, kun paikalle astui epämääräisen ikäinen hahmo vihreine hiuksineen, valkoisine kasvoineen ja ikivirneessä olevine punaisine huulineen. Jokerin erityispiirteet eivät olleet periytyviä, joten Jokerin oli täytynyt ”tehdä” itselleen perillinen.

-Miksi tuollaiset ilmeet? Jokeri ihmetteli, kun he kaikki tuijottivat kauhuissaan Jokerin nuorta toisintoa. –Ettekö käsitä, minä vanhenen ja tarvitsen perillisen. Miksei minulla saisi olla jälkikasvua niin kuin muilla? Jokeri kysyi murhetta teeskennellen. –Junior, sano päivää! Jokeri vaati ja samassa ”juniori” heitti kädestään jotain lepakkoauton ikkunasta sisään, jotain joka räjähti, pirstoen vanhan ajopelin tuhansiksi palasiksi. Samoin Jokeri heitti jotain kohti muistoesinegalleriaa, tehden omalta osaltaan tuhoja.

Tästä suivaantuneena Bruce hyökkäsi vielä kerran vanhan perivihollisensa kimppuun. Kun Juniori aikoi ”isäänsä” puolustamaan, Selina nappasi Kissanaisen näköispatsaalta vanhan aseensa, Yhdeksän häntäisen kissan ja yhtyi taisteluun. Damian pakeni huoneeseen, jossa asut olivat.

Kesken taistelun tuoksinnan kuului katonrajasta huuto:

-Jokeri ja Juniori! Aika rauhoittua!

-Batman! Jokeri huudahti. –Ei, eihän sinua enää ole… Ja missä nuoruuden lähteessä sinä olet kylpenyt? Kuka kumma…, samassa Jokeri tajusi. –Robin… vai mikä Nightwing nykyään oletkaan, sinua ei ole kukaan kutsunut.

-Entäs minua? kaikki kuulivat ja kääntyivät äänen suuntaan, mutta vain Nightwing kuuli Selinan kuiskaavan hiljaa: -Damian…

Ja Damian se todella oli, Robin-asuun sonnustautuneena.

-Jättäkää herra ja rouva Wayne rauhaan, kurjat raadonsyöjät! hän huusi.

-Robin, älä… Nightwing-Batman huusi, sillä hän näki, että Jokerilla oli kädessä jotain, joka näytti käsikranaatilta.

Nelikon Bruce-Selina-Jokeri-Juniori taistelu oli päätynyt asuhuoneen oven sisäpuolelle. Jokeri heitti kädessään olevan, Jokeriväreissä olevan kranaatin huoneeseen ja laski:

-Viisi… neljä… ryntäsi ulos huoneesta, samoin Juniori, ja jatkoi: -kolmekaksiyksi. RÄJÄHTÄÄ! hän huusi nauraen kuollakseen.

Korvia särkevä pamahdus tärisytti koko rakennusta. Batman heilautti itsensä köydellä alas, sieppasi Robinin kainaloonsa ja lennätti heidät, paineaallon avustamana, ulos rakennuksesta. Kun keuhkoja raastava pöly oli hälventynyt rakennuksen raunioilta, he kaksi odottivat epätoivoisina, että Bruce ja Selina kaivautuisivat raunioista. Turhaan. Tämän ymmärrettyään Damian romahti Dickin jalkoihin. Dick nosti pojan ylös ja puristi hysteerisenä itkevän lujasti syliinsä, hakien yhtä paljon pojasta lohtua kuin antaen sitä tälle. Hän itse ei vielä voinut uskoa, ei voinut olla tuijottamatta hiljaisuutta raunioilla. Hän ei voinut uskoa, että hänen omankin elämänsä tukipilari oli mennyttä. Korviensa huminan läpi hän kuuli jostain kaukaa mielipuolisen naurun.

Viikko myöhemmin, sateisena päivänä, Bruce ja Selina haudattiin. Wayne-kukkula sai uudet, komeat kivet entisten joukkoon. Paikalla nukkuivat ikiuntaan jo Brucen isovanhemmat, Thomas ja Martha Wayne, sekä Jason Todd, joka noustuaan Lasaruksen Lähteestä eli rajua elämää ja lopulta kuoli, lopullisesti, kuten oli elänytkin.

Pieneksi oli hautajaissaattue käynyt; kivien juurella seisoi Alfred, Leslie Thompkins, Dick ja Damian. Kukkulan alla parveili lehdistöväkeä, mutta poliisimuuri vartioi heitä pääsemästä häiritsemään surijoita. Minun sydäntäni raastoi nähdä jo kolmannen nuoren pojan kyynelehtivän vanhempiensa haudalla. Neljättä en enää kestäisi.

Dick ei voinut olla miettimättä miten turhaa sankaruus Brucen elämässä oli ollut. Vuosia hän taisteli nimettömänä rikollisia vastaan ja nyt hän oli kuollut, kuollut vanhan perivihollisensa käden kautta. Kukaan ei häntä ollut kaupungin suojelemisesta kiittänyt ja lopulta hän vei salaisuutensa hautaan. Kaikki turhan takia. 

Kiitos ja kunnia

Vähän matalapainetta

... ja muussakin kuin ilmassa. Syksy vetää muutenkin mielen apeaksi, mutta apeaksi vetää myös se, että ihanat, kamalat teinini ovat päättäneet alkaa käyttäytyä ihan miten lystäävät, tai sitten mamman mitta on vaan tullut täyteen. Toinen luulee saavansa tehdä mitä lystää, koulunkäynti ei voisi vähempää kiinnostaa, vaikka kohta pitäisi alkaa hakea jatkokoulutukseen, kylillä roikuillaan pikku tunneille asti eikä puhelimeen vaivauduta vastaamaan. "Ite oot sanonut, miten epäluotettava puhelin iPhone on." Näinpä, kyllä sika syitä löytää... Toinen tulee viikonlopuksi kotiin, linnoittautuu huoneeseensa tai lähtee samantien kaverille, sanaakaan sanomatta. Jos sitten asiallisesti kysyy koulusta tai tanssi- ja laulutunneista, vastaus on painokelvotonta tekstiä. Ja minä kun niin kuvittelin, että on mukavaa, kun ollaan viikonloppuna kaikki kotona, tehdään porukalla jotain, ehkä kivaakin, mutta ei. Ehkä minun äiti-ihmisenä on nostettava kädet pystyyn ja jätettävä ala-arvostavat Neidit oman onnensa nojaan, Elämän opetettavaksi. Enempään en pysty. Mutta ei tarvitse tulla vaatimaan kalliita bänditakkeja, ratsastuskursseja ym. ym. ym. niin kauan kuin käytös on noin ala-arvoista. Muistelisin muuten, että joku (rakas ystäväni) on joskus siitä minulle sanonutkin. "Älä palkitse niiden käytöstä ostamalla ja hankkimalla kaikkea mitä ovat "vailla". Ajattele välillä ihan vaan itseäsi." Joo, ehkä olis aika; parturiin pitäis päästä, ennen kuin peilikuvanikin pelästyy, välikausitakki pitäisi uusia, nyt käytössä oma "tyhmä, sininen takki", jossa oli kyllä joskus vetoketju, mutta eipähän ole enää.
Lisäahdistusta tuo työllisyystilanne, joka tällä hetkellä on surkeampi kuin huono. Enää en saa edes sijaisuuksia, eikä pelkästään heikohko talous vedä mieltä apeaksi, vaan toimettomuus, joka kaltaiselleni on pahaksi. Ja jottei olisi Elämä liian helppoa, lähimmät ihmiseni, jääköön nyt mainitsematta ketkä, syyllistävät minut itseni tilanteestani, lasteni käyttäytymisestä ja käytännössä kaikesta. Eipä sillä, juuri kyseisiltä henkilöiltä en tässä elämässä pahemmin ole kannustustakaan saanut, joten ei mitään uutta tähtitaivaan alla.
Mutta en taida rasittaa teitä tämän enempää. Tuntuipahan hyvältä purkaa vähän pahaa oloa, edes näin. Loppuun vielä ensimmäinen osa lupaamastani Viimeisestä tarinasta. Siinä saattaa olla joillekin jotain tuttua, innoittajanani olen käyttänyt tässä mm. Suomen vuoden 1989 Batman-lehteä numero 1. Tarinasta löytyy myös yhtä jaksoa Batman: The Brave and the Bold -sarjasta. Metkasti meni oma teksti ja jakson tapahtumat sekaisin; kun katsoin jakson myöhemmin, luvun jo loppuun kirjoittamisen jälkeen, hämmästyin, miten vähän luku lopulta oli ottanut vaikutteita kyseisestä jaksosta. Mutta siitä enemmän tuonnempana. Luvun ensimmäinen osa ikäänkuin nitoo kaiken yhteen, sisältää tuttuja nimiä "uusissa" kuoseissa ja koko tarina tulee saamaan odottamattoman käänteen, odottamattoman myös heille, jotka luulevat tunnistavansa tapahtumat. Onko tämä sitten se VIIMEINEN tarina vai ei, se jää nähtäväksi...

Kohti parempaa huomista!

-Hepa-

VIIMEINEN TARINA (OSA 1)

Yksi tarina on vielä kertomatta. Tämän jälkeen kaikki päättyy, niin ainakin toivon. Pelkään kuitenkin, ettei se pääty koskaan, ei niin kauan kuin yksikään tästä ”perheestä” on hengissä.

Bruce jatkoi toimintaansa Batmanina vielä vuosia Richardin lähdön jälkeen, vielä senkin jälkeen, kun Timothy oli lähtenyt maailmalle. Jasonin kuoleman jälkeen kaikki oli vähällä loppua, niin suurta syyllisyyttä Bruce tunsi tapahtuneesta. Batmanistä tuli viimeisinä vuosinaan vain entistä synkempi hahmo, ja pelkäsin hänen joskus unohtavan olevansa myös Bruce Wayne.

Niin, Bruce Wayne… orpo, yksinäinen multimiljonääri, playboy, Yön Ritari…

Eräänä iltana Brucen ollessa 8-vuotias hänen isänsä, Thomas Wayne vei poikansa ja Martha-vaimonsa syömään ja elokuviin. Gotham kärsi tuolloin lamasta, kuten koko muu maa. Suuret työttömyysluvut ja korruptoitunut poliisikunta toivat kaupunkiin paljon rikollisuutta. Minä pyysin Thomasia olemaan varovainen; hänet tunnettiin kaupungissa hyvin, hän oli kaupungin hyväntekijä, lääkäri ja rikas.

Kaikesta varovaisuudesta ja Waynen hyväntahtoisuudesta huolimatta tämä pieni perhe törmäsi matkalla autolle ja kotiin Joe Chill –nimiseen pikku rikolliseen. Chill oli ollut hyvin hermostunut, ilmeisesti nälästä ja huumeiden vaikutuksesta. Sen piti olla tavallinen ryöstö, Chillin piti, omien sanojensa mukaan, vain viedä lompakot, kellot ja korut, mutta jokin sai hänet hermostumaan entisestään ja laukaisemaan aseensa. Thomas sai luodin suoraan sydämeensä ja kuoli välittömästi. Martha, joka oli jo jonkin aikaa kärsinyt sydänvaivoista, saattoi menehtyä sydänkohtaukseen, mutta Chill varmisti hänen kohtalonsa toisella laukauksella. Olisiko hän surmannut pikku-Brucenkin, mene ja tiedä, mutta Chill oli säikähtänyt hälytysajoneuvon sireenejä, heittänyt aseen pois ja paennut.

Nuori, traumatisoitunut Bruce jäi jo Thomasin aikana palvelleen Alfred Pennyworthin huostaan. Vanhempiensa hautajaisten jälkeisenä yönä Alfred sattui kuulemaan lopun Brucen iltarukouksesta:

-… ja vannon, että kostan vanhempieni kuoleman omistamalla elämäni taistelulle rikollisuutta vastaan! Jumalani, auta minua pitämään lupaukseni! Olen valmis tekemään kaikkeni sen eteen, valmis uhrauksiin…

Alfred luuli, että tämä mahtipontinen rukous oli vain surullisen ja vihaisen pojan vuodatusta. Miten väärässä hän olikaan!

Bruce kävi yksityiskoulua, muiden rikkaiden lasten tavoin, Hudsonin Akatemiaa. Bruce oli hiljainen, omissa oloissaan viihtyvä nuori mies, eikä hänellä juuri ollut ystäviä. Ehkä hän pelkäsi, että menettäisi ystävänsä niin kuin oli menettänyt vanhempansakin. Joka päivä Alfred vei Brucen kouluun ja haki hänet iltapäivällä, ja lopun päivää poika vietti opintojensa parissa. Niin akatemia opintojen kuin tulevaisuutta koskevien opintojensa.

Bruce siirtyi High Schoolista Collegeen ja yliopistoon huippuarvosanoin. Yliopistossa hänen opettajansa alkoivat jo murehtia, ettei hänellä tuntunut olevan muuta elämää kuin opiskelu. Hän karttoi opiskelijoiden illanviettoja, hän karttoi nuoria naisia, vaikka hänellä olisi ollut ottajia joka sormelle, ei vähiten raamikkaan ulkomuotonsa vuoksi.

Yliopistossa kului kolme vuotta kuin siivillä. Varsinaisten opintojensa lisäksi Bruce opiskeli tiedettä ja tekniikkaa. Hän kehitti oman fysiikkansa lähes täydelliseksi. Ainoa kevyempi kurssi, jonka Bruce oli opintoihinsa valinnut, oli teatteri. Tällä kurssilla hän tapasi ensimmäisen kerran, tutustui ja rakastui Julie Madisoniin. Pian alkoi jopa näyttää siltä, että heistä kahdesta tulisi pari.

Kun viimeinen yliopistokevät koitti, Julie ja Bruce tunnustivat rakkautensa, mutta eriävät tulevaisuuden suunnitelmat erottivat heidät. Julie lähti etsimään onneaan Broadwayltä, teatterilavoilta ja Bruce suunnitteli liittymistä poliisivoimiin. Gothamin poliisi ei ollut enää niin korruptoitunutta kuin Waynejen murhan aikaan, kiitos uuden komissaarin, James Gordonin, leskimiehen, joka asui kahdestaan 4-vuotiaan tyttärensä kanssa.

Ilta, jolloin yksinäinen lepakko lensi sisään kartanoon, sinetöi Brucen kohtalon. Hän oli kirjastossa miettimässä tulevaisuuttaan. Bruce halusi yhdistää työssään fysiikkaansa, tietotaitoaan ja teatteritaitojaan. Hän tiesi, että rikolliset olivat usein taikauskoisia ja pelkäsivät tuntematonta. Juuri silloin lepakko, joita on aina lennellyt kartanon mailla, lensi sisään avoimesta ikkunasta ja asettui Thomasin rintakuvan päälle. Bruce, joka oli epäröinyt mahdollisuuksiaan poliisina, piti sitä merkkinä ja päätti nyt pukeutua valeasuun ja toimia yksin, salassa. Hänestä tulisi LEPAKKO.

Voidakseen taistella rikollisuutta vastaan mahdollisimman tehokkaasti, hän vihki Wayne Techin teknisen johtajan ja neron salaisuuteensa. Yhdessä Lucius Foxin kanssa he suunnittelivat kevlar-vahvisteisen, mustanahkaisen lepakkoasun suippokorvaisine naamiohuppuineen. Kun kartanon mailta, Brucen jo lapsena löytämä, lepakoiden asuttama valtava luola otettiin käyttöön eräänlaiseksi tukikohdaksi, oli Brucen kohtalo sinetöity. Lepakkomies, Batman, oli luotu.

Alkuvaiheessa Brucen toimintaa hankaloitti poliisivoimat, joka piti Batmania itseään rikollisena, joka oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Batman sai kuitenkin pian James Gordonin puolelleen, eikä Bruce koskaan oppinutkaan luottamaan kehenkään toiseen poliisiin.

Batman toimi nelisen vuotta yksin, vain kaksi henkilöä tiesi hänen salaisuutensa, Lucius Fox ja Alfred. Eräänä iltana Bruce lähti sen hetkisen naisystävänsä kanssa hyväntekeväisyyssirkukseen, jonka Wayne-yhtiöt järjesti orpojen lasten hyväksi. Tuo sirkusesitys päättyi kauhealla tavalla. Haly-sirkuksen vetonaula, trapetsiryhmä nimeltä Lentävät Graysonit, perhe, johon kuuluivat isä John, äiti Mary ja 8-vuotias poika Richard, joka nuoresta iästään huolimatta oli jo melkoinen ilmiö, koki Gothamissa karun lopun. Rikollispomo Anthony Zucco, jonka yksi toimiala oli ihmisten suojelu, isoja rahoja vastaan tietenkin, oli sabotoinut trapetsin kiinnitysköysiä. John ja Mary saivat surmansa pudottuaan alas korkeuksista. Perheen poika, Richard, joka ainoana pystyi todistamaan Zuccon syyllisyyden, jäi orvoksi.

Komissaario Gordon vei Richardin poliisin turvataloon siihen asti, kun Zucco saatiin vangituksi. Dickin seuraava osoite olisi ollut sijaishuolto, ja olikin sitä hetken aikaa, mutta Bruce ei saanut omatunnoltaan rauhaa. Hän piti itseään syyllisenä tapahtumiin, Batman nimittäin tiesi Tony Zuccon metkut ja hänellä oli epäilyksiä sirkukseen kohdistuneesta sabotaasiuhasta. Lisäksi hän näki pojan silmissä samat orvon kyyneleet, jotka aikoinaan olivat vierineet hänen omista silmistään. Hän tahtoi adoptoida Dickin.

Olin tästä iloinen, sillä Bruce oli jo alkanut vaipua liian syvälle Batmanin hahmoon. Dickin tulo pehmensi häntä hieman, vaikka mielestäni hän oli joskus liian ankara pojalle, joka temperamentissaan ja jääräpäisyydessään muistutti Brucea itseään samassa iässä. Ristiriitaisin tuntein seurasin, miten Bruce alkoi kouluttaa Dickistä Batmanin apuria. 12-, melkein 13-vuotiaana, aikana jolloin poika oli hyvin tarkka siitä, ettei häntä kohdellut täytenä lapsena, Robin aloitti toimintansa, oltuaan mukana, harjoitusmielessä, useita kertoja myös ennen sitä.

Dickin ollessa viidentoista, Bruce toi kotiin toisen orvon, 12-vuotiaan Jason Toddin. Aluksi salaa Dickiltä, myös Jason sai Robinin koulutuksen, jossa Bruce taisi tehdä ison virheen; hän luuli, että Jason olisi kuten Dick, lopulta tasaantuva nuorukainen. Mutta jo näiden kahden erilaiset lähtökohdat, Dickin rakastava sirkusperhe kiertue-elämineen, Jasonin katupojan elämä, sairas narkomaani äiti ja rikollinen isä, tekivät heistä täysin erilaiset. Dick oli ollut nuorena usein ajattelematon, tunteiden vietävänä ja joskus, tahtomattaankin, tottelematon. Tavallinen poikalapsi siis. Jason oli perusluonteeltaan uhmakas, sääntöjä ja määräyksiä kyseenalaistava, levoton, rohkea, nerokas…

Kenties juuri tuo impulsiivinen innokkuus sai kerran Jason-Robinin lähtemään yksin Jokerin perään. Jokeri oli menettänyt vuosi vuodelta yhä enemmän mielenterveyttään ja jättääkseen Batmanille ikävät terveiset, tuo arkkikonna hakkasi pojan sorkkaraudalla henkihieveriin. Tästä poika olisi vielä voinut selvitäkin, mutta tuo mielipuoli, joka oli saanut tietoonsa Batmanin sijainnin, viritti pommin, joka räjähti juuri niin kuin Jokeri oli suunnitellutkin. Batman ei aivan ehtinyt poikaa pelastamaan vaan näki räjähdyksen ja joutui kaivamaan savuavista raunioista vain verisen ruumiin.

Haudattuaan Jasonin, Bruce synkkeni. Alfred hälyytti Dickin apuun, joka toimi jo tuolloin Blüdhavenissa Nightwingina. Hän saikin Dickin palaamaan hetkeksi kotiin, mutta vanhat kaunat, joita lisäsi Dickin syytökset Jasonin kuolemasta ja Brucen liian syvät kurkistelut viskikarahviin, jättivät vierailun lyhyeksi. En usko, että Dick olisi enää muutenkaan ottanut Robinin pestiä. Batmanin ura olisi saattanut loppua siihen, jopa Brucen siviilielämä olisi voinut romahtaa viskilasiin, ellei hän olisi saanut uutta ajateltavaa tuttavapariskunnan pojasta, Tim Drakesta. Tuo poika, joka oli kuin Dickin toisinto, päättelykyvyltään huippuluokkaa, sai Brucen ryhdistäytymään. Timistä tuli pariksi vuodeksi uusi, kolmas Robin, mutta lähti jo nuorena omille teilleen.

Minä toivoin kovasti, että Bruce löytäisi lopultakin elämäänsä rakkauden, perustaisi perheen ja asettuisi aloilleen. Hänen suhteensa pitkäaikaiseen rakastajattareensa, Selina Kyleen, Kissanaiseen, lämpenikin entisestään ja vuosien yrittämisen jälkeen Bruce sai lopullisesti käännytettyä neiti Kylen rikollisuudesta. Viimeiset vuodet, Timothyn häivyttyä maisemista, Batman ja Kissanainen taistelivat yhdessä rikollisia vastaan.

45 vuotta täytettyään Brucella alkoi ikä painaa ja lopettaminen alkoi käydä hänen mielessään yhä useammin. Päätöstä lopettaa nopeutti entisestään komissaario Gordonin äkillinen poismeno. Pian Gordonin hautajaisten jälkeen Bruce kosi Selinaa, sai myöntävän vastauksen ja laittoi lepakkopuvun naulaan lopullisesti.

Häitten jälkeen Bruce vietti pitkän, ansaitsemansa loman. Bruce ja Selina lähtivät häämatkalle, maailman ympäri, jonka aikana Selina huomasi hämmästyksekseen olevansa raskaana. Tiesin, että oma lapsi olisi viimeinen naula Batmanin arkkuun. Sain Dickin vielä kerran käymään luonani Lepakkoluolassa ja annoin hänelle, muistoksi kaikesta, viimeisen lepakkopuvun.

Selina synnytti pojan, joka sai nimekseen Damian. Poika oli, kuten adoptioveljensäkin olivat olleet, nopea oppimaan ja hänen ollessa vasta kuusivuotias, Bruce vei hänet alas luolaan, jossa ei ollut enää mitään jäljellä Batmanistä. Ei muuta kuin tarina, jonka isä pojalleen kertoi. Ja mihin tiikeri raidoistaan pääsi? Vähitellen Bruce alkoi opettaa Damianille Robinin taitoja, joita poika mielellään opiskelikin, usein kuitenkin kyseenalaistaen monien tietojen ja taitojen tarpeellisuutta, olihan muun muassa teknologia kehittynyt entisestään vuosien aikana.