Hyvää syntymäpäivää, Neiti Keskimmäinen!

Olipa vauhdikas viikko! Keskiviikkoaamuna yksi tuttu rehtori soitti ja kysyi minua opettajan sijaiseksi ja minähän lupauduin. Aikaisemmin olen ollut kaksi viikkoa 4-luokan opettajan sijaisena ja vaikkei työ olekaan fyysisesti raskasta, olin tämänkin kolmen päivän rupeaman jälkeen aika väsy. Minulla ei kuitenkaan ole opettajan koulutusta ja vaikka minulla olikin opettajan antamat "nuotit", pitää hommassa käyttää myös puhdasta maalaisjärkeä ja se on aika moista henkistä pinnistelyä. Mutta niin kivaa! Edelliselläkin viikolla olin yhdessä ennestään tutusssa koulussa sijaisena ja kotona, tehdessäni muulle porukalle ruokaa hyräillen ja laulellen, Ukkeli sanoi: "Etkö sä vois olla ihan vaan työttömänä!" Siis mun pitäis aina vaan olla vähän alamaissa ja kotona kökkimiseen kyllästynyt, tylsistynyt kotiäiti? Ei onnistu! Pian alan, toivottavasti, opiskelemaan lähihoitajaksi lapsiin ja nuoriin erikoistuneena, ja toivottavasti tämän jälkeen saan tehdä töitä enemmänkin. Ja edelleen saa puhelin soida, tämä "täti" on aina valmis sijaisuuksiin!
Ja eilen rakas neiti Keskimmäinen täytti kokonaiset 15-vuotta! Koko lauantaipäivä oli yhtä matalalentoa; ensin aamusta kampaajalle kampauksen tekoon ja rippikuvaukseen, jota jouduttiin siirtämään kuukaudella, neiti kun oikeana päivänä oli kovassa flunssassa. Kuvauksen jälkeen suunnattiin pitsalle kotikaupunkimme parhaimpaan pitsapaikkaan. Harvinaista kyllä, tällä kertaa jouduimme odottamaan pitsoja tunnin, mutta hyvää kannattaa odottaa. Samana päivänä satuttiin ajamaan kotikaupungissammekin kulkeva ralli ja joku ralliporukka oli tilanne 40 pitsaa! Kyllähän sen ymmärtää, että määräaikaan mennessä moinen tilaus on oltava valmis. Ja paras mainos ravintolalle on, että on paljon tilauksia. Silloin tietää, että paikka on suosittu ja hyvä. Tosin me tiesimme sen kyllä etukäteen. Pitsojen jälkeen Neiti Keskimmäinen jäi vielä kaupunkiin kaverin luo yökylään. Toivottavasti olivat kiltisti.
Neiti Vanhimmainenkin on ollut kumman hyvällä päällä koko viikonlopun. Perjantai-ilta oli yhtä naurua, ja tuskin ainoana syynä oli kolme huonosti nukuttua yötä. Neiti joutui olemaan koko viikon yksin koulukortteerissaan, kun talonväki oli matkoilla pohjoisessa. Mutta taas on sunnuntai ja likan vienti kaupunkiin ja äiti-mamma saa tuumia, miten viikkonsa viettää. Toivottavasti puhelin soi...
Elämäni Bruce Waynen kanssa lähenee jääväämättä kohti loppuaan. Viimeisen tarinan toinen osa saa ensi-iltansa tuossa tuokiossa. Mukavasti olette jaksaneet viihtyä tarinan parissa, aika monessa maailman kolkassa. Se on mukavaa se. Palataan asiaan taas, kun tapahtuu jotain, josta riittää kerrottavaa teillekin.

-Hepa- 

VIIMEINEN TARINA (OSA 2)

Damianin ollessa 10-vuotias, Gothamissa piti avata suuri Batman-museo, kunnioitukseksi kaupungin suojelijalle, Yön Ritarille, jonka henkilöllisyys oli jäänyt ikuiseksi arvoitukseksi. Tähän museoon oli koottu Lepakkoluolan koko arsenaali. Muistoesineet: jättikolikko ja -jokerikortti, robottidino, ajoneuvot, puvut…

Museon avajaisten oli tarkoitus olla eräänä iltapäivänä, päivänä, jolloin Bruce ja Selina veivät Damianin etukäteen katsomaan museota. Damian, joka oli muutamia vuosia sitten nähnyt vain tyhjän luolan, ihmetteli nyt muun muassa Lepakkoautoa, joka oli pojan mielestä suorastaan koomisen vanhanaikainen. Mielenkiintoisimpana huoneena poika piti sitä, missä sijaitsivat, Batmanin asujen lisäksi, myös Robinien asut.

Kesken yksityisen museokierroksen räjähti savupommi, jonka keskeltä hurjasteli hassulla, klovnikasvoisella sähköautolla kovasti vanhentunut Jokeri.

-Ai, tämä onkin jo avattu! Jokeri käkätti. –Kuten arvelinkin, ketä kiinnostaa? On täällä sentään nätti pikku perhe. Harmi, minä nimittäin ajattelin hieman tehdä tuhojani täällä. Ja pah, palasiksi vaan koko Mystisen Mököttäjän pyhättö. Batsyllä ei koskaan ollut tippaakaan huumorintajua.

Nyt Jokeri alkoi kiinnittää enemmän huomiota paikalla oleviin.

-Mutta kuka se täällä onkaan? Eikös se ole itse miljonääri-tyhjänpantti Bruce Wayne? Ja kukas se tämä kaunotar on? Jokeri tiiraili päästä varpaisiin Selinaa. –Ja nyrkillä tapettava pojannassikkakin? Niin on samaa näköä, Bruzie, että taitaa olla oma tekeleesi. Oi, mutta tiedätkös, minullakin on poika, Jokeri ilmoitti innoissaan. –Junior, tulehan esittäytymään! tuo mielipuoli huhuili.

Hyvä Luoja! Bruce ajatteli, kun paikalle astui epämääräisen ikäinen hahmo vihreine hiuksineen, valkoisine kasvoineen ja ikivirneessä olevine punaisine huulineen. Jokerin erityispiirteet eivät olleet periytyviä, joten Jokerin oli täytynyt ”tehdä” itselleen perillinen.

-Miksi tuollaiset ilmeet? Jokeri ihmetteli, kun he kaikki tuijottivat kauhuissaan Jokerin nuorta toisintoa. –Ettekö käsitä, minä vanhenen ja tarvitsen perillisen. Miksei minulla saisi olla jälkikasvua niin kuin muilla? Jokeri kysyi murhetta teeskennellen. –Junior, sano päivää! Jokeri vaati ja samassa ”juniori” heitti kädestään jotain lepakkoauton ikkunasta sisään, jotain joka räjähti, pirstoen vanhan ajopelin tuhansiksi palasiksi. Samoin Jokeri heitti jotain kohti muistoesinegalleriaa, tehden omalta osaltaan tuhoja.

Tästä suivaantuneena Bruce hyökkäsi vielä kerran vanhan perivihollisensa kimppuun. Kun Juniori aikoi ”isäänsä” puolustamaan, Selina nappasi Kissanaisen näköispatsaalta vanhan aseensa, Yhdeksän häntäisen kissan ja yhtyi taisteluun. Damian pakeni huoneeseen, jossa asut olivat.

Kesken taistelun tuoksinnan kuului katonrajasta huuto:

-Jokeri ja Juniori! Aika rauhoittua!

-Batman! Jokeri huudahti. –Ei, eihän sinua enää ole… Ja missä nuoruuden lähteessä sinä olet kylpenyt? Kuka kumma…, samassa Jokeri tajusi. –Robin… vai mikä Nightwing nykyään oletkaan, sinua ei ole kukaan kutsunut.

-Entäs minua? kaikki kuulivat ja kääntyivät äänen suuntaan, mutta vain Nightwing kuuli Selinan kuiskaavan hiljaa: -Damian…

Ja Damian se todella oli, Robin-asuun sonnustautuneena.

-Jättäkää herra ja rouva Wayne rauhaan, kurjat raadonsyöjät! hän huusi.

-Robin, älä… Nightwing-Batman huusi, sillä hän näki, että Jokerilla oli kädessä jotain, joka näytti käsikranaatilta.

Nelikon Bruce-Selina-Jokeri-Juniori taistelu oli päätynyt asuhuoneen oven sisäpuolelle. Jokeri heitti kädessään olevan, Jokeriväreissä olevan kranaatin huoneeseen ja laski:

-Viisi… neljä… ryntäsi ulos huoneesta, samoin Juniori, ja jatkoi: -kolmekaksiyksi. RÄJÄHTÄÄ! hän huusi nauraen kuollakseen.

Korvia särkevä pamahdus tärisytti koko rakennusta. Batman heilautti itsensä köydellä alas, sieppasi Robinin kainaloonsa ja lennätti heidät, paineaallon avustamana, ulos rakennuksesta. Kun keuhkoja raastava pöly oli hälventynyt rakennuksen raunioilta, he kaksi odottivat epätoivoisina, että Bruce ja Selina kaivautuisivat raunioista. Turhaan. Tämän ymmärrettyään Damian romahti Dickin jalkoihin. Dick nosti pojan ylös ja puristi hysteerisenä itkevän lujasti syliinsä, hakien yhtä paljon pojasta lohtua kuin antaen sitä tälle. Hän itse ei vielä voinut uskoa, ei voinut olla tuijottamatta hiljaisuutta raunioilla. Hän ei voinut uskoa, että hänen omankin elämänsä tukipilari oli mennyttä. Korviensa huminan läpi hän kuuli jostain kaukaa mielipuolisen naurun.

Viikko myöhemmin, sateisena päivänä, Bruce ja Selina haudattiin. Wayne-kukkula sai uudet, komeat kivet entisten joukkoon. Paikalla nukkuivat ikiuntaan jo Brucen isovanhemmat, Thomas ja Martha Wayne, sekä Jason Todd, joka noustuaan Lasaruksen Lähteestä eli rajua elämää ja lopulta kuoli, lopullisesti, kuten oli elänytkin.

Pieneksi oli hautajaissaattue käynyt; kivien juurella seisoi Alfred, Leslie Thompkins, Dick ja Damian. Kukkulan alla parveili lehdistöväkeä, mutta poliisimuuri vartioi heitä pääsemästä häiritsemään surijoita. Minun sydäntäni raastoi nähdä jo kolmannen nuoren pojan kyynelehtivän vanhempiensa haudalla. Neljättä en enää kestäisi.

Dick ei voinut olla miettimättä miten turhaa sankaruus Brucen elämässä oli ollut. Vuosia hän taisteli nimettömänä rikollisia vastaan ja nyt hän oli kuollut, kuollut vanhan perivihollisensa käden kautta. Kukaan ei häntä ollut kaupungin suojelemisesta kiittänyt ja lopulta hän vei salaisuutensa hautaan. Kaikki turhan takia. 

Kiitos ja kunnia