Keltaisten ja punaisten ja vähän ruskeidenkin lehtien leijaillessa huomaan, etten ole aikoihin päivittänyt blogiani. Mutta sehän kertoo vain siitä, miten tavallinen elämä voi olla TYLSÄÄ, ei mitään kerrottavaa. Viime viikko kuitenkin oli aika tapahtumarikas. Keskiviikkona suuntasin tieni heti aamusta Tampereelle lähihoitajakoulutuksen pääsykokeisiin. Joku saattaa muistaa lukeneensa, että aikaisemmin olin jo hakenut kasvatustieteitä lukemaan, mutta totesin, että sitä olisin opiskellut vain omaksi ilokseni, hyötymättä siitä muuten, esimerkiksi vakituisten töitten saamiseen, mahdollisesti. Sijaisuuksia olen taas saanut tehdä pitkin syksyä ja yhdessä koulussa juttelin esikouluopettajan kanssa siitä, ettei ainakaan toisessa "kotikaupungissani" pelkällä koulunkäyntiavustajantutkinnolla vakituisempia töitä saa, pitää olla "lähäri". Ei kun uutta matoa koukkuun ja neljättä ammattitutkintoa lukemaan! Niin siis jos pääsee; eräskin kokeessa olija sanoi hakeneensa jo kolmatta kertaa. Niin että... Mutta kovin hupaisiakin olivat pääsykoetehtävät. Ilmeisesti niissä haluttiin selvittää hakijan huolellisuutta ja tarkkuutta paineen alla. Lähes kaikkiin tehtäviin oli aikaraja, jonka aikana piti tehdä niin monta tehtävää kuin mahdollista ja OIKEIN. Ensimmäiset tehtävät olivat ns. Jatka eteenpäin -tehtäviä, kuten 3 5 7 9 ... no, tietysti 11, 13 jne. Oli muitakin numerosarjoja, mutta uskon niistä selviytyneeni kunnialla, minähän RAKASTAN numeropähkinöitä. Samassa tehtävässä oli myös sanallisia vastaavia, eivätkä nekään hikkaa kummempaa aiheuttaneet. Matemaattiset tehtävät vaikuttivat helpoilta, kaksisivuisen paperin ensimmäinen puoli oli lähinnä ala-asteen matematiikkaa. Mutta sitten tuli metkoja tehtäviä, jotka piti lukea hyvin tarkasti, ymmärtää lukemansa ja vielä tehdä tehtävänannon mukaisesti. Ja taas vieläpä OIKEIN. Tehtävät olivat seuraavan esimerkin omaisia: Jos hevonen ei ole kissaa suurempi, alleviivaa sorsa, muussa tapauksessa ympäröi ankka. No, tämä oli vielä helppo, mutta vaikeutuivat vähitellen. Huh huh, meinasi ihan tulla hiki niitä tehdessä. En kuitenkaan vieläkään ymmärrä, mitä tekemistä kyseisillä tehtävillä on ammattitaidon kanssa.
Emme vielä perjantaina saaneet Neiti Vanhimmaista kotiin viikonlopun viettoon, mutta lauantaiaamupäivänä ajelimme neidin koulukaupunkiin ja koululle avoimien ovien päivään. Koululla meitä tuli vastaan ainakin viimeisin Risto Räppääjä, jota ei ollut tuntea ilman punaista tukkaa, mutta Neiti Keskimmäinen, joka tuntuu tuntevan KAIKKI, sanoi että tuossa meni Samuel. Neiti on siis joskus ollut samoissa porukoissa pyörimässä. Ja tuli meitä vastaan yksi tuttu rasTatukka, jonka luokassa olen joskus sijaisena ollut ja nyt jo siis isona poikana lukiossa! Huh miten aika rientää! Kuunneltuamme muutaman laulu- ja videoesityksen, menimme hetkeksi kuuntelemaan Neiti Vanhimmaisen ruotsintuntia. Sitä kesti noin 15 minuuttia enää silloin, mikä olikin hyvä, sitä ainetta ei sen pidempään kestäisikään. Anteeksi vain pakkoruotsin kannattajat! Samalla reissulla kävimme tilaamassa myös Neiti Keskimmäisen rippikuvat ja kyllähän ne taas olivat niin upeita, kiitos luottokuvaajamme! No, eipä kuvattavassakaan mitään vikaa ole...
Alkuviikosta hiljeni. Olisi ollut aikaa vaikkapa päivittää blogia, mutta niin olin laiskalla tuulella, että taisi koko lailla koko päivä mennä Netflixin parissa. Illalla ajattelin, että huomenna sitten, vaikka heti aamusta. Mutta heti aamusta soikin puhelin ja tuttu rehtori soitti ja pyyteli töihin loppuviikoksi. Olisi kuulemma ollut toinenkin sijainen, mutta sille hän ei halunnut enää soittaa, koska MINÄ tunnen ja tiedän talon tavat ja hoidan hommat mallikkaasti. Ja näin 155 senttiä pätkä varteni kasvoi ainakin 5 senttiä lisää!
Väsyneenä mutta onnellisena halutti kuitenkin naputella teille kuulumiset vielä tänä pänä ja toivottaa kaikille iloista syksyn jatkoa. Katsotaan sitten, koska seuraavan kerran löytyy asiaa eetteriin.
Viime kerralla Elämäni Bruce Waynen kanssa -tarinassa haikeasti hautasimme Waynen pariskunnan ja, oikeasta ideasta poiketen, pidämme myös Brucen haudassaan. Päädyin tähän ratkaisuun sen vuoksi, koska jos en olisi "tappanut" Brucea, tarina vain jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi ja... eikä sitä kukaan jaksaisi, kaikista vähiten minä itse. Ja taas joudun pyytämään anteeksi, ainakin Damian-faneilta, jotka haluavat tuon Paholaislapsen sinä raivopäänä, "aina valmiina" olevana, siis ei minään partiopoikana, vaan aina valmiina TAPPAMAAN olevana sekopäänä. Sellaista Damiania te ette tässä tarinassa näe. Tässä osassa tehdään vähän lisää ruumiita. Suljetaan niin sanotusti yksi ympyrä. Nauttikaa. Tai ette.
-Hepa-
VIIMEINEN TARINA (OSA 3)
VIIMEINEN TARINA (OSA 3)
Dick kertoi minulle ajatuksistaan päästyämme kartanolle.
Minulla oli täysi työ kääntää hänen mietteensä. Kuinka paljon pahempi paikka
Gotham City olisi ollut, jos Batman ei olisi tehnyt sitä mitä teki? Ja me,
jotka tiesimme totuuden, emme unohtaisi. Dick, joka oli menettänyt elämässään
niin paljon, vaipui synkkyyteen.
Eräänä päivänä pian Brucen ja Selinan hautajaisten
jälkeen menin Dickin luokse kädessäni kirje, jonka Bruce oli vuosia sitten,
pian Damianin syntymän jälkeen, kirjoittanut ja jota oli säilyttänyt
kassakaapissa. Kirje tuli antaa Dickille hänen kuolemansa jälkeen ja se kuului
näin:
Dickille, pojalleni!
Kun
saat luettavaksesi tämän kirjeen, olen poistunut tästä maailmasta. Se päivä
koittaa ennemmin tai myöhemmin, ja salaisen työni huomioon ottaen, se koittaa
luultavasti ennemmin. Vaikka minulla onkin nykyään biologinen poika, olet aina
ollut minulle kuin oma, toivon, että ymmärsit sen aina. Jos lähtöni koittaa
ennen kuin Damian on täysi-ikäinen, haluan, että otat vastataksesi hänen
huoltajuudestaan, kuten myös teidän molempien perinnöstä, Wayne Enterpricesta.
Kyllä, te molemmat tulette perimään yhtiön, jonka lisäksi haluan, että tulet
pitämään kartanoa myös sinun kotina.
Sinä
jouduit elämään lapsuutesi ja nuoruutesi ilman äitihahmoa. Samaa en toivoisi
Damianille, vaikka selvisitkin miehuuteen loistavasti äidittä. Tiedän, että
olet aina rakastanut Barbara Gordonia. Kerron sinulle vielä yhden salaisuuden;
tiesin aina, että hän on elossa, tiesin hänen tietävän salaisuutemme, tiesin hänen
toimineen Lepakkotyttönä ja Oraakkelina. En halunnut kertoa sitä, toivoin, että
pääsisit hänestä yli, olithan silloin vielä niin nuori ja pelkäsin, että
menettäisit mahdollisuutesi, jos sitoutuisit liian nuorena. Ja kun vielä kävi
niin kuin kävi… Mutta nyt, jos sinulla on yhä edelleen tunteita häntä kohtaan
ja hänellä sinua, älä emmi enää. Älä anna hänen vammansa estää teidän
rakkauttanne, yhdessä olette vahvemmat ja rakkautenne avulla voitatte kaikki
vaikeudet. Itse opin sen vasta myöhemmällä iällä, älä sinä tee samaa virhettä,
älä katkeroidu, vaan anna itsesi rakastaa.
Muuta
minulla ei enää ole sanottavana. Toivon vain, että eläisit lopun elämäsi
parhaalla katsomallasi tavalla rakastamasi ihmisen kanssa. Mitä Batmaniin
tulee, ehkä hänen on syytä kuolla lopullisesti, ehkä totuus on, ettei yksi
ihminen voi tehdä kaikkea rikollisuuden eteen, vaarantaa henkeään loputtoman
työn tähden. Toivon, että eläisit elämäsi turvassa, vailla koston vimmaa, mikä
minua ajoi yöstä yöhön taisteluun.
Tätä
kaikkea sinulle toivon, poikani.
Bruce
Oli sentään vielä jotain, mistä Bruce ei ollut tiennyt
mitään, mutta Dickistä tuntui hyvältä saada, vaikka haudan takaakin, Brucen
siunaus hänen ja Barbaran suhteelle. Kirjeessä, joka samalla toimi Brucen
testamenttina, oli paljon sulatettavaa. Ehkä Dick olisi voinutkin elää, kuten
Bruce toivoi, rauhassa ja turvassa, mutta Damian oli perinyt isänsä kiivauden
ja toivuttuaan suurimmasta surustaan, vaati häntä jatkamaan kouluttamistaan
Robiniksi. Dick yritti puhua pojalle, pyysi tätä omalta osaltaan katkaisemaan
koston kierteen, mutta poika paloi halusta kostaa isänsä ja äitinsä
murhaajalle. Lopulta Dick oli samaa mieltä; Batman ja hänen työnsä ei saanut
unohtua, ja paras keino siihen, oli jatkaa siitä, mihin Bruce oli jäänyt.
Dick, joka näin oli perinyt Batmanin manttelin, onnistui
paikallistamaan Jokerin ja Juniorin piilopaikan, joka oli Gothamin vanhassa,
käytöstä poistetussa satamassa. Eräänä yönä hän lähti ottamaan kaksikon kiinni,
jotta nämä passitettaisiin Arkhamiin tekemästä enempää tuhojaan. Dick-Batman
lähti yksin, tietämättä, että eräs seurasi häntä. Jokeri oli saanut tiimiinsä,
Juniorin lisäksi, muutaman konnan, jotka tämä oli nimennyt korttipakan mukaan
Hertta-, Risti-, Ruutu- ja Pata-Ässäksi.
Batmanin osuessa heidän lymypaikkaansa, alkoi armoton
käsirysy. Näistä konnista, jotka taistelivat tappaakseen, Bruce olisi aikoinaan
selvinnyt yksinkin, mutta Dick oli pian ahdingossa. Kuinka hänen olisi käynyt,
mutta kuullessaan huudon:
-Pidä pintasi, olen mukana! hän sai tarvitsemansa
lisävoiman, ei pelkästään sen vuoksi, että Robin, Damian, oli ehdoin tahdoin
ajanut itsensä vaaraan.
Uskomatonta, miten Damian, nuorin kaikista Robineista,
taisteli kuin herhiläinen, antaen Batmanille tämän tarvitseman tuen. Laittaen
viimeisetkin voimansa ja taitonsa peliin, kaksikko sai kuin saikin Ässät
lakoon. Pian oli jäljellä enää Jokeri ja Juniori. Juniorilla oli samat
mielipuoliset voimat kuin luojallaan aikoinaan ja Dick sai tehdä tosissaan
töitä hänen kanssaan. Taustalla räkätti Jokeri, joka näki kaikessa jotain
hauskaa. Hän hihkaisi katsellen näiden kahden taistelua:
-Mikä on musta ja punainen ja käy kierroksilla? Sehän on
tietenkin lepakko tehosekoittimessa!
-Heh… Robinilta pääsi, mutta Batmanin mulkaistessa
häneen, poika jatkoi: -…kulamppu…
-Oli. Niin. Hauska. Juttu… että unohdin nauraa, Batman
sai sopivasti Juniorin hyppysiinsä ja antoi vuoroin vasemman, vuoroin oikean
suoran puhua. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Juniori saisi painua
kanveesiin, Jokeri huusi, heittäen Batmania vanhalla pullolla:
-Lähdettiin lipettiin!
Jokerin heittämä pullo osui sattumalta sen verran
Batmanin ohimoon, että Dick näki hetken tähtiä, jonka ansiosta konnakaksikko
pääsi pakenemaan.
-Hajaannutaan! hän kuuli vielä Jokerin huutavan.
Toivuttuaan pökerryksestä Batman huomasi niin Jokerin,
Juniorin kuin Robininkin kadonneen. Peläten Damianin puolesta Dick ravisti
lopunkin sumuisuuden päästään ja lähti kolmikon perään. Vanhojen makasiinien
välistä hän löysi Jokerin, joka oli yliarvioinut kuntonsa ja juossut itsensä
läkähdyksiin. Havaitessaan Batmanin toipuneen, hän kähisi:
-En… jaksa… enää…
Dick kuuli hänen äänestään, ettei vanha vihollinen ollut
enää fyysisestikään terve.
-Vaikka minä tekisin mitä… tuhoaisin sinut tuhat kertaa…
tuhoaisin kaiken ympäriltäsi… tappaisin kaikki läheltäsi, sinä nouset tuhkasta
kuin Feenikslintu. Eikö tämä koskaan lopu?
Jokeri nosti ohimolleen aseen, jonka piipusta, Dick
arveli, laukaistaessa sinkoutuisi pieni lippu, jossa lukisi: BANG! Se oli niin
Jokerin tapaista.
-En jaksa…
-Älä viitsi, Jokeri. Vien sinut kotiin Arkhamiin. Oikea
lääkitys ja pehmeä huone tekevät ihmeitä.
-Ei, Batman. Haluan lopultakin tehdä tästä kaikesta
lopun. Koska en voi tuhota sinua, minun on tuhottava… minut.
Pieni epäilyksen siemen alkoi itää Dickin mielessä.
-Jokeri, anna ase minulle. Annan, ennen kuin…
Ase laukesi ja kuin hidastetussa filmissä Jokeri kaatui
maahan. Dick kuuli askeleita takaansa, askeleet, jotka eivät vielä olleet
tulleet tutuiksi, joten hän kääntyi salamana katsomaan taakseen.
-Robin! Älä tule tänne!
Miten irvokkaalta Jokerin viilenevä ruumis näyttikään!
Kellertävät, mitään näkemättömät silmät valkoisissa kasvoissa, jotka alkoivat
muuttua taikinamaisiksi. Luonnottoman vihreät hiukset, joiden seassa näkyi
muutama harmaa. Kalmon kruunasi ikuisessa virneessä oleva suu, joka näytti
kuolemankin hetkellä pilkkaavan ja nauravan koko maailmalle. Dick sulki
vainajan silmät ja oli jo jättämässä pikkulepakon ruumiin viereen, mutta
ottikin sen pois; Batmanillä ei ollut mitään tekemistä Jokerin kuoleman kanssa.
-Jokeri...? Robin kysyi, pienellä kauhun sekaisella
äänellä.
-Kuollut. Missä Juniori on?
-Hän juoksi laiturille. Menin perässä, eikä hän
pysähtynyt vaan juoksi mereen asti. Jäin odottamaan laiturin päähän, että
Juniori nousisi pintaan, mutta hän ei noussut. Batman, ei kai hän vaan…
-Se jää nähtäväksi. Lähdetään kotiin, Robin. Me emme voi
tehdä täällä enää mitään.
Ja he palasivat kotiin, kotiin tyhjään Lepakkoluolaan.
Siellä kuulin, miten nämä kaksi päättivät yhdessä jatkaa, toisen biologisen,
toisen adoptiossa saadun, isänsä jalanjäljissä taistelua rikollisuutta vastaan.
Minä olen jo vanha mies, enkä jaksa enää uuden sukupolven Voimakaksikkoa.
Luulen, että minun on aika päättää myös urani hienon miehen ja rakkaan poikani
pojan palvelijana. Olen jo ollut yhteydessä nuoremman veljeni, Wilfredin,
pojanpoikaan, Thomasiin. Wilfred lähti aikoinaan tekemään sukututkimusta,
päätyi Australiaan ja jäi sille tielleen, kapteeni Wilsonin
sotilaspalvelijaksi. Olen vihkinyt Thomasin ”Suureen Salaisuuteen” ja pyytänyt
häntä jatkajakseni, Suuren Etsivän taloudenhoitajaksi. Thomas on jo vastannut,
hetken mietittyään, myöntävästi. Uusi Voimakaksikko tulee saamaan apua myös
Wayne Tech’in uudelta johtajalta, Amanda Foxilta.
Kykenen enää toivottamaan heille onnea ja menestystä
loputtomassa tehtävässään rikosten torjunnassa. Itse aion ottaa kaikki väliin
jääneet lomapäiväni ja kiertää loppuelämäni maailmaa. Minun aikani Maailman
Suurimman Sankarin vasempana kätenä on ohi. Olen onnellinen saadessani
Richardin takaisin kotiin. Toivon, että hän lunastaa kunniakkaasti paikkansa
Gothamin Tumman Ritarin manttelinperijänä. Tiedän, että hän sen tekeekin.
Uskon, toivon ja rukoilen hänen puolestaan.
Alfred
Pennyworth
Ja lopuksi vielä yksi innoittajani tähän lukuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti