Kuvia, kuvia!

On loma sitten mukavaa aikaa! Ehtii päivittelemään enemmänkin blogia ja ruuan valmistukseenkin pystyy käyttämään enemmän aikaa. Toissapäivänä kokeilin itsetehtyä ketsuppia ja ihan hyvää tuli, ensi kerralla vähän lisää makuja, niin aina paranee. Eilen pyöräytin perheen iloksi nyhtöpossua pottuloisten kanssa, oheen fetasalaattia itsetehdyn salaatinkastikkeen kera. "Aamulla" eli noin lounasaikaan herkuttelimme ohrapuurolla ja mustikkakeitolla ja päivälliseksi pyöräytin nakkikastikkeen ja lopuista emmeistä vielä fetasalaatin. NAMS! Lupailin jo jokin aika sitten kuvia ja tässähän niitä tulee, aiheena jälleen lasten kanssa tehtyjä askarteluja. 

Saa käyttää, muttei oo pakko, hei!

Teimme vuoden alussa taskukalenterit. Taustana pahvi ja kalenterisivut loppuvuoden Taika-lehdestä. Kannen saivat jättää halutessaan tylsästi valkoiseksi tai piirtää kuvan...

...vaikkapa tähän tapaan. Muutamilla pojille etsin "tietsikalta" mieleiset logot takakanteen, joissa komeili yksi tietty lepakko...

Saadaksemme väriä myös sisäpuolelle, värjäsimme tietysti sunnuntait ja vuoden muut pyhäpäivät, hiihtoloman ja syysloman, sekä kesäloman alkamispäivän. Myös ystävänpäivä sai huomiota pienillä sydämillä ja merkkasi kalenteriinsa oman syntymäpäivänsä ja niiden, joiden muisti. Halukkaat koristelivat sisäsivujakin pikku piirroksin.

Koska ulkona ei paljoa ole lunta ollut lumiukkojen tekoa varten, olemme tehneet niitä sitten sisällä. Vasemmanpuoleisten ukkojen idea on vanhasta elämästäni toisessa koulussa ja oikeanpuoleisen mobilelumiukon idean löysin aikoinaan Osuuspankin Hippo-lehdestä.

Ystävänpäiväksi tehtiin kotikissa ja tiikeri taittokortteja. Valittavana olisi ollut myös hiiri ja kettu, mutta kissa-aihe oli ylitse muiden. Idea ja kaavat Taika-lehdestä.

Tuommoisen mosaiikkikukon tein ihan yksin kotona, kun oli yhtenä päivänä hukattava aikaa ennen töihin lähtöä. Ensimmäinen kosketukseni mosaiikki-näpertelyyn. Terapeuttista ja koukuttavaa!

Ja loppuun vielä se "hyvin itseni näköinen" "iipparitäti"-hiiri harmaine pystytukkineen, Batman-huppareineen ja R-korviksineen ja mustine, pantterinpää-nilkkureineen. 

Tällaisia teille silmäiltäväksi loihti 

-Hepa-

P.S. Jatkoa seuraa nopeammin kuin arvaattekaan

Illallinen talon tapaan

Heissuli vei!

Tässä samalla kun kuvia siirtelen puhelimelta koneelle, on hyvää aikaa heittää eetteriin seuraavaa lukua stoorista Elämäni Bruce Waynen seurassa. Edellinen lukuhan päättyi siihen, kun Bruce kertoi Dickille ei niin mieleisestä illallisvieraasta. Eipähän ne illalliset sitten ihan putkeen menekään. Selina osaa olla ilkeä, mikä ei ole hyväksi Dickin temperamentille.

ILLALLINEN SELINAN SEURASSA (OSA 1)

Illallinen oli katastrofi. Ehkä se oli lievästi sanottu tai pilasin mielenkiintonne kertoessani sen heti. Englannin opettajani, herra Norton, sanoi minulle kerran, että hyvät kirjoittajat pidentävät jännitystä ja antavat lukijan kuvitella, mitä tulee tapahtumaan eikä anna liian ilmiselviä vihjeitä. Hän kertoi tämän minulle sen jälkeen kun oli antanut eteeni aineeni, jonka yläreunassa oli iso, VIHREÄ C-. Monet opettajat käyttävät vihreämusteista kynää auttaakseen meitä paremmin hyväksymään arvosanamme. Niin varmaan – C-:han on parempi arvosana vihreällä kirjoitettuna kuin punaisella.

-Herra Grayson, herra Norton sanoi ravistaen päätään niin kuin hänellä oli tapana ollessaan pettynyt, niin kuin Gothamin miljonäärin suojatin tehdessä niin pahoja virheitä. - Sinun pitäisi pidentää jännitystä paljon pidemmälle tekstissäsi. Katso ensimmäistä riviä; otsikko on Mitä tein viime kesänä? ”Kävin museossa.” Sitten annat seuraavat kaksi sivua vihjeitä siitä, missä olit. ”Se oli rakennus, missä oli paljon marmoria ja monia huoneita. Siellä oli myös lahjatavaraliike, josta saattoi ostaa matkamuistoja. Arvaa, mikä paikka se oli.” Olit kertonut heti alussa, että se oli museo! Olet tehnyt myös paljon kielioppi- ja kirjoitusvirheitä, kuten näet.

Paperissa oli melko paljon vihreällä kynällä tehtyjä korjauksia ja merkintöjä.

Tietenkin minun olisi pitänyt näyttää paperi Brucelle, mutta sen sijaan, heti kun herra Norton oli sulkenut luokan oven, revin sen käytävällä kahtia ja heitin roskakoriin.

Mutta palatakseni illalliseen, se ei mennyt lainkaan hyvin. Ne menivät itse asiassa erittäin, erittäin huonosti, ne olivat ehkä pahimmat illalliset, joilla olin koskaan ollut. Mukaan lukien ne illalliskutsut, jolloin meillä oli useampia illallisvieraita ja illalliseen oli kuulunut muun muassa keitettyä okraa. Inhoan sitä ja inhosin niitä illallisia. Niinpä päästin suupielestäni valumaan lorauksen vihreää okralimaa. Kukaan ei varmasti tämän jälkeen pystynyt syömään okraa, ainakaan sinä iltana. Itse en tosin pystynyt sen jälkeen syömään mitään, vaan jouduin ryntäämään huoneeseeni, pois Brucen käsien ulottuvilta.

Meillä ei ollut okraa tänään, ja se oli ehkä ainoa hyvä asia. Meillä oli naudanlihaa jossain oudonmakuisessa kastikkeessa. Alfred laittoi usein mielestäni outoja kastikkeita, varsinkin silloin kun meillä oli vieraita. Kun tulin asumaan tänne en olisi halunnut syödä mitään niitä outoja juttuja, mutta Bruce sanoi, että jos olin tarpeeksi vanha istuakseni ruokapöydässä ja pysyäkseni siinä vähän aikaa, pystyisin myös syömään mitä tarjolla oli. Muuten voisin syödä omassa huoneessani ja mennä heti sen jälkeen nukkumaan, ihan kuin joku tyhmä pikkulapsi. Joten päätin syödä pöydässä Brucen kanssa ja opin sietämään sellaistakin kamaa kuin ankka tai simpukat tai maksa tai jotain niinkin inhottavaa kuin parsakaali. Haluaisin syödä illalliseksi hampurilaisia tai hot dogeja, mutta niitä Alfred ei juuri tarjoile.

Mutta ehkä kerron kuitenkin tarinan väärin. Bruce sanoo aina, aloita alusta, mutta älä hypi sinne tänne. Illallinen alkoi mennä pieleen jo silloin, kun menin alakertaan sen jälkeen kun olimme… tuota… ”keskustelleet.” Tullessani alas kello oli seitsemän, mutta Selina tulisi vasta kahdeksalta. Toivoin, että Bruce ehkä antaisi minun pelata hetken tietokoneella, mutta sen sijaan hän oli tuonut ne kotitehtäväni, jotka olivat säästyneet räjähdyksestä, olohuoneen pöydälle ja istutti minut nyt tuolille niitä tekemään. Takamukseni oli edelleen hellänä, yritin salata sen, mutta hän ei kiinnittynyt siihen mitään huomiota. Hän pani minut näyttämään englannin kotitehtävät ja testit, ja hän tarkisti jokaisen sivun.

-Kaikki ne on tehty syyskuun jälkeen, minä selitin. –Olet jo nähnyt ne kaikki.

-Sitten ei varmaankaan haittaa, jos käyn ne läpi uudestaan, Bruce sanoi. –Älä häiritse, kun katson niitä.

Istuin hiljaa ja yritin olla kiemurtelematta kovalla tuolilla, kun hän rypisti otsaansa jokaisen lehden jälkeen. Hänen katseensa muuttui joka sivun jälkeen paheksuvammaksi ja lopulta näin hänellä pahimman Batman-mulkaisun.

-Hyvä on, Dick, nyt uskon ymmärtäväni, miksi englannin arvosanasi on C.

-Herra Norton antoi sen! vastasin kiihtyneenä. –Hän haluaa minusta esimerkin koko luokalle! Hän sanoi niin itse, koko luokan kuullen!

-Sanoiko hän myös, että sinulla olisi käyttämätöntä potentiaalia parempaankin?

Bruce ei ollut vaikuttunut surkuteltavasta tarinastani.

-Sanoiko hän, että on sääli, ettei kaltaisesi poika voi löytää enempää aikaa kotitehtäviensä tekemiseen?

-Jotain sellaista, minä mutisin. En pitänyt siitä, että Bruce oli samaa mieltä opettajani kanssa. Hänen pitäisi paremminkin sääliä poikaa, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa. Sen sijaan hän läimäytti minua takaraivolle.

-Auts! parahdin.

-Pyyhi tuo itsesäälinen ilme kasvoiltasi! Bruce määräsi.

-Sinä lyöt minua ja opin paremmin englantia?

-Yritän iskeä jonkin verran järkeä tuohon kovaan kalloosi, Bruce vastasi. –Katso nyt tätäkin  kielioppitestiä. Väität, että horjumaton on substantiivi. Miten horjumaton voisi olla substantiivi?

-Voi sanoa vaikka että tuoli on horjumaton, huomautin. -Tuoli voi olla jotain ja tässä se on horjumaton. Se tekee horjumattomasta asian, joten silloin se on substantiivi.

-Horjumaton on adjektiivi, Bruce korjasi. –Voit sanoa horjumaton tuoli, jolloin horjumaton on adjektiivi ja tuoli substantiivi.

-Miksei sitten metalliauto ole adjektiivi? kiihdyin.

-Se on perusmuodossa oleva yhdyssana ja substantiivi, Bruce hermostui myös.

-Mikä sitten on adjektiivi? huusin.

-Adjektiivi vastaa kysymykseen millainen! Bruce karjui.

Kevät tulee...

...kohisten!

Heippa kaikki!

Tammikuusta, tuosta vuoden kitukuukaudesta, on päästy eroon. Jes! Oma rakas tytyni täytti 15-vee (parhaassa Robin-iässä siis, jos minulta kysytään). Ei muuta kun mopokorttia ajamaan ja männyn-vihreä Piaggio baanalle! Muiden "lapsieni" kanssa ollaan askarreltu lumiukkoja, taskukalenterit ja sainpahan lopulta tehtyä, hyvin itseni näköisen ip-nimi"taulun". Tämän kuun alussa tehtiin tupsuörkit ja vietimme valtakunnallista lukuviikkoa Pikku vampyyriä lukien. Kalevalan kunniaksi voisi suunnitella jotain... Pian päästäänkin jo kevätjuttujen pariin.

Kerronpa tässä myös mitä kuuluu Dick ja Bruce -rintamalle. Suuri Käännöstyö on saatu päätökseen ja olen jo aloittanut itsenäistä loppua, alkuperäinen tarina kun loppui mielestäni kesken. Myös tarinan alkuperäinen loppu koki käsissäni muutoksen, se kun ei vain kerta kaikkiaan soveltunut omaan käsitykseeni siitä, miten Batman pelastetaan Arkhamista.

Ensi kerralla yritän taas saada kuvia eetteriin, mutta tämän päivityksen päätän viimeiseen osaan lukua Ongelmia Waynen kartanossa. Tästä osasta taisi tulla vähän pidempi kuin muista, mutta en saanut tätä enää järkevästi pätkittyä.

See you soon!

-Hepa-

ONGELMIA WAYNEN KARTANOSSA (osa 3)

Alfred auttoi minua riisumaan kengät ja paidan. Bruce olisi halunnut, että pukeudun vain epämukaviin kauluspaitoihin mukavien t-paitojen sijaan, mutta olimme tehneet kompromissin; käytin siistejä kauluspaitoja arkisin ja mukavia t-paitoja viikonloppuisin. Tai kauluspaitojen alla. Tänään oli tiistai, joten paidassani oli napit ja olin iloinen Alfredin avusta. Käteni vapisivat niin, etten olisi saanut nappeja avatuksi.

Hän meni pois, sain housut ja bokserit pois ilman apua. Liu’uin ammeeseen, huokaisin kun kuuma vesi kietoi vartaloni aina niskaan asti. Makasin siinä muutamia minuutteja, työntelin takaisin kyyneleitäni ja aloin hiljalleen rauhoittua. Alfred kuului olevan huoneessani, teeskenteli siivoavansa siellä, mutta tiesin hänen olevan siellä varmistaakseen, etten huku. Hän kuitenkin kunnioitti yksityisyyttäni, antoi minulle aikaa rauhoittua ja peseytyä.

Lukuunottamatta nokea ja tuhkaa, en ollut likainen. En ole koskaan todella likainen, se on yksi niitä etuja, joita kartanossa asumisessa on. Sirkuselämässä, kiertueella, peseytyminen oli joskus kehnompaa, asuntovaunussa saattoi loppua lämmin vesi tai sitä piti säästellä, eikä aina voinut käydä suihkussa. Ainoat kerrat kartanossa asumiseni aikana, jolloin todella tarvitsin suihkua, oli treenien jälkeen.

Kun olin peseytynyt, Alfred ojensi minulle suuren, pehmeän pyyhkeen. Kääriydyin siihen kuin valtavaan viittaan. Kuivattuani pukeuduin Alfredin vuoteelleni asettelemiin puhtaisiin vaatteisiin, siistiin paitaan ja suoriin housuihin, jalkoihini laitoin kiiltävät nahkakengät, jotka Bruce oli tuonut minulle Euroopasta. Kampasin kosteat hiukseni siistille jakaukselle, joka mielestäni näytti tyhmältä, mutta hän piti siitä, että olin siisti. Nyt oli enemmän kuin koskaan syytä olla Brucelle mieliksi.

Kun olin pukeutunut, istuin sängylleni ja jäin odottamaan. Kun Bruce käskee minun odottaa huoneessani, hän tarkoittaa, että minä istun sängyllä ja mietin mitä tein väärin, miksi hänellä oli aihetta moittia minua. Hän ei tarkoita, että vetelehtisin, lukisin kirjaa tai pelaisin Cameboyllani, hän tarkoittaa, että istun ja odotan.

Joten istuin ja odotin.

Aika kuluu todella hitaasti koulussa, matelee kun olemme englannintunnilla ja olisin valmis lounaalle. Mutta vannon, kun olen huoneessani odottamassa Brucea, se pysähtyy kokonaan. Minuutit eivät tuntuneet kuluvan vuoteeni vieressä olevassa kellossa ja olisin halunnut tarkistaa, oliko se rikki, mutten uskaltanut liikkua paikaltani.

Minä odotin. Minä, jos kuka, olen odottanut erilaisia asioita. Olen odottanut Batmania Lepakkoautossa. Olen ollut kutsuilla, joissa olen odottanut, Brucen kätellessä vieraita ja kuuntelemassa tylsiä ihmisiä, koska hän sanoo, että voin poistua. Viime jouluna makasin sängyssä odottaen aamua, jolloin olisi aika herätä ja avata lahjat. Tiesin, että Bruce oli ostanut PlayStation4:n, vaikka hän olikin sitä mieltä, että se oli rahan ja ajan tuhlausta, ja että silmäni muuttuisivat televisioruudun muotoisiksi sitä tuijottaessani. Sain odottaa vielä aamiaisen yli päästäkseni avaamaan käärepaperit ja pelaamaan.

Joten tiedän jotain odottamisesta. Nyt ei vain ollut odotettavissa mitään hyvää.

Kuulin askeleita käytävästä. Pidätin hengitystäni ja toivoin, että se olisi Alfred, toivoin että olisi ja toisaalta en toivonut, koska se tietäisi, että joutuisin odottamaan vielä pidempään.

Oveen koputettiin. Se oli Bruce. Olisin halunnut huutaa: mene pois! mutta sanoin hiljaa:

-Sisään.

Bruce tuli sisään ja sulki oven hiljaa perässään. Minä aloin kiemurrella vähän.

-Bruce..., aloitin.

-Ei, Dick, hän pudisti päätään, -ei selityksiä. Toivon, että tällä kertaa annoin sinulle riittävästi aikaa miettiäksesi mitä teit.

-Olen pahoillani työhuoneestasi, sanoin kiireesti.

-Tässä ei ole kyse vain työhuoneesta, Bruce vastasi vakavana. –Mistä tässä on kyse?

Voi ei, kysymyksiä! Vihaan kysymyksiä, varsinkin sellaisia, joissa minun pitää miettiä, mitä olen tehnyt saadessani hänet suuttumaan. Pärjäisin paremmin huutamisessa tai vastaan väittämisessä, mutta ajattelussa… siinä en ole hyvä.

-Sinun tavaroihisi koskemisesta? arvelin. Se oli tärkeä juttu, varsinkin neljä vuotta sitten, kun olin juuri muuttanut ja onnistuin rikkomaan kaiken mihin koskin: hänen kellonsa, tieto-koneet ja kalliit maljakot.

-Kyllä, mutta mitä muuta?

-En tee läksyjä?

Hän huokaisi ja tiesin, etten ollut keksinyt oikeaa vastausta sen enempää kuin pysynyt poissa vaikeuksista.

-Kyse on paljon enemmästä kuin niistä, Dick. Kyse on sinun koko asenteestasi. Et kuuntele minua, et tottele minua ja teet kaikkesi saadaksesi huomiota…

-En! kivahdin, hyppäsin ylös sängyltä ja aloin kävellä edestakaisin hermostuneena.

-Tiedän, etten laatinut sinulle sääntöjä muuttaessasi asumaan tänne, Bruce jatkoi ikään kuin en olisikaan keskeyttänyt häntä. –Ei tarvinnut, paitsi silloin kuin karkasit, olit hyvä poika, teit mitä sanoin ja kuuntelit Alfredia. –Mutta nykyään…, hän ravisti päätään, -olet muuttunut.

-Joo, mutisin ristien käsivarret rinnalleni. –En ole kahdeksan enää. Olen kohta 13, melkein teini-ikäinen. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea mitä sanotaan. Osaan huolehtia itse itsestäni.

-Ei, et sinä osaa, Bruce vastasi. –Sinä olisit voinut kuolla tänään ja vain koska olit kyllästynyt ja halusit leikkiä, etkä tehdä läksyjäsi.

-Tuo ei ole reilua! minä kiistin. –Useimmat ihmiset, jotka leikkivät, eivät päädy räjäyttelemään seiniä silloin, kun pitäisi tehdä läksyjä, mutta minua syytetään siitä!

Tiedän, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta myönnän, etten yleensäkään tee tai sano mitään järkevää ollessani poissa tolaltani, varsinkin, jos olen poissa tolaltani Brucen takia. Hän on niin rauhallinen ja järkevä, että se saa minut sekaisin, enkä tiedä mitä suustani päästän.

-Sinä syytät minua kaikesta! Jos jokin menee pieleen – Missä Dick on? Koska olen ainoa lapsi, kaikki huutavat minulle. Se on epäoikeudenmukaista! Ja minä vihaan sitä!!

-Richard! Bruce katse oli varoittava.

-Mitä…?, kysyin paljon pienemmällä äänellä. Tunsin kyynelien kirvelevän silmissäni jälleen ja minun teki mieli polkea jalkaa ja jatkaa huutamista.

-Sinä et korota ääntäsi minulle, Bruce sanoi ankarasti. –Sinä et heittele tavaroita. Et jätä huomiotta mitä sinulle sanon. Et ole tottelematon. Ikinä.

Bruce istui sängylle (minun sängylleni!) ja viittoi minua tulemaan luokseen.

Tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tiesin sen siitä lähtien, kun hän lähetti minut yläkertaan ja minä vihasin sitä mitä tulisi tapahtumaan ja minä melkein vihasin häntä siksi, että hän tekisi sen ja minä vihasin itseäni siksi, että melkein vihasin häntä.

-Bru-uu-ce! minä valitin, ja sain hänen nimensä kolme tavua pitkäksi.

-Tule tänne! hän ojensi itsepintaisesti kättään.

Otin kaksi pientä askelta häntä kohti. –Olen liian vanha, minä yritin. –Ei kukaan… tiedät kyllä. Ei 13-vuotiaat. Ei kukaan!!

-Sinä et ole 13-vuotias, eikä sinulla ole etuoikeuksia sen jälkeen mitä teit.

Näin päättäväisyyden hänen silmissään, saman päättäväisyyden, jolla hän jahtaa rikollisia läpi pimeimmän yön, joka tekee hänestä hyvän soturin ja joka saa sydämeni valahtamaan mahaan kun näen sen kohdistuvan minuun. Tein viimeisen, epätoivoisen yrityksen.

-Minä juoksen karkuun, enkä tule koskaan takaisin! Yllättäen pelko käväisi hänen kasvoillaan. Nopeammin kuin saatoin nähdä, hän syöksähti eteenpäin ja tarttui minua ranteesta, kiskaisi minut yli polviensa pitäen minusta tiukasti kiinni.

-Ansaitsit juuri kovemman rangaistuksen, hän murisi. –Aioin piiskata sinua hetken ja jättää kotiarestiin kahdeksi viikoksi, mutta nyt saat kaksinkertaisen selkäsaunan ja takavarikoin PlayStationin siksi ajaksi kun olet arestissa.

-Eiii, valitin, mutten liian äänekkäästi.

Vihasin makaamista hänen sylissään, jalkojeni roikkuessa lattiaa kohti, mutta ei niin paljon, että varpaani koskisivat lattiaan. Vasen käsi oli tiukasti ympärilläni, mutta tiesin kiemurtelun vain saavan hänet raivoihinsa.

-Et koskaan uhkaa minulle lähteväsi karkuun! Bruce löi takamustani, ilman varoitusta, sen ääni kaikui huoneessani. Haukoin henkeä, olin unohtanut kuinka lujaa hän voi piiskata, housujenkin päälle. Mutta hän ei välittänyt siitä, vaan jatkoi, saarnaten samalla:

-Et koskaan kiristä minua, Dick! Et yritä pakottaa minua tekemään tai olemaan tekemättä jotain omista itsekkäistä syistä. Minä en tee sinulle niin.

-S-sinä p-piiskaat m-minua! minä vaikeroin ja vääntelehdin kun terävä isku vaiensi minut.

-Koska olit ajattelematon ja tottelematon, hän vastasi eikä hellittänyt yhtään. –Tämä on rangaistus, ei kiristystä. Pitäisikö minun uhata lähettää sinut pois, jos et tee läksyjäsi tai jos et mene ajoissa nukkumaan?

-Eeiii, itkin entistä kovemmin.

-Mitä jos tekisinkin niin? Bruce kysyi haastavasti. Brucen piiskaaminen muuttui hitaammaksi ja kovemmaksi. –Tai mikä pahempaa, mitä jos uhkailisin sinua silkkaa itsekkyyttäni? Sinä pidät minusta tai ajan sinut pihalle? Saat kaiken näyttämään täydelliseltä tai lähetän sinut takaisin sijaishuoltoon? Kutsut minua isäksi tai häivyt?

Viimeisin järkytti minua. Olin vain hänen holhokkinsa. En koskaan kuvitellut hänen voivan ajattelevan noin enkä koskaan voisi kutsua häntä siten. Mutta kurittaminen jatkui, ajoi kaikki ajatukset päästäni, paitsi takamukseni kirvelyn ja Brucen ankaran äänen, kun hän jatkoi saarnaansa:

-Sinun asenteesi muuttuu nyt ja minä tarkoitan sitä. Alat tehdä enemmän töitä koulun eteen. Ahkeroit sekä koulusi eteen sekä sen eteen, että jonain päivänä sinusta tulee Batmanin kumppani. Käyttäydyt ikäsi mukaisesti. En halua sinun käyttäytyvän kuin hemmoteltu kakara, kiitos ajattelemattoman miljonäärin, joka antoi sinulle liikaa eikä koskaan uskonut sinun oppivan käyttäytyä. Sinulla on hyvä koti ja kalliita tavaroita, joita luultavasti ei koskaan olisi pitänyt antaa, mutta annoin ja otan myös pois, jos et ala ryhdistäytyä. Alat totella minua etkä koskaan uhkaile minua tai sinusta tulee Gothamin murheellisin poika. Tarkoitan sitä.

En miltei kestänyt enää. Luoja, kuinka hän pystyi piiskaamaan minua niin pitkään ja hartaasti? Eikö hänen kätensä tullut kipeäksi? En koskaan uskaltaisi kysyä sitä, ettei hän alkaisi piestä minua jollain muulla.

-Olen pa-pahoillani, minä nyyhkytin.

-Mistä? Bruce kysyi.

-Leikkimisestä väärään aikaan, vastasin nieleskellen kyyneleitä. –Kun olen tottelematon. Uhkailen sinua. Ku-ku-kun tällaiseen täytyy ryhtyä…

Menetin itsehillintäni täysin. Itkin kovaa, vuodatin kaikki kyyneleeni mitä silmieni takaa riitti, nostin kasvoni ja vain ulvoin.

-Ooolen paaahoillani, sain sanottua itkuni keskeltä. –A-anteeksi, Br-Bruce! En tar-koit-tanut…!

Tunsin miten hän nosti minut ylös, käsi edelleen vyötäisilläni. En nähnyt mitään kyyneleitteni läpi, mutta odotin hänen vielä jatkavan saarnaansa. Halusin vain päästä pois hänen läheltään, piiloutua jonnekin, paeta sitä häpeää, että olin parkunut hänen nähtensä kuin vauva. Pystyin tuskin hengittämään kyyneliltäni ja haukoin henkeä. Hän veti minut taas johonkin, en tiennyt minne, kunnes tunsin hänen kovan polvensa arkaa takamustani vasten. Vahvat kädet oli kiedottu hartioilleni ja minut vedettiin lämmintä, kiinteää rintaa vasten.

En edes ajatellut; kiedoin vain käteni hänen ympärilleen ja painoin nyyhkyttäen kasvoni vasten hänen kallista paitaansa.

-Shh, Bruce tyynnytteli. –Kaikki hyvin, rauhoitu. Ymmärrät, miksi minun piti tehdä näin, mutta se on nyt ohi.

-Olen pahoillani, sanoin taas, mutta se kuului mutinana hänen paitaansa vasten.

-Tiedän että olet, hän vastasi. –Sinä pelästytit minut vain niin pahasti. Eihän pommi ollut sinun vikasi, mutta mitä jos sinulle olisi sattunut jotain? Mitä minä silloin olisin tehnyt? Sama koskee asennettasi. Mitä jos sinä, aloittaessasi toimintasi olet huolimaton tai tottelematon, et tee mitä käsken? Kuinka silloin voin luottaa sinuun?

Kai hän tarkoitti sen lohdutukseksi, mutta sanat sattuivat enemmän kuin selkäsauna. Aloin taas itkeä kovemmin. Hän tiukensi otettaan ympärilläni. Istuimme niin muutamia minuutteja, minä itkin kaikkea mitä oli tapahtunut, kaikkea mitä tunsin, kaikkea mitä olin. Tunsin, miten hän alkoi hieroa selkääni. Hän käytti rystysiään, hieroi tiukkoja hartioitani ja selkääni auttaen minua rauhoittumaan ja rentoutumaan. Sitten hän vielä silitti hiuksiani ja lopulta pörrötti siistin kampaukseni sekaisin.

Varastin vielä pienen hetken, nautin itsekkäästi hänen huomiostaan (pidin sitä vain oikeudenmukaisena sen jälkeen kun hän oli piiskannut minua niin kauan ja niin kovaa!) Lopulta kuitenkin nousin, nyyhkyttäen vielä hieman ja hän pyyhki märkiä kasvojani.

-Okei, Bruce auttoi minut ylös ja piti vielä kiinni käsivarrestani. –Olet hyvä poika ja tiedän, että yrität jatkossa kovemmin, eikö niin?

-Kyllä, sir, nyökkäsin.

-Puhutaan jatkosta myöhemmin, Bruce sanoi, -nyt sinun on syytä mennä pesemään kasvosi ja kätesi ja valmistautua illalliselle. Meille tulee tänään illallisvieras.

Tuijotin häntä kauhuissani. Hän saarnaa minulle ja näyttää mitä kuuluu ja kuka käskee saaden minut itkemään silmät päästäni, ja nyt hän odottaa minua kanssaan illalliselle ja vielä vieraskin tulossa? Halusin vain käpertyä sänkyyn loppuillaksi, en yrittää käyttäytyä ja istua ruokasalissa ja jutustella vieraan kanssa.

-Bruce…, aloitin, mutta hän kohotti varoittavasti sormensa.

-Ei vastaväitteitä, Dick. Sinä olet mukana illallisella, käyttäydyt kohteliaasti ja olet muutenkin hyvätapainen tai tulemme uudelleen tänne ja otamme toisen erän. Okei?

-Hienoa, tuhahdin otsa kurtussa, mutta varoin murjottamasta, sillä Bruce ei pidä murjottamisesta, etenkään minun. –Kuka tulee?

-Selina Kyle.

-En tykkää hänestä, minä sanoin ja nyyhkäisin viimeiset kyyneleeni.

Bruce kohautti kulmakarvojaan hämmästellen röyhkeyttäni tuota sivistynyttä bisnesnaista kohtaan.

-Mitä? Ei minun tarvitse pitää kaikista. Et sinäkään pidä, kuulin kuinka sanoit kerran Alfredille, ettet pidä komissaari Gordonin tyylistä hoitaa kaupungin asioita.

-Se on eri asia, Bruce paheksui, -ja sinä tiedät sen. Neiti Kyle on hyvin mukava nainen ja haluan tavata häntä silloin tällöin iltaisin, kun Batman on vapaalla. Ja sinun on syytä käyttäytyä tänä iltana.

-Joo joo, suostuin vastahakoisesti ja menin kylpyhuoneeseen. Kun palasin, hän oli edelleen huoneessani, laski molemmat kätensä olkapäilleni ja sanoi:

-Vielä kerran, Dick, tarkoitin mitä aikaisemmin sanoin. En halua menettää sinua. Tiedäthän sen? Kai ymmärrät, miten paljon merkitset minulle? Miten tärkeä osa olet minun ja Alfredin elämää?

Nyökkäsin, ja raskas tunne sisälläni hellitti. Tarkoitukseni oli olla viileä ja aikuismainen, mutta impulsiivisuuteni sai vallan ja heittäydyin halaamaan häntä. Halusin poistaa huolet hänen harteiltaan ja rutistin häntä lujasti näyttääkseni, etten ollut hänelle vihainen ja miten tärkeä hänkin oli minulle. Hän laittoi kätensä niskaani, puristi kerran hellästi ja tiesin, että tilimme olivat selvät.

-Kunnon poika. Laitahan sitten itsesi valmiiksi.

-Hienoa, mutisin. –Valmistaudun vanhaa kunnon Selinaa varten. Vaikka en pidä hänestä. Hän saa aina minut tuntemaan, että hän on kissa ja minä olisin typerä pikku lintu, jonka hän on valmis pistämään poskeensa.

-Dick…, Bruce sanoi varoittavasti, mutta kuulosti enemmän ärsyyntyneeltä kuin oikeasti vihaiselta.

-Minä käyttäydyn kunnolla, lupasin. Hän lähti ja paiskasin oveni kiinni takanaan niin kovaa, että hän tietäisi, etten todellakaan pidä vieraastamme ja käyttäytyisin kunnolla vain koska hän sitä haluaa.