Illallinen talon tapaan

Heissuli vei!

Tässä samalla kun kuvia siirtelen puhelimelta koneelle, on hyvää aikaa heittää eetteriin seuraavaa lukua stoorista Elämäni Bruce Waynen seurassa. Edellinen lukuhan päättyi siihen, kun Bruce kertoi Dickille ei niin mieleisestä illallisvieraasta. Eipähän ne illalliset sitten ihan putkeen menekään. Selina osaa olla ilkeä, mikä ei ole hyväksi Dickin temperamentille.

ILLALLINEN SELINAN SEURASSA (OSA 1)

Illallinen oli katastrofi. Ehkä se oli lievästi sanottu tai pilasin mielenkiintonne kertoessani sen heti. Englannin opettajani, herra Norton, sanoi minulle kerran, että hyvät kirjoittajat pidentävät jännitystä ja antavat lukijan kuvitella, mitä tulee tapahtumaan eikä anna liian ilmiselviä vihjeitä. Hän kertoi tämän minulle sen jälkeen kun oli antanut eteeni aineeni, jonka yläreunassa oli iso, VIHREÄ C-. Monet opettajat käyttävät vihreämusteista kynää auttaakseen meitä paremmin hyväksymään arvosanamme. Niin varmaan – C-:han on parempi arvosana vihreällä kirjoitettuna kuin punaisella.

-Herra Grayson, herra Norton sanoi ravistaen päätään niin kuin hänellä oli tapana ollessaan pettynyt, niin kuin Gothamin miljonäärin suojatin tehdessä niin pahoja virheitä. - Sinun pitäisi pidentää jännitystä paljon pidemmälle tekstissäsi. Katso ensimmäistä riviä; otsikko on Mitä tein viime kesänä? ”Kävin museossa.” Sitten annat seuraavat kaksi sivua vihjeitä siitä, missä olit. ”Se oli rakennus, missä oli paljon marmoria ja monia huoneita. Siellä oli myös lahjatavaraliike, josta saattoi ostaa matkamuistoja. Arvaa, mikä paikka se oli.” Olit kertonut heti alussa, että se oli museo! Olet tehnyt myös paljon kielioppi- ja kirjoitusvirheitä, kuten näet.

Paperissa oli melko paljon vihreällä kynällä tehtyjä korjauksia ja merkintöjä.

Tietenkin minun olisi pitänyt näyttää paperi Brucelle, mutta sen sijaan, heti kun herra Norton oli sulkenut luokan oven, revin sen käytävällä kahtia ja heitin roskakoriin.

Mutta palatakseni illalliseen, se ei mennyt lainkaan hyvin. Ne menivät itse asiassa erittäin, erittäin huonosti, ne olivat ehkä pahimmat illalliset, joilla olin koskaan ollut. Mukaan lukien ne illalliskutsut, jolloin meillä oli useampia illallisvieraita ja illalliseen oli kuulunut muun muassa keitettyä okraa. Inhoan sitä ja inhosin niitä illallisia. Niinpä päästin suupielestäni valumaan lorauksen vihreää okralimaa. Kukaan ei varmasti tämän jälkeen pystynyt syömään okraa, ainakaan sinä iltana. Itse en tosin pystynyt sen jälkeen syömään mitään, vaan jouduin ryntäämään huoneeseeni, pois Brucen käsien ulottuvilta.

Meillä ei ollut okraa tänään, ja se oli ehkä ainoa hyvä asia. Meillä oli naudanlihaa jossain oudonmakuisessa kastikkeessa. Alfred laittoi usein mielestäni outoja kastikkeita, varsinkin silloin kun meillä oli vieraita. Kun tulin asumaan tänne en olisi halunnut syödä mitään niitä outoja juttuja, mutta Bruce sanoi, että jos olin tarpeeksi vanha istuakseni ruokapöydässä ja pysyäkseni siinä vähän aikaa, pystyisin myös syömään mitä tarjolla oli. Muuten voisin syödä omassa huoneessani ja mennä heti sen jälkeen nukkumaan, ihan kuin joku tyhmä pikkulapsi. Joten päätin syödä pöydässä Brucen kanssa ja opin sietämään sellaistakin kamaa kuin ankka tai simpukat tai maksa tai jotain niinkin inhottavaa kuin parsakaali. Haluaisin syödä illalliseksi hampurilaisia tai hot dogeja, mutta niitä Alfred ei juuri tarjoile.

Mutta ehkä kerron kuitenkin tarinan väärin. Bruce sanoo aina, aloita alusta, mutta älä hypi sinne tänne. Illallinen alkoi mennä pieleen jo silloin, kun menin alakertaan sen jälkeen kun olimme… tuota… ”keskustelleet.” Tullessani alas kello oli seitsemän, mutta Selina tulisi vasta kahdeksalta. Toivoin, että Bruce ehkä antaisi minun pelata hetken tietokoneella, mutta sen sijaan hän oli tuonut ne kotitehtäväni, jotka olivat säästyneet räjähdyksestä, olohuoneen pöydälle ja istutti minut nyt tuolille niitä tekemään. Takamukseni oli edelleen hellänä, yritin salata sen, mutta hän ei kiinnittynyt siihen mitään huomiota. Hän pani minut näyttämään englannin kotitehtävät ja testit, ja hän tarkisti jokaisen sivun.

-Kaikki ne on tehty syyskuun jälkeen, minä selitin. –Olet jo nähnyt ne kaikki.

-Sitten ei varmaankaan haittaa, jos käyn ne läpi uudestaan, Bruce sanoi. –Älä häiritse, kun katson niitä.

Istuin hiljaa ja yritin olla kiemurtelematta kovalla tuolilla, kun hän rypisti otsaansa jokaisen lehden jälkeen. Hänen katseensa muuttui joka sivun jälkeen paheksuvammaksi ja lopulta näin hänellä pahimman Batman-mulkaisun.

-Hyvä on, Dick, nyt uskon ymmärtäväni, miksi englannin arvosanasi on C.

-Herra Norton antoi sen! vastasin kiihtyneenä. –Hän haluaa minusta esimerkin koko luokalle! Hän sanoi niin itse, koko luokan kuullen!

-Sanoiko hän myös, että sinulla olisi käyttämätöntä potentiaalia parempaankin?

Bruce ei ollut vaikuttunut surkuteltavasta tarinastani.

-Sanoiko hän, että on sääli, ettei kaltaisesi poika voi löytää enempää aikaa kotitehtäviensä tekemiseen?

-Jotain sellaista, minä mutisin. En pitänyt siitä, että Bruce oli samaa mieltä opettajani kanssa. Hänen pitäisi paremminkin sääliä poikaa, joka oli menettänyt molemmat vanhempansa. Sen sijaan hän läimäytti minua takaraivolle.

-Auts! parahdin.

-Pyyhi tuo itsesäälinen ilme kasvoiltasi! Bruce määräsi.

-Sinä lyöt minua ja opin paremmin englantia?

-Yritän iskeä jonkin verran järkeä tuohon kovaan kalloosi, Bruce vastasi. –Katso nyt tätäkin  kielioppitestiä. Väität, että horjumaton on substantiivi. Miten horjumaton voisi olla substantiivi?

-Voi sanoa vaikka että tuoli on horjumaton, huomautin. -Tuoli voi olla jotain ja tässä se on horjumaton. Se tekee horjumattomasta asian, joten silloin se on substantiivi.

-Horjumaton on adjektiivi, Bruce korjasi. –Voit sanoa horjumaton tuoli, jolloin horjumaton on adjektiivi ja tuoli substantiivi.

-Miksei sitten metalliauto ole adjektiivi? kiihdyin.

-Se on perusmuodossa oleva yhdyssana ja substantiivi, Bruce hermostui myös.

-Mikä sitten on adjektiivi? huusin.

-Adjektiivi vastaa kysymykseen millainen! Bruce karjui.