Heippa kaikki!
Tammikuusta, tuosta vuoden kitukuukaudesta, on päästy eroon. Jes! Oma rakas tytyni täytti 15-vee (parhaassa Robin-iässä siis, jos minulta kysytään). Ei muuta kun mopokorttia ajamaan ja männyn-vihreä Piaggio baanalle! Muiden "lapsieni" kanssa ollaan askarreltu lumiukkoja, taskukalenterit ja sainpahan lopulta tehtyä, hyvin itseni näköisen ip-nimi"taulun". Tämän kuun alussa tehtiin tupsuörkit ja vietimme valtakunnallista lukuviikkoa Pikku vampyyriä lukien. Kalevalan kunniaksi voisi suunnitella jotain... Pian päästäänkin jo kevätjuttujen pariin.
Kerronpa tässä myös mitä kuuluu Dick ja Bruce -rintamalle. Suuri Käännöstyö on saatu päätökseen ja olen jo aloittanut itsenäistä loppua, alkuperäinen tarina kun loppui mielestäni kesken. Myös tarinan alkuperäinen loppu koki käsissäni muutoksen, se kun ei vain kerta kaikkiaan soveltunut omaan käsitykseeni siitä, miten Batman pelastetaan Arkhamista.
Ensi kerralla yritän taas saada kuvia eetteriin, mutta tämän päivityksen päätän viimeiseen osaan lukua Ongelmia Waynen kartanossa. Tästä osasta taisi tulla vähän pidempi kuin muista, mutta en saanut tätä enää järkevästi pätkittyä.
See you soon!
-Hepa-
ONGELMIA WAYNEN KARTANOSSA (osa 3)
Alfred auttoi minua riisumaan kengät ja paidan. Bruce
olisi halunnut, että pukeudun vain epämukaviin kauluspaitoihin mukavien
t-paitojen sijaan, mutta olimme tehneet kompromissin; käytin siistejä
kauluspaitoja arkisin ja mukavia t-paitoja viikonloppuisin. Tai kauluspaitojen
alla. Tänään oli tiistai, joten paidassani oli napit ja olin iloinen Alfredin
avusta. Käteni vapisivat niin, etten olisi saanut nappeja avatuksi.
Hän meni pois, sain housut ja bokserit pois ilman apua.
Liu’uin ammeeseen, huokaisin kun kuuma vesi kietoi vartaloni aina niskaan asti.
Makasin siinä muutamia minuutteja, työntelin takaisin kyyneleitäni ja aloin
hiljalleen rauhoittua. Alfred kuului olevan huoneessani, teeskenteli
siivoavansa siellä, mutta tiesin hänen olevan siellä varmistaakseen, etten
huku. Hän kuitenkin kunnioitti yksityisyyttäni, antoi minulle aikaa rauhoittua
ja peseytyä.
Lukuunottamatta nokea ja tuhkaa, en ollut likainen. En ole
koskaan todella likainen, se on yksi niitä etuja, joita kartanossa asumisessa
on. Sirkuselämässä, kiertueella, peseytyminen oli joskus kehnompaa,
asuntovaunussa saattoi loppua lämmin vesi tai sitä piti säästellä, eikä aina
voinut käydä suihkussa. Ainoat kerrat kartanossa asumiseni aikana, jolloin
todella tarvitsin suihkua, oli treenien jälkeen.
Kun olin peseytynyt, Alfred ojensi minulle suuren,
pehmeän pyyhkeen. Kääriydyin siihen kuin valtavaan viittaan. Kuivattuani
pukeuduin Alfredin vuoteelleni asettelemiin puhtaisiin vaatteisiin, siistiin
paitaan ja suoriin housuihin, jalkoihini laitoin kiiltävät nahkakengät, jotka
Bruce oli tuonut minulle Euroopasta. Kampasin kosteat hiukseni siistille
jakaukselle, joka mielestäni näytti tyhmältä, mutta hän piti siitä, että olin
siisti. Nyt oli enemmän kuin koskaan syytä olla Brucelle mieliksi.
Kun olin pukeutunut, istuin sängylleni ja jäin
odottamaan. Kun Bruce käskee minun odottaa huoneessani, hän tarkoittaa, että
minä istun sängyllä ja mietin mitä tein väärin, miksi hänellä oli aihetta
moittia minua. Hän ei tarkoita, että vetelehtisin, lukisin kirjaa tai pelaisin
Cameboyllani, hän tarkoittaa, että istun ja odotan.
Joten istuin ja odotin.
Aika kuluu todella hitaasti koulussa, matelee kun olemme
englannintunnilla ja olisin valmis lounaalle. Mutta vannon, kun olen
huoneessani odottamassa Brucea, se pysähtyy kokonaan. Minuutit eivät tuntuneet
kuluvan vuoteeni vieressä olevassa kellossa ja olisin halunnut tarkistaa, oliko
se rikki, mutten uskaltanut liikkua paikaltani.
Minä odotin. Minä, jos kuka, olen odottanut erilaisia asioita.
Olen odottanut Batmania Lepakkoautossa. Olen ollut kutsuilla, joissa olen
odottanut, Brucen kätellessä vieraita ja kuuntelemassa tylsiä ihmisiä, koska
hän sanoo, että voin poistua. Viime jouluna makasin sängyssä odottaen aamua,
jolloin olisi aika herätä ja avata lahjat. Tiesin, että Bruce oli ostanut
PlayStation4:n, vaikka hän olikin sitä mieltä, että se oli rahan ja ajan
tuhlausta, ja että silmäni muuttuisivat televisioruudun muotoisiksi sitä tuijottaessani.
Sain odottaa vielä aamiaisen yli päästäkseni avaamaan käärepaperit ja
pelaamaan.
Joten tiedän jotain odottamisesta. Nyt ei vain ollut
odotettavissa mitään hyvää.
Kuulin askeleita käytävästä. Pidätin hengitystäni ja
toivoin, että se olisi Alfred, toivoin että olisi ja toisaalta en toivonut,
koska se tietäisi, että joutuisin odottamaan vielä pidempään.
Oveen koputettiin. Se oli Bruce. Olisin halunnut huutaa: mene pois! mutta sanoin hiljaa:
-Sisään.
Bruce tuli sisään ja sulki oven hiljaa perässään. Minä
aloin kiemurrella vähän.
-Bruce..., aloitin.
-Ei, Dick, hän pudisti päätään, -ei selityksiä. Toivon,
että tällä kertaa annoin sinulle riittävästi aikaa miettiäksesi mitä teit.
-Olen pahoillani työhuoneestasi, sanoin kiireesti.
-Tässä ei ole kyse vain työhuoneesta, Bruce vastasi
vakavana. –Mistä tässä on kyse?
Voi ei, kysymyksiä! Vihaan kysymyksiä, varsinkin
sellaisia, joissa minun pitää miettiä, mitä olen tehnyt saadessani hänet
suuttumaan. Pärjäisin paremmin huutamisessa tai vastaan väittämisessä, mutta
ajattelussa… siinä en ole hyvä.
-Sinun tavaroihisi koskemisesta? arvelin. Se oli tärkeä
juttu, varsinkin neljä vuotta sitten, kun olin juuri muuttanut ja onnistuin
rikkomaan kaiken mihin koskin: hänen kellonsa, tieto-koneet ja kalliit
maljakot.
-Kyllä, mutta mitä muuta?
-En tee läksyjä?
Hän huokaisi ja tiesin, etten ollut keksinyt oikeaa
vastausta sen enempää kuin pysynyt poissa vaikeuksista.
-Kyse on paljon enemmästä kuin niistä, Dick. Kyse on
sinun koko asenteestasi. Et kuuntele minua, et tottele minua ja teet kaikkesi
saadaksesi huomiota…
-En! kivahdin, hyppäsin ylös sängyltä ja aloin kävellä
edestakaisin hermostuneena.
-Tiedän, etten laatinut sinulle sääntöjä muuttaessasi
asumaan tänne, Bruce jatkoi ikään kuin en olisikaan keskeyttänyt häntä. –Ei
tarvinnut, paitsi silloin kuin karkasit, olit hyvä poika, teit mitä sanoin ja
kuuntelit Alfredia. –Mutta nykyään…, hän ravisti päätään, -olet muuttunut.
-Joo, mutisin ristien käsivarret rinnalleni. –En ole
kahdeksan enää. Olen kohta 13, melkein teini-ikäinen. Minun ei tarvitse tehdä
kaikkea mitä sanotaan. Osaan huolehtia itse itsestäni.
-Ei, et sinä osaa, Bruce vastasi. –Sinä olisit voinut
kuolla tänään ja vain koska olit kyllästynyt ja halusit leikkiä, etkä tehdä
läksyjäsi.
-Tuo ei ole reilua! minä kiistin. –Useimmat ihmiset,
jotka leikkivät, eivät päädy räjäyttelemään seiniä silloin, kun pitäisi tehdä
läksyjä, mutta minua syytetään siitä!
Tiedän, ettei siinä ollut mitään järkeä, mutta myönnän,
etten yleensäkään tee tai sano mitään järkevää ollessani poissa tolaltani,
varsinkin, jos olen poissa tolaltani Brucen takia. Hän on niin rauhallinen ja
järkevä, että se saa minut sekaisin, enkä tiedä mitä suustani päästän.
-Sinä syytät minua kaikesta! Jos jokin menee pieleen –
Missä Dick on? Koska olen ainoa lapsi, kaikki huutavat minulle. Se on
epäoikeudenmukaista! Ja minä vihaan sitä!!
-Richard! Bruce katse oli varoittava.
-Mitä…?, kysyin paljon pienemmällä äänellä. Tunsin
kyynelien kirvelevän silmissäni jälleen ja minun teki mieli polkea jalkaa ja
jatkaa huutamista.
-Sinä et korota ääntäsi minulle, Bruce sanoi ankarasti.
–Sinä et heittele tavaroita. Et jätä huomiotta mitä sinulle sanon. Et ole
tottelematon. Ikinä.
Bruce istui sängylle (minun sängylleni!) ja viittoi minua
tulemaan luokseen.
Tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tiesin sen siitä
lähtien, kun hän lähetti minut yläkertaan ja minä vihasin sitä mitä tulisi
tapahtumaan ja minä melkein vihasin häntä siksi, että hän tekisi sen ja minä
vihasin itseäni siksi, että melkein vihasin häntä.
-Bru-uu-ce! minä valitin, ja sain hänen nimensä kolme
tavua pitkäksi.
-Tule tänne! hän ojensi itsepintaisesti kättään.
Otin kaksi pientä askelta häntä kohti. –Olen liian vanha,
minä yritin. –Ei kukaan… tiedät kyllä. Ei 13-vuotiaat. Ei kukaan!!
-Sinä et ole 13-vuotias, eikä sinulla ole etuoikeuksia
sen jälkeen mitä teit.
Näin päättäväisyyden hänen silmissään, saman
päättäväisyyden, jolla hän jahtaa rikollisia läpi pimeimmän yön, joka tekee
hänestä hyvän soturin ja joka saa sydämeni valahtamaan mahaan kun näen sen
kohdistuvan minuun. Tein viimeisen, epätoivoisen yrityksen.
-Minä juoksen karkuun, enkä tule koskaan takaisin!
-Ansaitsit juuri kovemman rangaistuksen, hän murisi.
–Aioin piiskata sinua hetken ja jättää kotiarestiin kahdeksi viikoksi, mutta
nyt saat kaksinkertaisen selkäsaunan ja takavarikoin PlayStationin siksi ajaksi
kun olet arestissa.
-Eiii, valitin, mutten liian äänekkäästi.
Vihasin makaamista hänen sylissään, jalkojeni roikkuessa
lattiaa kohti, mutta ei niin paljon, että varpaani koskisivat lattiaan. Vasen
käsi oli tiukasti ympärilläni, mutta tiesin kiemurtelun vain saavan hänet
raivoihinsa.
-Et koskaan uhkaa minulle lähteväsi karkuun! Bruce löi
takamustani, ilman varoitusta, sen ääni kaikui huoneessani. Haukoin henkeä,
olin unohtanut kuinka lujaa hän voi piiskata, housujenkin päälle. Mutta hän ei
välittänyt siitä, vaan jatkoi, saarnaten samalla:
-Et koskaan kiristä minua, Dick! Et yritä pakottaa minua
tekemään tai olemaan tekemättä jotain omista itsekkäistä syistä. Minä en tee
sinulle niin.
-S-sinä p-piiskaat m-minua! minä vaikeroin ja vääntelehdin
kun terävä isku vaiensi minut.
-Koska olit ajattelematon ja tottelematon, hän vastasi
eikä hellittänyt yhtään. –Tämä on rangaistus, ei kiristystä. Pitäisikö minun
uhata lähettää sinut pois, jos et tee läksyjäsi tai jos et mene ajoissa
nukkumaan?
-Eeiii, itkin entistä kovemmin.
-Mitä jos tekisinkin niin? Bruce kysyi haastavasti.
Brucen piiskaaminen muuttui hitaammaksi ja kovemmaksi. –Tai mikä pahempaa, mitä
jos uhkailisin sinua silkkaa itsekkyyttäni? Sinä pidät minusta tai ajan sinut
pihalle? Saat kaiken näyttämään täydelliseltä tai lähetän sinut takaisin
sijaishuoltoon? Kutsut minua isäksi tai häivyt?
Viimeisin järkytti minua. Olin vain hänen holhokkinsa. En
koskaan kuvitellut hänen voivan ajattelevan noin enkä koskaan voisi kutsua
häntä siten. Mutta kurittaminen jatkui, ajoi kaikki ajatukset päästäni, paitsi
takamukseni kirvelyn ja Brucen ankaran äänen, kun hän jatkoi saarnaansa:
-Sinun asenteesi muuttuu nyt ja minä tarkoitan sitä. Alat
tehdä enemmän töitä koulun eteen. Ahkeroit sekä koulusi eteen sekä sen eteen,
että jonain päivänä sinusta tulee Batmanin kumppani. Käyttäydyt ikäsi
mukaisesti. En halua sinun käyttäytyvän kuin hemmoteltu kakara, kiitos
ajattelemattoman miljonäärin, joka antoi sinulle liikaa eikä koskaan uskonut
sinun oppivan käyttäytyä. Sinulla on hyvä koti ja kalliita tavaroita, joita
luultavasti ei koskaan olisi pitänyt antaa, mutta annoin ja otan myös pois, jos
et ala ryhdistäytyä. Alat totella minua etkä koskaan uhkaile minua tai sinusta
tulee Gothamin murheellisin poika. Tarkoitan sitä.
En miltei kestänyt enää. Luoja, kuinka hän pystyi
piiskaamaan minua niin pitkään ja hartaasti? Eikö hänen kätensä tullut
kipeäksi? En koskaan uskaltaisi kysyä sitä, ettei hän alkaisi piestä minua
jollain muulla.
-Olen pa-pahoillani, minä nyyhkytin.
-Mistä? Bruce kysyi.
-Leikkimisestä väärään aikaan, vastasin nieleskellen
kyyneleitä. –Kun olen tottelematon. Uhkailen sinua. Ku-ku-kun tällaiseen täytyy
ryhtyä…
Menetin itsehillintäni täysin. Itkin kovaa, vuodatin
kaikki kyyneleeni mitä silmieni takaa riitti, nostin kasvoni ja vain ulvoin.
-Ooolen paaahoillani, sain sanottua itkuni keskeltä.
–A-anteeksi, Br-Bruce! En tar-koit-tanut…!
Tunsin miten hän nosti minut ylös, käsi edelleen
vyötäisilläni. En nähnyt mitään kyyneleitteni läpi, mutta odotin hänen vielä
jatkavan saarnaansa. Halusin vain päästä pois hänen läheltään, piiloutua
jonnekin, paeta sitä häpeää, että olin parkunut hänen nähtensä kuin vauva.
Pystyin tuskin hengittämään kyyneliltäni ja haukoin henkeä. Hän veti minut taas
johonkin, en tiennyt minne, kunnes tunsin hänen kovan polvensa arkaa
takamustani vasten. Vahvat kädet oli kiedottu hartioilleni ja minut vedettiin
lämmintä, kiinteää rintaa vasten.
En edes ajatellut; kiedoin vain käteni hänen ympärilleen
ja painoin nyyhkyttäen kasvoni vasten hänen kallista paitaansa.
-Shh, Bruce tyynnytteli. –Kaikki hyvin, rauhoitu.
Ymmärrät, miksi minun piti tehdä näin, mutta se on nyt ohi.
-Olen pahoillani, sanoin taas, mutta se kuului mutinana
hänen paitaansa vasten.
-Tiedän että olet, hän vastasi. –Sinä pelästytit minut
vain niin pahasti. Eihän pommi ollut sinun vikasi, mutta mitä jos sinulle olisi
sattunut jotain? Mitä minä silloin olisin tehnyt? Sama koskee asennettasi. Mitä
jos sinä, aloittaessasi toimintasi olet huolimaton tai tottelematon, et tee
mitä käsken? Kuinka silloin voin luottaa sinuun?
Kai hän tarkoitti sen lohdutukseksi, mutta sanat
sattuivat enemmän kuin selkäsauna. Aloin taas itkeä kovemmin. Hän tiukensi
otettaan ympärilläni. Istuimme niin muutamia minuutteja, minä itkin kaikkea
mitä oli tapahtunut, kaikkea mitä tunsin, kaikkea mitä olin. Tunsin, miten hän
alkoi hieroa selkääni. Hän käytti rystysiään, hieroi tiukkoja hartioitani ja
selkääni auttaen minua rauhoittumaan ja rentoutumaan. Sitten hän vielä silitti
hiuksiani ja lopulta pörrötti siistin kampaukseni sekaisin.
Varastin vielä pienen hetken, nautin itsekkäästi hänen
huomiostaan (pidin sitä vain oikeudenmukaisena sen jälkeen kun hän oli
piiskannut minua niin kauan ja niin kovaa!) Lopulta kuitenkin nousin,
nyyhkyttäen vielä hieman ja hän pyyhki märkiä kasvojani.
-Okei, Bruce auttoi minut ylös ja piti vielä kiinni
käsivarrestani. –Olet hyvä poika ja tiedän, että yrität jatkossa kovemmin, eikö
niin?
-Kyllä, sir, nyökkäsin.
-Puhutaan jatkosta myöhemmin, Bruce sanoi, -nyt sinun on
syytä mennä pesemään kasvosi ja kätesi ja valmistautua illalliselle. Meille
tulee tänään illallisvieras.
Tuijotin häntä kauhuissani. Hän saarnaa minulle ja näyttää
mitä kuuluu ja kuka käskee saaden minut itkemään silmät päästäni, ja nyt hän
odottaa minua kanssaan illalliselle ja vielä vieraskin tulossa? Halusin vain
käpertyä sänkyyn loppuillaksi, en yrittää käyttäytyä ja istua ruokasalissa ja
jutustella vieraan kanssa.
-Bruce…, aloitin, mutta hän kohotti varoittavasti
sormensa.
-Ei vastaväitteitä, Dick. Sinä olet mukana illallisella,
käyttäydyt kohteliaasti ja olet muutenkin hyvätapainen tai tulemme uudelleen
tänne ja otamme toisen erän. Okei?
-Hienoa, tuhahdin otsa kurtussa, mutta varoin
murjottamasta, sillä Bruce ei pidä murjottamisesta, etenkään minun. –Kuka
tulee?
-Selina Kyle.
-En tykkää hänestä, minä sanoin ja nyyhkäisin viimeiset
kyyneleeni.
Bruce kohautti kulmakarvojaan hämmästellen röyhkeyttäni
tuota sivistynyttä bisnesnaista kohtaan.
-Mitä? Ei minun tarvitse pitää kaikista. Et sinäkään
pidä, kuulin kuinka sanoit kerran Alfredille, ettet pidä komissaari Gordonin
tyylistä hoitaa kaupungin asioita.
-Se on eri asia, Bruce paheksui, -ja sinä tiedät sen.
Neiti Kyle on hyvin mukava nainen ja haluan tavata häntä silloin tällöin
iltaisin, kun Batman on vapaalla. Ja sinun on syytä käyttäytyä tänä iltana.
-Joo joo, suostuin vastahakoisesti ja menin
kylpyhuoneeseen. Kun palasin, hän oli edelleen huoneessani, laski molemmat
kätensä olkapäilleni ja sanoi:
-Vielä kerran, Dick, tarkoitin mitä aikaisemmin sanoin.
En halua menettää sinua. Tiedäthän sen? Kai ymmärrät, miten paljon merkitset
minulle? Miten tärkeä osa olet minun ja Alfredin elämää?
Nyökkäsin, ja raskas tunne sisälläni hellitti.
Tarkoitukseni oli olla viileä ja aikuismainen, mutta impulsiivisuuteni sai
vallan ja heittäydyin halaamaan häntä. Halusin poistaa huolet hänen harteiltaan
ja rutistin häntä lujasti näyttääkseni, etten ollut hänelle vihainen ja miten
tärkeä hänkin oli minulle. Hän laittoi kätensä niskaani, puristi kerran
hellästi ja tiesin, että tilimme olivat selvät.
-Kunnon poika. Laitahan sitten itsesi valmiiksi.
-Hienoa, mutisin. –Valmistaudun vanhaa kunnon Selinaa
varten. Vaikka en pidä hänestä. Hän saa aina minut tuntemaan, että hän on kissa
ja minä olisin typerä pikku lintu, jonka hän on valmis pistämään poskeensa.
-Dick…, Bruce sanoi varoittavasti, mutta kuulosti enemmän
ärsyyntyneeltä kuin oikeasti vihaiselta.
-Minä käyttäydyn kunnolla, lupasin. Hän lähti ja
paiskasin oveni kiinni takanaan niin kovaa, että hän tietäisi, etten todellakaan
pidä vieraastamme ja käyttäytyisin kunnolla vain koska hän sitä haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti