Elämää juhannuksen jälkeen. Ja vähän ennenkin...

Niin se juhannus taas meni! Vastahan siitä on vuosi aikaa, kun tuli päivitettyä kuva, jossa meidän lähisuvun nuoriso ja Ukko-kulta oli rivissä ranskalaisletteineen. Niin on taas vatsa täytetty hyvällä ruualla ja päätä, ihan vähän, hyvällä juomalla. Harmi vain, ettei ikä tule yksin; puolen yön aikaan oli jo pakko hiipiä mökin yläkertaan nukkumaan. Kesäillan rauhassa oli yhden maatilan lehmät lähteneet yöjuoksulle ja äiti-mamman kanssa niiden kirmailua seurattiin, ihan sitäkin silmällä pitäen, etteivät vaan tule pihaan rymistämään. Pian tuli kantturoille kuitenkin koti-ikävä ja reippaalla lehmänlaukalla mentiin johtaja-ammun perässä kohti kotiniittyä. Hauskan näköistä touhua!
Viikko ennen juhannusta sai tämä äiti olla HYVIN ylpeä vanhemmasta tyttärestään; Neiti Vanhimmaiselle aukeni kuin aukenikin toivomansa lukion ovet. Eli reilu viikko sitten suuntasimme Tampereen Yhteiskoulun Lukiolle eli TYKkiin ottamaan paikan vastaan. Ja ettei turhan helpoksi moista luulisi, seuraavana päivänä menimme uudestaan, täytettyjen papereiden kanssa. Saimmehan siinä toki taas mukavan äiti-tytär Tamperereissun, jolla juhlistimme kouluun pääsyä; tietysti, ylläri-pylläri, sushilla ja uudella mekolla. Aluksi "tutustuimme" koulumatkaan, linja-autoasemalta koululle kävelymatka noin 8 minuuttia, mutta matkan varrella on houkutuksia; Punnitse ja säästä -vegekauppa (tai meidän suussa se vääntäytyy Ponnista ja päästä -kaupaksi), on tanssi- ja liikuntakauppa, josta voi ohimennen käydä hakemassa tanssipukua ja kenkiä ja trikoita ja suojia ja ja ja ja... Iso Sokoskin siinä on matkan varrella ja jos epähuomiossa kävelee linja-autoaseman ohi, löytyy mieluisa vaate- ja nenäkoruliike ja Stockmann ja ja ja... No, eiköhän neidin tule siinä sivussa vähän opiskeltuakin.

Kauhealla kyydillä etenee Elämäni Bruce Waynen kanssa. Nyt alkava, hieman lyhyempi luku, edellinen olikin aika pitkä, vaatii hieman alustusta. Kuten olen yhteydessä jos toisessakin puhunut siitä, miten en voi SIETÄÄ, että kaikista parivaljakoista, jotka koostuu kahdesta miehestä, täytyy aina sorkkia esiin se homokortti. Tiedän, että aivan takuu varmasti tätäkin tarinaa on joku lukenut kuin Piru raamattua, tietyllä silmällä. Hyi Sinä, häpeä! Onneksi tiedän, etten ole ainoa, joka on tehnyt Bat-analyysiä niin nuorempana kuin näin aikuisenakin, enkä voi vieläkään ymmärtää, mistä ja miksi tämä h-kortti on aika päiviä sitten kaivettu esiin. Lyhyesti: jos Dick, joka useimmiten kuvataan 12-vuotiaaksi päätyessään Brucen kasvatiksi ja Bruce itse karkean arvioinnin mukaan lähenteli tuolloin 30-vuotispäiviään, niin kyllä tuossa ennemmin tulee mieleen, jos on pakko ajatella "rumasti", pedofilia kuin mikään muu. Se siitä aiheesta, johon en tämän jälkeen enää puutu, koska se saa minut näkemään punaista. Ei sillä, että minulla olisi mitään seksuaalivähemmistöä vastaan...
Seuraavaksi alkava luku voi vaikuttaa hieman irralliselta, mutta se vaan on niin HAUSKA. Tässä luvussa olen sen verran tuonut tuota vanhaa "kompostinpohjaa" tuonut esille, että Dick hieman pelleilee vanhan opettajansa, "Wigglen ukon" kustannuksella. Eikä tämän enempää ole Draken poikaakaan luvassa, johtuen lähinnä siitä, että Timmy-boy on jäänyt kohdallani hieman vieraammaksi, kiitos sen "suuren" Bat-materiaalivirtauksen, jota tähän meidän käpykyläämme nimeltä Suomi, niin "suurella" virtauksella saapuu. Lätinät sikseen ja uuden luvun seuraan, joka on nimeltään

-Hepa-

...eipäs kun...

TIM PULASSA (JA EHKÄ JOKU MUUKIN…) OSA 1

-Timothy Drake! Nyt tämä saa riittää!

Havahduin hereille, olin todellakin jälleen nukahtanut kesken tunnin. Meillä oli Brucen kanssa mennyt pari yötä Myrkkymuratin rötöksien parissa, enkä ollut viime yönäkään nukkunut kuin muutaman tunnin. Batmanin ja Nightwingin lähdettyä Kaksikasvon perään, hiippailin Luolaan, tutkin tietokoneelta konna-arkistoa, vanhoja tapauksia… vähän kaikkea. Löysin jopa Dickin joskus tiedostoihin kätketyn pelinkin, joka vei yöstäni pari tuntia. Ajattele nyt, valtava näyttöruutu ja kunnon räiskintäpeli! Eihän sellaista voi vastustaa.

Ei siis ihme että olin nukahtanut, varsinkin kuin historian opettajallamme oli niin unettava ääni.

-Sinut on yllätetty nukkumasta jo viisi kertaa tällä viikolla!

Yritin vaikuttaa katuvalta, loin katseeni lattiaan ja odotin, että Ms Wells saisi moitteensa moitittua, lopputunti jatkuisi normaalisti ja yrittäisin pysyä hereillä loppupäivän.

-Tähän on tultava nyt loppu. Lähdet kanssani rehtorin kansliaan, nuori mies, nyt heti!

-Voi, ei, olkaa niin kiltti, Ms Wells. Lupaan, etten nuku enää. En nytkään nukkunut, kuulin kyllä kaiken.

-Hyvä yritys, Timothy! Ylös!

Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata Ms Wellsiä rehtorinkansliaan.

Ms Wells kertoi tilanteen rehtorille, herra Wigglelle ja lähti sitten takaisin luokkaan. Minä istuin tuolissa rehtorin pöydän toisella puolella ja olin ”hieman” vaivautunut. Rehtorin puhutteluun joutuminen ei tiennyt koskaan hyvää.

-No niin, herra Drake, rehtori Wiggle sanoi. –Sinun tunnilla nukkumistasi on nyt katsottu niin usein läpi sormien, että minun on pakko nyt ryhtyä toimenpiteisiin. Minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin soittaa huoltajallesi.

-Mitä! huudahdin. –Voi, älkää mr Wiggle…

-Olen pahoillani, Timothy, et jätä muuta mahdollisuutta.

-Hienoa, mutisin hiljaa. En pääse partioon pariin viikkoon, jos Bruce saa kuulla tästä, ajattelin. –Ihan totta, mr Wiggle, en minä nukkunut. Lepuutin vain vähän silmiäni…

-Oppitunti ei ole oikea paikka ”silmien lepuuttamiseen”, varsinkaan, jos sitä on tehnyt useammankin kerran kuluneella viikolla.

Mr Wiggle alkoi etsiä tiedoistaan Brucen puhelinnumeroa. Sain ajatuksen, joskin epätoivoisen, mutta minun oli yritettävä jotain.

-Odottakaa, muistin juuri, ettei Bruce ole kotona tänään, enkä haluaisi jättää hänen kännykkäänsä viestiä. On yksi toinen numero, josta häntä voi koettaa tavoittaa…

-Mr Wiggle, minulla olisi asiaa, kuului äkkiä kanslistin ääni sisäpuhelimesta.

-Hyvä on. Soita hänen toiseen numeroonsa ja kerro asia hänelle. Tulen kohta keskustelemaan itse hänen kanssaan.

Minä hämmästelin moukan tuuriani, ristin sormeni toivoen ja näppäilin puhelimella erään numeron.

Olin parhaillaan Gothamissa, Batman oli tarvinnut apua Kaksikasvo-keikalla eikä hän ollut vielä suostuvainen ottamaan uutta Robinia niin vaaralliselle keikalle aisaparikseen. Ja hyvä niin, uusi ”pikkuveljeni” oli kyllä innokas aloittamaan täysipainoisesti uransa, mutta onneksi Bruce aikoi kouluttaa Timiä Robiniksi pitkään, jotta tämä olisi varmasti valmis niin fyysisiltä voimiltaan kuin henkisestikin. Meillä oli ollut pitkä yö ja olin nukahtanut saman tien, kun pääni oli osunut tyynyyn, viimeisenä ajatuksenani, ettei minua saisi torvisoittokuntakaan hereille. Puhelimen pirinä hoiti herätyksen kuitenkin helposti, vaikka yritin olla sitä kuulematta.

Kello oli jo kaksitoista, mutta olisin ollut valmis nukkumaan vaikka koko päivän, olihan vapaapäiväni. Yritin olla välittämättä puhelimesta, olin juuri nähnyt hieman arveluttavaa unta ihanasta punapäästä ja yritin epätoivoisesti pitää silmiäni kiinni, päästäkseni takaisin tuohon ihanaan uneen, mutta lopulta minun oli vastattava.

Silmät ristissä hapuilin puhelintani yöpöydältä sulkeakseni sen, mutta kun lopulta sain sen käteeni, vastasin siihen uneliaasti:

-Mitä?

-Päivää, …puhunkohan nyt herra Waynen kanssa?

Mulkaisin kiukkuisesti soittajan numeroa ja murahdin:

-Clark, Dick täällä. En ymmärrä, miksi Bruce on antanut sinulle minun numeroni. Jos et tavoita häntä, hän on kokouksessa tai… jossain. Ole ystävällinen, poista minun numeroni ja Clark, ole kiltti ja tapa hänet puolestani.

Ääni puhelimen toisessa päässä kuulosti hämmästyneeltä:

-Miksi minun pitäisi…

Ääliö, ajattelin, mutta juuri silloin puhelimeni koputti.

-Odota, Clark! Minulle on tulossa toinen puhelu. Yritä soittaa myöhemmin johonkin Brucen numeroista.

Kuuntelematta Clark Kentin vastausta sipaisin unenpörröisen takatukkani korvalta ja siirsin puhelimen paremmin korvalleni.

-Jos tämä on joku toinen, joka odottaa puhuvansa Bruce Waynen kanssa, arvaa mistä löydät puhelimesi? Saat työntää sen niin syvälle omaan…

-Dick, hätääntynyt ääni sihahti puhelimen toisesta päästä.

-Tim? kysyin. -Mikä hätänä?

-Rehtori Wiggle haluaa ihan pian puhua Brucen kanssa, Tim kuiskasi. –Ole kiltti, auta minua! Sinä osaat matkia Brucen ääntä…

-Odota vähän. Olet siis koulussa ja pulassa, niinkö?

-Niin.

-Loistavaa, pikku-Timmy! Kohokohtia Brucen elämässä onkin selvittää kouluongelmia.

-Joo joo, mutta en halua hänen tietävän tästä. Ole kiltti, Dick! Ole olevinasi Bruce, vain tämän kerran!

Huokaisin raskaasti ja sanoin:

-Hyvä on, mutta jäät melkoisesti velkaa minulle, pentu.

-Tiedän, tiedän, Tim sanoi hätäisesti. –Rakastan sinua niin paljon, olet paras isoveli, mitä voi olla.

-Niin olenkin, äläkä koskaan unohda sitä. Lopeta se mairittelu tai se nousee päähäni! Minä puhun rehtori Wigglen kanssa.

-Kiitos… herra Wiggle on nyt tässä, annan hänelle. Ja olen todella pahoillani…

Ilmeisesti herra Wiggle oli ottanut Timiltä puhelimen, koska nyt luurista kuului:

-Haloo? Puhunko nyt herra Waynen kanssa?

-Kyllä, rehtori… herra Wiggle, puhutte mr Waynen kanssa.

-Hetkinen, mr Wiggle kuulosti epäilevältä, -luulen, ettette ole mr Wayne.

-Olen kyllä, keneksi te minua luulitte?

-Tiedättekö, ääni toisessa päässä oli muuttunut hieman vihaiseksi. –te kuulostatte aivan entiseltä oppilaaltani, ehkä tunnettekin hänet, mr ”Wayne”. Kyseinen oppilas vieraili useampiakin kertoja huoneessani. Hänen nimensä oli Richard Grayson.

Mietin hetken. Ei tämä nyt sujunut ihan niin kuin elokuvissa.

-Hmm, eipä minulla taida olla kunniaa tuntea häntä, mutta hän kuulostaa mukavalta kaverilta.

-Luulen, että olette juuri tuo kyseinen Richard Grayson, mr Wiggle murahti, -ja haluan selityksen tälle esitykselle.

Huomasin, että juttu alkoi mennä täydellisesti pieleen, mutta sitten sain ajatuksen ja päätin kokeilla jotain aivan hullua.

-Ai, nyt käsitän, te siis odotitte puhuvanne mr BRUCE Waynen kanssa. Olen Rich…ie Wayne, väärä Wayne, huomaattehan.

-Ymmärrän, mr Wiggle sanoi ja kuulosti jo olevan hieman ymmällään. –Kenties voin nyt puhua mr Bruce Waynen kanssa.

-Ymmärsin, että Tim halusi puhua juuri minun kanssani, lisäksi hän halusi, että juuri minä puhuisin teidän kanssanne.

-Mutta Timothy on herra Waynen kasvattipoika, enkä…

-Kyllä, aivan, mutta hän on myös minun poikani, sanoin ja olin naurahtaa.

-Teidän poikanne? Luulin, että…

-Meidät vihittiin viime keväänä, Bruce ja minä… ymmärrättehän… Kauniit häät ne olivatkin, paljon kukkia, kakkua ja minun pukuni… oi, se oli todella jumalainen. En tainnutkaan nähdä teitä juhlissa. Minulla oli herra Wally West best manina, mahdatteko muist..., sain pienen yskänkohtauksen... -tuntea häntä? Se oli kyllä virhe; hän järjesti sellaiset polttarit edellisenä yönä, etten tainnut olla aivan selvä vielä vihittäessäkään. Olin saada tukkapöllyä rakkaalta Brucelta…

Minun oli vaikea olla hymyilemättä leveästi ja toisaalta mietin, olinko mennyt liian pitkälle. En kuitenkaan voinut enää perääntyä ja kun mr Wiggle totesi hämillään:

-Teillä on siis… Timothyn yhteishuoltajuus, en voinut kuin myöntää:

-Kyllä, hm, juuri niin. Eli voitte puhua kaikista Timiä koskevista asioista myös minun kanssani.

-Hyvä on, rehtori Wiggle huokaisi syvään, aivan kuin hänkin olisi katunut sängystä nousemistaan sinä aamuna. –Timothy on nukkunut tunnilla viisi kertaa tällä viikolla.

-Voi sitä tuhmaa pikku-Timmyä! Olkaa varma, hän tulee saamaan kurinpalautuksen, kunhan tulee kotiin. Nyt minun täytyy mennä, hei!

-Odottakaa hetki, rehtori Wiggle huudahti. –En kertonut vielä kaikkea. Timothy kutsui yhdellä oppitunnilla opettajaansa… kusipääksi.

-Mitä! huudahdin yllättyneenä, melkein unohtaen muuttaa ääntäni. –Se ei kuulosta Timin tapaiselta.

-Hän nyt kuitenkin on tehnyt niin ja lähetän hänet rangaistukseksi loppupäiväksi kotiin. Teidän tai Brucen täytyy tulla hakemaan hänet.

-Onko se rangaistus? ihmettelin. –Vau, jos olisin tiennyt kouluaikoinani, että sellaisesta rangaistus on kotiin lähettäminen, olisin kutsunut opettajaa kusipääksi vähintään kerran, pari viikossa. Mutta luulen, etten voi tulla hakemaan häntä, minun täytyy mennä käymään ruokakaupassa. Bruzie voi olla vihainen, jos meillä ei ole kermavaahtoa…

-Kiitos, herra Wiggle keskeytti, -en halua tietää enempää, voitte pitää yksityiselämänne omana tietonanne. Jonkun täytyy tulla hakemaan Timothy tai joudun vakavampiin toimenpiteisiin hänen kanssaan.

-Hyvä on, hyvä on, pysykää nyt housuissanne, herra Wiggle! Tulen heti, kun saan omani jalkaan.

-Pyydän, herra Wayne, säästäkää minut enemmiltä yksityiskohdilta! Kunhan vain tulette hakemaan pojan nyt heti.

-Minä tulen ja luulen, että hän joutuu luopumaan omista housuistaan, kunhan päästään kotiin.

Herra Wiggle ei sanonut enää mitään vaan sulki puhelimen. Minä purskahdin nauruun. Kylläpä teki hyvää hämmentää vanhaa Wigglen äijää. Siinä äijä oli ollut oikeassa, että olin muutamiakin kertoja joutunut vierailemaan rehtorin kansliassa.

Otin Brucen auton ja lähdin hakemaan Timiä. Oli viisainta naamioitua hieman, joten kävin sitä ennen Brucen vaatehuoneessa ja otin sieltä hatun, jonka sain hyvin vedettyä silmilleni, kaulahuivin, jolla peittelin alaosaa kasvoistani ja pitkän takin. Valekengänpohjat lisäsivät vielä pituuttani hieman.

Ehtiessäni koululle ja rehtorin kansliaan pahoittelin herra Wigglelle olevani hieman flunssainen, sillä selitin pukeutumiseni niin lämpimänä päivänä. Tim yritti näyttää katuvalta, mutta näin kyllä, että hän joutui puremaan poskeaan, ettei olisi pyrskähtänyt nauruun. En ollut vieläkään aivan varma, oliko esitykseni mennyt täydestä ja epämiellyttävän tarkasti hän katsoi minuun.

-Olen hyvin pahoillani Timothyn puolesta, sanoin kaulahuivini takaa, kun teimme Timin kanssa lähtöä.

-Hyvä on, katsotte vain, ettei sama tulee enää toistumaan, herra Wiggle sanoi.

Tartuin poikaa melko lujasti niskasta ja tunsin hänen hätkähtävän hieman.

-Siitä voitte olla varma, rehtori Wiggle. Siitä tullaan varmasti pitämään huoli.

Päästyämme autoon, Tim hieraisi niskaansa, johon otteeni oli tehnyt ilmeisen kipeää, mikä kyllä oli ollut tarkoituksenikin.

-Minä tulen niin tappamaan sinut, nulikka! murahdin purkautuessani tukahduttavan kuumasta naamiaisasustani.

-Mitä muka tein? Tim kysyi.

-Et mitään, mutta minä jouduin väittämään, että Bruce ja minä olemme naimisissa ja sinä olet meidän molempien kasvatti ja makuuhuoneessa käytetään kermavaahtoa ja…

Tim uskalsi jo nauraa ja hän nauroikin aivan kippurassa.

-Älä naura, äläkä kysy enempää, en halua puhua siitä. Soitin jo Brucelle ja sanoin, että voin hakea sinut koulusta, joten meillä on pari tuntia aikaa, ennen kuin voimme mennä kotiin. Eli alahan selittää, nuori mies! Saat selittää minulle, miksi olet tehnyt tällaista? Yritin tavoitella Brucen vihaista sävyä ja ilmeisesti onnistuinkin siinä, sillä Tim alkoi selittää:

-Ei se ollut minun vikani. Meillä on mennyt Brucen kanssa myöhään partiossa. Ja se toinen juttu; nukuin silloinkin, pää pulpetilla ja opettaja Manson tuli koputtelemaan pulpetin kanteen. Näin jotain unta ja huusin: ”Kusipää!” Taisin huutaa aika kovaa.

Minä purskahdin nauruun ja nauroin niin, että ajauduin vastaantulevien kaistalle. Vastaan tuleva Hummer joutui väistämään ja tööttäsi kiukkuisesti. Suustani pääsi pitkä litania julkaisukelvotonta tekstiä, mutta sain auton ohjattua takaisin omalle kaistalle. 

Selvittyämme pelkällä säikähdyksellä, nauroimme hervottomina ja helpottuneina.

-Voi pojat, olisinpa nähnyt hänen naamansa silloin. Mr M. oli yksi pahimmista silloin, kun minä olin koulussa.

-Siksi minä soitin sinulle, Tim selitti. –Rehtori Wiggle aikoi räjäyttää koko paskan päin naamaani ja Bruce olisi tappanut minut.

-Varo suutasi! kehoitin.

(-En viitsinyt huomauttaa hänen omasta kielenkäytöstään hetkeä aikaisemmin.)

-Arvatenkin Bruce olisi ”hieman” menettänyt malttinsa. Sepäs olisikin ollut hilpeää.

-Ei minulle, Tim sanoi.

Parkkeerasin auton Gotham Parkin parkkipaikalle ja otimme suunnan kohti jäätelökioskia.

-Minulle kirsikkaa ja mitä sinä otat, Timmy?

-Mansikkaa.

Söimme jäätelöt puistossa ja tarkkailimme kelloa, koska voisimme selittelemättä mennä kotiin. Palatessamme takaisin autoon, palasin vielä aiheeseen.

-Lupasin kuitenkin herra Wigglelle, että tulet saamaan kurinpalautuksen, eikä lupauksia rikota, niin kuin varsin hyvin tiedät, Tim.

Tartuin Timin käsivarteen ja kiskaisin hänet poikittain polvilleni.

-Ei, Dick, älä, et saa… Tim kiljui ja alkoi kiemurrella päästäkseen irti otteestani. Hän pääsikin ylös ja oli karata ulos autosta, mutta vilkaistessaan minuun, näki minun virnuilevan. En ollut tosissani, en ollut pitänyt hänestä kiinni kuin nimeksi, enkä todellakaan olisi piiskannut häntä. Tim hyökkäsi kaulaani ja rutisti lujasti.

-Kiitos, kun pelastit minut, hän sanoi.

-No problemo, vastasin ja halasin häntä takaisin. –Jos isoveli ei tule hätiin tarvittaessa, kuka sitten? Toivottavasti herra Wiggle ei kerro kenellekään minun ja Brucen kuvitteellisesta avioliitosta.

Tim tirskahti.

-Toivottavasti ei, elämäni loppuisi siihen paikkaan.

-Ja minun, vastasin.

-Ethän aio kertoa Brucelle mitään tästä? Tim kysyi. –Ethän?

-Nääh, se saa olla meidän oma pikku salaisuutemme, sanoin, enkä voinut olla pörröttämättä Timin hiuksia sekaisin.

Vähän ennen neljää uskalsimme mennä kotiin ja vasta nyt olimme molemmat hieman varpaillamme siitä, että Bruce sittenkin tietäisi pikku kujeilustamme. Mitään ei kuitenkaan tullut ilmi, ja jos Bruce olisi jotain tiennyt, hän olisi kyllä tuonut asian esille ja vaatinut meidät tilille. Joten huokaisimme Timin kanssa helpotuksesta ja arvelimme pääsevämme kuin koirat veräjästä. Kunnes…

Setä vs. eno kardemummalla ryyditettynä

Hyvää lauantai-iltaa, Ystävät!

Palasimme juuri rakkaan lankoni syntymäpäiviltä, (että päätelkää siitä.) On tunnettu väite, että pidot paranee, kun väki vähenee, niinpä mekin istuimme puutarhapöydän äärellä, me lähisuku: sisareni ja tietysti juhlakalu sekä heidän kaksi tytärtään, sisareni ja minun vanhemmat, minä ja Ukko-kulta ja meidän lapset, isäni veli vanhemman tyttärensä, hänen miehensä ja heidän vanhin lapsensa. Ja joka meidät tuntee, hauskaa oli, eikä vähiten lukuisien viinipullojen tyhjentämisen vuoksi. Naurua riitti taas ensi tapaamiseen asti. Isäni, joka hieman viiniä nauttineena alkaa aina hieman filosofiseksi, alkoi miettiä ääneen, että kyllä hänen mielestään setä on parempi kuin eno. Tässä kohtaa minun on avattava asiaa hieman enemmän muualla maailmassa asuville lukijoille. Meillä Suomessa on siis kaksi eri sanaa esimerkiksi Uncle-sanan vastikkeeksi. SETÄ on isän veli ja ENO äidin veli. Tätä isäni sitten piti selittää, miksi näin? No, onhan setä paljon enemmän kuin eno. Setä voi olla muutakin kuin isän-veli-setä, setä voi olla esimerkiksi naapurin setä, mutta onko kukaan kuullut puhuttavan naapurin enosta tai vaikka namuenosta? Namusedän kaikki tietää, mutta namueno on jo ihan uutta. Syvällistä, eikö?
No, ei isän velimieskään jäänyt sanattomaksi. Hän heitti seuraavaksi ilmoille ajatuksen, että minkä aistin perusteella ihminen valitsee parinsa, eikä siinä tarvitse aina avioliittoonkaan asti mennä? Moni heittäisi tässä vaiheessa, että näköaistin tietenkin, mutta eipä tuo pidä loppuun asti paikkaansa. Ihminen, kuten muukin eläinkunta löytää puolisonsa hajuaistin perusteella. Tämän vuoksi ihminenkin levittelee ilmoille sukupuolihormoneja, pojat testosteronia, jonka "sulotuoksun" teinipoikien äidit tuntuvat hyvinkin tunnistavan (itse jään mielenkiinnolla odottamaan) ja tytöt vähemmän tuoksuvaa (kai) feromonia (kuten kaikki Nymfit-sarjaa seuranneet tietävät). Tähän isäni totesi, että äitini tuoksui aina vaniljasokerilta ja kardemummalta. Se oli se tuoksu, johon hän äidissäni rakastui ja siksi korvapuusti (siis pulla!) on aina maistunut parhaalta.
No niin, tässä tällainen pikainen aivopieru, joka oli päästettävä ilmoille pienessä hiprakassa. Ja saatte te, jotka jännitätte, miten Dickin kosinnan käy, vastauksen näin pikaisesti.

Seuraaviin juhliin asti!

-Hepa-

NIGHTWING OSA 5

Ne kolme päivää, jotka jouduin vielä sairaalassa viettämään, olivat elämäni pisimmät. Barbara todella tuntui tarvitsevan miettimisaikaa, koko tuona aikana hän ei käynyt luonani. Bruce soitti ja kysyi tarvitsinko apua, kyytiä tai jotain kotiutuakseni, mutta sanoin pärjääväni yksin. Sairaalalaskun piikkiin, jonka Bruce oli luvannut hoitaa, meni sekin taksimatka, jolla ajoin kainalosauvoineni kotiin. Joutuisin vielä pari viikkoa varomaan nilkkaa, jotta se saisi kunnolla parantua.

Oma koti kullan kallis, ajattelin sytyttäessäni asuntooni valon. Aivan ensimmäiseksi katselin tarkkaan ympärilleni. Oliko asuntoni sellainen, missä voisimme asua yhdessä Barbaran kanssa siihen asti, kun valmistuisin poliisikoulusta tai säätiörahojen vapauduttua täytettyäni 21? Katselin asuntoani myös sillä silmällä, miten Barbara pääsisi kulkemaan pyörätuolillaan. Ehkä joutuisimme teettämään pienen remontin, keittiötasoa pitäisi ehkä laskea… Keittiötasoa? Samassa huomasin keittiötasolla taitetun kirjeen, jossa luki nimeni. Kirjeen vieressä oli musta rasia. Kauhea epäilys valtasi mieleni avatessani rasian. Se oli tyhjä. Otin kirjeen ja aloin lukea:

                                            Rakas Dick!

Ei tarvitse olla suurikaan etsivä tietääkseen, että kun luet tämän kirjeen, olet ilmeisesti juuri päässyt sairaalasta. Minä todella kaipasin niitä muutamaa päivää kosintasi vastauksen miettimiseen, ja varmasti sinullekin teki hyvää ne pari lisäpäivää, vaikka tunnuitkin olevan niin varma asiastasi. Aivan aluksi minun on sanottava, että rakastan sinua enemmän kuin voit ikinä kuvitellakaan ja juuri siksi minun on tehtävä näin.

Sinä olet valmis jakamaan elämäsi, kaiken mitä se pitääkään sisällään, minun kanssani ja enemmän kuin mitään muuta haluaisin sen tehdä. Minun on kuitenkin ajateltava meidän molempien puolesta, ajateltava sinun uraasi tulevana poliisina, uraasi Nightwinginä. Minä olen hyvä esimerkki siitä, miten kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Hyvä esimerkki siitä, miten hauras ihmisruumis on, tarvitaan vain yksi mielipuolen ampuma luoti ja koko elämä voi muuttua täysin. Itsekin olet juuri kokenut saman kaltaista, paitsi että sinä toivuit entisellesi.

Olen todella kiitollinen siitä, että olet valmis jakamaan elämäsi kanssani. Oletko kuitenkaan miettinyt, mitä tarkoittaa jakaa elämänsä pyörätuolipotilaan kanssa? Juuri siksi minä ”kuolin”, koska en halunnut tässä tilassa olla kenellekään vaivaksi. Mitä muuta minä olisin sinulle kuin vaivaksi? Niin kuin totesit, me olemme vielä nuoria. Sinä löydät jonain päivänä naisen, jolla ei ole samaa ristiä kannettavanaan kuin minulla. Et ehkä voi, ainakaan heti, paljastaa hänelle salaisuuttasi, mutta ainakaan sinun ei tarvitse miettiä, ollessasi tekemässä sankaritekoja, miten liikuntakyvytön vaimosi pärjää. Siksi en voi vastata kosintaasi myöntävästi, en nyt.

Sinun on turha etsiä minua kellotornista tai mistään muualtakaan. Se, ettet löydä minua, on vain omaksi parhaaksesi. Ehkä et käsitä sitä nyt, mutta ymmärrät sen myöhemmin. Minä olen kuitenkin luvannut auttaa sinua tarpeen vaatiessa ja sen lupauksen aion pitää. Jos toiste joudut pahaan paikkaan, lupaan, että saat apua. Toivon kuitenkin, että pysyt kaukana Deathstroken kaltaisista tappokoneista. Hänestä sinun ei kannata enää huolta kantaa, älä kysy mistä tiedän, tai mitä hänelle on tapahtunut, unohda vain hänet. Hänen kaltaisistaan et selviä, ainakaan vielä, yksin. Todella tiukan paikan tullen lupaan kuitenkin, että saat apua, sillä en anna sinulle tapahtua mitään niin pahaa, kuin…

Kirjeeni lisäksi löydät myös rasian, jossa sormus oli. Löydät sen kuitenkin tyhjänä. Ehkä minun olisi pitänyt palauttaa se, mutta haluan pitää sitä palasena sinusta. Olen kiinnittänyt sen kaulaketjuuni, joten se pysyy lähellä sydäntäni, niin kuin sinäkin. Haluan säilyttää sitä myös lupauksena siitä, että jonain päivänä kysyt kysymyksesi uudelleen ja toivon, että voin silloin vastata siihen myöntävästi.

Dick, en sano hyvästi, vaan toivorikkaasti näkemiin, kunnes kohtaamme jälleen.

Sinua ikuisesti rakastaen,

Barbara    

En sun särkyä anna

Rypistin kirjeen nyrkkiini kyynelten kirvellessä silmänurkissani. En voinut menettää Barbaraa enää! En voinut uskoa, ettenkö löytäisi Barbaraa, vaan vedin takin uudelleen päälle ja lähdin niin lujaa kuin kyynärsauvoillani pääsin kellotornille. 

Päästessäni tornille, sen hissi ei toiminut. En jäänyt kuitenkaan toimettomaksi, vaan lähdin konkkaamaan portaita huipulle asti. Se ei ollut aivan vaivatonta ja vei hieman aikaa, mutta minä en luovuttanut. Päästyäni huipulle asti, jossa odotin löytäväni Barbaran massiivisen tietokoneen ja pienen asunnon, löysin sen kuitenkin täysin tyhjänä, aivan kuin siellä ei olisi koskaan mitään ollutkaan.

En tiedä, miten pääsin takaisin kotiin, kuljin kuin sumussa. Kun sain avattua pienen, yksinäisen kotini oven, valoja sytyttämättä romahdin ensimmäiseen tuoliin, jonka löysin haparoidessani pimeässä. Painoin kasvot käsiini, ankara vilu ja sydäntä raastava nyyhkytys vavisuttivat koko ruumistani.

Olin menettänyt Barbaran jälleen.

Kyyneleitä ja hauskanpitoa!

Viime lauantaina se sitten tapahtui: Meidän neiti Vanhimmainen päätti peruskoulun. Itseni tuntien olin varustanut itseni Nessulla ja pääsinkin yllättävän pitkälle, lähes päättäjäisjuhlien loppuun asti kuivin silmin, mutta kun valinnaisen musiikin ryhmä esiintyi loppunumerossa, ihan sen lopussa, padot aukesi, eikä meinannut mennä ollenkaan kiinni. Vielä iltapäivälläkin, juhlat olivat siis aamulla, silmät tahtoivat pienestäkin ajatuksesta kostua. On se kovaa olla Äiti. Loppunumero oli hyvin suunniteltu; alussa oli kaksi laulajaa ja joka säkeistön jälkeen tuli lavalle lisää porukkaa. Aluksi laulajien joukkoon liittyi yksi akustinen kitara (lempisoittimeni!), seuraavaan säkeistöön liittyi taas lisää porukkaa ja seuraavassa ja laulun lopussa oli jo koko porukka lavalla. "Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun..." Rehtorikin lausui loppusanoissaan, että tässä meinaa ihan oma silmäkin kostua, mutta niin tänään saakin. Ihminen on siinä mielessä hauska laumaeläin, että jos yksi nauraa, se tartuttaa naurun toisiinkin ja kun yksi kyynelehtii, se tarttuu muihinkin. Kovasti juhlan jälkeen näkyi halailevia, kyynelöiviä nuoria ja näin minä, onneksi, muidenkin äitien silmiä kosteina. Meidän jäyheliini ei kyynelöinyt, eikä halunnut edes päättäjäiskahveille koulun ruokalaan. Niin äkkiä pois kuin mahdollista, oli kommentti. Ei, kuulemma, jää vanhaa koulua ikävä. Uskoisikohan tuota?

Tätä Haloo Helsingin biisiä nuoret siis lauloivat
Kuussa tuulee

Kiirettä piti Neidillä päättäjäisten jälkeen. Ensin piti käydä tanssikaverin ylioppilasjuhlissa shampanjalla (tanssiopettajakin oli paikalla ja ihanan äidillisenä oppilaitaan kohtaan, kysyi, että tiesihän Neiti, että siinä on alkoholia. Ettei tule yllätyksiä. On tyty saanut maistaa skumppaa ennenkin). Sitten mopo vei yhdelle luokkakaverille, entiselle siis ja vielä junalla yöksi yhdelle kaverille, joka oli jo muuttanut tulevaan opiskelukaupunkiinsa.
Mutta; mepä heräsimme neiti Keskimmäisen kanssa jo seuraavana maanantaina puoli neljältä aamulla ja lähdimme tämän neidin yhden kaverin kanssa pikapyrähdykselle Tallinnaan. Pakollisten ostosten ja eläintarhakäynnin jälkeen, seuraavan päivän iltana, kotiin lähtiessä, väsytti, jalat olivat turkasen kipeänä ja lompakosta lensi koiperhosia. Hauska reissu siis oli taas kerran.
Tällä kertaa jutustelu loppuu tähän, houkuttelee liiaksi Tallinnan tuliaiset. Voi voi kun taas muistaisi, mihin "Dickin Durinat" viimeksi jäi....

-Hepa-

NIGHTWING OSA 4

Löydettyäni rakennuksen, jossa Deathstroke, Slade Wilson, piti majaa, tarkkailin tilannetta aluksi katolta käsin. Oli uskomatonta, että hänellä oli vain yksi kätyri, joka muistutti vaatetukseltaan sotilaspalvelijaa. Sopivan tilaisuuden tullen rikoin katonrajassa olevan ikkunan ja, ehkä hieman teatraalisesti, komealla nelosvoltilla syöksyin Deathstroken niskaan. Muuten täydellistä, mutta tyyppikin osasi olla teatraalinen. Juuri ennen kuin olisi saanut minut niskaansa, hän astui askeleen sivuun, eikä alastuloni ollut niin hallittu kuin olisin toivonut.

Deathstroke taputti kuin sirkuksen yleisö, mutta hidastettuna.

-Loistavaa, upea nelosvoltti! hän sanoi. –Niitä ei usein näekään. Itseasiassa satun tietämään, ettei puhdasta nelosvolttia osaa tehdä kuin muutama ihminen maailmassa. Yksi heistä kuoli vähän aikaa sitten 87-vuotiaana, toinen tuskin pyörisi katolta 58-vuotiaana, joten sinun täytyy olla Lentävien Graysonien pojan rääpäle, jonka näin kerran harjoittelevan vieraillessani Halyn sirkuksessa.

Oli totta, että 8-vuotiaana vasta harjoittelin volttia, mutta olin siinä jo silloin melko hyvä ja myöhemmin, Lepakkoluolassa, hioin sen täydelliseksi. En jäänyt kuuntelemaan enempää vaan syöksyin suinpäin Deathstroken kimppuun. Vaikka laitoin kaiken taitoni peliin, taisin saada iskuja enemmän kuin itse sain annettua, iskuja, jotka eivät hievahduttanetkaan kamppailupariani.

-Täytyy myöntää, että olet kohtuullinen taistelija. Jos antaisit minun kouluttaa itseäsi, saisin vielä hiomattomasta timantista täydellisen taistelukoneen.

-Haista home! tokaisin ja pistin parastani saadakseni hänet kanveesiin.

-Isäsi olisi kaivannut kaltaistasi herhiläistä niitä velkojia vastaan, joilta oli erehtynyt lainaamaan rahoja, joilla yritti auttaa pitämään Haly-sirkusta pystyssä. Lopulta hän kääntyi puoleeni, pyysi suojelua velkojiltaan.

Suojelua Deathstrokelta? Anthony Zuccohan oli ollut se, joka oli tarjoutunut, suojelurahoja vastaan tietenkin, suojelemaan sirkusta. Ja miltä? Isä ei koskaan olisi lähtenyt lainaamaan korkoa kiskovilta verenimijöiltä, Zucco oli vastuussa vanhempieni kuolemasta. Kesken taistelun tiimellyksen sanoinkin tämän Deathstrokelle, vaikka Bruce oli aina käskenyt keskittymään vain siihen, mitä kulloinkin oli tekemässä.

-Zucco? Deathstroke nauroi kolkkoa naurua. –Zucco oli vain marionetti, jonka naruja vetelin. Isäsi teki vain yhden virheen; hän alkoi kiristää minua. Kehotin häntä ajattelemaan perhettään ja sen hyvinvointia, mutta hän ei halunnut ymmärtää selvää puhetta. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Sinunkin piti olla mennyttä sinä iltana, mutta nahkasiipinen ystäväsi pääsi väliin. Usko minua, poika, isäsi saa syyttää itseään omasta ja kauniin vaimonsa kuolemasta ja sinun orvoksi jäämistä.

-Valehtelet! huusin ja lisäsin vielä viimeiset voimani ja taitoni peliin, mutta Deathstroke ei juurikaan siitä hätkähtänyt.

-Ei, nyt tämä saa riittää, Deathstroke sanoi. -Sinun piti kuolla vanhempiesi kanssa jo vuosia sitten, mutta vahingon voi korjata nytkin.

Pian tajusin, että hän oli tähän asti vain leikitellyt kanssani. Yksi isku ja makasin tokkuraisena maassa, kykenemättä mihinkään. Parin lisätällin jälkeen menetin tajuntani. Kaikki muuttui mustan puhuvaksi, verenmakuiseksi usvaksi. Viimeinen ajatukseni oli, että pian tapaisin jälleen vanhempani, kun poistuisin tästä ajasta ja paikasta.

En tiedä kuinka kauan täydellistä pimeyttä oli kestänyt, mutta vähitellen aloin tuntea kivun, joka tuntui… no, vähän joka paikassa. Hiljaa voihkien aloin tavoitella tajunnan tilaa. Minun piti… Deahtstroke oli saatava…

-Dick…, kuulin samassa tutun äänen.

-E-en taidakaan olla kuollut, sain mutistua. –Kuolleeseen ei koske näin. Etkä sinä olisi paikalla. Bruce, mitä tapahtui?

-Jäit tiejyrän alle. Tiejyrän, jonka nimi on Deathstroke. Mitä pahusta sinä oikein luulit tekeväsi, poika? Lähteä nyt yksin hänen kaltaistaan tappokonetta vastaan.

-Älä saarnaa, päähän koskee tarpeeksi muutenkin. Missä minä olen? kysyin.

-Blüdhavenin yksityisessä sairaalassa. Tapahtui jotain merkillistä, mutta se pelasti henkesi. Luolan tietokonenäytölle tuli viesti, että olet vaarassa, että aiot Deathstroken kimppuun. Joku on onnistunut hakkeroitumaan Batmanin tietokoneeseen. Kuka…

Ennen kuin Bruce sai kysymystään loppuun, aukesi huoneen ovi ja valkotakkinen lääkäri astui sisään.

-Hyvä, täällä ollaan jo hereillä. Onko kipuja?

Nyökkäsin ja ilmeisesti lääkäri oli arvannut vastaukseni, sillä hän pisti saman tien käsivarteeni aimo annoksen kipulääkettä.

-On varsinainen ihme, että olet ylipäätään hengissä. Lupaa minulle, ettet mene rinteeseen ennen kuin olet oppinut laskettelemaan. Ja muista pysyä vain merkityillä alueilla.

Kesti hetken ennen kuin tajusin, mitä lääkäri sanoi. Tietenkin Bruce oli sepittänyt peitetarinan loukkaantumiseni syyksi.

-Pi-pitihän minun näyttää tuolle vanhukselle miten mäkeä lasketaan, vastasin ja yritin virnistää, mutta sekin teki kipeää, joten se jäi yritykseksi.

-Minä pidän huolen siitä, ettei hän mene rinteeseen enää ikinä, Bruce sanoi.

Lääkäri naurahti ja sanoi ennen kuin poistui:

-Jos tarvitsette jotain, herra Grayson, kipulääkettä tai muuta, painakaa vain hälytysnappia. Olemme täällä teitä ja teidän hyvinvointianne varten.

Kun lääkäri oli mennyt, tokaisin:

-Minä laskettelen paremmin kuin sinä.

-Sehän nähdään, Bruce vastasi. –Ja katso, ketä kutsut vanhukseksi, pentu, hän jatkoi naurahtaen ja leikkisän kovakouraisesti pyöräytti hiuksiani.

Vietin muutamia viikkoja sairaalassa. ”Lasketteluonnettomuuteni” vammoiksi olin saanut kovan aivotärähdyksen, murtuneen käden, kolme katkennutta kylkiluuta, ja pahasti nyrjähtäneen nilkan. Lääkäri sanoi olevan ihme, etteivät katkenneet kylkiluut olleet vahingoittaneet sisäelimiä. Loppuun asti Deathstroke oli sittenkin vain leikitellyt kanssani, muuten en makaisi sairaalavuoteessa kyllästymässä vaan arkussa, mullan alla.

Heti, kun isoimmat kivut hellittivät, minä todella aloin kyllästyä sairaalassa makoiluun. Onneksi luonani kävi vieraita: Barbara kävi miltei joka päivä ja Brucekin kävi toisen kerran kiireiltään. Muutamia päiviä ennen kotiuttamistani yksi vieraista koputti huoneeni oveen.

-Sisään, kehoitin tulijaa.

Ihmetyksekseni ovesta astui Lucius Fox, joka päätään ravistellen murahti:

-Selkääsi sietäisit, jos et olisi jo niin piestyn näköinen. Mitä minä sanoin sinulle, kun pyysit minua puvustajaksesi? Sooloilu olisi silkkaa itsemurhaa ja ilman erästä nuorta naista, et olisi täällä naurattamassa sisar hento valkoisia.

-Tiedän, olen hänelle ikuisesti kiitollisuuden velassa ja nykyään teemmekin yhteistyötä, vastasin, muuten välittämättä Lucin moitteista.

Juttelimme niitä näitä, ja juuri kun Lucius oli tekemässä lähtöä, otin puheeksi erään asian, jota olin ehtinyt toimettomuuteni aikana ajatella.

-Luc, ehkä tiedät, että me emme Barbaran kanssa ainoastaan tee yhteistyötä. Meillä on… meillä on ollut jo pitkään… no, aika lämpimät välit. Pyytäisin sinulta yhtä palvelusta, kun en täältä käsin voi tehdä asian eteen mitään.

Näytin Luciukselle erästä katalogia, jonka olin löytänyt erään lehden välistä, jota olin ikävystymistä ehkäisemään laiskasti selaillut. Olin rengastanut katalogista yhden esineen ja pyysin nyt Luciltä:

-Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen? Voitko hankkia minulle tuollaisen, maksan sen sinulle takaisin, kun pääsen täältä? Sinä kaiketi tiedät oikean koon.

Lucius katsoi parikin kertaa ensin ympyröimääni kuvaa, sitten minua.

-Taidat olla tosissasi, hän lopulta sanoi ja äänestään kuulsi pieni epävarmuus.

-Yhtä tosissani en ole eläissäni ollut, vakuutin ja hetken mietittyään Lucius lupasi hoitaa asian.

Kun Lucius oli hoitanut asian ja Barbaran tullessa seuraavan kerran minua katsomaan, pyysin häntä kanssani sairaalan puistoon kävelemään. Tai miten sen kävelemisen laita sitten olikaan, Barbarahan liikkui pyörätuolilla ja itse jouduin koikkelehtimaan kyynärsauvoilla. Sairaalan puistoon oli sijoitettu sinne tänne penkkejä kauniiden kukkaistutusten väliin, ja yhden tällaisen penkin luo vein Barbaran. Olin huoneeni ikkunasta katsellut puistoa ja yrittänyt valita kauneimman paikan asiani toimittamiseen. Mielestäni kaunein paikka oli suurten ruusupensaiden katveessa.

Katkaisin ruusupensaasta yhden suurimmista ja hehkuvimmista ruusuista, ja ojensin sen Barbaralle. Olin suunnitellut sanani tarkkaan.

-Barbara, me olemme tunteneet jo vuosia ja sinä ehkä tiedät, miten paljon rakastin sinua silloin, ennen kuin Jokeri vei sinut minulta, vaikken sitä tainnut koskaan suoraan sanoakaan.

-Ja minä rakastin sinua jo silloin kun olit vielä pöhkö pikkupoika, tuskin saavuttanut teini-ikää. Rakastin sinua ja sinun sinistä takkiasi, Barbara kikatti ja minunkin oli hymyiltävä tyhmän, sinisen takin muistolle. –Rakastin sinua silloinkin, kun minun piti muuttua kovaksi, mustatukkaiseksi, niittirotsi tytöksi, jolla kätkin totuuden Lepakkotytöstä.

Barbara huokaisi. Jokeri oli tuhonnut niin paljon, enemmän kuin tiesikään.

-Tiedät, että minun elämäni muuttui kertaheitolla sen jälkeen kun…, aloitin, -olimme haudanneet sinut. Sain tarpeekseni… kaikesta ja tulin Blüdhaveniin. En olisi voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa, että jonain päivänä löytäisin sinut, ensin korvastani ja lopulta olohuoneestani. Ja nyt… en halua enää koskaan menettää sinua. Barbara, minä tiedän, että me olemme vielä nuoria, mutta ainakin minä tiedän mitä haluan. Minä haluan sinut. Barbara, haluaisin, että menet kanssani naimisiin.

Tartuin tytön käteen ja kaivoin taskustani Luciuksen edellisenä päivänä tuoman rasian ja avasin sen. Niin kuin rasian kultarenkaaseen istutettu timantti, niin loistivat myös Barbaran silmät.

-Oi, Dick…, hän henkäisi. –Se on uskomattoman kaunis.

Otin sormuksen rasiastaan ja sovitin sen hellästi hänen vasempaan nimettömäänsä ja kyllä, Lucius oli tiennyt oikean koon, sormus istui kuin valettu. Barbara nosti kätensä ihaillakseen sitä. Pian kuitenkin näin epävarmuuden tytön silmissä.

-Dick, sormus on kaunis ja minä rakastan sinua niin kauhean paljon, mutta…

-Ei, Barbara, älä sano sitä… pyysin, mutta aivan kuin kiinnittämättä huomiota siihen mitä olin sanonut, hän jatkoi:

-... tarvitsen miettimisaikaa. Kuten sanoit, pääset pois sairaalasta parin päivän päästä. Anna minun miettiä sinne asti. Kun pääset kotiin, annan vastaukseni.

Siihen minun oli tyytyminen.