Tasan ei mee onnenlahjat

Heipä hei jälleen!

Jo perjantaina ahdisti. Ei mitään päivitettävää, ainakaan mitään mukavaa. Tietenkään en päässyt lähihoitajakoulutukseen ensimmäisellä hakukerralla eli jatketaan edelleen niillä muruilla, mitä tähän saaviin, tai lähinnä lasten hiekkaämpäriin putoaa. Harmi vaan, että kohta alkaa ikä painaa sen verran, etten kovin montaa kevättä ja syksyä ole valmis hakemaan koulutukseen, vaikkei nyt ihan vielä tarvitsekaan koulunpenkiltä suoraan eläkkeelle jäädä. Tuppaa vaan olemaan niin, että kun yksi asia ahdistaa, alkaa ahdistaa moni muukin asia ja tällä kertaa alkoi ahdistaa parisuhde. En tiedä, kuinka moni olisi jaksanut tällaista suhdetta samalla tavoin kuin minä; yltiöromanttinen yksilö naimisissa mahdollisimman epäromanttisen kanssa yksissä. Siinä ruokaa tehdessäni niin, että keittiöastiat vaan kolisi, aloin miettiä, mikä kaikki mättää, mikä on mättänyt alusta asti. Minullahan on siis norsun muisti ja varsinkin kaikki negatiiviset asiat tahtoo jäädä mieleen pysyväisesti. Laadin mielessäni listan kaikille maailman miehille, mitkä asiat ainakin minun mieleni saa pahoittamaan. Tällainen listasta tuli:

1. Jos toinen pariskunta on juuri kertonut ihanasti ja kivasti kuinka he tapasivat, älä ala kertoa, miten sinä iltana kun tapasitte ensi kertaa, kaverisi halusi panna, mutta olit myös iskenyt silmäsi samaan kohteeseen ja sinulla oli samat mielessä. Itseäni ainakin nolottaisi tällaisen jälkeen sisareni paljastus, miten kerroit kotona tavanneesi tosi kivan tytön, jolla oli tosi nätit silmät
2. Jos olette sopineet tapaamisajankohdasta, älä odotuta itseäsi kahta tuntia pakkasessa. Aina voit ainakin soittaa ja kertoa, koska suvaitset olla paikalla
3. Kun vaimokkeesi on tehnyt kehnoilla kokkaustaidoillaan ruokaa ja haluaa romantikkona tarjoilla sinulle illallisen kynttilänvalossa, älä latista tunnelmaa toteamalla: Turhaa touhua. Maailmassa ja parisuhteessa on paljon muutakin "turhaa"...
4. Vaikka kosisitkin puhelimessa, voit silti tavatessanne huomioida toista vaikka ruusulla tai edes palata aiheeseen jollain tavalla
5. Voit tehdä puoliskosi kanssa jotain myös ihan kahden, siis muutakin kuin.... Mikäli aina tarvitset mukaan muita, saat toisen tuntemaan, että häpeät häntä. Jos (ja kun) toinen on kasvanut vuosien varrella Isoksi Tytöksi ja osaa mennä elokuviin, teatteriin, syömään ym. ym. yksinkin tai omien ystävien kanssa, voit edes kysäistä missä olit ja kenen kanssa. Mustasukkaisuutta ei kukaan kaipaa, mutta vähäinenkin mielenkiinnon osoittaminen on välittämistä
6. Huomioi raskaana oleva vaimosi. Kuuntele vanhempaa pariskuntaa, joka kehottaa teitä tekemään jotain yhdessä, koska pian teillä ei ole siihen aikaa ja mahdollisuutta. Älä vetoa kotona odottaviin töihin, kun vaimosi haluaa viimeisillä viikoillaan elokuviin, vaikkei elokuva olisikaan niin mieleesi. Vauva sitoo äitiä monta kuukautta, elokuvailta vie vain muutaman tunnin. Ei tunnu kauhean mukavalta mennä viimeisillään kauemmas kotoa katsomaan elokuvaa, jonka haluaa EHDOTTOMASTI nähdä 
7. Muista muutkin kuin vain ensimmäinen hääpäivä. Kannattaako viedä viisivuotishääpäivänä lapset, vaimo mukana, jäätelöannoksille, jotka tulevat kalliimmiksi kuin viedä pelkkä vaimo, edes yhtenä päivänä kahdestaan syömään?
8. Myös sinä voit keksiä hääpäiväksi jotain mukavaa. Jos vain toinen keksii viedä syömään tai hankkii 10-vuotishääpäiväksi sen häämatkan, joka kymmenen vuotta sitten jäi tekemättä, menee aika yksipuoliseksi. Älä myöskään torju edes kotona nautittua samppanjapulloa vetoamalla remonttitöihin, jotka ehdottomasti pitää tehdä juuri sinä päivänä, vaikka remontti muuten kestäisi vuositolkulla
9. Kun olette yhteen menneet ja perheen perustaneet, voitte joskus tehdä jotain tai mennä johonkin perheenä. Se ei aina vaadi matkustamista ympäri maailmaa, kun ihan kotimaassakin ja naapurikaupungissa olisi mukavaa nähtävää ja koettavaa, eikä veisi niin paljon rahaakaan. Ei ole mukavaa (vaikka onkin) aina mennä vain toisen perheen kanssa, ilman omaa.
10. Jos toisen pariskunnan, joka on ollut yli 10 vuotta kauemmin naimisissa kuin te ja ovat edelleen kuin vastanaineet, miespuolisko sanoo sinulle suoraan, ettei parisuhde elä, jos sitä ei vaali, kuuntele häntä. Pahimmassa tapauksessa ajat puolisosi toiseen syliin ja miten sitten suu laitetaan. Vai välitätkö siitäkään?

No, tämä vakka on kantensa valinnut, eikä ne uudet kannet tilannetta muuta. Samalla lailla nekin saranat narisee. Ja vaikka sainkin laadittua moisen listan, samanlaisen listan saisi varmasti laadittua toisinkin päin, joten se siitä. Toki tällaisen listan voisi kirjoittaa paperille ja polttaa nuotiossa tai piilottaa pöytälaatikkoon tai sujauttaa pulloon ja heittää sen järveen, mutta tämä blogi on minun pullopostini ja kun lista on nyt tehty ja paha ulos pukerrettu, voin itse aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kaikesta huolimatta rakastan Ukkeli-Kultaa ja uskon hänenkin rakastavan minua. Parisuhteet ovat erilaisia ja tämän on meidän. Aamen.

Jo pidemmän aikaa hieman matalapaineinen oloni parani kummasti, kun tuttavaperheen matkassa olin taas kylpylässä. Nämä pullonokkadelfiinit uittivat kaiken negan itsestään ulkoaltaassa, missä lillusimme niin kauan, että päästä meinasi viimeisetkin järjenhivenet jäätyä. Samoin kokeilimme porealtaassa, miltä perunoista tuntuu kattilassa. Lopulta tunnustelimme turkkilaisessa saunassa, kuinka raskaat olivat jäsenemme. Eihän moinen koppi vastaa kotoista saunaa, ei juuri kiuas sihahtanut, kun sille heitti vettä, mutta ihanan rentouttavaa oli sulkea silmät, kun kaiuttimien vaimea musiikki ja himmeät valot kuljettivat meitä yhä euforisempaan olotilaan... 

Ja sitten herätys! Viime kerralla päätin luvun, joka oli nimeltään Viimeinen tarina. Sen piti alunperin olla nimensä veroinen ja joskus vuosia sitten olisin varmaan jättänytkin sen siihen, mutta tänä päivänä Dick kaipasi mielestäni onnellisemman lopun. Siispä kirjoitin vielä yhden luvun ja se on oikeasti viimeinen. Ainakin tätä tarinaa. Uutta olen jo hieman aloittanut, mutta siitä en tiedä kuinka se valmistuu ja valmistuuko lainkaan. Kiitettävästi olette matkanneet läpi yhden pojan kasvutarinan, siis minun version, kiitos siitä. Nyt siis OIKEASTI viimeiseen lukuun nimeltä

UUSI PERHE (OSA 1)

Muutamia vuosia Barbaran katoamisen jälkeen minä hukutin ikävääni ja yksinäisyyttäni Blüdhavenin poliisina. Päivisin minut tunnettiin konstaapeli R. Graysonina, öisin, kun en ollut vuorossa, minut tunnettiin mystisenä sankarina, Nightwing’inä.

Yhden iltavuoron jälkeen vedimme pitkää tikkua parini Jack Johnssonin kanssa siitä, kumpi jäisi tekemään vuororaportin ennen saunaa. Tarvitseeko minun edes kertoa, kumpi pidemmän tikun sai? Johnssonin viipyessä raportin teossa, minä rentouduin lauteilla, melkein nukahdinkin.

-Jo se taas myrkyn lykkäsi! Johnsson kajautti saunaan tullessaan. –Tiedossa on taas ylitöitä, jopa tuplavuoroja.

-Mitä sinä vaahtoat? kysyin, enkä vaivautunut edes avaamaan silmiäni. Jack oli hieman ylireagoiva. –Mitä on tapahtunut?

-Juttelin yövuorolaisten kanssa. Pääsimme vasta Deathstrokesta, kun jo saimme uuden maskihemmon riesaksemme. Tyyppi jahtaa huumekuninkaita ja vaatii heiltä 40-45 % suojelurahoiksi. Jos rahoja ei tipu, hän antaa lyijymyrkytyksen ja jos diilerit myy alaikäisille, se on auttamattomasti… Jack teki pistoolin sormistaan… -PUM! Hän sanoo putsaavansa kaupungin, lopullisesti. Tyyppi on raskaasti aseistettu kahdella AK-47:lla ja 357 Magnumilla.

Avasin tähän asti kiinni olevat silmäni ja odotin jatkoa.

-Hän käyttää punaista maskia ja kulkee mustalla…

-…moottoripyörällä, jatkoin.

-Mistä arvasit? Jack kysyi. –Vai joko olet törmännyt tyyppiin, joka käyttää nimeä…

-…Red Hood, sanoimme yhdestä suusta.

-Siis tuttu kaveri, Jack totesi.

-Hänen tunnusmerkkinsä ovat veren punainen lepakko, ruskea, kulunut nahkatakki ja mustat maiharit. Maskin alla hänellä on ruskeat silmät ja tummat, lähes mustat hiukset, joissa edessä valkoista. Ilman maskiaan hän polttaa kuin korsteeni. Gothamia riesasi pari vuotta sitten samankaltainen tyyppi. Tämä voi olla sama tai sitten, luultavimmin, matkija.

Nousin lauteilta, minulta oli mennyt kaikki into saunaan. Painuin siltä istumalta suihkuun, kurkkuani kuristi ja veden virratessa tunsin kuumien vesien kirvelevän silmäkulmissani. Minun teki mieli iskeä nyrkkini seinälaattoihin, mutta jätin sen tekemättä. Sen sijaan nojasin otsallani viileään seinään ja mutisin hiljaa:

-Jason…

Saunatuvan jääkaapissa oli usein näin perjantaisin olutta ja nyt kaipasin enemmän kuin koskaan kylmää huurteista. Jackin tullessa istuin edelleen ajatuksissani.

-Et olekaan vielä lähtenyt, Jack ihmetteli.

Yleensä  lähdin liukkaasti iltavuorosta ”yötöihin”.

-Otatko seurakseni toisen oluen?

Nyökkäsin ja ilmeisesti päätellen siitä tahdista, millä pullo tyhjeni, Jack ehdotti poikkeamista parille poliisien kantapaikkaan, tien toisella puolella olevaan kulmakuppilaan.

Päästyämme baaritiskille tilasin whiskyn jäillä.

-Mikä mieltäsi painaa, Dickie? Jack kysyi ihmetellen kuinka nopeasti lasini tyhjeni. Minä harvoin join humalaan asti, mutta tänä iltana mieleni teki vetää pää täyteen.

-Liittyykö tämä jotenkin siihen Red Hoodin? Tunnetko hänet paremminkin?

Vastaamatta join lasin tyhjäksi, vinkkasin baarimikolle ja tilasin tuplawhiskyn. Saatuani juoman join siitä puolet ennen kuin vastasin:

-Hänen nimensä on Jason Todd.

-Mistä tunnet hänet? Jack kysyi.

Join loput ”tuplista”. Aloin humaltua ja vaikka kurkkuani oli alkanut kuristaa, sain sanottua:

-Hän… oli pikkuveljeni.

-Pikkuveljesi? Eihän sinulla kertomasi mukaan ole sisaruksia.

-Kasvattiveli… Bruce toi hänet kotiin, kun olin 15. Jay oli 12… Tarjoilija! Tuplawhisky!

-Dick, olisikohan syytä hidastaa tahtia? Jack yritti.

-Jay… kuoli, vastasin kiinnittämättä huomiota Jackin kehoitukseen, -16-vuotiaana. Hänen elämänsä oli vaikeaa alusta asti ja Bruce pilasi sen lopullisesti. Valkoiset hiukset… Ei sellaista väriä saa mistään purkista. Tiedäthän, että tarpeeksi paha järkytys voi viedä värin hiuksista. Jason koki järkytyksistä suurimman, mitä kuvitella saattaa. Kun hän palasi… Tarjoilija, tupla…

-Dick, lopeta jo! Sinä puhut jo ihan pehmoisia, Jack pyysi.

Juotuani vielä yhden tuplawhiskyn jalkani eivät tahtoneet enää kantaa ja Jack sanoi:

-Nyt lähdetään! Minä ajan sinut kotiin.

Jack ei ollut juonut kuin saunaoluen.

Aloin kuitenkin voida huonosti lämpimässä autossa ja pyysin Jackiä pysäyttämään auton, menisin loppumatkan kävellen raittiissa ilmassa.

-Hyvä on, Jack sanoi. –Laitan auton parkkiin, saatan sinut kotiin.

-En tarvitse mitään taluttajaa! kivahdin. –Kyllä minä aina kotiin löydän.

Niin Jack jätti minut kadunvarteen ja lähdin kävelemään, hieman horjuen, kotia kohti. Kadulla oli hiljaista, mutta pian takanani alkoi kuulua askeleita. Humalatilastani johtuen en ollut varma kuulinko oikein vai takoiko pääni sisällä, joten pysähdyin. Myös askeleiden ääni taukosi. Lähtiessäni liikkeelle, askeleet palasivat. Pysähdyin. Askeleet taukosivat. Kävelin eteenpäin, askeleet perässäni. Samassa kuulin sytyttimen sihahduksen ja tunsin nenässäni tutun tupakan hajun. Kääntymättä ympäri, sanoin:

-Jason…

-Iltaa, konstaapeli Grayson.

-Mitä helvettiä sinä teet täällä? En halua nähdä sinua, minun pitäisi pidättää…

-Vitut! Jay tuhahti. –Sinä olet sellaisessa kunnossa, ettet pidättäisi pikkulastakaan.

-Mitä ylipäätään teet Blüdhavenissa? kysyin.

-Alkoi maa polttaa jalkojen alla, plus tuli likviditeettiongelmia. Täällä on mukavasti rahoittajia ja työsarkaa riittää.

-Jay, palaisit Gothamiin, pyysin.

-”Isän” luo, vai?

-Bruce pystyisi auttamaan sinua. Tarvitset terapiaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei ole myöhäistä…

-Kohdallani KAIKKI on myöhäistä. Ja olen sanonut tämän ennenkin, katsokaakin, että Nightwing ja Batman pysyvät poissa Red Hoodin tieltä.

-Jay… Päässäni pyöri ja humisi, painoin hetkeksi pääni alas ja hieroin ohimoitani. Kun nostin katseeni, Jason oli kadonnut.

Siitä illasta lähtien aloin toivoa, etten törmäisi Red Hoodiin. Miten voisin taistella häntä vastaan, pidättää saati… ampua oman pikkuveljeni? En törmännytkään Jayhin enää, ennen hänen lopullista kuolemaansa, mutta törmäsin erääseen toiseen.

Seuraavan iltavuoron jälkeisen saunan saunoin yksin, sillä Johnsson oli löytänyt Elämänsä Naisen, oli menossa hänen luokseen ja hän oli käynyt vain pikaisesti suihkussa. Minä makasin lauteilla antaen jokaisen lihakseni rentoutua. Ollessani puoliunessa, kuulin saunan oven käydän. Aukaisin toisen silmäni ja hämmennyksekseni näin pyyhkeeseen kietoutuneen Nina Montoyan. Olin jättänyt oman pyyhkeeni suihkuhuoneeseen, olihan laitoksella naisille, joita oli vähemmän, eri sauna-ajat. Nostin toisen jalkani ristiin toisen päälle kätkien… hm… henkilökohtaiset alueet.

-Konstaapeli Montoya…

-Konstaapeli Grayson… Nina vastasi hymyillen.

-Enhän häiritse sinua, jos istun tässä hetken? Nina kysyi istuutuen eteeni, alemmalle lauteelle.

-Hm… E-et…, vastasin hieman epäröiden.

-Enhän myöskään hämmennä sinua? hän kysyi pilke silmäkulmassaan.

Siihen en enää vastannut, mutta kyllä, Nina alkoi hieman hämmentää minua, varsinkin kääntyessään minuun päin ja alkaessaan jokseenkin julkeasti kuljettaa katsettaan vartalollani.

-Mistä tämä on tullut? hän kysyi ja kuljetti sormeaan kostealla ihollani, olkapäältä rintaani asti kulkevalla arvella.

-Veitsi…, vastasin lyhyesti. ”Hämmennykseni” tuntui kasvavan, en pystynyt liikahtamaankaan, ettei se ilmenisi Montoyallekin.

-Mikäli en hämmennä sinua, sinä kyllä hämmennät minua. Montako vuotta oletkaan ollut poliisina? Miten sinulla on uudempien arpien joukossa vanhempiakin?

-Rankka nuoruus, käsitäthän, jengitappeluita…, valehtelin sujuvasti. –Kasvatti-isäni oli usein helisemässä kanssani. Ja kyllä, sinä hieman hämmennät minua.

-Vain hieman? Montoya kumartui alemmas puoleeni ja painoi pehmeät huulensa omilleni. Luoja, mitkä sävärit hän sai aikaan! En ollut ollut kenenkään naisen kanssa Barbaran jälkeen ja tilani alkoi olla jokseenkin… tukala.

-Joko hämmennän sinua hieman enemmän? Nina kysyi hymyillen.

-Montoya… Nina… kyllä. Voisitko… häipyä? En voinut sitä kauniimmin sanoa.

-Oletko varma? hän kujersi keimailevasti.

Nyökkäsin.

-Hyvä on. Olen tuossa kulmabaarissa, jos muutat mielesi.

Montoya lähti ja kuullessani suihkuhuoneen oven käyvän, hivuttauduin alas lauteilta ja suuntasin suihkuun, KYLMÄÄN suihkuun. Jo hieman huvittuneena sanoin itsekseni:

-Alas, poika! Lepo vaan!

Kylmän suihkun jälkeen painuin takaisin lauteilla, mutta tällä kertaa, varmuuden vuoksi, kiedoin pyyhkeen lanteilleni.

Pian vuoropäällikkö Sean Smith astui löylyhuoneeseen kysyen:

-Näinkö konstaapeli Montoyan juuri poistuvan täältä?

-Saattoi hän täältä poistua, sir, vastasin ja sain tehdä tosissani töitä pitääkseni naamani peruslukemilla.

-Grayson, saanko varoittaa sinua? pomo kysyi isällisesti. –Nina on käynyt läpi melkein kaikki laitoksemme miehet, eikä taida olla jäänyt kenellekään epäselväksi, että hän on iskenyt silmänsä sinuun.

-Ehkä asialle pitää tehdä jotain, lohkaisin ja nousin lähteäkseni.

-Mitä suunnittelet? Smith kysyi epäluuloisesti.

-Taidan mennä kulmabaarin yhdelle, vastasin virnistäen.

Teinkin niin ja sinä yönä en mennyt yksin kotiin. Seurustelimme Ninan kanssa jonkin aikaa, mutta ei meidän suhteesta sen kummempaa tullut. Ninan jälkeen minä naamioin yksinäisyyteni Brucen tavoin: aloin pyöritellä useampiakin nuoria naisia, joiden joukossa oli Dinah Lance, pitkäsäärinen blondi ja kappas vaan, poliisipäällikön tytär, Helena Merlyn, pieni sähikäinen ja Amanda ”Luciuksen tytär” Fox, älykkö, vain muutaman mainitakseni.

Minä kaipasin kuitenkin rinnalleni vain yhtä: Barbaraa.

I niin kuin Ihana ja Grrr... niin kuin Grayson

On se vaan niin ihana...

-Hepa-

Syksyssä on säpinää!

Siis vihdosta viimein!

Keltaisten ja punaisten ja vähän ruskeidenkin lehtien leijaillessa huomaan, etten ole aikoihin päivittänyt blogiani. Mutta sehän kertoo vain siitä, miten tavallinen elämä voi olla TYLSÄÄ, ei mitään kerrottavaa. Viime viikko kuitenkin oli aika tapahtumarikas. Keskiviikkona suuntasin tieni heti aamusta Tampereelle lähihoitajakoulutuksen pääsykokeisiin. Joku saattaa muistaa lukeneensa, että aikaisemmin olin jo hakenut kasvatustieteitä lukemaan, mutta totesin, että sitä olisin opiskellut vain omaksi ilokseni, hyötymättä siitä muuten, esimerkiksi vakituisten töitten saamiseen, mahdollisesti. Sijaisuuksia olen taas saanut tehdä pitkin syksyä ja yhdessä koulussa juttelin esikouluopettajan kanssa siitä, ettei ainakaan toisessa "kotikaupungissani" pelkällä koulunkäyntiavustajantutkinnolla vakituisempia töitä saa, pitää olla "lähäri". Ei kun uutta matoa koukkuun ja neljättä ammattitutkintoa lukemaan! Niin siis jos pääsee; eräskin kokeessa olija sanoi hakeneensa jo kolmatta kertaa. Niin että... Mutta kovin hupaisiakin olivat pääsykoetehtävät. Ilmeisesti niissä haluttiin selvittää hakijan huolellisuutta ja tarkkuutta paineen alla. Lähes kaikkiin tehtäviin oli aikaraja, jonka aikana piti tehdä niin monta tehtävää kuin mahdollista ja OIKEIN. Ensimmäiset tehtävät olivat ns. Jatka eteenpäin -tehtäviä, kuten 3 5 7 9 ... no, tietysti 11, 13 jne. Oli muitakin numerosarjoja, mutta uskon niistä selviytyneeni kunnialla, minähän RAKASTAN numeropähkinöitä. Samassa tehtävässä oli myös sanallisia vastaavia, eivätkä nekään hikkaa kummempaa aiheuttaneet. Matemaattiset tehtävät vaikuttivat helpoilta, kaksisivuisen paperin ensimmäinen puoli oli lähinnä ala-asteen matematiikkaa. Mutta sitten tuli metkoja tehtäviä, jotka piti lukea hyvin tarkasti, ymmärtää lukemansa ja vielä tehdä tehtävänannon mukaisesti. Ja taas vieläpä OIKEIN. Tehtävät olivat seuraavan esimerkin omaisia: Jos hevonen ei ole kissaa suurempi, alleviivaa sorsa, muussa tapauksessa ympäröi ankka. No, tämä oli vielä helppo, mutta vaikeutuivat vähitellen. Huh huh, meinasi ihan tulla hiki niitä tehdessä. En kuitenkaan vieläkään ymmärrä, mitä tekemistä kyseisillä tehtävillä on ammattitaidon kanssa.
Emme vielä perjantaina saaneet Neiti Vanhimmaista kotiin viikonlopun viettoon, mutta lauantaiaamupäivänä ajelimme neidin koulukaupunkiin ja koululle avoimien ovien päivään. Koululla meitä tuli vastaan ainakin viimeisin Risto Räppääjä, jota ei ollut tuntea ilman punaista tukkaa, mutta Neiti Keskimmäinen, joka tuntuu tuntevan KAIKKI, sanoi että tuossa meni Samuel. Neiti on siis joskus ollut samoissa porukoissa pyörimässä. Ja tuli meitä vastaan yksi tuttu rasTatukka, jonka luokassa olen joskus sijaisena ollut ja nyt jo siis isona poikana lukiossa! Huh miten aika rientää! Kuunneltuamme muutaman laulu- ja videoesityksen, menimme hetkeksi kuuntelemaan Neiti Vanhimmaisen ruotsintuntia. Sitä kesti noin 15 minuuttia enää silloin, mikä olikin hyvä, sitä ainetta ei sen pidempään kestäisikään. Anteeksi vain pakkoruotsin kannattajat! Samalla reissulla kävimme tilaamassa myös Neiti Keskimmäisen rippikuvat ja kyllähän ne taas olivat niin upeita, kiitos luottokuvaajamme! No, eipä kuvattavassakaan mitään vikaa ole...
Alkuviikosta hiljeni. Olisi ollut aikaa vaikkapa päivittää blogia, mutta niin olin laiskalla tuulella, että taisi koko lailla koko päivä mennä Netflixin parissa. Illalla ajattelin, että huomenna sitten, vaikka heti aamusta. Mutta heti aamusta soikin puhelin ja tuttu rehtori soitti ja pyyteli töihin loppuviikoksi. Olisi kuulemma ollut toinenkin sijainen, mutta sille hän ei halunnut enää soittaa, koska MINÄ tunnen ja tiedän talon tavat ja hoidan hommat mallikkaasti. Ja näin 155 senttiä pätkä varteni kasvoi ainakin 5 senttiä lisää!
Väsyneenä mutta onnellisena halutti kuitenkin naputella teille kuulumiset vielä tänä pänä ja toivottaa kaikille iloista syksyn jatkoa. Katsotaan sitten, koska seuraavan kerran löytyy asiaa eetteriin.

Viime kerralla Elämäni Bruce Waynen kanssa -tarinassa haikeasti hautasimme Waynen pariskunnan ja, oikeasta ideasta poiketen, pidämme myös Brucen haudassaan. Päädyin tähän ratkaisuun sen vuoksi, koska jos en olisi "tappanut" Brucea, tarina vain jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi ja jatkuisi ja... eikä sitä kukaan jaksaisi, kaikista vähiten minä itse. Ja taas joudun pyytämään anteeksi, ainakin Damian-faneilta, jotka haluavat tuon Paholaislapsen sinä raivopäänä, "aina valmiina" olevana, siis ei minään partiopoikana, vaan aina valmiina TAPPAMAAN olevana sekopäänä. Sellaista Damiania te ette tässä tarinassa näe. Tässä osassa tehdään vähän lisää ruumiita. Suljetaan niin sanotusti yksi ympyrä. Nauttikaa. Tai ette.

-Hepa-

VIIMEINEN TARINA (OSA 3)

Dick kertoi minulle ajatuksistaan päästyämme kartanolle. Minulla oli täysi työ kääntää hänen mietteensä. Kuinka paljon pahempi paikka Gotham City olisi ollut, jos Batman ei olisi tehnyt sitä mitä teki? Ja me, jotka tiesimme totuuden, emme unohtaisi. Dick, joka oli menettänyt elämässään niin paljon, vaipui synkkyyteen.

Eräänä päivänä pian Brucen ja Selinan hautajaisten jälkeen menin Dickin luokse kädessäni kirje, jonka Bruce oli vuosia sitten, pian Damianin syntymän jälkeen, kirjoittanut ja jota oli säilyttänyt kassakaapissa. Kirje tuli antaa Dickille hänen kuolemansa jälkeen ja se kuului näin:

                                            Dickille, pojalleni!

Kun saat luettavaksesi tämän kirjeen, olen poistunut tästä maailmasta. Se päivä koittaa ennemmin tai myöhemmin, ja salaisen työni huomioon ottaen, se koittaa luultavasti ennemmin. Vaikka minulla onkin nykyään biologinen poika, olet aina ollut minulle kuin oma, toivon, että ymmärsit sen aina. Jos lähtöni koittaa ennen kuin Damian on täysi-ikäinen, haluan, että otat vastataksesi hänen huoltajuudestaan, kuten myös teidän molempien perinnöstä, Wayne Enterpricesta. Kyllä, te molemmat tulette perimään yhtiön, jonka lisäksi haluan, että tulet pitämään kartanoa myös sinun kotina.

Sinä jouduit elämään lapsuutesi ja nuoruutesi ilman äitihahmoa. Samaa en toivoisi Damianille, vaikka selvisitkin miehuuteen loistavasti äidittä. Tiedän, että olet aina rakastanut Barbara Gordonia. Kerron sinulle vielä yhden salaisuuden; tiesin aina, että hän on elossa, tiesin hänen tietävän salaisuutemme, tiesin hänen toimineen Lepakkotyttönä ja Oraakkelina. En halunnut kertoa sitä, toivoin, että pääsisit hänestä yli, olithan silloin vielä niin nuori ja pelkäsin, että menettäisit mahdollisuutesi, jos sitoutuisit liian nuorena. Ja kun vielä kävi niin kuin kävi… Mutta nyt, jos sinulla on yhä edelleen tunteita häntä kohtaan ja hänellä sinua, älä emmi enää. Älä anna hänen vammansa estää teidän rakkauttanne, yhdessä olette vahvemmat ja rakkautenne avulla voitatte kaikki vaikeudet. Itse opin sen vasta myöhemmällä iällä, älä sinä tee samaa virhettä, älä katkeroidu, vaan anna itsesi rakastaa.

Muuta minulla ei enää ole sanottavana. Toivon vain, että eläisit lopun elämäsi parhaalla katsomallasi tavalla rakastamasi ihmisen kanssa. Mitä Batmaniin tulee, ehkä hänen on syytä kuolla lopullisesti, ehkä totuus on, ettei yksi ihminen voi tehdä kaikkea rikollisuuden eteen, vaarantaa henkeään loputtoman työn tähden. Toivon, että eläisit elämäsi turvassa, vailla koston vimmaa, mikä minua ajoi yöstä yöhön taisteluun.

Tätä kaikkea sinulle toivon, poikani.

Bruce

Oli sentään vielä jotain, mistä Bruce ei ollut tiennyt mitään, mutta Dickistä tuntui hyvältä saada, vaikka haudan takaakin, Brucen siunaus hänen ja Barbaran suhteelle. Kirjeessä, joka samalla toimi Brucen testamenttina, oli paljon sulatettavaa. Ehkä Dick olisi voinutkin elää, kuten Bruce toivoi, rauhassa ja turvassa, mutta Damian oli perinyt isänsä kiivauden ja toivuttuaan suurimmasta surustaan, vaati häntä jatkamaan kouluttamistaan Robiniksi. Dick yritti puhua pojalle, pyysi tätä omalta osaltaan katkaisemaan koston kierteen, mutta poika paloi halusta kostaa isänsä ja äitinsä murhaajalle. Lopulta Dick oli samaa mieltä; Batman ja hänen työnsä ei saanut unohtua, ja paras keino siihen, oli jatkaa siitä, mihin Bruce oli jäänyt.

Dick, joka näin oli perinyt Batmanin manttelin, onnistui paikallistamaan Jokerin ja Juniorin piilopaikan, joka oli Gothamin vanhassa, käytöstä poistetussa satamassa. Eräänä yönä hän lähti ottamaan kaksikon kiinni, jotta nämä passitettaisiin Arkhamiin tekemästä enempää tuhojaan. Dick-Batman lähti yksin, tietämättä, että eräs seurasi häntä. Jokeri oli saanut tiimiinsä, Juniorin lisäksi, muutaman konnan, jotka tämä oli nimennyt korttipakan mukaan Hertta-, Risti-, Ruutu- ja Pata-Ässäksi.

Batmanin osuessa heidän lymypaikkaansa, alkoi armoton käsirysy. Näistä konnista, jotka taistelivat tappaakseen, Bruce olisi aikoinaan selvinnyt yksinkin, mutta Dick oli pian ahdingossa. Kuinka hänen olisi käynyt, mutta kuullessaan huudon:

-Pidä pintasi, olen mukana! hän sai tarvitsemansa lisävoiman, ei pelkästään sen vuoksi, että Robin, Damian, oli ehdoin tahdoin ajanut itsensä vaaraan.

Uskomatonta, miten Damian, nuorin kaikista Robineista, taisteli kuin herhiläinen, antaen Batmanille tämän tarvitseman tuen. Laittaen viimeisetkin voimansa ja taitonsa peliin, kaksikko sai kuin saikin Ässät lakoon. Pian oli jäljellä enää Jokeri ja Juniori. Juniorilla oli samat mielipuoliset voimat kuin luojallaan aikoinaan ja Dick sai tehdä tosissaan töitä hänen kanssaan. Taustalla räkätti Jokeri, joka näki kaikessa jotain hauskaa. Hän hihkaisi katsellen näiden kahden taistelua:

-Mikä on musta ja punainen ja käy kierroksilla? Sehän on tietenkin lepakko tehosekoittimessa!

-Heh… Robinilta pääsi, mutta Batmanin mulkaistessa häneen, poika jatkoi: -…kulamppu…

-Oli. Niin. Hauska. Juttu… että unohdin nauraa, Batman sai sopivasti Juniorin hyppysiinsä ja antoi vuoroin vasemman, vuoroin oikean suoran puhua. Juuri kun alkoi näyttää siltä, että Juniori saisi painua kanveesiin, Jokeri huusi, heittäen Batmania vanhalla pullolla:

-Lähdettiin lipettiin!

Jokerin heittämä pullo osui sattumalta sen verran Batmanin ohimoon, että Dick näki hetken tähtiä, jonka ansiosta konnakaksikko pääsi pakenemaan.

-Hajaannutaan! hän kuuli vielä Jokerin huutavan.

Toivuttuaan pökerryksestä Batman huomasi niin Jokerin, Juniorin kuin Robininkin kadonneen. Peläten Damianin puolesta Dick ravisti lopunkin sumuisuuden päästään ja lähti kolmikon perään. Vanhojen makasiinien välistä hän löysi Jokerin, joka oli yliarvioinut kuntonsa ja juossut itsensä läkähdyksiin. Havaitessaan Batmanin toipuneen, hän kähisi:

-En… jaksa… enää…

Dick kuuli hänen äänestään, ettei vanha vihollinen ollut enää fyysisestikään terve.

-Vaikka minä tekisin mitä… tuhoaisin sinut tuhat kertaa… tuhoaisin kaiken ympäriltäsi… tappaisin kaikki läheltäsi, sinä nouset tuhkasta kuin Feenikslintu. Eikö tämä koskaan lopu?

Jokeri nosti ohimolleen aseen, jonka piipusta, Dick arveli, laukaistaessa sinkoutuisi pieni lippu, jossa lukisi: BANG! Se oli niin Jokerin tapaista.

-En jaksa…

-Älä viitsi, Jokeri. Vien sinut kotiin Arkhamiin. Oikea lääkitys ja pehmeä huone tekevät ihmeitä.

-Ei, Batman. Haluan lopultakin tehdä tästä kaikesta lopun. Koska en voi tuhota sinua, minun on tuhottava… minut.

Pieni epäilyksen siemen alkoi itää Dickin mielessä.

-Jokeri, anna ase minulle. Annan, ennen kuin…

Ase laukesi ja kuin hidastetussa filmissä Jokeri kaatui maahan. Dick kuuli askeleita takaansa, askeleet, jotka eivät vielä olleet tulleet tutuiksi, joten hän kääntyi salamana katsomaan taakseen.

-Robin! Älä tule tänne!

Miten irvokkaalta Jokerin viilenevä ruumis näyttikään! Kellertävät, mitään näkemättömät silmät valkoisissa kasvoissa, jotka alkoivat muuttua taikinamaisiksi. Luonnottoman vihreät hiukset, joiden seassa näkyi muutama harmaa. Kalmon kruunasi ikuisessa virneessä oleva suu, joka näytti kuolemankin hetkellä pilkkaavan ja nauravan koko maailmalle. Dick sulki vainajan silmät ja oli jo jättämässä pikkulepakon ruumiin viereen, mutta ottikin sen pois; Batmanillä ei ollut mitään tekemistä Jokerin kuoleman kanssa.

-Jokeri...? Robin kysyi, pienellä kauhun sekaisella äänellä.

-Kuollut. Missä Juniori on?

-Hän juoksi laiturille. Menin perässä, eikä hän pysähtynyt vaan juoksi mereen asti. Jäin odottamaan laiturin päähän, että Juniori nousisi pintaan, mutta hän ei noussut. Batman, ei kai hän vaan…

-Se jää nähtäväksi. Lähdetään kotiin, Robin. Me emme voi tehdä täällä enää mitään.

Ja he palasivat kotiin, kotiin tyhjään Lepakkoluolaan. Siellä kuulin, miten nämä kaksi päättivät yhdessä jatkaa, toisen biologisen, toisen adoptiossa saadun, isänsä jalanjäljissä taistelua rikollisuutta vastaan. Minä olen jo vanha mies, enkä jaksa enää uuden sukupolven Voimakaksikkoa. Luulen, että minun on aika päättää myös urani hienon miehen ja rakkaan poikani pojan palvelijana. Olen jo ollut yhteydessä nuoremman veljeni, Wilfredin, pojanpoikaan, Thomasiin. Wilfred lähti aikoinaan tekemään sukututkimusta, päätyi Australiaan ja jäi sille tielleen, kapteeni Wilsonin sotilaspalvelijaksi. Olen vihkinyt Thomasin ”Suureen Salaisuuteen” ja pyytänyt häntä jatkajakseni, Suuren Etsivän taloudenhoitajaksi. Thomas on jo vastannut, hetken mietittyään, myöntävästi. Uusi Voimakaksikko tulee saamaan apua myös Wayne Tech’in uudelta johtajalta, Amanda Foxilta.

Kykenen enää toivottamaan heille onnea ja menestystä loputtomassa tehtävässään rikosten torjunnassa. Itse aion ottaa kaikki väliin jääneet lomapäiväni ja kiertää loppuelämäni maailmaa. Minun aikani Maailman Suurimman Sankarin vasempana kätenä on ohi. Olen onnellinen saadessani Richardin takaisin kotiin. Toivon, että hän lunastaa kunniakkaasti paikkansa Gothamin Tumman Ritarin manttelinperijänä. Tiedän, että hän sen tekeekin. Uskon, toivon ja rukoilen hänen puolestaan.

                     

                                            Alfred Pennyworth  

Ja lopuksi vielä yksi innoittajani tähän lukuun.

Alfredin muistelot