No, on! Olen ihan pian saamassa Batman ja Robin -tarinan suomennokseni valmiiksi. Mutta kyllä se tuntuu kovin vaikealta laittaa sitä toisten luettavaksi, kun niin kuin aikaisemmin mainitsinkin, en ole kenenkään koskaan antanut lukea mitään sepustuksiani. Vaikka tämä ei olekaan aivan omaani, siinä kuitenkin näkyy omakin käden jälki. Asiaa helpottaa se, että olen tätä lukenut useamminkin kuin kerran ääneen pojalleni. Hän kyllä osaa lukea itsekin, mutta kuuntelee ennemmin minun ääneenlukua.
Jännää, tästä se lähtee! Pidän osat mahdollisimman lyhyinä, että ne jaksaa lukea loppuun asti (ja toivottavasti myös mahdollinen mielenkiinto säilyy). Tämä on siis silkkaa viihdettä, tiukkapipot älkööt vaivautuko!
Palataan Brucen työhuoneelle päivänä muutamana, Ciao!
-Hepa-
ELÄMÄNI BRUCE WAYNEN KANSSA
ONGELMIA WAYNEN KARTANOSSA (Osa 1)
En ole fiksuin kaveri koulussani. Pahus, en ole fiksuin
kaveri luokassani. Itse tiedän kymmenen vuotta täyttäneitä, jotka ovat paljon
fiksumpia kuin minä. En ole fiksu, mutta tiedän paremmin kuin kukaan, millainen
Bruce on vihaisena. (Voisin sanoa, silloin vituttaa, mutta koska se yleensä on
malttini, (tai suuni) joka saa minut vaikeuksiin, sanon vain: ärsyttää.) Todella
vihainen. Niin vihainen, että hänen yleensä rauhallinen ilmeensä muuttuu otsan
rypistykseksi, synkäksi katseeksi, vihaiseksi tuijotukseksi, pelottavimmiksi
kasvoiksi, mitä koskaan olen nähnyt. Ja uskokaa minua, olen nähnyt eräitäkin
pelottavia kasvoja. Et tiedä mitä pelko on, ennen kuin olet asunut Gotham
Cityssä, et tiedä mitä kauhu on, ennen kuin olet asunut Bruce Waynen luona.
Olen asunut hänen luonaan kohta viisi vuotta, siitä
lähtien kun vanhempani kuolivat. Tiedän, ettei hän milloinkaan saa minua häipymään,
mutta joskus olen huolissani siitä, että hän saa tarpeekseen minusta ja
lähettää minut takaisin sijaishuollon niskoille. Tämä oli yksi sellainen hetki.
En ole aivan varma miten kaikki tapahtui. Olin jo hetken
odottanut häntä neuvomaan minua läksyissä. Myönnän että olen hieman
laiskotellut kouluasioissa, mutta on vaikea keskittyä opiskeluun, kun maailman
suurin rikostentorjuja kouluttaa sinusta apuriaan. Ei, enemmän kuin apuria, hän
saa sen kuulostamaan siltä, että hän ottaa minut kumppaniksi. Hän on jo ottanut
minut Lepakkoauton kyytiin (ja se on niin mahtava, etten melkein voi kestää!).
Ja hän puhuu asusta, jonka ansiosta voin taistella hänen rinnallaan paljastamatta
henkilöllisyyttäni.
Olen Dick Grayson, syntymätodistuksessani lukee Richard
John Grayson, mutta Richardia ei juuri koskaan käytetä, paitsi Bruce silloin,
kun haluaa viestin menevän perille. Joten, syytän kaikkea tätä huonoista arvosanoistani.
Miten voin kiinnittää huomiota vaikka historiaan, kun tiedän jonain päivänä
tekeväni itse historiaa, liikkuen päheellä, mustalla autolla?
Tietenkään en uskalla tuoda sitä ilmi, hän saattaisi jopa
harkita lopettavansa koulutukseni. Voin vain kuvitella hänen kasvonsa, kun hän
sanoo: ”Richard…, (vihaan sitä kun hän sanoo minua Richardiksi ikävällä,
tuomitsevalla tavalla).. opinnot tulevat aina ensin. Aina. Ilman tekosyitä.”
Minä väitän, että rikostentorjunnan pitäisi tulla ensin. Kuka välittää tyhmästä
englannin kieliopista tai oikeinkirjoitussäännöistä, kun voi jahdata rikollisia
ja pelastaa ihmisiä? Mutta jos minä huomautan siitä, alkaa vain Olet-vasta-12-vuotias
ja Minä-olen-holhoojasi-joten-tiedän-parhaiten –saarna. Joten parempi olla
hiljaa.
Niin tai näin, missä olinkaan? Joo, olin hänen
työhuoneessaan tekemässä läksyjä, odottaen, että hän tulisi auttamaan minua. Ja
kun sanon ”auttamaan”, se tarkoittaa, että hän istuu pöydän takana, minun
puurtaessa läksyjen parissa ja välillä hän vilkaisee, miten olen edistynyt. Ja
huomauttaa virheistä. Ja käskee miettimään uudestaan. Ja katsoo minuun
vihaisesti, kun alan tulla levottomaksi yön partiointiajan lähestyessä. Yleensä
tällaisten opiskelusessioiden jälkeen hän kertoo, miten olen edistynyt. Ja
yleensä minun edistymiseni ja arvosanani pysyvät entisellään.
Tänään hän oli lähtenyt aikaisin töihin tehdäkseen
myöhemmin töitä kotona, niin ainakin luulen hänen sanovan muille Wayne Enterpricessa,
jossa hän työskentelee. Todellisuudessa hän teki tämän vain, koska halusi hakea
minut koulusta ja saarnata kotimatkalla siitä, miten tämä oli toiseksi
viimeinen vuoteni yläasteella ja miten hän halusi minun saavan hyviä
arvosanoja, jotta pääsisin hyvään lukioon. Halusin mennä Gotham High’in
kavereiden kanssa, mutta ei häntä kiinnostanut mitä minä halusin. Ja sitten hän
kysyi minulta viimeisestä englanninkokeesta ja kun kerroin mitä sain, hän meni
todella hiljaiseksi ja ajoi kotiin sanomatta enää sanaakaan. Kun pääsimme
kotiin, hän marssitti minut työhuoneeseensa, istutti pöydän ääreen ja käski
ryhtymään töihin sanoen, että tulisi pian auttamaan.
Niin, olin odottamassa siellä ja lykkäsin kirjan
avaamista, kunnes kuulisin hänen askeleensa käytävällä. Silloin aukaisisin
kirjan ja teeskentelisin, että olin opiskellut kovasti. Istuin siis tekemättä
mitään ja äkkiä näin pienen laatikon hänen pöydällään. Se oli väriltään kultainen
ja punainen, ja edessä oli monimutkaiselta näyttävä lukko. Tiedän olevani
tarpeeksi vanha tietääkseni, ettei toisten tavaroihin kosketa. Tiedän senkin,
että hän todella kunnioittaa minun juttujani, koputtaa aina huoneeni
oveen, ennen kuin tulee sisään eikä koskaan koske tavaroihini tai koulukirjoihini
silloin, kun en itse ole siellä. Vaikka talo on hänen ja kaikki, mitä omistan,
on hänen ostamaansa. Mutta tämä pieni laatikko; se suorastaan kerjäsi: ”Koske
minuun! Leiki kanssani! Yritä avata minut!”
Rullasin työtuolin siihen päähän pöytää, missä laatikko
oli, otin sen käteeni ja yritin avata sitä. Siinä oli painikkeita ja lukkoja ja
numerovalikko, mutta en keksinyt miten saisin sen auki. Minä yritin ainakin
kymmenen minuuttia avata sitä. Se olisi Brucen mielestä ihme, että olin
kiinnittänyt huomiota johonkin niin kauan. Viikko sitten kuulin hänen sanovan
Alfredille, että hän halusi testauttaa minut ADD:n (=tarkkaavuushäiriö ilman
ylivilkkautta) varalta. Se on naurettavaa, koska PYSTYN kyllä keskittymään
asioihin niin halutessani. Mutta missä olinkaan? Ai niin, siinä tyhmässä,
pienessä laatikossa.
En saanut sitä auki. Olin yrittänyt kaikkea, painanut
nappeja, vääntänyt lukkoja ja kokeillut eri numerosarjoja, ei mitään. Turhauduin
yhä enemmän ja nykäisin tuolin takaisin entiselle paikalle, jolloin löin oikean
polveni pöytään. En usko, että olen herkkis tai lapsellinen tai mitään, mutta
vannon; polveni ovat herkät. Isä kutitteli minua kun olin pieni, se oli
sellaista hauskanpitoa, ja kun hän puristi minua polvesta, olin tulla hulluksi
ja ulvoin naurusta. Kun olin seitsemän, harjoitellessani voltteja, tulin kerran
alas pahasti polvelleni. Koko sirkusseurue oli kauhuissaan kun huusin kuin hullu.
Joten kun löin sen pöytään, en edes ajatellut mitä olin tekemässä. Minä vain
heitin laatikon seinään ja huusin turhautumisesta ja kivusta.
Muistan ajatelleeni, laatikon singahtaessa seinään: ”Hei!
Bruce ei varmaankaan pidä siitä, että heittelen hänen tavaroitaan,” kun
räjähti. Pieni, kultainen ja punainen laatikko pyöri hetken ja räjähti sitten
repien seinän kappaleiksi. Tunsin kuumuutta ja sukelsin tuolilta lattialle,
käperryin kippuraan ja suojasin käsillä päätäni niin kuin Bruce oli opettanut,
jos näkisin tai kuulisin räjähdyksen. Seinän kappaleita satoi ympärilläni ja
savu, pöly ja kipsi täyttivät ilman. Usvan läpi alkoi aukosta pilkottaa isompi olohuone,
jota ei usein käytetty. Kun kaikki roju ja roska näytti tulleen alas, nousin ja
hämmästelin seinässä olevaa reikää; se oli ainakin viisi metriä korkea ja kuusi
leveä, tarpeeksi iso vaikka Lepakkoauton ajaa siitä läpi.
Työhuoneen ovi pamahti auki ja Bruce tuli siitä juosten,
suunniltaan ja hätääntyneenä, hyvin erilaisena, millaisena hänet tunsin.
-Mitä tapahtui? hän kysyi. –Seinä… Dick, oletko kunnossa? Dick!
Hän tarttui minua käsivarresta ja veti minut pois sotkun
keskeltä ennen kuin pystyin puhumaan. Hän tutki käsivarteni, käänteli päätäni
puolelta toiselle tutkien kaulani, käänsi minut sitten ympäri ja tutki, etten
ollut saanut haavoja tai palovammoja selkääni. Hänen tutkiessaan minua huomasin
Alfredin tulevan paikalle, myös hyvin huolestuneena. Hän katseli kauhuissaan
ympärilleen Brucen työhuoneessa, mutta ennen kuin Alfred ehti sanoa mitään, hän
pyöräytti minut uudestaan ympäri ja kysyi nyt vaativasti:
-Mitä tapahtui?
