Joko nyt? Yritetään!

Onko elämää joulun jälkeen?

No, on! Olen ihan pian saamassa Batman ja Robin -tarinan suomennokseni valmiiksi. Mutta kyllä se tuntuu kovin vaikealta laittaa sitä toisten luettavaksi, kun niin kuin aikaisemmin mainitsinkin, en ole kenenkään koskaan antanut lukea mitään sepustuksiani. Vaikka tämä ei olekaan aivan omaani, siinä kuitenkin näkyy omakin käden jälki. Asiaa helpottaa se, että olen tätä lukenut useamminkin kuin kerran ääneen pojalleni. Hän kyllä osaa lukea itsekin, mutta kuuntelee ennemmin minun ääneenlukua.

Jännää, tästä se lähtee! Pidän osat mahdollisimman lyhyinä, että ne jaksaa lukea loppuun asti (ja toivottavasti myös mahdollinen mielenkiinto säilyy). Tämä on siis silkkaa viihdettä, tiukkapipot älkööt vaivautuko!

Palataan Brucen työhuoneelle päivänä muutamana, Ciao!

-Hepa-

ELÄMÄNI BRUCE WAYNEN KANSSA

 ONGELMIA WAYNEN KARTANOSSA (Osa 1)

En ole fiksuin kaveri koulussani. Pahus, en ole fiksuin kaveri luokassani. Itse tiedän kymmenen vuotta täyttäneitä, jotka ovat paljon fiksumpia kuin minä. En ole fiksu, mutta tiedän paremmin kuin kukaan, millainen Bruce on vihaisena. (Voisin sanoa, silloin vituttaa, mutta koska se yleensä on malttini, (tai suuni) joka saa minut vaikeuksiin, sanon vain: ärsyttää.) Todella vihainen. Niin vihainen, että hänen yleensä rauhallinen ilmeensä muuttuu otsan rypistykseksi, synkäksi katseeksi, vihaiseksi tuijotukseksi, pelottavimmiksi kasvoiksi, mitä koskaan olen nähnyt. Ja uskokaa minua, olen nähnyt eräitäkin pelottavia kasvoja. Et tiedä mitä pelko on, ennen kuin olet asunut Gotham Cityssä, et tiedä mitä kauhu on, ennen kuin olet asunut Bruce Waynen luona.

Olen asunut hänen luonaan kohta viisi vuotta, siitä lähtien kun vanhempani kuolivat. Tiedän, ettei hän milloinkaan saa minua häipymään, mutta joskus olen huolissani siitä, että hän saa tarpeekseen minusta ja lähettää minut takaisin sijaishuollon niskoille. Tämä oli yksi sellainen hetki.

En ole aivan varma miten kaikki tapahtui. Olin jo hetken odottanut häntä neuvomaan minua läksyissä. Myönnän että olen hieman laiskotellut kouluasioissa, mutta on vaikea keskittyä opiskeluun, kun maailman suurin rikostentorjuja kouluttaa sinusta apuriaan. Ei, enemmän kuin apuria, hän saa sen kuulostamaan siltä, että hän ottaa minut kumppaniksi. Hän on jo ottanut minut Lepakkoauton kyytiin (ja se on niin mahtava, etten melkein voi kestää!). Ja hän puhuu asusta, jonka ansiosta voin taistella hänen rinnallaan paljastamatta henkilöllisyyttäni.

Olen Dick Grayson, syntymätodistuksessani lukee Richard John Grayson, mutta Richardia ei juuri koskaan käytetä, paitsi Bruce silloin, kun haluaa viestin menevän perille. Joten, syytän kaikkea tätä huonoista arvosanoistani. Miten voin kiinnittää huomiota vaikka historiaan, kun tiedän jonain päivänä tekeväni itse historiaa, liikkuen päheellä, mustalla autolla?

Tietenkään en uskalla tuoda sitä ilmi, hän saattaisi jopa harkita lopettavansa koulutukseni. Voin vain kuvitella hänen kasvonsa, kun hän sanoo: ”Richard…, (vihaan sitä kun hän sanoo minua Richardiksi ikävällä, tuomitsevalla tavalla).. opinnot tulevat aina ensin. Aina. Ilman tekosyitä.” Minä väitän, että rikostentorjunnan pitäisi tulla ensin. Kuka välittää tyhmästä englannin kieliopista tai oikeinkirjoitussäännöistä, kun voi jahdata rikollisia ja pelastaa ihmisiä? Mutta jos minä huomautan siitä, alkaa vain Olet-vasta-12-vuotias ja Minä-olen-holhoojasi-joten-tiedän-parhaiten –saarna. Joten parempi olla hiljaa.

Niin tai näin, missä olinkaan? Joo, olin hänen työhuoneessaan tekemässä läksyjä, odottaen, että hän tulisi auttamaan minua. Ja kun sanon ”auttamaan”, se tarkoittaa, että hän istuu pöydän takana, minun puurtaessa läksyjen parissa ja välillä hän vilkaisee, miten olen edistynyt. Ja huomauttaa virheistä. Ja käskee miettimään uudestaan. Ja katsoo minuun vihaisesti, kun alan tulla levottomaksi yön partiointiajan lähestyessä. Yleensä tällaisten opiskelusessioiden jälkeen hän kertoo, miten olen edistynyt. Ja yleensä minun edistymiseni ja arvosanani pysyvät entisellään.

Tänään hän oli lähtenyt aikaisin töihin tehdäkseen myöhemmin töitä kotona, niin ainakin luulen hänen sanovan muille Wayne Enterpricessa, jossa hän työskentelee. Todellisuudessa hän teki tämän vain, koska halusi hakea minut koulusta ja saarnata kotimatkalla siitä, miten tämä oli toiseksi viimeinen vuoteni yläasteella ja miten hän halusi minun saavan hyviä arvosanoja, jotta pääsisin hyvään lukioon. Halusin mennä Gotham High’in kavereiden kanssa, mutta ei häntä kiinnostanut mitä minä halusin. Ja sitten hän kysyi minulta viimeisestä englanninkokeesta ja kun kerroin mitä sain, hän meni todella hiljaiseksi ja ajoi kotiin sanomatta enää sanaakaan. Kun pääsimme kotiin, hän marssitti minut työhuoneeseensa, istutti pöydän ääreen ja käski ryhtymään töihin sanoen, että tulisi pian auttamaan.

Niin, olin odottamassa siellä ja lykkäsin kirjan avaamista, kunnes kuulisin hänen askeleensa käytävällä. Silloin aukaisisin kirjan ja teeskentelisin, että olin opiskellut kovasti. Istuin siis tekemättä mitään ja äkkiä näin pienen laatikon hänen pöydällään. Se oli väriltään kultainen ja punainen, ja edessä oli monimutkaiselta näyttävä lukko. Tiedän olevani tarpeeksi vanha tietääkseni, ettei toisten tavaroihin kosketa. Tiedän senkin, että hän todella kunnioittaa minun juttujani, koputtaa aina huoneeni oveen, ennen kuin tulee sisään eikä koskaan koske tavaroihini tai koulukirjoihini silloin, kun en itse ole siellä. Vaikka talo on hänen ja kaikki, mitä omistan, on hänen ostamaansa. Mutta tämä pieni laatikko; se suorastaan kerjäsi: ”Koske minuun! Leiki kanssani! Yritä avata minut!”

Rullasin työtuolin siihen päähän pöytää, missä laatikko oli, otin sen käteeni ja yritin avata sitä. Siinä oli painikkeita ja lukkoja ja numerovalikko, mutta en keksinyt miten saisin sen auki. Minä yritin ainakin kymmenen minuuttia avata sitä. Se olisi Brucen mielestä ihme, että olin kiinnittänyt huomiota johonkin niin kauan. Viikko sitten kuulin hänen sanovan Alfredille, että hän halusi testauttaa minut ADD:n (=tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta) varalta. Se on naurettavaa, koska PYSTYN kyllä keskittymään asioihin niin halutessani. Mutta missä olinkaan? Ai niin, siinä tyhmässä, pienessä laatikossa.

En saanut sitä auki. Olin yrittänyt kaikkea, painanut nappeja, vääntänyt lukkoja ja kokeillut eri numerosarjoja, ei mitään. Turhauduin yhä enemmän ja nykäisin tuolin takaisin entiselle paikalle, jolloin löin oikean polveni pöytään. En usko, että olen herkkis tai lapsellinen tai mitään, mutta vannon; polveni ovat herkät. Isä kutitteli minua kun olin pieni, se oli sellaista hauskanpitoa, ja kun hän puristi minua polvesta, olin tulla hulluksi ja ulvoin naurusta. Kun olin seitsemän, harjoitellessani voltteja, tulin kerran alas pahasti polvelleni. Koko sirkusseurue oli kauhuissaan kun huusin kuin hullu. Joten kun löin sen pöytään, en edes ajatellut mitä olin tekemässä. Minä vain heitin laatikon seinään ja huusin turhautumisesta ja kivusta.

Muistan ajatelleeni, laatikon singahtaessa seinään: ”Hei! Bruce ei varmaankaan pidä siitä, että heittelen hänen tavaroitaan,” kun räjähti. Pieni, kultainen ja punainen laatikko pyöri hetken ja räjähti sitten repien seinän kappaleiksi. Tunsin kuumuutta ja sukelsin tuolilta lattialle, käperryin kippuraan ja suojasin käsillä päätäni niin kuin Bruce oli opettanut, jos näkisin tai kuulisin räjähdyksen. Seinän kappaleita satoi ympärilläni ja savu, pöly ja kipsi täyttivät ilman. Usvan läpi alkoi aukosta pilkottaa isompi olohuone, jota ei usein käytetty. Kun kaikki roju ja roska näytti tulleen alas, nousin ja hämmästelin seinässä olevaa reikää; se oli ainakin viisi metriä korkea ja kuusi leveä, tarpeeksi iso vaikka Lepakkoauton ajaa siitä läpi.

Työhuoneen ovi pamahti auki ja Bruce tuli siitä juosten, suunniltaan ja hätääntyneenä, hyvin erilaisena, millaisena hänet tunsin.

-Mitä tapahtui? hän kysyi. –Seinä… Dick, oletko kunnossa? Dick!

Hän tarttui minua käsivarresta ja veti minut pois sotkun keskeltä ennen kuin pystyin puhumaan. Hän tutki käsivarteni, käänteli päätäni puolelta toiselle tutkien kaulani, käänsi minut sitten ympäri ja tutki, etten ollut saanut haavoja tai palovammoja selkääni. Hänen tutkiessaan minua huomasin Alfredin tulevan paikalle, myös hyvin huolestuneena. Hän katseli kauhuissaan ympärilleen Brucen työhuoneessa, mutta ennen kuin Alfred ehti sanoa mitään, hän pyöräytti minut uudestaan ympäri ja kysyi nyt vaativasti:

-Mitä tapahtui?