Hyvää keskikesän juhlaa!

Jälleen on syöty, naurettu ja myönnetään, nestetasapainostakin pidetty huolta niin, että tällä pärjää taas puoli vuotta. Eli melkein jouluun. Tasan jouluun asti, jos saisimme viettää juhannusta oikealla paikallaan. Juhannussaunassa sopu sai antaa sijaa, kun naisväki kera meidän nuorimmaisen saunottiin ja hyrrr, järveenkin päästiin, mutta uimisesta ei ollut puhettakaan, niin kylmää vesi oli. Jää tänä kesänä uimiset vähiin, jos ei kesäisemmät kelit osaa pikku hiljaa alkaa.

Kuohuviinien ja muiden viinien lämmittämänä rakas sisareni innostui leikkimään kampaajaa keskikesän iltana ja pakkohan näistä ranskanleteistä oli kuva ottaa. Kuvasta saa aikaiseksi hauskan piilokuvan; mikä tai kuka ei kuulu joukkoon?

Kuka ei kuulu joukkoon? Minkä minä sille voin, (ystävät tietävät), että minä haluan koirani ja mieheni karvaisina. 

Ilta oli suht lämmin ja ensimmäinen päivä miesmuistiin, jolloin ei tuullut niin rajusti, että oli tukka päästä lähteä. Auringonlaskun aikaan nuorimmaiset lähtivät soutelemaan pitkin auringonsiltaa, ei suinkaan suutelemaan, niin kuin meidän lasten keskimmäinen serkku aikaisemmin illalla kuuli, ovat niin siinä iässä. Ei lähtenyt serkuista nuorin edes mukaan soutelemaan...

Yleensä meidän "perheen" juhlinnoissa ei selvitä ilman "välikuolemaa", ei tänäkään juhannuksena. Mistä lie oppinut kuorsausmallin, ei emännältään ainakaan...

Metkaa on se, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä huonommin nukkuu muualla kuin omassa sängyssä. Väsy on ollut käpälässä noin koko päivän ja postauskin jää tällä kertaa kaiketi ennätyslyhyeksi.

Vietetään rauhallisesti loppu juhannusviikonlopusta ja pysytään pinnalla, kaikki, eiks je!

-Hepa-

 Ja kyllä, lopuksi katsotaan, mitä ihmettä Arvuuttajalla on mielessään.

ARVOITUKSIA (OSA 3)

-Se… se…  Arvuuttaja änkytti, -se oli… Katsos… tarkoitan, oli paljon parempi kun työskentelit yksin. Miksi sinun piti ottaa tuo mukaasi? En voi edes ajatella kun hän hölisee koko ajan.

-En usko, että kykenet siihen muutenkaan, sanoin. –Luulen, että sinulla on kuuloke korvassasi ja Pingviini sanelee sinulle ohjeita.

Arvuuttaja oli jo raivoissaan.

-Laadin ihan itse omat suunnitelmani! hän huusi.

Batman huokaisi syvään ja meni vartijoiden luo.

-Vapautan heidät nyt, hän sanoi Arvuuttajalle. –Jos saat partnerini hiljaiseksi, voitat kierroksen.

-Haa! Arvuuttaja astui eteeni, hän ei välittänyt enää vartijoista. –Mikä voi juosta, muttei kävele, on suu, muttei koskaan puhu, on pää, muttei koskaan itke, jolla on sänky, muttei koskaan nuku?

Vai luuli Arvuuttaja hiljentävänsä minut typerillä arvoituksillaan.

-En tiedä, muttei se voi olla mitään typerämpää kuin sinä, vastasin. Luoja, miten hyvältä tuntui rääkätä häntä!

-Se ei ole oikea vastaus, et pelaa oikein. Itse olet tyhmä.

-Tiedän, että olet, mutta mikä minä olen? kysyin.

-Pelaat väärin! hän huusi. –Pelaa oikealla tavalla! Oikealla tavalla!

-Pelaan vasemmalla, ilkuin. –Onko sellisi Arkhamissa samalla käytävällä muiden ääliöiden kanssa vai onko siellä kokonainen osasto sinun kaltaisillesi aivokääpiöille?

Batman oli saanut vartijat vapautetuksi ja he olivat paenneet paikalta turvallisuussyistä. Dynamiittipötköt olivat edelleen kiinni pilarissa ja Batman tuli takaisin luoksemme, hän ei halunnut kuunnella enempää.

-Hän ei pelaa reilusti, Arvuuttaja valitti. –Luulisi hyvisten pelaavan reilua peliä?

-Niin sitä luulisi, Batman sanoi väsyneesti. –Arvuuttaja, lopeta kinaaminen lapsen kanssa! Annamme sinulle kyydin takaisin Arkhamiin. Tulkaa, haen matkalla sinulle jotain syötävää.

Arvuuttaja näyttikin siltä, ettei hän ollut syönyt kunnolla pitkään aikaan.

-Sanoit, ettei mitään ruokaa viedä Lepakkoautoon, väitin vihaisena siitä, että Batman oli niin mukava rikolliselle. –Jos hyvät tyypit ei voi syödä autossa, ei voi hänkään.

-Jos en saa syödä, en tule ollenkaan, Arvuuttaja vastasi ja risti käsivartensa tiukasti rinnalleen.

-Jokainen saa syödä Lepakkoautossa, kun vaan lähtee nyt heti, Batman sanoi huokaisten.

Arvuuttaja tuijotti minua, mutta tuntui lopulta suostuvan.

-Hyvä on, mutta se oli todella hyvä arvoitus.

-Mikä vauva, mutisin aikoessamme poistua pankilta.

Arvuuttaja ei kääntänyt katsettaan minusta, mutta nyt hänen silmänsä paloivat oudosti ja hän veti jonkin pienen, mustan laatikon taskustaan.

-Ratkaise tämä arvoitus, pentu.

-EI! Batman ehti huutaa, mutta Arvuuttaja oli jo painanut mustassa laatikossa olevaa nappia.

Samassa kuului korvia raastava räjähdys ja kaksi pilaria kaatui kuin korttitalo.

LEPAKKOAUTOSSA

Se räjähdys oli liikaa, liian pian sen jälkeen kun työhuoneessa oli räjähtänyt. Pakenin taaksepäin räjähdyspaikasta, onneksi pilarit olivat vieneet sen suurimman voiman. Takerruin sen enempää ajattelematta Batmanin käsivarteen ja hän suojasi itseään ja minua viitallaan. 

Räjähdyksen pauhu oli pian ohi ja ilmassa leijui enää tuhkaa ja pölyä, mutta sydämeni jatkoi vielä hakkaamistaan. Olin ollut niin tyhmä… jos olisin saanut Arvuuttajan todistamaan dynamiitin aitouden silloin, kun vartijat olivat olleet vielä sidottuja pilariin, he olisivat nyt kuolleita ja se olisi ollut minun syyni.

Katsoin ylös Batmaniin ja hän tuijotti minua katseella, joka kertoi karua kieltään; hän tulisi niin piiskaamaan minut. Tunsin oloni kahta pahemmaksi.

Arvuuttaja juoksi niin lujaa kuin kykeni paikalta, kuulin hänen kenkiensä läpseen. Batman huokaisi, veti esiin Batarangin, johon oli kiinnitetty ohut köysi ja heitti sen kohti pakenevaa Arvuuttajaa. Samassa kuuluikin tömähdys, kun hän kaatui maahan, siististi köytettynä. Batman kiskoi hänet takaisin, enkä voinut olla huutamatta:

-Senkin idiootti, miksi räjäytit dynamiitin, vaikket hyötynyt siitä yhtään mitään?

-Sanoinhan, että dynamiitti oli aitoa, Arvuuttaja virnuili minulle. –Ehkä ensi kerralla uskot minua heti.

-Kuinka luulit voivasi vain kävellä tiehesi? kysyin.

Arvuuttaja ei vastannut heti, hän vilkaisi epäröiden Batmaniin. Tuijotin häneen odottaen vastausta. Batman vilkaisi tuhoa ympärillämme ja ravisti päätään kuullessamme sireenien äänten täyttävän ilman. Hän teki saman tien päätöksen siitä, mitä piti tehdä. Voin aina sanoa, koska hän tekee päätöksensä, vaikka Bruce luuleekin, etten kykene lukemaan hänen mielenliikkeitään.

Salaman nopeudella hän nappasi Arvuuttajan tyhmän knallin hänen päästään.

-Hei, se on minun, Arvuuttaja valitti. Hän yritti napata sen takaisin, mutta koska hänen käsivartensa oli sidotut, hän voi vain läpsyttää käsiään kuin pingviini.

Batman otti pienen metallilepakon vyöstään ja löi sen hatun läpi.

-Sinä pilaat sen! Arvuuttaja vastusti. –Sen tuhoaminen…

-Sinun omaisuutesi tuhoaminen? Batman sanoi haastavasti. –Sinulla ei ole varaa puhua omaisuuden tuhoamisesta, joten ole hiljaa!

Hän heitti hatun ja lepakon seinään, johon ne molemmat takertuivat tiukasti.

-Meidän käyntikorttimme, Batman murisi, -jotta tulijat tietävät, kuka tästä tuhosta on vastuussa ja kuka sinut otti kiinni.

Hän tarttui Arvuuttajaa niskasta ja minua samoin. Normaalistikin hänen kätensä ovat kovat, mutta nyt, kun ne on verhottu nahkahansikkaisiin, ne olisivat yhtä hyvin voineet olla rautaa. Olin kuitenkin iloinen, että saatoin tuntea hänen kätensä niskassani räjähdyksen jälkeen, todistihan se, että olimme hengissä ja loukkaantumattomat.

Hän marssitti meidät Lepakkoautolle, ennen kuin ketään ehti saapua paikalle. Toivoin, että hän vain sitoisi Arvuuttajan johonkin pylvääseen, ehkä iskisi tältä silmän mustaksi ja sitten vain häipyisimme. Se olisi siistiä; juuri ennen kuin Bruce sulkisi Lepakkoauton ovet, minä virnistäisin Arvuuttajalle ja ajaisimme pois paikalta. Mutta sen sijaan hän pisti meidät molemmat seisomaan Lepakkoauton ja itsensä väliin.

-Me kaksi keskustelemme hieman, Batman murahti. –Robin, meidän on tehtävä jotain tuolle sinun impulsiivisuudellesi. Nyt heti!

Kaiken kofeiinin virtaaminen kehossani lakkasi ja tuntui kuin vatsani olisi valahtanut varpaisiini. Hän ei voinut tarkoittaa… hän ei voinut… ei SAANUT… ei täällä, ei tuon räkäisen, omahyväisen rikollisen nähden.

-Älä… pyysin, ennen kuin tajusin puhuvani. –Ole kiltti, Batman, olen pahoillani, älä… ei täällä, pyydän!

-Sinä yllytit rikollista tuhoamaan julkista omaisuutta. En voi hyväksyä sellaista käytöstä.

-Mutta, Batman, tuo on se, joka räjäytti dynamiitin! kiljaisin. Ääneni kuulosti hirvittävän kimeältä. –Arvuuttaja sitoi vartijat, hän asensi dynamiitin ja räjäytti sen. Minä vain… 

Batmanin tuima katse sai minut vaikenemaan hetkeksi.

-Pyydän, älä, kiltti kiltti kiltti…

-Hyvä Luoja! Arvuuttaja keskeytti vuodatukseni. –Mitä helvettiä hän aikoo tehdä sinulle? Minä luulin, että hän on johtajasi, kaverisi, kouluttajasi.

-Ohjaajansa, idiootti! Batman tiuskaisi.

Arvuuttaja kalpeni Batmanin käyttämästä äänensävystä, mutta minä intin:

-Ei ole reilua, jos rankaiset minua, mutta päästät hänet pälkähästä.

-Ei hän pääse pälkähästä, hän menee takaisin Arkhamiin, Batman huomautti.

-On sekin rangaistus! minä ivasin. –Hän on menossa sinne joka tapauksessa, eikä siellä kukaan tee hänelle mitään.

-Sinä et ole koskaan ollut Arkhamissa, huomaan, Arvuuttaja laukaisi takaisin.

Batman ei ollut vielä päättänyt, mitä tekisi kanssani ja minä toivoin sydämestäni, ettei hän päättäisi ainakaan rangaista minua heti tässä. Sellainen Bruce on; jos joku asia juolahtaa hänen mieleensä, mikään ei pysäytä häntä. Silloin täytyi vain kärsiä siitä, mitä hän aikoi. Tiedän etten voi taistella häntä vastaan ja pakoon yrittäminenkin oli turhaa. Mutta jos hän yhtään empisi, silloin minä anelisin todella kovasti, koska silloin hän usein antoi periksi. ”Ehkä” oli yhtä hyvä Brucelta kuin muilta ”kyllä” ja minä vaikka rukoilisin polvillani, jos olisi pakko. 

Kesääkö?

No, enpä tiedä. Kylmä tuuli kiusaa aina vaan, eikä lämpötilatkaan niin hehkeitä ole. Vaikka koko alkuloman on saanut melko lailla sisätiloissa viettää, lipsahti taas enemmän aikaa edellisestä blogipäivityksestä. Valitan sitä, taas.

Ei tämä lomailu niin herkkua ole muutenkaan ollut. Kun neljä, omilla temperamenteillaan varustettua viettää melkein 24/7 saman katon alla, ei konflikteilta vältytä. Teinini ovat olleet enimmäkseen ikävällä tuulella, sen vähän mitä "mutsille" voi puhua, on jotain ilkeää tai muuten ikävän sävyistä. Yritä tässä sitten hokea itsekseen, että se on tuo ikä, se on tuo ikä, menee ohi, menee ohi... Sulje korvat ja pidä oma suusi kiinni, älä provosoidu. Ja sitten pitäisi vielä järjestää toisen kiukkupussin rippijuhlia. Kalliit puvut ja kengät maailmalta hankittu ja neiti vaan marisee. Mutta: se on tuo ikä, menee ohi...

Nuorempaa teiniä etsittiin eilispäivänä kissojen ja koirien kanssa, hänen puhelimensa akku kun alkaa vedellä viimeisiään ja on aina tyhjänä. Tosi asiassa, äidin intuitiolla ja lapsensa tuntevana suuntasin etsintäni kaupungin uimarannalle, ja koska eilen oli ihan mukiin menevä sää, tyttö löytyikin sieltä kaverinsa kanssa. Eikä sitten tullut niin kiire kotiinkaan lähteä; uimarannan vieressä olevalla kesäteatterilavalla joku tyyppi teki bändinsä kanssa soundcheck'iä, ja tarkempi kuuntelu ja katselu osoitti tyypin Maailman Hauskimmaksi Tyypiksi, Ismo Leikolaksi. Lopulta suuntasimme auton kotia kohti, kulkien mökin kautta, Neiti kun halusi vielä uimaan. Hullu se on, niin kylmää järvivesi edelleen on. Jospa minäkin sitten juhannuksena...

Yhteenvetona reilun viikon lomasaldoksi voisi todeta, lomalla on tylsää! Mutta onneksi voi aina istua lämpimällä koneella ja kirjoittaa loppuun tarinaa, tiedätte kyllä mitä. Tässä teille siitä seuraava osa

Hyvää loppuviikkoa ja alkavaa juhannusviikkoa! Kyllä se kesä sieltä vielä tulee, pakkohan se on uskoa.

-Hepa-

ARVOITUKSIA (OSA 2)

Bruce tuli ulos pukuhuoneestaan mustassa lepakkopuvussaan, mutta vielä ilman naamiota.

-Oletko kunnossa? hän kysyi, ihmetellen ilmeisesti levottomuuttani.

-Olen kunnossa! huusin ottamatta huomioon, että Bruce oli ihan vieressä, ei kilometrien päässä. –Olen valmis ihan nyt lähtemään!

Hyppelin edestakaisin, en pystynyt olemaan paikoillani hetkeäkään.

-Ei enää koskaan kofeiinia sinulle, Bruce mutisi.

Lopulta hän laittoi maskin paikoilleen ja menimme Lepakkoautoon.

Alfred oli Lepakkoluolan ohjaamossa, valmiina avaamaan uloskäynnin. Istuin matkustajan puolella, mutta aloin vaatia:

-Haluan ajaa, haluan ajaa, haluan ajaa!

-Ei, Bruce sanoi lyhyesti ja kiinnitti turvavyönsä, vaatien samaa minulta.

-Ole kiltti, Bruce, edes vähän matkaa, anelin.

-Sanoin ei. Hänen äänensä oli jo muuttunut, se oli matalampi ja karheampi. –Ja Batman nyt.

Hän painoi yhtä painiketta ja tiiviit ovet sulkeutuivat. Olimme hyvin tiiviissä tilassa, johon ei päässyt vesi eivätkä luodit. Jännitykseni oli noussut aivan uusiin sfääreihin ja tömistelin jaloillani auton lattiaa.

Batman aktivoi rannekkeensa ja sanoi:

-Kaikki valmiina.

-Hyvä on, sir, kuulin Alfredin vastaavan. –Valmiina avaamaan.

Lepakkoluolan alaosa aukeni ja näin kuunvalon heijastelevan vesiputouksen takana. Batman käynnisti auton, se heräsi elämään, muristen allamme.

-Joo, tyyppi! huusin, kun hän laittoi vaihteen päälle.

-Rauhoitu, Batman vaati.

Ja sitten lähdimme liikkeelle!

En ole koskaan kokeillut huumeita, en ole edes aikonut kokeilla. Bruce on sanonut, että värjäisi takamukseni vuodeksi, jos koskaan kokeilisin edes tupakanpolttoa. Mutta ajaminen Lepakkoautolla oli varmasti lähin tunne, mitä huumeilla saisi aikaan. Ja Lepakkoauto oli miljoona kertaa siistimpi juttu kuin huumeet ja tapana varmasti hauskempi. Ja vain minä sain olla autossa hänen kanssaan!

Mutta jotenkin kaikki juomani kahvi sai minut huutamaan, kun kiidimme kohti päätietä ja peitin kasvoni.

-Voimme kuolla! huusin.

-Emme kuole, sinä tiedät sen, Bruce väitti. -Olet ajanut kanssani useita kertoja.

Hän vähensi kuitenkin hieman vauhtia, jotta kykenisin ottamaan kädet kasvoiltani.

Gotham oli melko hiljainen näin aikaisin lauantai-iltana, ja ajaessamme kadulla, kiinnitin huomiota asioihin, joita en yleensä huomannut.

-Se, missä paloi vihreä valo kyltissä, oli kiinalainen ravintola, totesin Batmanille. –Voisimmeko pysähtyä, minun on nälkä.

-Sinä vasta söit, hän vastasi. –Emmekä me pysähdy syömään.

-Voisin ottaa annoksen mukaan, ehdotin.

-Ei ruokaa Lepakkoautoon, Batman sanoi tiukasti.

Ajoimme lemmikkieläinkaupan vierestä ja minulle oli liikaa nähdä useammankin koiran- pennun painavan kuononsa lasiin.

-Haluan koiran! huusin. –Miksi minulla ei voi olla koiraa? Ihan totta, vain yksi koira, kiltti! Tai kaksi? Kaikilla on kaksi koiraa. Oi, oi, meillä voisi olla 101 dalmatialaista, niin kuin siinä elokuvassa, ja voisimme pitää niitä ympäri kartanoa.

Bruce huokaisi, ilmeisesti helpotuksesta puhetulvani katkaisusta, kun rannekkeensa aktivoitui. Alfred sanoi:

-Arvuuttaja on jälleen irrallaan. Hän oli jättänyt palaamatta kotilomalta. 

-Missä hänet on nähty? Batman oli avaamassa auton tietokoneen, joka sijaitsi raketin-heitinpainikkeiden välissä.

-Gothamin keskuspankissa. Ilmeisesti siellä on parhaillaan ryöstö käynnissä.

-Selvä. Loppu, Batman sanoi ja näppäili pankin osoitteen näytölle, joka näytti reaaliaikaista kuvaa pankilta ja sen lähiympäristöstä.

Viisi minuuttia myöhemmin ajoimme auton sillan alle, joka kulki aivan pankin sivuitse ja nousimme autosta. Seuratessani häntä, hän sanoi:

-Pysy takanani ja pysy hiljaa! Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Arvuuttajalla on mielessään.

Nyökkäsin, koska minusta tuntui, etten enää kyennyt puhumaan hiljaa. Batman alkoi varovasti lähestyä pankkirakennusta.

Arvuuttaja ei ole todella paha tyyppi, luulen. Siis tekeehän hän paljon pahaa ja aiheuttaa paljon vaivaa Batmanille, mutta hän ei ole mielipuoli niin kuin Jokeri, joka tykkää satuttaa ja myrkyttää ihmisiä. Arvuuttaja pitää monimutkaisista ansoista ja arvoituksista, joita toisten pitää ratkoa. Ainoa ongelma on, että hän käyttää yleensä dynamiittia saadakseen huomiota, muuten hän ei saa ketään pelaamaan kanssaan. Tämä pätee varsinkin Batmaniin. En usko, että Bruce edes vaivautuisi ratkomaan Arvuuttajan arvoituksia, mutta Batman saapuu aina, kun ihmisiä on vaarassa.

Löysimmekin pankin edestä Arvuuttajan lisäksi kaksi sidottua ja suukapuloitua vartijaa. Heidät oli sidottu pilariin yhdessä dynamiittipötköjen kanssa ja Arvuuttaja käveli ympäriinsä typerässä, vihreässä kysymysmerkkipuvussaan.

-No niin, Arvuuttaja virnuili vartijoille, -nyt me vain odotamme Batmanin saapumista, ja sitten peli voi alkaa.

-Hei! hyppäsin esiin malttamattomana. –Tuo on Jokerin repliikki!

Arvuuttaja jähmettyi paikalleen, hän näytti olevan aivan ymmällään.

-Kuka hitto sinä olet? Joku minisankari, vai?

Batman astui esiin varjosta mustana, pitkänä ja uhkaavana. Arvuuttaja perääntyi hieman.

-Mene pois tieltä, pentu! Arvuuttaja vaati, pitäen katseensa tiukasti Batmanissa. –Tämä on miesten välinen kamppailu.

-Tuo kuulostaa niin homolta, ei yhtään hauskalta, minä väitin.

Batman napsautti minulle sormiaan, se ei voinut olla helppoa hanskat kädessä.

-Takaisin! hän ärähti minulle.

-Miksi? Ei hän käytä aitoa dynamiittia. Sanoit viimeksi, että hän feikkaa ja ilmeisesti juuri siksi sain tulla mukaan tänään. Kaikki nuo pötköt, ne ovat pelkkää bluffia.

-Hei, dynamiitti on kallista, Arvuuttaja valitti, -eikä sitä löydy noin vain kadulta lojumasta. Mutta tämä tavara on aitoa.

-Miksi me uskoisimme sinua? kysyin. Minulla oli mahtava fiilis. Sormiani kihelmöi, halusin päästä tappelemaan, puhuin nopeasti ja tunsin olevani supersiisti. –Todista, että se on aitoa.

Sidotut vartijat alkoivat hädissään ravistella päätään. Batman tarttui tiukasti olkapäästäni ja kiskaisi minut taaksepäin. 

-Jätä kaverini puheet omaan arvoonsa, Batman sanoi. –Hän on hieman yli-innokas ja alkaa rauhoittua, tai hän menee saman tien takaisin autoon.

-Pysyn täällä! vastustelin. –Hän on vain yksi tyhmä tyyppi, joka on sitonut pari vartijaa ja käyttää feikki-dynamiittia.

-Se on aitoa! Arvuuttaja melkein huusi.

Hän kesti sekoamatta noin kaksi sekuntia sitä, ettei ollut huomion keskipisteenä.

-Okei, Arvuuttaja, mitä sinä haluat? Batman kysyi.

Arvuuttaja yritti koota itsensä, näyttää fiksulta ja uhkaavalta.

-Haluan sinun pelaavan, ratkaisevan arvoituksen! hän vaati, mulkoillen minua.

Minä tuhahdin.

-Voi, tämä viekin kauan aikaa. Mikä pukeutuu vihreään, näyttää mieheltä, mutta on täysi idiootti?

-Varo… Batman sanoi, kun Arvuuttaja alkoi polkea jalkaa.

-En ole idiootti! Olen viisain mies, jonka sinä tulet koskaan tapaamaan!

-Jos viisain tarkoittaa tyhmintä, niin joo, minä jatkoin hänen pilkkaamistaan. En ollut peloissani, tiesin että tarvittaessa Batman suojelisi minua, ja oli mahtavaa härnätä yhtä pahista, kun edellinen oli melkein kiduttanut minua.

-Minun pääni tietomäärällä voisi painattaa kymmenkunta tietosanakirjaa, Arvuuttaja väitti.

-Joo, tyhjillä sivuilla, letkautin.

-Sivut TÄYNNÄ tietoa, Arvuuttaja vannoi.

-Täynnä tietoa kaltaisistasi apinoista, virnuilin.

-Batman, Arvuuttaja marisi, -pistä hänet lopettamaan. Olen toteuttamassa täällä todellista rikosta, mutta hän ei ota sitä vakavasti.

-Okei, Batman lupasi. –Ota hänet vakavasti, Robin!

Minä katsoin häneen hämmentyneenä ja kuiskasin:

-Se ei ole nimeni.

-Se on sinun nimesi tänä iltana, hän murahti takaisin. –Voimme keksiä myöhemmin jotain muuta, mutta tänään tottelet Robin-nimeä. Arvuuttaja, Batman kiinnitti huomionsa takaisin häneen, -mitä minun pitää tehdä, että päästät vartijat vapaaksi?

-Feikki-dynamiitin luota, lisäsin.

-Unohda jo dynamiitti! Batman käski ja mulkaisi minua pahasti maskinsa takaa. –Kerro!

LOMA!!

Ja anteeks (tai oho näin suomalaisittain).

Kaikki te, jotka olitte jo tottuneet, että Hepan Höpinät päivittyy sunnuntaisin, vaikka myöhäänkin illalla, jouduitte kokemaan karvaan pettymyksen. Tai no... Mulla tosiaan alkoi pitkä loma perjantaina, eikä oikein ollut fiiliksiä mihinkään. Se on mun joka keväinen dilemmani ollut vuodesta 2010 asti, jolloin vaihdoin PASKAT hommat kaupassa paljon humaanimpaa ja alkoi työskennellä lasten parissa. Nykyään nautin työstäni enemmän kuin koskaan ennen, aina en muista saavani palkkaakin, vaikka se ei niin huippu olekaan. Yksi ainoita negatiivisia asioita työssä on kesäloman alkaminen. Koska en ole vielä saanut vakituista paikkaa (tuskin tulen koskaan saamaankaan tällä koulutuksella, tällä iällä ja tässä taloudellisessa ja työllisyys tilanteessa), joudun aina sanomaan hyvästit murusilleni toukokuun lopussa (kesäkuun alussa). Ja kun tällainen herkkä tyyppi kuin minä, jolla tahtoo aina muitakin asioita kaatua päälle samoihin aikoihin, saa "vesihanat" auki, ei niitä ihan helpolla suljetakaan. Mutta minä en olisi minä, jos se häntä ei lopulta pystyyn nousisi ja hammasta purren suuntaisi kohti uusia seikkailuja. Ja pienenä valonpilkahduksena taivaanrannassa, saan jatkaa samassa koulussa vielä ensi syksynä, jouluun asti, jolloin vakituinen työntekijä palaa vauvalomaltaan.

Eipä kyllä uskoisi, että ollaan kesäkuussa. Lämmintä näytti olevan vähän yli 10 astessa ja aika pilviseltä näyttää. Tämä vilukissa ei vieläkään ole uimasille päässyt, ei edes saunasta. Vaikea kuvitella, että muutaman viikon päästä on juhannus, kesä kääntyy sydänpuolelleen ja kohta jo illat pimenevät. Totesin tytöillä männä päivänä, että edelleen voi ihan hyvillä mielin lähteä aurinkoa hakemaan etelämmästä kesäloman alkupäivinä, ei menetä Suomen kesäsäitä. Tänä vuonna vaan ei rahkeet riitä minkäänlaisen ulkomaanreissuun, ensi vuonna saattaa tiedossa olla jotain ekstraa, kun Neiti Vanhin päättää peruskoulun.

Tällä viikolla ollaan haettu piristystä markkinoilta, tuolla tuulessa ja tuiskussa. No, vähän tänään yritti aurinkokin paistatella ja lämmittääkin, mutta tuuli oli viedä hiukset mennessään. Toivossa on kuitenkin hyvä elää (ja Toivosessa vielä parempi, sano lapamato); kyllä se kesä helteineen sieltä vielä tulee! Ja näin on Hepa taas saatu omaksi itsekseen, toiveikkaaksi, humorikkaaksi ja... no, omaksi itsekseen!

Suomennoksessa Elämäni Bruce Waynen kanssa ollaan päästy jo mukavasti vauhtiin. Etsiessäni tässä lainakuvitusta tekstiä piristämään, löysin yhden niin ihanan kuvan Barbarasta ja Dickistä, että se tuli uniinkin. Ensimmäisena loma-aamuna heräsin 6.35 ja oli pakko nousta kirjoittamaan ja aloittaa vielä YKSI luku. Vaikka alkuperäinen, oma loppu tulee olemaankin vähän surumielinen, silti toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova, en voinut päättää tarinaa siihen, vaan "synnytän" vielä sen VIHON VIIMEISEN luvun ja VIHON VIIMEISEN pisteen. Mutta siihen teillä, Rakkaat Lukijani, on vielä matkaa. Luvussa, joka seuraavaksi alkaa, on mielestäni ripaus Menneiden Aikojen Bat-henkeä ja sarjan koomisuutta. Teema-kanavakin on hengessä mukana ja aloitti kesäviihdykkeeksi Batman-sarjan uusinnat. Tulee siis ainakin jotain näin kesälläkin telkkarista, jotain mille voi NAURAA. Ja Hepa saa vaipua muistoihin...

Nauttikaa siis luvusta

(Ai niin, vielä huomauttaisin, että juonen vuoksi Isot Roistot, Arvuuttaja ja Variksenpelätinkin ovat tässä melko nuoria.)

ARVOITUKSIA (OSA 1)

Treenasimme Luolassa yli kolme tuntia. Minä aloitin aina lämmittelyn trapetsilla. Saatan olla hankala koulussa, joudun ehkä helposti vaikeuksiin, Alfred saattaa vihata minua, mutta päästäpä minut lentämään köyden varassa korkeuksiin! Silloin muistelin vanhemmiltani saamiani oppeja. Pian kuitenkin oli edessä kunto- ja taisteluharjoitukset.

Olin niin uuvuksissa jälkeen päin, että nukahdin huoneessani ja nukuin koko iltapäivän. Se oli oikeastaan vain hyväksi, sillä samana iltana lähtisin partioimaan yhdessä Batmanin kanssa.

Herättyäni huomasin ehkä jokaisen lihakseni olevan jäykkä ja niitä särki. Molemmat hellittivät, kun pääsin liikkeelle. Minun piti visusti kätkeä kipuilu, jos aioin lähteä illalla. Ja voit uskoa, että halusin! Yöpartiointi Brucen... tai ei Brucen vaan Batmanin kanssa oli parasta, mitä tiesin. Bruce on sanonut, että Lucius Fox saa pian valmiiksi pukuni. Ajattele, oma puku ja oma peitenimi, upeaa! Superboy olisi viileä, mutta ikävä kyllä se on oli käytössä.

Kerran, kun halusin olla vähän ilkeä Brucelle, ehdotin nimeä Super-Dick. Hän mulkaisi minua pahasti ja käski minun varoa suutani tai hän saippuoisi sen. Tiesin kyllä nimeni kaksimielisen merkityksen, mutta olin mieluummin Dick kuin Richard. Richard kuulosti niin muodolliselta, liian hienostelevalta, snobilta, ihan niin kuin Brucekin kuulosti. Ei sillä, että Bruce olisi snobi, mutta kuitenkin.

Juoksin suoraan käytävään ja kovalla vauhdilla törmäsin Alfrediin. Hän sai tukea seinästä, muuten olisimme varmasti molemmat kaatuneet. Minä kavahdin taaksepäin, kauhuissani, mitä olin (taas) saanut aikaan.

-Anteeksi, anteeksi, sanoin kiireesti.

-Kaikki hyvin, olen kunnossa, Alfred sanoi, muttei hymyillyt. –Yritä hidastaa ja katso mihin olet menossa.

Hänen sanansa satuttivat. Tiedän, että olen vauva, mutta ne todella satuttivat. Nyökkäsin, mutisin uudelleen anteeksipyyntöni ja kävelin poispäin hänestä niin nopeasti kuin pystyin, ilman että se näytti kiirehtimiseltä.

Bruce oli tulossa työhuoneestaan, puhuen kännykkäänsä.

-Kyllä, tarvitsen uudet hyllyt… Alkuperäinen kirjasto oli noin 1800-luvun puolivälistä... Tietysti puiset, mäntyä luultavasti… Tiedän, etteivät kaikki käytä niin paljon oikeaa puuta… Tiedän, että se on pahaksi ympäristölle… Perhana, Clark! Mitä minun sitten pitäisi laittaa kirjastooni? Biohajoavat plasmahyllytkö?

Bruce huomasi minut ja tuntui tuntevan syyllisyyttä manailustaan. Hän jatkoi paljon rauhallisemmalla äänellä:

-Olen pahoillani, Clark, menetin malttini hetkeksi. Olet hyvin tärkeä ystävä minulle ja minun pitäisi kohdella ystäviäni niin kuin haluaisin itseäni… Ei, Dick vain tuli juuri… Hienoa, minä harkitsen. Ota selvää, minkälaiset hyllyt minun tulisi hankkia ja soita minulle takaisin… Ei, et ole minun sihteerini, mutta en tällä hetkellä millään ehdi… Älä pakota minua tulemaan sinne ja käskemään Perry Whiten ampua sinut… Terve, itsellesi!

Sulkiessaan puhelimen Bruce näytti ensin vakavalta, mutta jo silmistään näki että hän oli huvittunut. Tiesin, että Clark ja Bruce olivat hyviä ystäviä ja vaikka Clark asuikin kaukana, Metropolisessa asti, hän kävi meillä joskus. Tavatessani hänet ensimmäisen kerran hän vaikutti ensin tyhmältä silmälaseissaan, joissa oli paksut, mustat sangat. Mutta hän olikin kiva ja hauska. Hän kertoi hauskoja vitsejä päivällispöydässä ja nauroin välillä aivan kippurassa, vaikka Bruce yritti olla tuomitseva. Clark lähetti silloin tällöin minulle kirjapaketin ja ne olivat useimmiten ok, varsinkin kun paketissa oli aina myös suklaalevy. Clark myös raportoi Daily Planet –lehdelle, jossa oli toimittajana, Teräsmiehestä, mikä teki hänestä entistä siistimmän.

-Mikä hätänä? Bruce kysyi. Hän näki aina naamastani, milloin minua vaivasi jokin.

Unohdin Clark Kentin, ja muistin vain juoksemiseni ja törmäämisen Alfrediin. En nyt jaksaisi kuunnella saarnaa rauhoittumisesta ja eteeni katsomisesta, joten vastasin:

-Ei mitään, minä mutisin. –Se on vain… unohda.

Ja ihme kyllä, Bruce unohtikin.

-Lähdemme noin yhdeksän aikoihin, hän sanoi. –Ole siis valmis pukeutumaan hieman kahdeksan jälkeen. Läksyt tehty?

-Minulla ei ole mitään, vastasin, mutten voinut katsoa Brucea silmiin.

-Dick…, Bruce huokaisi.

-Teen ne huomenna, vastasin. –Miksi välität niin paljon läksyistä? Minusta tulee 

rikostentorjuja, ei opettaja.

-Sinun täytyy silti tehdä myös jotain päivätyötä, Bruce selitti. –Minä teen, Clark tek… siis kaikki tekevät. Jokaisen on tehtävä jotain työkseen maksaakseen laskut ja elääkseen.

-Teen jotain, kohautin olkiani. –Ehkä teen videopelejä.

-Lähetän sinut ammatinvalintaohjaajalle, Bruce sanoi seuraten minua, kun menin kohti keittiötä. –Ensin ammatinvalintaohjaajalle, sitten uraohjaajalle ja arkielämän valmentajalle. Miten ikinä aiot päästä yliopistoon tuolla asenteella?

-En ole menossa yliopistoon. Minä valahdin alas tuolille ja aloin syödä Alfredin valmiiksi tekemiä voileipiä. Ennen kuin Bruce ehti jatkaa litaniaansa, jatkoin:

-En ole tarpeeksi fiksu yliopistoon.

Brucen katse koveni.

-Kuka sellaista väittää? hän kysyi rauhallisella, mutta tiukalla äänellä.

-Toiset, vastasin. –Muut oppilaat, jotkut opettajat ainakin ajattelevat niin, Pamela…

-Pamela Isley? Yksi heistä, joka sai sinut lähtemään koulusta keskiviikkona ja jouduit Jokerin kynsiin?

-Joo, myönsin vastahakoisesti. –Hän sanoo aina, että minun pitäisi olla iloinen, että pääsen rahan avulla yliopistoon, koska muuten minulla ei olisi sinne mitään asiaa.

Bruce näytti siltä, että hän suuttuisi, mutta huokaisikin vain:

-Jos pahin tulee eteen, voit aina mennä Gothamin yliopistoon. Olen niin paljon ylläpitänyt sitä, että he ottavat sinut kyllä kolmeksi vuodeksi sisään.

-Mitä tarkoitat? ihmettelin.

-Huolehdi opinnoistasi, niin nähdään. Se on kaikista tärkeintä.

Hän iski pöytään kasan koulukirjojani.

-Voit aloittaa heti.

En voi sietää sitä, että hän aina tietää, missä kirjani ovat. Itse en aina löydä niitä, mutta nämä kaksi tiesivät aina missä ne olivat, ja tilanteessa kuin tilanteessa Bruce sai ne otettua esiin. Jonain päivänä, toivon, hän nostaa eteeni väärän kirjan, vaikkapa puhelinluettelon ja läksyjen sijasta voisinkin soitella ihmisille. Hahhaa! Sitä ei vielä koskaan ole tapahtunut, mutta jonain päivänä… ja silloin minä annan hänelle takaisin.

Aloitin algebrasta, 8 hirveää tehtävää, täynnä numeroita ja kirjaimia sekaisin. Aloitin ensimmäisen tehtävän ratkaisemisen samalla, kun Bruce kaatoi itselleen ison mukillisen kahvia. Pidin kahvin tuoksusta, mutta Bruce ei anna minun juurikaan juoda sitä; puoli kuppia joskus sunnuntaisin, siinä kaikki.

Olin saanut ratkaistua useita tehtäviä ja hän oli kaatanut itselleen jo toisen mukillisen kahvia, kun kysyin häneltä:

-Voisimmeko siepata Arvuuttajan?

Bruce katsoi minuun hämmästyneenä.

-Mitä?

-Arvuuttaja, tiedäthän, hän tuntuu tietävän paljon erilaisista arvoituksista ja tyhmistä kysymyksistä. Siis hänen täytyy olla aika fiksu. Jos me sieppaisimme hänet, hän voisi auttaa minua läksyissä.

Brucen ote kahvikupissa kiristyi.

-Onko hän koskaan laatinut ongelmaa tai arvoitusta, jota en olisi ratkaissut?

-Ei, myönsin.

-Aivan. Eikö se tarkoita, että olen aivan yhtä fiksu, jos en fiksumpikin?

-Joo, myönsin jälleen. Kuulostihan se järkeen käyvältä.

-Miksi sitten haluaisit hänet auttamaan sinua, muttet minua? Bruce kysyi terävällä äänellä.

-Koska hän ei huutaisi minulle, vastasin näsäviisaasti.

-Ei, hän vain istuisi, esittäisi arvoituksiaan, jotka tekisivät meidät molemmat hulluksi ja yrittäisi päästä irti käsiraudoista.

-Miksi hän olisi käsiraudoissa? kysyin.

Bruce näytti entistä turhautuneemmalta. Minäkin osasin ilmeisesti esittää kysymyksiä, jotka tekivät hänet hulluksi.

-Luuletko, että Arvuuttaja tulisi tänne vapaaehtoisesti? Tietenkin hän tulisi olemaan käsi-raudoissa ja arvatenkin sidottu tuoliin.

-Ehkä voisit maksaa hänelle? ehdotin. –Tai antaa hänelle jotain mitä hän todella paljon haluaa. Halusin pitkään playstation 4:sta, mutta sanoit, että minun pitää odottaa jouluun. Voisimme tehdä samoin Arvuuttajan kanssa.

-Et voi edes ajatella… Bruce keskeytti, liian järkyttyneenä jatkamaan.

Juuri silloin Alfred tuli keittiöön ja Bruce kääntyi hänen puoleensa.

-Alfred, kerro hänelle, miksi emme voi palkata Arvuuttajaa auttamaan häntä läksyissä.

-Ei, ei rikollisia ohjaajia, Alfred sanoi heti, tippaakaan yllättyneenä. –Ei ketään sellaista, joka rikkoo lakia. No, yhtä lukuun ottamatta.

Hän katsoi Bruceen kummalla ilmeellä ja Bruce rypisti otsaansa.

-En ymmärrä, mistä puhut, hän sanoi, nostaen leukansa pystyyn.

-Muistakaa, mitä sanoin muutama vuosi sitten, Alfred vastasi ja meni sitten ruokakomerolle.

Minusta tuntui kuin joku olisi potkaissut minua mahaan. Oli eri asia, mitä hän sanoi minusta Brucelle luullen, etten kuullut, kuin sanoa jotain tuollaista aivan edessäni. Toivoin, että voisin paeta omaan huoneeseeni ja voisin pysyä siellä ikuisesti, mutta olin jumissa keittiössä, läksyjen parissa. Aioin lopettaa työskentelyni ja häipyä, mutta Bruce tuli yhtäkkiä viereeni laittaen eteeni ison mukin… kahvia!

-Juo se ennen kuin hän palaa, hän kuiskasi. –Olemme myöhään ulkona.

Olin yllättynyt, että Bruce antoi minulle kahvia ja vielä noin paljon.

-Laitoin siihen aika paljon maitoa ja sokeria, ettei se ole niin kuumaa ja kitkerää. Kun juot sen nyt, et ole yöllä niin väsynyt tai hermona.

Alfred viipyi ruokakomerolla, joten join kahvin niin pian kuin kykenin. Se ei ollut kauhean kuumaa, mutta maku saa aina minut säpsähtämään. En pidä kahvin mausta, mutta haluan juoda sitä, koska Brucekin juo. Saatuani mukin tyhjäksi, Bruce kaatoi itselleen vielä yhden kupillisen ja hetken mietittyään, kaatoi minullekin lisää. Kun olin juonut senkin, Bruce 

huuhtoi mukini nopeasti kaappiin.

Hän poistui keittiöstä ja samaan aikaan Alfred tuli komerosta. Jatkoin kiireesti läksyjen tekoa ja hän alkoi siivota. Kuulin hänen ottavan kahvipannun ja mutisevan:

-Jos hän satuttaisi itsensä, hän vuotaisi veren sijaan kahvia, sano minun sanoneen. Sydänkohtaus vain odottaa sopivaa hetkeä, nytkin hän on juonut kuusi kupillista ja minä vein juuri termospullollisen Lepakkoautoon.

Yritin kovasti näyttää rennolta ja syyttömältä, arvelin, että Alfred lukisi kaiken kasvoistani, mutta hän sanoikin:

-Tässä, hän asetti mukin eteeni ja kaatoi siihen kahvia. –Epäilemättä Bruce paheksuisi tätä, mutta olette myöhään partiossa ja sinua voi alkaa väsyttää. Eikä hänellä ole varaa muutenkaan mainita mitään asiasta. Laita siihen tarpeeksi maitoa ja sokeria.

Tuijotin mukia. Olin juuri niellyt kaksi mukillista kahvia, mutten voinut sanoa sitä hänelle. En voinut myöskään kieltäytyä juomasta sitä, koska hän halusi minun juovan sen, enkä voinut riskeerata mitään hermostuttamalla hänet.

-Kiitos, minä mutisin ja aloin juoda mukia tyhjäksi.

Tämä mukillinen oli jo vaikeampi saada niellyksi. Tunsin jo lievää levottomuutta, samoin kuin kerran, kun olin juonut salaa kaksi litraa colaa huoneessani.

Olin valmis ja annoin Alfredille tyhjän mukini. Tunsin tarvetta nousta ja lähteä liikkeelle, heti.

Ennen kuin kello oli edes kahdeksaa sinä iltana, olin jo valmis. Olin pukeutunut punaiseen paitaan, vihreisiin, hyvin joustaviin housuihin ja mustaan maskiin, joka peitti yläosan kasvoistani. Minä hypin ja pompin, heitin pari kärrynpyörää ja volttia, ajatukseni ryntäilivät ja koko kehoni oli niin pahuksen levoton. Missä Bruce oli, miksi hänellä kesti näin kauan?

Halusin saada ajaa Lepakkoautolla, ajaa niin kovaa, etten edes näkisi tietä.

-Tule jo! Joko lähdetään? Olen valmis jo, mennään jo. LÄHDETÄÄN JO! huusin.

Tämän osan päätän musiikkiin. Ei tässä sanat niinkään mene yksiin tekstin kanssa, mutta jotenkin tässä on mielestäni samaa sekopäistä meininkiä, kuin kofeiinin kyllästyttämässä Dickissä. Tai no... "Tänä iltana, maailman huipulla ja silleen... Ootko eläin? No todellakin!"

Tonight tonight

Good night, everybody!

-Hepa-