LOMA!!

Ja anteeks (tai oho näin suomalaisittain).

Kaikki te, jotka olitte jo tottuneet, että Hepan Höpinät päivittyy sunnuntaisin, vaikka myöhäänkin illalla, jouduitte kokemaan karvaan pettymyksen. Tai no... Mulla tosiaan alkoi pitkä loma perjantaina, eikä oikein ollut fiiliksiä mihinkään. Se on mun joka keväinen dilemmani ollut vuodesta 2010 asti, jolloin vaihdoin PASKAT hommat kaupassa paljon humaanimpaa ja alkoi työskennellä lasten parissa. Nykyään nautin työstäni enemmän kuin koskaan ennen, aina en muista saavani palkkaakin, vaikka se ei niin huippu olekaan. Yksi ainoita negatiivisia asioita työssä on kesäloman alkaminen. Koska en ole vielä saanut vakituista paikkaa (tuskin tulen koskaan saamaankaan tällä koulutuksella, tällä iällä ja tässä taloudellisessa ja työllisyys tilanteessa), joudun aina sanomaan hyvästit murusilleni toukokuun lopussa (kesäkuun alussa). Ja kun tällainen herkkä tyyppi kuin minä, jolla tahtoo aina muitakin asioita kaatua päälle samoihin aikoihin, saa "vesihanat" auki, ei niitä ihan helpolla suljetakaan. Mutta minä en olisi minä, jos se häntä ei lopulta pystyyn nousisi ja hammasta purren suuntaisi kohti uusia seikkailuja. Ja pienenä valonpilkahduksena taivaanrannassa, saan jatkaa samassa koulussa vielä ensi syksynä, jouluun asti, jolloin vakituinen työntekijä palaa vauvalomaltaan.

Eipä kyllä uskoisi, että ollaan kesäkuussa. Lämmintä näytti olevan vähän yli 10 astessa ja aika pilviseltä näyttää. Tämä vilukissa ei vieläkään ole uimasille päässyt, ei edes saunasta. Vaikea kuvitella, että muutaman viikon päästä on juhannus, kesä kääntyy sydänpuolelleen ja kohta jo illat pimenevät. Totesin tytöillä männä päivänä, että edelleen voi ihan hyvillä mielin lähteä aurinkoa hakemaan etelämmästä kesäloman alkupäivinä, ei menetä Suomen kesäsäitä. Tänä vuonna vaan ei rahkeet riitä minkäänlaisen ulkomaanreissuun, ensi vuonna saattaa tiedossa olla jotain ekstraa, kun Neiti Vanhin päättää peruskoulun.

Tällä viikolla ollaan haettu piristystä markkinoilta, tuolla tuulessa ja tuiskussa. No, vähän tänään yritti aurinkokin paistatella ja lämmittääkin, mutta tuuli oli viedä hiukset mennessään. Toivossa on kuitenkin hyvä elää (ja Toivosessa vielä parempi, sano lapamato); kyllä se kesä helteineen sieltä vielä tulee! Ja näin on Hepa taas saatu omaksi itsekseen, toiveikkaaksi, humorikkaaksi ja... no, omaksi itsekseen!

Suomennoksessa Elämäni Bruce Waynen kanssa ollaan päästy jo mukavasti vauhtiin. Etsiessäni tässä lainakuvitusta tekstiä piristämään, löysin yhden niin ihanan kuvan Barbarasta ja Dickistä, että se tuli uniinkin. Ensimmäisena loma-aamuna heräsin 6.35 ja oli pakko nousta kirjoittamaan ja aloittaa vielä YKSI luku. Vaikka alkuperäinen, oma loppu tulee olemaankin vähän surumielinen, silti toiveikkaasti tulevaisuuteen katsova, en voinut päättää tarinaa siihen, vaan "synnytän" vielä sen VIHON VIIMEISEN luvun ja VIHON VIIMEISEN pisteen. Mutta siihen teillä, Rakkaat Lukijani, on vielä matkaa. Luvussa, joka seuraavaksi alkaa, on mielestäni ripaus Menneiden Aikojen Bat-henkeä ja sarjan koomisuutta. Teema-kanavakin on hengessä mukana ja aloitti kesäviihdykkeeksi Batman-sarjan uusinnat. Tulee siis ainakin jotain näin kesälläkin telkkarista, jotain mille voi NAURAA. Ja Hepa saa vaipua muistoihin...

Nauttikaa siis luvusta

(Ai niin, vielä huomauttaisin, että juonen vuoksi Isot Roistot, Arvuuttaja ja Variksenpelätinkin ovat tässä melko nuoria.)

ARVOITUKSIA (OSA 1)

Treenasimme Luolassa yli kolme tuntia. Minä aloitin aina lämmittelyn trapetsilla. Saatan olla hankala koulussa, joudun ehkä helposti vaikeuksiin, Alfred saattaa vihata minua, mutta päästäpä minut lentämään köyden varassa korkeuksiin! Silloin muistelin vanhemmiltani saamiani oppeja. Pian kuitenkin oli edessä kunto- ja taisteluharjoitukset.

Olin niin uuvuksissa jälkeen päin, että nukahdin huoneessani ja nukuin koko iltapäivän. Se oli oikeastaan vain hyväksi, sillä samana iltana lähtisin partioimaan yhdessä Batmanin kanssa.

Herättyäni huomasin ehkä jokaisen lihakseni olevan jäykkä ja niitä särki. Molemmat hellittivät, kun pääsin liikkeelle. Minun piti visusti kätkeä kipuilu, jos aioin lähteä illalla. Ja voit uskoa, että halusin! Yöpartiointi Brucen... tai ei Brucen vaan Batmanin kanssa oli parasta, mitä tiesin. Bruce on sanonut, että Lucius Fox saa pian valmiiksi pukuni. Ajattele, oma puku ja oma peitenimi, upeaa! Superboy olisi viileä, mutta ikävä kyllä se on oli käytössä.

Kerran, kun halusin olla vähän ilkeä Brucelle, ehdotin nimeä Super-Dick. Hän mulkaisi minua pahasti ja käski minun varoa suutani tai hän saippuoisi sen. Tiesin kyllä nimeni kaksimielisen merkityksen, mutta olin mieluummin Dick kuin Richard. Richard kuulosti niin muodolliselta, liian hienostelevalta, snobilta, ihan niin kuin Brucekin kuulosti. Ei sillä, että Bruce olisi snobi, mutta kuitenkin.

Juoksin suoraan käytävään ja kovalla vauhdilla törmäsin Alfrediin. Hän sai tukea seinästä, muuten olisimme varmasti molemmat kaatuneet. Minä kavahdin taaksepäin, kauhuissani, mitä olin (taas) saanut aikaan.

-Anteeksi, anteeksi, sanoin kiireesti.

-Kaikki hyvin, olen kunnossa, Alfred sanoi, muttei hymyillyt. –Yritä hidastaa ja katso mihin olet menossa.

Hänen sanansa satuttivat. Tiedän, että olen vauva, mutta ne todella satuttivat. Nyökkäsin, mutisin uudelleen anteeksipyyntöni ja kävelin poispäin hänestä niin nopeasti kuin pystyin, ilman että se näytti kiirehtimiseltä.

Bruce oli tulossa työhuoneestaan, puhuen kännykkäänsä.

-Kyllä, tarvitsen uudet hyllyt… Alkuperäinen kirjasto oli noin 1800-luvun puolivälistä... Tietysti puiset, mäntyä luultavasti… Tiedän, etteivät kaikki käytä niin paljon oikeaa puuta… Tiedän, että se on pahaksi ympäristölle… Perhana, Clark! Mitä minun sitten pitäisi laittaa kirjastooni? Biohajoavat plasmahyllytkö?

Bruce huomasi minut ja tuntui tuntevan syyllisyyttä manailustaan. Hän jatkoi paljon rauhallisemmalla äänellä:

-Olen pahoillani, Clark, menetin malttini hetkeksi. Olet hyvin tärkeä ystävä minulle ja minun pitäisi kohdella ystäviäni niin kuin haluaisin itseäni… Ei, Dick vain tuli juuri… Hienoa, minä harkitsen. Ota selvää, minkälaiset hyllyt minun tulisi hankkia ja soita minulle takaisin… Ei, et ole minun sihteerini, mutta en tällä hetkellä millään ehdi… Älä pakota minua tulemaan sinne ja käskemään Perry Whiten ampua sinut… Terve, itsellesi!

Sulkiessaan puhelimen Bruce näytti ensin vakavalta, mutta jo silmistään näki että hän oli huvittunut. Tiesin, että Clark ja Bruce olivat hyviä ystäviä ja vaikka Clark asuikin kaukana, Metropolisessa asti, hän kävi meillä joskus. Tavatessani hänet ensimmäisen kerran hän vaikutti ensin tyhmältä silmälaseissaan, joissa oli paksut, mustat sangat. Mutta hän olikin kiva ja hauska. Hän kertoi hauskoja vitsejä päivällispöydässä ja nauroin välillä aivan kippurassa, vaikka Bruce yritti olla tuomitseva. Clark lähetti silloin tällöin minulle kirjapaketin ja ne olivat useimmiten ok, varsinkin kun paketissa oli aina myös suklaalevy. Clark myös raportoi Daily Planet –lehdelle, jossa oli toimittajana, Teräsmiehestä, mikä teki hänestä entistä siistimmän.

-Mikä hätänä? Bruce kysyi. Hän näki aina naamastani, milloin minua vaivasi jokin.

Unohdin Clark Kentin, ja muistin vain juoksemiseni ja törmäämisen Alfrediin. En nyt jaksaisi kuunnella saarnaa rauhoittumisesta ja eteeni katsomisesta, joten vastasin:

-Ei mitään, minä mutisin. –Se on vain… unohda.

Ja ihme kyllä, Bruce unohtikin.

-Lähdemme noin yhdeksän aikoihin, hän sanoi. –Ole siis valmis pukeutumaan hieman kahdeksan jälkeen. Läksyt tehty?

-Minulla ei ole mitään, vastasin, mutten voinut katsoa Brucea silmiin.

-Dick…, Bruce huokaisi.

-Teen ne huomenna, vastasin. –Miksi välität niin paljon läksyistä? Minusta tulee 

rikostentorjuja, ei opettaja.

-Sinun täytyy silti tehdä myös jotain päivätyötä, Bruce selitti. –Minä teen, Clark tek… siis kaikki tekevät. Jokaisen on tehtävä jotain työkseen maksaakseen laskut ja elääkseen.

-Teen jotain, kohautin olkiani. –Ehkä teen videopelejä.

-Lähetän sinut ammatinvalintaohjaajalle, Bruce sanoi seuraten minua, kun menin kohti keittiötä. –Ensin ammatinvalintaohjaajalle, sitten uraohjaajalle ja arkielämän valmentajalle. Miten ikinä aiot päästä yliopistoon tuolla asenteella?

-En ole menossa yliopistoon. Minä valahdin alas tuolille ja aloin syödä Alfredin valmiiksi tekemiä voileipiä. Ennen kuin Bruce ehti jatkaa litaniaansa, jatkoin:

-En ole tarpeeksi fiksu yliopistoon.

Brucen katse koveni.

-Kuka sellaista väittää? hän kysyi rauhallisella, mutta tiukalla äänellä.

-Toiset, vastasin. –Muut oppilaat, jotkut opettajat ainakin ajattelevat niin, Pamela…

-Pamela Isley? Yksi heistä, joka sai sinut lähtemään koulusta keskiviikkona ja jouduit Jokerin kynsiin?

-Joo, myönsin vastahakoisesti. –Hän sanoo aina, että minun pitäisi olla iloinen, että pääsen rahan avulla yliopistoon, koska muuten minulla ei olisi sinne mitään asiaa.

Bruce näytti siltä, että hän suuttuisi, mutta huokaisikin vain:

-Jos pahin tulee eteen, voit aina mennä Gothamin yliopistoon. Olen niin paljon ylläpitänyt sitä, että he ottavat sinut kyllä kolmeksi vuodeksi sisään.

-Mitä tarkoitat? ihmettelin.

-Huolehdi opinnoistasi, niin nähdään. Se on kaikista tärkeintä.

Hän iski pöytään kasan koulukirjojani.

-Voit aloittaa heti.

En voi sietää sitä, että hän aina tietää, missä kirjani ovat. Itse en aina löydä niitä, mutta nämä kaksi tiesivät aina missä ne olivat, ja tilanteessa kuin tilanteessa Bruce sai ne otettua esiin. Jonain päivänä, toivon, hän nostaa eteeni väärän kirjan, vaikkapa puhelinluettelon ja läksyjen sijasta voisinkin soitella ihmisille. Hahhaa! Sitä ei vielä koskaan ole tapahtunut, mutta jonain päivänä… ja silloin minä annan hänelle takaisin.

Aloitin algebrasta, 8 hirveää tehtävää, täynnä numeroita ja kirjaimia sekaisin. Aloitin ensimmäisen tehtävän ratkaisemisen samalla, kun Bruce kaatoi itselleen ison mukillisen kahvia. Pidin kahvin tuoksusta, mutta Bruce ei anna minun juurikaan juoda sitä; puoli kuppia joskus sunnuntaisin, siinä kaikki.

Olin saanut ratkaistua useita tehtäviä ja hän oli kaatanut itselleen jo toisen mukillisen kahvia, kun kysyin häneltä:

-Voisimmeko siepata Arvuuttajan?

Bruce katsoi minuun hämmästyneenä.

-Mitä?

-Arvuuttaja, tiedäthän, hän tuntuu tietävän paljon erilaisista arvoituksista ja tyhmistä kysymyksistä. Siis hänen täytyy olla aika fiksu. Jos me sieppaisimme hänet, hän voisi auttaa minua läksyissä.

Brucen ote kahvikupissa kiristyi.

-Onko hän koskaan laatinut ongelmaa tai arvoitusta, jota en olisi ratkaissut?

-Ei, myönsin.

-Aivan. Eikö se tarkoita, että olen aivan yhtä fiksu, jos en fiksumpikin?

-Joo, myönsin jälleen. Kuulostihan se järkeen käyvältä.

-Miksi sitten haluaisit hänet auttamaan sinua, muttet minua? Bruce kysyi terävällä äänellä.

-Koska hän ei huutaisi minulle, vastasin näsäviisaasti.

-Ei, hän vain istuisi, esittäisi arvoituksiaan, jotka tekisivät meidät molemmat hulluksi ja yrittäisi päästä irti käsiraudoista.

-Miksi hän olisi käsiraudoissa? kysyin.

Bruce näytti entistä turhautuneemmalta. Minäkin osasin ilmeisesti esittää kysymyksiä, jotka tekivät hänet hulluksi.

-Luuletko, että Arvuuttaja tulisi tänne vapaaehtoisesti? Tietenkin hän tulisi olemaan käsi-raudoissa ja arvatenkin sidottu tuoliin.

-Ehkä voisit maksaa hänelle? ehdotin. –Tai antaa hänelle jotain mitä hän todella paljon haluaa. Halusin pitkään playstation 4:sta, mutta sanoit, että minun pitää odottaa jouluun. Voisimme tehdä samoin Arvuuttajan kanssa.

-Et voi edes ajatella… Bruce keskeytti, liian järkyttyneenä jatkamaan.

Juuri silloin Alfred tuli keittiöön ja Bruce kääntyi hänen puoleensa.

-Alfred, kerro hänelle, miksi emme voi palkata Arvuuttajaa auttamaan häntä läksyissä.

-Ei, ei rikollisia ohjaajia, Alfred sanoi heti, tippaakaan yllättyneenä. –Ei ketään sellaista, joka rikkoo lakia. No, yhtä lukuun ottamatta.

Hän katsoi Bruceen kummalla ilmeellä ja Bruce rypisti otsaansa.

-En ymmärrä, mistä puhut, hän sanoi, nostaen leukansa pystyyn.

-Muistakaa, mitä sanoin muutama vuosi sitten, Alfred vastasi ja meni sitten ruokakomerolle.

Minusta tuntui kuin joku olisi potkaissut minua mahaan. Oli eri asia, mitä hän sanoi minusta Brucelle luullen, etten kuullut, kuin sanoa jotain tuollaista aivan edessäni. Toivoin, että voisin paeta omaan huoneeseeni ja voisin pysyä siellä ikuisesti, mutta olin jumissa keittiössä, läksyjen parissa. Aioin lopettaa työskentelyni ja häipyä, mutta Bruce tuli yhtäkkiä viereeni laittaen eteeni ison mukin… kahvia!

-Juo se ennen kuin hän palaa, hän kuiskasi. –Olemme myöhään ulkona.

Olin yllättynyt, että Bruce antoi minulle kahvia ja vielä noin paljon.

-Laitoin siihen aika paljon maitoa ja sokeria, ettei se ole niin kuumaa ja kitkerää. Kun juot sen nyt, et ole yöllä niin väsynyt tai hermona.

Alfred viipyi ruokakomerolla, joten join kahvin niin pian kuin kykenin. Se ei ollut kauhean kuumaa, mutta maku saa aina minut säpsähtämään. En pidä kahvin mausta, mutta haluan juoda sitä, koska Brucekin juo. Saatuani mukin tyhjäksi, Bruce kaatoi itselleen vielä yhden kupillisen ja hetken mietittyään, kaatoi minullekin lisää. Kun olin juonut senkin, Bruce 

huuhtoi mukini nopeasti kaappiin.

Hän poistui keittiöstä ja samaan aikaan Alfred tuli komerosta. Jatkoin kiireesti läksyjen tekoa ja hän alkoi siivota. Kuulin hänen ottavan kahvipannun ja mutisevan:

-Jos hän satuttaisi itsensä, hän vuotaisi veren sijaan kahvia, sano minun sanoneen. Sydänkohtaus vain odottaa sopivaa hetkeä, nytkin hän on juonut kuusi kupillista ja minä vein juuri termospullollisen Lepakkoautoon.

Yritin kovasti näyttää rennolta ja syyttömältä, arvelin, että Alfred lukisi kaiken kasvoistani, mutta hän sanoikin:

-Tässä, hän asetti mukin eteeni ja kaatoi siihen kahvia. –Epäilemättä Bruce paheksuisi tätä, mutta olette myöhään partiossa ja sinua voi alkaa väsyttää. Eikä hänellä ole varaa muutenkaan mainita mitään asiasta. Laita siihen tarpeeksi maitoa ja sokeria.

Tuijotin mukia. Olin juuri niellyt kaksi mukillista kahvia, mutten voinut sanoa sitä hänelle. En voinut myöskään kieltäytyä juomasta sitä, koska hän halusi minun juovan sen, enkä voinut riskeerata mitään hermostuttamalla hänet.

-Kiitos, minä mutisin ja aloin juoda mukia tyhjäksi.

Tämä mukillinen oli jo vaikeampi saada niellyksi. Tunsin jo lievää levottomuutta, samoin kuin kerran, kun olin juonut salaa kaksi litraa colaa huoneessani.

Olin valmis ja annoin Alfredille tyhjän mukini. Tunsin tarvetta nousta ja lähteä liikkeelle, heti.

Ennen kuin kello oli edes kahdeksaa sinä iltana, olin jo valmis. Olin pukeutunut punaiseen paitaan, vihreisiin, hyvin joustaviin housuihin ja mustaan maskiin, joka peitti yläosan kasvoistani. Minä hypin ja pompin, heitin pari kärrynpyörää ja volttia, ajatukseni ryntäilivät ja koko kehoni oli niin pahuksen levoton. Missä Bruce oli, miksi hänellä kesti näin kauan?

Halusin saada ajaa Lepakkoautolla, ajaa niin kovaa, etten edes näkisi tietä.

-Tule jo! Joko lähdetään? Olen valmis jo, mennään jo. LÄHDETÄÄN JO! huusin.

Tämän osan päätän musiikkiin. Ei tässä sanat niinkään mene yksiin tekstin kanssa, mutta jotenkin tässä on mielestäni samaa sekopäistä meininkiä, kuin kofeiinin kyllästyttämässä Dickissä. Tai no... "Tänä iltana, maailman huipulla ja silleen... Ootko eläin? No todellakin!"

Tonight tonight

Good night, everybody!

-Hepa-