Lomaa kohti, sano!

Hei vaa-a-a-a-aan! (Kuka muistaa Pulttipois -ohjelman?)

Taas on viikko vierähtänyt ja maanantaista viedään viimeistä kouluviikkoa. Päällimmäiseksi tästä viikosta nostaisin laatuajan Neiti Vanhimman kanssa. Katselimme nimittäin uskoon joka ilta, siis tiistaina, torstaina ja lauantaina EUROVIISUJA! Toden sanoakseni, tiistai ja torstai meinasi jäädä meikäläiseltä näkemättä, mutta onneksi Neiti tuli hieman ennen kymmentä läpsimään ja sanomaan, että painu omaan sänkyyn siitä (sohvalta) kuorsaamasta. Meitä on jälleen kiusannut keväinen flunssa kurkkukipuineen, korvasärkyineen ja minä sain selkänikin kipeäksi. Isäntä tuli jo tiistaina kesken päivää töistä kotiin. Hänellä nousee aina kuume tuonne melkein 40 asteeseen, ja oli loppuviikon sairaslomalla. Ja mikään, siis mikään, ei ole yhtä mahdoton kuin sairastava mies. Itse sairastuin keskiviikkona, maltoin olla seuraavana päivänä kotona makuuasennossa ja seuraavana päivänä taas töihin. Pomo kyseli, että olen jo tervehtynyt? No, siinä ja tossa, minä vastasin. Kyllä tuo kurkku on vieläkin ollut kuin raastinrauta ja limainen, eikä nieleminen aina suju. Sitten tuli vielä tuo selkävaiva. Mutta tätä muijaa ei niin vain pysäytetä!

Palatakseni euroviisuihin, melkein otti päähän, että ruotsalaiset, nuo jääkiekon hannu hanhet, (no, ehkä ei tänä vuonna) tekivät sen taas! Kuudennen kerran! Myöntää kuitenkin täytyy, että ne vaan osaa biisienteon ja Heroes vaan oli paras. Siinä yhdistyi kaikki; ihan mukiin menevä mies, harkittu koreografi ja ne tietokoneilluusiot oli piste iin päälle. Osasimme "mekin" kerran; Lordin euroviisuvoittoa ei unohda koskaan! Oli metkaa, ensin emme kisoissaan pärjänneet ollenkaan ja sitten voitettiin ennätyspisteillä. Se ennätys on kyllä sittemmin rikottu muutamaan kertaan, mutta oli se makoisaa silloin.

Ennen seuraavaa tekstin pätkää on todettava, että välillä omat teinini ovat kuten Dick; hyväksyntää haetaan keinolla millä hyvänsä, välillä väitetään, että en välitä tai painostan ajattelemaan hieman elämää eteenpäin, esimerkiksi opiskeluasioita. Ovet paukkuu ja huudetaan tai saadaan itku-kirku-raivareita. Mutta kyllä tytöt siitä seesteentyy ja lupaan, että niin tekee Dickin, vaikka hän taitaakin ymmärtää jotakin väärin luvussa

HARMEJA KERRAKSEEN (OSA 3)

Vaihdoin vaatteeni pyjamaan, poistin päiväpeitteen, mutten mennyt sänkyyn vielä. Kuu paistoi ikkunastani ja hiivin hiljaa huoneen poikki, varoen yhtä narahtavaa lattialautaa. Painuin vatsalleni lattialle, venttiilille, josta virtasi huoneeseeni lämmintä ilmaa. Jos painoin korvani venttiiliä vasten, kuulin mitä huoneeni alapuolella olevassa tilassa, kirjastossa, tapahtui. Usein iltaisin Bruce luki siellä tai jutteli Alfredin kanssa.

Olin kuullut kaikenlaisia asioita aukon kautta. Mihin Bruce oli menossa, kenen kanssa hän oli taistellut, mihin hän oli menossa päiväksi töihin tai mistä hän oli minulle vihainen. Olin kuullut heidän ADD-keskustelun sitä kautta ja usein saan tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Bruce ei aina kerro asioista suoraan; hän kuvittelee, että olen edelleen 9-vuotias eikä minun tarvinnut tietää asioista etukäteen.

-Puhuitko hänen kanssaan? kuulin Alfredin kysyvän ja hänen äänensä oli tuimempi, mitä hän yleensä käytti Brucen kanssa jutellessaan. Alfred tuntui aina olevan mukavampi Brucelle kuin minulle.

-Kyllä, mutta hän ei tuntunut paljonkaan kuuntelevan, Bruce vastasi huokaisten. –Lisäksi hän alkoi esittää minulle merkityksettömiä kysymyksiä, tarkoituksenaan vain saada oloni epämukavaksi. Jouduin läimäyttämään häntä kaksi kertaa, ennen kuin sain hänet kuuntelemaan.

Kolme kertaa! korjasin itsekseni.

-En tiedä enää, mitä tehdä hänen kanssaan, Bruce jatkoi. –Tunnen niin turhautuvani hänen kanssaan. Jos hän ei tee tyhmyyksiä, hän murjottaa ja katsoo minuun puoliksi vihaisena.

-Hän on niin nuori vielä, Alfred vakuutti hänelle. –Ei juuri enempää kuin lapsi.

Minä murahdin huoneeni pimeydessä, mutta hiljaa, etteivät he kuulisi.

-Tiedän, tiedän, Bruce vastasi. –Olen iloinen, että hän nauttii lähestyvästä teini-iästään, tekee normaaleja nuorten juttuja ja on niin kovin innoissaan koulutuksestaan, mutta välillä hänen ajattelemattomuutensa ja käytöksensä käy hermoilleni. Tekisi mieleni piiskata hänet joka päivä siihen asti, että hän ryhdistäytyy.

Nousin kauhuissani istumaan huoneessani. Miten hän saattoi ajatellakaan mitään tuollaista? Hänen pitäisi olla tukenani, isäni, kaverini, kouluttajani, AUTTAA minua, ei vain rangaista minua jokaisesta, pienestäkin rikkeestä.

Alfred naurahti, mokoma petturi.

-Voi, Bruce-herra…

-Mitä?

-Minä vain muistelen, miten ajattelin täsmälleen samalla tavalla erään toisen kohdalla. Tuo toinen ei ollut juurikaan Dickiä vanhempi, mutta yhtä impulsiivinen ja turhauttava.

-Odotahan nyt, Bruce sanoi. –Ei minusta ollut yhtä paljon vaivaa. Tein aina niin kuin sanoit.

-Niinkö todella? Kuulin hymyn Alfredin äänessä. –Minä muistan vieneeni erään nuoren miehen ensimmäisiin tanssiaisiinsa, joihin tämä ei olisi halunnut mennä, pukeutui niihin vastahakoisesti, ja koko matkan autossa potki penkkini selkänojaa, kunnes uhkasin pysäyttää auton ja läksyttää häntä.

-Minä vihasin tanssimista silloin, Bruce sanoi ja häntäkin selvästi nauratti.

-Minä muistan myös, miten seuraavalla viikolla yllätin tuon saman nuorukaisen yrittämässä avata nuoren naisen rintaliivejä heidän suudellessa huoneensa hämärissä.

Olin melkein romahtaa tuosta tiedosta.

-Olin paljon vanhempi silloin kuin Dick nyt, Bruce sanoi.

-Olit neljäntoista, Alfred vastasi tyynesti.

-Kyllä minun täytyi olla vanhempi, Bruce väitti. –Ja sinä ripitit minua melko perusteellisesti siitä.

-Ja sinä olit ansainnut jokaisen sanan ja sivalluksen.

Minä iskin sormeni venttiilin metallikehikkoon. En olisi osannut kuvitellakaan, että Alfred oli koskaan kurittanut Brucea, ei Brucea, joka teki aina kaiken oikein, ei koskaan erehtynyt mistään. Bruce oli täydellinen, miten Alfred oli koskaan päässyt näyttämään hänelle?

-En tiedä enää, mitä tehdä Dickin kanssa, Bruce sanoi taas, hetken hiljaisuuden jälkeen. –Hän tuntuu ärsyttävän minua aivan tahallaan.

-Hän alkaa olla teini-ikäinen, Alfred muistutti hänelle rauhoittelevasti.

-Kun hän tuli, hän oli aivan toisenlainen. Muistat kai millainen hän oli? Bruce kysyi.

-Kyllä, hän oli surullinen pieni poika, joka oli menettänyt vanhempansa, ja halusi tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja lohdutetuksi. Te teitte parhaanne silloin.

-Me olemmat teimme.

-Mutta et koskaan olettanut hänen ikuisesti pysyvän tuona lapsena, ethän? Tiesit, että hänestä tulisi teini-ikäinen, nuorukainen ja lopulta aikuinen. Etkä sinä ottanut luoksesi mitä tahansa lasta. Tämä lapsi oli lähtöisin täysin erilaisista olosuhteista. Se oli yksi syy, miksi pyysin sinua miettimään tarkkaan, pidätkö hänet luonasi vai et.

Nuo sanat iskivät minuun niin, etten melkein kyennyt hengittämään. Alfred ei olisi halunnut, että jään? En voinut uskoa sitä. Tiesin, ettei Alfred pitänyt siitä, että olin ollut (ehkä joskus vieläkin) vallaton ja olin aiheuttanut ongelmia enkä aina arvostanut hänen vouhotustaan, mutta miten hän saattoi sanoa mitään tuollaista!

Odotin, rukoilin, että Bruce kieltäisi kaiken, sanoisi, että Alfred oli väärässä.

-Kyllä, muistan sen, Bruce sanoi. –Muistan kaiken, mitä sanoit silloin. Muistatko sinä, mitä minä silloin sanoin? hän kysyi.

-Mitä me sitten voimme tehdä nyt? Alfred kysyi ja hänen äänensävy kertoi, ettei hän odottanut vastausta.

Hiljaisuus. Lopulta Bruce sanoi vain:

-Hyvää yötä, Alfred.

Kuulin hänen lähtevän pois kirjastosta.

Viivyttelin ilmaventtiilillä vielä hetken, toivoin kuulevani vielä jotain, mutta muuta ei kuulunut kuin poistuvien askeleitten kaiku.

Menin vuoteeseen, en pystynyt kuitenkaan nukkumaan, vaan tuijotin kattoon. Pystyin vain ajattelemaan, ettei Alfred ollut halunnut minun jäävän. Miksi ei? Yritin muistella, millainen hän oli ollut muuttaessani kartanoon pian vanhempieni kuoleman jälkeen. Hän oli aluksi pelottanut minua. Kun Bruce oli avannut oven, astuessani ensimmäisen kerran tuosta ovesta, olin nähnyt vain pitkän, mustaan pukuun pukeutuneen miehen. Hän muistutti aivan miehiä vanhempieni hautajaisissa, ja minä olin alkanut itkeä.

Muistelin, että Bruce oli rauhoittanut ja lohduttanut minua, ja myöhemmin Alfredkin oli puhunut kanssani. Seuraava muistoni olikin jo keittiöstä, jossa söin keksejä ja join maitoa, joita hän oli latonut eteeni. Hän tekee edelleen noita mahtavia suklaa-pähkinäkeksejä, joita niin rakastan. Muistan yrittäneeni pihistää niitä ruokakomerosta, kun Alfred ei ollut keittiössä. Kun hän sai minut kiinni kolmannen kerran, hän nuhteli minua keksien syönnistä ennen päivällistä, enkä rangaistukseksi saanut jälkiruokaa sinä iltana. Jouduin katsomaan kuinka hän nosti keksit korkeimmalle hyllylle, mutisten jotain sellaista, että hän joutui nostamaan herkut pois kaikkien ulottuvilta.

Yritin keksiä syytä, miksi Alfred ei ollut halunnut minua kartanoon. En voinut muistaa mitään merkkejä, mistä olisin voinut päätellä, ettei hän sietänyt minua. Hän oli ollut aina jossain lähellä Brucen poissa ollessa, eikä hän ollut koskaan vaikuttanut ikävältä minua kohtaan. Hän halusi kyllä minun noudattavan sääntöjä ja käyttäytyvän. Kerran, ollessani 9-vuotias eli aika pian saapumisestani, hän käski minua, ties monettako kertaa, hammaspesulle ja nukkumaan. En olisi halunnut, sillä Bruce ei ollut tullut vielä kotiin (tämä tapahtui ennen kuin tiesin hänen ”yötyöstään”). Lopulta Alfred oli tarttunut käsivarrestani ja taluttanut minut kylpyhuoneeseeni ja iskenyt hammasharjan käteeni. Minä olin heittänyt sen häntä päin ja hän läimäytti minua sormille, ei kovasti, mutta uhkasi kertoa Brucelle kiukuttelustani, kun tämä tulisi kotiin. Taisin purskahtaa itkuun silloin, pyysin häntä olemaan kertomatta, lupasin olla kiltti ja olla heittelemättä asioita. Just…

Myöhemmin, kun olin pessyt hampaani, hän peitteli minut ja istui vuoteeni reunalla kertoen minulle tarinoita omasta lapsuudestaan. Jos hän ei kerran ollut pitänyt minusta, miksei hän ollut lyönyt minua kunnolla, kasvoihin vaikka, ja käskenyt minua pitämään suuni kiinni.

Vedin itseni kippuraan, tuijotin kelloa ja yritin ymmärtää, mitä Alfred oli tarkoittanut. Miksi hän toimi niin kuin toimi, miksi hän oli aina kiva minua kohtaan, jos hän ei sietänyt minua? Miksi hän oli ollut niin huolissaan minusta tänäänkin, ystävällinen, ja tuli aina Brucen ja minun riitojen väliin. Miksi hän teki niin sellaiselle, jota hän halveksi?

Kesti ikuisuuden ennen kuin lopulta nukahdin. Viimeinen ajatukseni oli, että tästä lähtien pitäisin välimatkaa Alfrediin enkä vaivaisi häntä mitenkään. Ehkä, jos hänen ei tarvitsisi huomioida minua, pysyisin pois hänen tieltään, hän ei vihaisi minua niin paljon.

Seuraava päivä, perjantai, olikin jo sitten normaalimpi päivä. Bruce vei minut kouluun ja jouduin kertomaan kaikille kohtaamisestani Jokerin kanssa. Pojat pitivät minua sankarina, kun olin selvinnyt hänen kynsistään ja tytöt loivat minuun lähes jumaloivia katseita.

Alfredilla oli vapaailta, eikä hän ollut kotona, mistä olin iloinen. Bruce oli tuonut elokuvan, mikä vaikutti aika tylsältä, mutten sanonut mitään, sillä en halunnut hermostuttaa häntä. Katsoimme elokuvan viihdehuoneen valtavalta näytöltä ja se olikin aika hyvä, jännittävä ja siinä oli pelottaviakin kohtia, eikä Bruce kelannut mitään pois. Bruce oli aika huvittunut elokuvan jälkeen ja hän sanoi:

-Taisit pitää siitä.

En tiedä tarkoittiko hän sitä, että se oli jännittävä vai sitä, että elokuvassa oli ollut päähenkilön isoveli, joka oli ärsyttänyt kaikkia muita, mutta myönsin pitäneeni siitä. Menin huoneeseeni, ennen kuin Alfred tuli kotiin, ajattelin pelata sängyssä Gameboyllani, mutta olinkin niin väsynyt, että nukahdin melkein heti.

Bruce oli jo juomassa aamukahviaan ja sanomalehteä lukemassa, kun menin aamulla alas. Olin järjestellyt huonettani, jopa pedannut sänkyni ja katsoin, että vaatteeni, vanhat farkkuni ja t-paita olivat siistit. Alfred seisoi lieden ääressä mennessäni keittiöön ja hän vilkaisi minuun.

-Ja mitähän nuorelle isännälle saa olla aamiaiseksi tänään?

Oliko hän sarkastinen? Olisin halunnut vastata hänelle, etten ollut nälkäinen, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Mikä olisi vaivattomin aamupala? Murot? Paahtoleipä?

-Mikä vain on vaivatonta, vastasin hiljaa istuutuessani Brucen viereen.

Bruce kohotti kulmiaan katsoessaan minuun.

-Tänään on lauantai, jos haluat, voit saada Pop Tartseja, mutta kaksi, ei enempää.

Avasin suuni sanoakseni, etten halunnut Pop Tartseja, en haluaisi mitään, mutta Alfred oli jo nostanut laatikon ruokakomeron ylähyllyltä.

-Mitä muuta haluat? Bruce kysyi Alfredin kaataessa hänelle lisää kahvia.

-En mitään.

-Dick, meillä on tiedossa koulutusta aamupäivästä. Sinun on syötävä muutakin kuin sokeria. Alfred voisi laittaa sinulle puuroa, munia ja pekonia.

Halusin edelleen väittää, etten halunnut mitään, mutta Alfred otti jo pannua ja kattilaa esiin. Katsoin tuskaisella ilmeellä Brucea, hän sai Alfredin vihastumaan minulle, mutta Bruce oli jo palannut lehtensä taakse.

-Kiitos, sanoin kohteliaasti, kun Alfred kantoi aamupalan eteeni. Hän hymyili minulle ennen kuin alkoi siivota valmistuksessa käyttämiään astioita, mutta tiesin, että hiljaa mielessään hän vihasi minua.

Mitä voisin tehdä, etten olisi hänen tiellään ja vaivaksi? Kysyin tätä itseltäni yhä uudestaan samalla kun söin vastahakoisesti aamiaistani. Ehkä voisin tehdä joitain kotitöitä, voisin imuroida tai lakaista lattiat tai pestä ikkunat tai opetella käyttämään pyykkikonetta. Eihän kotitöiden teko voinut olla kovin vaikeaa. Tekisin iltaisin läksyjä huoneessani, enkä hiippailisi katsomaan televisiota. Näin hänkin huomaisi, etten ollut vain kipu niskassa vaan jotain säilyttämisen arvoista.

Kun olin syönyt, tein ensimmäisen siirtoni Alfredia vastaan; otin oman lautaseni ja vein sen tiskiin. Yleensä Alfred tyhjentää pöydän. Kun tulin taloon, Alfred pyysi nostamaan astiani tiskipöydälle, kun olin syönyt. Heti ensimmäisenä iltana lautaseni kuitenkin lipesi otteestani, putosi lattialle ja särkyi. Se oli vahinko, mutta siitä lähtien Alfred on ottanut astiani.

Tänä aamuna kuitenkin nostin omat astiani. Bruce yllättyi, tunsin hänen katseensa kahvikupin yli, kun huuhtelin lautaseni ja lasini. Näin myös Alfredin tuijottavan minua.

-Kiitos aamiaisesta, sanoin.

-Ole hyvä, Alfred vastasi ilmeettömästi.

-Bruce, sanoin, -olen valmis koulutukseen. Nähdään alhaalla kymmenen minuutin kuluttua.

Lähtiessäni keittiöstä, kuulin Brucen ihmettelevän Alfredille:

-Mikä ihme häneen on mennyt?

En jäänyt kuuntelemaan Alfredin vastausta. Pelkäsin hänen vastaavan: ”No, ehkä hänen onkin jo aika ryhdistäytyä”, tai jotain vastaavaa.

Olisin voinut laittaa treenivaatteet jo aamiaiselle, mutta halusin antaa hyvän vaikutelman, eikä t-paita ja kuntosalihousut tehneet hyvää vaikutusta hovimestareihin. Mennessäni huoneeseeni, tiesin, että minun olisi työnnettävä huoleni Alfredista tuonnemmaksi. Aivan pian Bruce vaatisi kaiken huomioni.

Viisi minuuttia myöhemmin lähdin alas Lepakkoluolaan.