Kesääkö?

No, enpä tiedä. Kylmä tuuli kiusaa aina vaan, eikä lämpötilatkaan niin hehkeitä ole. Vaikka koko alkuloman on saanut melko lailla sisätiloissa viettää, lipsahti taas enemmän aikaa edellisestä blogipäivityksestä. Valitan sitä, taas.

Ei tämä lomailu niin herkkua ole muutenkaan ollut. Kun neljä, omilla temperamenteillaan varustettua viettää melkein 24/7 saman katon alla, ei konflikteilta vältytä. Teinini ovat olleet enimmäkseen ikävällä tuulella, sen vähän mitä "mutsille" voi puhua, on jotain ilkeää tai muuten ikävän sävyistä. Yritä tässä sitten hokea itsekseen, että se on tuo ikä, se on tuo ikä, menee ohi, menee ohi... Sulje korvat ja pidä oma suusi kiinni, älä provosoidu. Ja sitten pitäisi vielä järjestää toisen kiukkupussin rippijuhlia. Kalliit puvut ja kengät maailmalta hankittu ja neiti vaan marisee. Mutta: se on tuo ikä, menee ohi...

Nuorempaa teiniä etsittiin eilispäivänä kissojen ja koirien kanssa, hänen puhelimensa akku kun alkaa vedellä viimeisiään ja on aina tyhjänä. Tosi asiassa, äidin intuitiolla ja lapsensa tuntevana suuntasin etsintäni kaupungin uimarannalle, ja koska eilen oli ihan mukiin menevä sää, tyttö löytyikin sieltä kaverinsa kanssa. Eikä sitten tullut niin kiire kotiinkaan lähteä; uimarannan vieressä olevalla kesäteatterilavalla joku tyyppi teki bändinsä kanssa soundcheck'iä, ja tarkempi kuuntelu ja katselu osoitti tyypin Maailman Hauskimmaksi Tyypiksi, Ismo Leikolaksi. Lopulta suuntasimme auton kotia kohti, kulkien mökin kautta, Neiti kun halusi vielä uimaan. Hullu se on, niin kylmää järvivesi edelleen on. Jospa minäkin sitten juhannuksena...

Yhteenvetona reilun viikon lomasaldoksi voisi todeta, lomalla on tylsää! Mutta onneksi voi aina istua lämpimällä koneella ja kirjoittaa loppuun tarinaa, tiedätte kyllä mitä. Tässä teille siitä seuraava osa

Hyvää loppuviikkoa ja alkavaa juhannusviikkoa! Kyllä se kesä sieltä vielä tulee, pakkohan se on uskoa.

-Hepa-

ARVOITUKSIA (OSA 2)

Bruce tuli ulos pukuhuoneestaan mustassa lepakkopuvussaan, mutta vielä ilman naamiota.

-Oletko kunnossa? hän kysyi, ihmetellen ilmeisesti levottomuuttani.

-Olen kunnossa! huusin ottamatta huomioon, että Bruce oli ihan vieressä, ei kilometrien päässä. –Olen valmis ihan nyt lähtemään!

Hyppelin edestakaisin, en pystynyt olemaan paikoillani hetkeäkään.

-Ei enää koskaan kofeiinia sinulle, Bruce mutisi.

Lopulta hän laittoi maskin paikoilleen ja menimme Lepakkoautoon.

Alfred oli Lepakkoluolan ohjaamossa, valmiina avaamaan uloskäynnin. Istuin matkustajan puolella, mutta aloin vaatia:

-Haluan ajaa, haluan ajaa, haluan ajaa!

-Ei, Bruce sanoi lyhyesti ja kiinnitti turvavyönsä, vaatien samaa minulta.

-Ole kiltti, Bruce, edes vähän matkaa, anelin.

-Sanoin ei. Hänen äänensä oli jo muuttunut, se oli matalampi ja karheampi. –Ja Batman nyt.

Hän painoi yhtä painiketta ja tiiviit ovet sulkeutuivat. Olimme hyvin tiiviissä tilassa, johon ei päässyt vesi eivätkä luodit. Jännitykseni oli noussut aivan uusiin sfääreihin ja tömistelin jaloillani auton lattiaa.

Batman aktivoi rannekkeensa ja sanoi:

-Kaikki valmiina.

-Hyvä on, sir, kuulin Alfredin vastaavan. –Valmiina avaamaan.

Lepakkoluolan alaosa aukeni ja näin kuunvalon heijastelevan vesiputouksen takana. Batman käynnisti auton, se heräsi elämään, muristen allamme.

-Joo, tyyppi! huusin, kun hän laittoi vaihteen päälle.

-Rauhoitu, Batman vaati.

Ja sitten lähdimme liikkeelle!

En ole koskaan kokeillut huumeita, en ole edes aikonut kokeilla. Bruce on sanonut, että värjäisi takamukseni vuodeksi, jos koskaan kokeilisin edes tupakanpolttoa. Mutta ajaminen Lepakkoautolla oli varmasti lähin tunne, mitä huumeilla saisi aikaan. Ja Lepakkoauto oli miljoona kertaa siistimpi juttu kuin huumeet ja tapana varmasti hauskempi. Ja vain minä sain olla autossa hänen kanssaan!

Mutta jotenkin kaikki juomani kahvi sai minut huutamaan, kun kiidimme kohti päätietä ja peitin kasvoni.

-Voimme kuolla! huusin.

-Emme kuole, sinä tiedät sen, Bruce väitti. -Olet ajanut kanssani useita kertoja.

Hän vähensi kuitenkin hieman vauhtia, jotta kykenisin ottamaan kädet kasvoiltani.

Gotham oli melko hiljainen näin aikaisin lauantai-iltana, ja ajaessamme kadulla, kiinnitin huomiota asioihin, joita en yleensä huomannut.

-Se, missä paloi vihreä valo kyltissä, oli kiinalainen ravintola, totesin Batmanille. –Voisimmeko pysähtyä, minun on nälkä.

-Sinä vasta söit, hän vastasi. –Emmekä me pysähdy syömään.

-Voisin ottaa annoksen mukaan, ehdotin.

-Ei ruokaa Lepakkoautoon, Batman sanoi tiukasti.

Ajoimme lemmikkieläinkaupan vierestä ja minulle oli liikaa nähdä useammankin koiran- pennun painavan kuononsa lasiin.

-Haluan koiran! huusin. –Miksi minulla ei voi olla koiraa? Ihan totta, vain yksi koira, kiltti! Tai kaksi? Kaikilla on kaksi koiraa. Oi, oi, meillä voisi olla 101 dalmatialaista, niin kuin siinä elokuvassa, ja voisimme pitää niitä ympäri kartanoa.

Bruce huokaisi, ilmeisesti helpotuksesta puhetulvani katkaisusta, kun rannekkeensa aktivoitui. Alfred sanoi:

-Arvuuttaja on jälleen irrallaan. Hän oli jättänyt palaamatta kotilomalta. 

-Missä hänet on nähty? Batman oli avaamassa auton tietokoneen, joka sijaitsi raketin-heitinpainikkeiden välissä.

-Gothamin keskuspankissa. Ilmeisesti siellä on parhaillaan ryöstö käynnissä.

-Selvä. Loppu, Batman sanoi ja näppäili pankin osoitteen näytölle, joka näytti reaaliaikaista kuvaa pankilta ja sen lähiympäristöstä.

Viisi minuuttia myöhemmin ajoimme auton sillan alle, joka kulki aivan pankin sivuitse ja nousimme autosta. Seuratessani häntä, hän sanoi:

-Pysy takanani ja pysy hiljaa! Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Arvuuttajalla on mielessään.

Nyökkäsin, koska minusta tuntui, etten enää kyennyt puhumaan hiljaa. Batman alkoi varovasti lähestyä pankkirakennusta.

Arvuuttaja ei ole todella paha tyyppi, luulen. Siis tekeehän hän paljon pahaa ja aiheuttaa paljon vaivaa Batmanille, mutta hän ei ole mielipuoli niin kuin Jokeri, joka tykkää satuttaa ja myrkyttää ihmisiä. Arvuuttaja pitää monimutkaisista ansoista ja arvoituksista, joita toisten pitää ratkoa. Ainoa ongelma on, että hän käyttää yleensä dynamiittia saadakseen huomiota, muuten hän ei saa ketään pelaamaan kanssaan. Tämä pätee varsinkin Batmaniin. En usko, että Bruce edes vaivautuisi ratkomaan Arvuuttajan arvoituksia, mutta Batman saapuu aina, kun ihmisiä on vaarassa.

Löysimmekin pankin edestä Arvuuttajan lisäksi kaksi sidottua ja suukapuloitua vartijaa. Heidät oli sidottu pilariin yhdessä dynamiittipötköjen kanssa ja Arvuuttaja käveli ympäriinsä typerässä, vihreässä kysymysmerkkipuvussaan.

-No niin, Arvuuttaja virnuili vartijoille, -nyt me vain odotamme Batmanin saapumista, ja sitten peli voi alkaa.

-Hei! hyppäsin esiin malttamattomana. –Tuo on Jokerin repliikki!

Arvuuttaja jähmettyi paikalleen, hän näytti olevan aivan ymmällään.

-Kuka hitto sinä olet? Joku minisankari, vai?

Batman astui esiin varjosta mustana, pitkänä ja uhkaavana. Arvuuttaja perääntyi hieman.

-Mene pois tieltä, pentu! Arvuuttaja vaati, pitäen katseensa tiukasti Batmanissa. –Tämä on miesten välinen kamppailu.

-Tuo kuulostaa niin homolta, ei yhtään hauskalta, minä väitin.

Batman napsautti minulle sormiaan, se ei voinut olla helppoa hanskat kädessä.

-Takaisin! hän ärähti minulle.

-Miksi? Ei hän käytä aitoa dynamiittia. Sanoit viimeksi, että hän feikkaa ja ilmeisesti juuri siksi sain tulla mukaan tänään. Kaikki nuo pötköt, ne ovat pelkkää bluffia.

-Hei, dynamiitti on kallista, Arvuuttaja valitti, -eikä sitä löydy noin vain kadulta lojumasta. Mutta tämä tavara on aitoa.

-Miksi me uskoisimme sinua? kysyin. Minulla oli mahtava fiilis. Sormiani kihelmöi, halusin päästä tappelemaan, puhuin nopeasti ja tunsin olevani supersiisti. –Todista, että se on aitoa.

Sidotut vartijat alkoivat hädissään ravistella päätään. Batman tarttui tiukasti olkapäästäni ja kiskaisi minut taaksepäin. 

-Jätä kaverini puheet omaan arvoonsa, Batman sanoi. –Hän on hieman yli-innokas ja alkaa rauhoittua, tai hän menee saman tien takaisin autoon.

-Pysyn täällä! vastustelin. –Hän on vain yksi tyhmä tyyppi, joka on sitonut pari vartijaa ja käyttää feikki-dynamiittia.

-Se on aitoa! Arvuuttaja melkein huusi.

Hän kesti sekoamatta noin kaksi sekuntia sitä, ettei ollut huomion keskipisteenä.

-Okei, Arvuuttaja, mitä sinä haluat? Batman kysyi.

Arvuuttaja yritti koota itsensä, näyttää fiksulta ja uhkaavalta.

-Haluan sinun pelaavan, ratkaisevan arvoituksen! hän vaati, mulkoillen minua.

Minä tuhahdin.

-Voi, tämä viekin kauan aikaa. Mikä pukeutuu vihreään, näyttää mieheltä, mutta on täysi idiootti?

-Varo… Batman sanoi, kun Arvuuttaja alkoi polkea jalkaa.

-En ole idiootti! Olen viisain mies, jonka sinä tulet koskaan tapaamaan!

-Jos viisain tarkoittaa tyhmintä, niin joo, minä jatkoin hänen pilkkaamistaan. En ollut peloissani, tiesin että tarvittaessa Batman suojelisi minua, ja oli mahtavaa härnätä yhtä pahista, kun edellinen oli melkein kiduttanut minua.

-Minun pääni tietomäärällä voisi painattaa kymmenkunta tietosanakirjaa, Arvuuttaja väitti.

-Joo, tyhjillä sivuilla, letkautin.

-Sivut TÄYNNÄ tietoa, Arvuuttaja vannoi.

-Täynnä tietoa kaltaisistasi apinoista, virnuilin.

-Batman, Arvuuttaja marisi, -pistä hänet lopettamaan. Olen toteuttamassa täällä todellista rikosta, mutta hän ei ota sitä vakavasti.

-Okei, Batman lupasi. –Ota hänet vakavasti, Robin!

Minä katsoin häneen hämmentyneenä ja kuiskasin:

-Se ei ole nimeni.

-Se on sinun nimesi tänä iltana, hän murahti takaisin. –Voimme keksiä myöhemmin jotain muuta, mutta tänään tottelet Robin-nimeä. Arvuuttaja, Batman kiinnitti huomionsa takaisin häneen, -mitä minun pitää tehdä, että päästät vartijat vapaaksi?

-Feikki-dynamiitin luota, lisäsin.

-Unohda jo dynamiitti! Batman käski ja mulkaisi minua pahasti maskinsa takaa. –Kerro!