Johan oli taas...

...viikonloput!

Hei jälleen, kamut!

Kesälomat viikot ovat olleet melkoisen hiljaisia, mutta pari viimeistä viikonloppua onkin sitten olleet varsinaista hulabaloota. Toissa viikonloppuna, perjantaina, vietimme Ukkelin veljen 40-vuotisjuhlia ja jo seuraavana päivänä kaverin pojan 30-vuotisjuhlia. Puuttui enää että sunnuntaina olisi vielä ollut jossain, jonkun 20-vuotisjuhlat... Rippilapsemme kummitäti kyllä totesi, että aina voi juhlia 20-vuotisjuhlia...

Niin, meillä tosiaan Neiti Vanhimmainen pääsi ripille viime sunnuntaina ja myöntää täytyy, äiti vähän herkisteli. Minun piti itseni laulaa Hectorin Jäävalssi, mutta olin delegoinut sen tyttöjen serkulle, häneltä kun tuo laulaminen käy "hieman" paremmin, eikä siitä olisi varmaan muutenkaan mitään tullut. Sieltä kyyneleiden lomasta kun sain puheeni pidettyä, puheen, johon sisältyi mm. kastesormuksen ja valokuvakirjan lahjoitus, totesin muutaman muunkin silmäparin kosteina. Ja kun serkku lauloi enkelin äänellään You Raise My Up, murtui pikkusisko täysin ja jopa, juuri silloin paikalla ollut nuorisotyönohjaaja (kera isosten), herkistyi. Äiskäkin oli juuri saanut kyyneleensä kuivattua...

Mutta juhlat olivat kauniit, intiimit ja onnistuneet. Ensi vuonna Neiti Keskimmäisen juhlat menevätkin jo vanhasta muistista. Loppuloma meillä taitaakin mennä shoppaillessa kouluvaatteita ym. tärkeää ja vähemmän tärkeää koulutarviketta, aloittaahan meillä tänä syksynä nuorimmainenkin jo koulutiensä, vanhimman alkaessa miettiä, mikähän se onkaan se mieluisin lukio. Muutamaa meillä ollaan jo pyöritelty, järjestys vaan muuttuu miltei joka kerta kun tytön mielipidettä kysyy. Taitaa olla parempi olla kysymättä... Ilmeisesti johonkin erityislukioon olisi haluja päästä, lukioon, jossa tanssimahdollisuuksia... Ja jottei tanssituntien määrä meillä vaan pääsisi vähenemään, Neiti Vanhimmainen haluaa repertuaariinsa vielä musikaalitanssin, mikä taitaa lisätä viikkotunnit jo 13. Samoin Neiti Keskimmäiselle ei tunti viikossa streetiä riitä, vaan seuraavaksi pitäisi ilmoittautua Showdanceen. Ja nuorimmainen alkaa olla kiinnostunut jalkapallosta... Huh huh, taitaa äitimamman taksi mennä tulevanakin lukuvuonna Ziuh! ja Wiuh! eikä liioin tarvitse miettiä, mihin "ylimääräiset" rahansa laittaa. Ennemmin kuitenkin näin, että lapsilla on terveet harrastukset ja noin yleisesti ottaen tietäen missä menevät. Eipähän hillu kaupungilla lusmuilemassa tai pahanteossa, ryypäten ja taskurahansa tupakkaan törsäten.

Tämmöistä tällä kertaa!

-Hepa-

Niin kuin minä, ainakin luulen tietäväni, missä tyttöseni menevät, niin tietää Brucekin missä holhokkinsa menee. Ainakin vielä. Vielä kun löydetään hetken karkuteillä oleva Arvuuttaja, niin kaikki on hyvin. Tai sitten ei.

VARIKSENPELÄTIN (OSA 2)

-Anteeksi, huokaisin. –Kun näin räjähdyksen, menin sekaisin. Avasin oven ja työnsin hänet ulos ja sitten vain juoksin ja juoksin. Lähdin etsimään sinua, ja luulin että…että…, nielaisin kurkkuuni nousseen möykyn takaisin.

-Ymmärrän, Batman sanoi. –Puhutaan siitä myöhemmin. Mutta nyt meidän täytyy saada Edward kiinni. Kun menitte autoon, laitoin seurantalaitteen hänen takkiinsa. Ajattelin, että poistaisin sen, kunhan Arvuuttaja olisi takaisin Arkhamissa. Se oli siltä varalta, että hän pakenisi.

Batman on niin fiksu, hän ajattelee kaikkea. En voinut olla huokaisematta helpotuksesta, kun ollessamme takaisin Lepakkoautossa, hänen käynnistäessä sen, ilmestyi kojelaudan näyttöön kartta, jossa näkyi punainen piste. Batman ajoi Lepakkoauton pois varjoista ja se kiiti kadulla, lähestyen punaista pistettä.

Piste kääntyi toiselle kadulle, sitten toiselle, se ohjasi Lepakkoauton Arvuuttajan luo. Batman ajoi niin lujaa, että pelkäsin hänen osuvan toiseen autoon tai roskakoriin tai rakennuksen kulmaan kääntyessään, mutta ylinopeudesta huolimatta, hän ajoi vakaasti ja tarkasti.

-Tuolla hän on, Batman sanoi kääntäessään auton samalle kadulle, missä punainen piste vilkkui. –Kun saamme hänet, ota rauhallisesti äläkä yritä järkyttää häntä.

-Hän on pahis, vastustelin. –Miksi välität siitä, miten puhun hänelle?

-Et voi provosoida rikollisia. Se vaikuttaa heihin kielteisesti ja meillä on nyt kaksi tuhottua pankkia, kiitos sinun.

-En provosoinut toista!

-Ehkä et, mutta jos olisin ehtinyt estämään Cranea… Sitä paitsi minä käskin sinua pysymään autossa, ja oli tarkoitus, että sinä olisit totellut, Robin.

-Vihaan sitä nimeä, yritin vaihtaa puheenaihetta. –Se tarkoittaa Punarintaa, LINTUA! Se on tyhmä.

-Ei ole, Batman väitti.

-Ja lapsellinen. Äitini antoi sen minulle lempinimeksi, hän kutsui minua eläessään pikku-Robinikseen.

-Tiedän, Batman sanoi hiljaa.

Vilkaisin häneen, mutta hänen katseensa pysyi tiessä. Tietenkin silloin… viimeisenä iltana sirkuksessa…

-Lupaatko käyttäytyä? hän kysyi minulta yhtäkkiä.

-M-mitä? havahduin muistoistani. –Ai niin… joo…

-En pidä myöskään siitä, että käsittelet rikollisia kuten käsittelit Cranea. Emme käytä väkivaltaa enempää kuin on välttämätöntä, Batman jatkoi tiukalla äänellä. –Sinun pitää oppia hillitsemään itseäsi.

-Anteeksi, pyysin taas. –Se johtui kahvista, luulen.

-Sinä joit vain yhden mukillisen, vähän toista.

-Alfred antoi minulle myös mukillisen, tunnustin.

-Etkä sinä kieltäytynyt juomasta sitä? Batman kysyi moittivasti. –Me TODELLA keskustelemme vielä.

Hän ajoi auton kujalle, mihin punainen piste oli pysähtynyt, ja sammutti moottorin.

-Pysy sinä autossa ja tottele tällä kertaa, Batman käski poistuessaan.

Nyökkäsin. Hän sulki oven ja katosi yön pimeyteen. Jäin odottamaan ja selvittämään tunteitani, jotka myllersivät tuon kamalan yön vuoksi.

Juuri kun aloin kyllästyä odottamiseen, Batman palasi autolle, taluttaen mukanaan Arvuuttajaa, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Arvuuttajan kasvoilla oli kurja ilme ja kun hän näki minut autossa, hän näytti entistä epätoivoisemmalta ja lapsekkaalta.

-Voi, minä irvailin kun Batman avasi matkustajapuoleisen oven, -katsokaas, kuka on palannut! Tuliko ikävä?

Arvuuttaja joutui jälleen istumaan viereeni ja Batman sulki turvavyön. Hänen suljettua oven, alkoivat kyyneleet valua Arvuuttajan poskille.

Halusin iskeä häntä kyynärpäällä kylkeen tai kiusata häntä jollain muulla tavalla, mutta Batman nousi jo autoon. Kun ajoimme pois pimeältä kujalta, Arvuuttaja alkoi jo nyyhkiä kuin iso vauva.

-Mikä vauva! tuhahdin.

-Suu kiinni, Robin! Batman käski.

-On hän, näethän sen itsekin, intin.

-En halua takaisin Arkhamiin, Arvuuttaja nyyhki.

-Silloin sinun pitää pysyä erossa rikoksista, Batman sanoi. –Tulee maksamaan satoja tuhansia räjäyttämäsi pankkirakennuksen korjauttaminen. Keiden luulet sen maksavan? Rehellisten, ahkerien kaupunkilaisten, jotka maksavat veroja ja tallettavat säästönsä pankkeihin. Olet holtiton ja kerjäät huomiota. Olet saanut nyt minun huomion. Mitä sanottavaa sinulla on puolustukseksesi?

Arvuuttaja parkui ja nyyhkytti, mutta vastasi lopulta:

-Tiedätkö mitä haluan? Haluan ihmisten suostuvan peleihini, ratkaisevan arvoituksiani.

-Kuulostat ihan 5-vuotiaalta, ivasin. –”Tule leikkimään kanssani” …säälittävää.

-Itse olet säälittävä, Arvuuttaja tiuskaisi. –Näytät typerältä maskissasi.

-Ja sinä näytät typerältä vihreässä puvussasi, väri muistuttaa limaa tai… tai… oksennusta.

Arvuuttaja mulkaisi minua, mutta ainakaan hän ei enää itkenyt.

-Mitä muuta minun pitäisi tietää tänä iltana? Batman kysyi. –Kuka muu Arkhamin asukki aikoo karata tai räjäyttää jotain?

-Ei tänään, mutta ensi viikonloppuna… Arvuuttaja hiljeni. –Hetkinen, jos tiedän jotain ja kerron siitä, voidaanko tehdä sopimus?

-Olet edelleen menossa takaisin Arkhamiin, Batman sanoi.

-Joo, mutta voisitko sanoa sanan puolestani, sanoa, etten räjäyttänyt rakennusta tai etten ainakaan tarkoittanut sitä tai jotain, etteivät he laita minua viikoksi eristykseen? Ole kiltti, älä anna niiden laittaa minua eristysselliin, tulen hulluksi siellä!

-Tavallista enemmän?

-Robin…, Batman torui, mutta näin hänen toisen suupielensä nousevan.

-Ole kiltti…. Arvuuttaja aneli ja kuulosti kuin hän olisi edelleen suunniltaan.

-Hyvä on, sanon jotain puolestasi, Batman lupasi. –Kerro, mitä tiedät.

-Pakkasherra hautoo jotain iskua Gotham-museoon, kun sinne tulee Pariisi-näyttely ensi perjantaina. Mahdollisesti timantteja kruunusta…

-Panen tämän merkille, Batman lupasi tarttuen tiukemmin ohjauspyörään.

Loppumatka oli melko hiljainen ja kun pääsimme Arkhamin porttien sisäpuolelle, Batman käski minun pysyä autossa vetäessään Arvuuttajan ylös autosta. Kuulin Arvuuttajan kerjäävän päästämään hänet, sitten pienen kärhämän ääniä, jotka loppuivat lyhyeen, täydelliseen hiljaisuuteen. Tiesin, että Batman oli käyttänyt viimeistä keinoa saada Arvuuttaja Arkhamiin ja hätkähdin hieman. Hän oli ankara niin Batmanina kuin Brucenakin, mutta ainakin hän oli minun puolellani. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos hän iskisi minulta tajun kankaalle. Meidän ”tilanteet” voivat olla rankkoja, mutta tiedän, että hän voi olla todella armoton roistoja kohtaan. Pelottava.

Yhtäkkiä Lepakkoauto alkoi liikkua. Painauduin tiukemmin penkkiin, kun auto alkoi itsestään ohjautua pitkin Arkhamin piha-aluetta. Tiesin Batmanilla olevan auton kaukosäädin mukanaan, ja toivoin, että hän itse hallitsi autoa, eikä joku muu.

Kuulin kerran, miten Alfred kertoi Brucelle olevansa huolissaan, kun tämä meni Batmanina Arkhamiin. ”Jos siellä syntyy kärhämä ja he kukistavat sinut, luuletko että he koskaan päästäisivät sinua sieltä?” Alfred oli sanonut. ”Ja kun he poistavat naamiosi ja saavat selville todellisen identiteettisi, mitkään rahat eivät saa sinua pois siitä kamalasta paikasta.”

Katsoin ylös korkeuksiin kohoavan mielisairaalan ikkunoihin. Värisin ajatellessani, että Batman jäisi noiden kalteroitujen ikkunoiden taakse vangiksi. En tiedä mitä tekisin, jos niin kävisi.

Lepakkoauto pysähtyi valtavan rakennuksen taakse, kivimuurille, jolla näin Batmanin, joka juuri ja juuri vältti tarttumisen kiinni koko muuria ympäröivään piikkilanka-aitaan. Lepakkoauton ovi avautui, hän hyppäsi alas ja sukelsi sisään autoon ja ajoi ulos portista renkaat ulvoen.

-Mitä tapahtui? kysyin hermostuneesti.

-Ei mitään, Batman vastasi. –Vartijat vain olivat hieman… päällekäyviä. Arvelin olevan parempi poistua paikalta takakautta.

-Parkuiko Arvuuttaja? kysyin virnistäen.

-Ei pahemmin, hän vastasi. –Mutta sinun ja minun on aika keskustella vakavasti.

-On kovin myöhäinen…, väitin.

-Ei ole, kello on tuskin… kahta? Hän hämmästyi katsottuaan kojelaudan kelloa. –Meillä on aikaa kotimatkan verran. Voisitko kertoa minulle, miksi olet ollut niin huonotuulinen viime päivinä?

-En ole ollut huonotuulinen, minä tiuskaisin.

-Kyllä olet ollut. Ensin olit kuin enkeli, enimmäkseen, sitten äreä ja hapan. Mistä se johtuu?

Aioin vastata mistä se johtui. Minulla oli ollut huono viikko, johon sisältyi pommeja, Selina, tytöt ja Jokeri. Tarkoitukseni oli selittää Brucelle, etten ollut enää lapsi ja miten minua kyllästytti, että hän kohteli minua kuin olisin, ja että halusin toimia kuin vanhempi, jos hän kohtelisi minua paremmin ja että tein kaiken parhaani mukaan. Mutta ainoa, mitä suustani tuli ulos oli:

-Al-Alfred vihaa minua. Tunsin itseni niin väsyneeksi ja onnettomaksi, että aloin melkein itkeä.

-Mitä!

-Hän sanoi niin, minä väitin. Brucelta en pystynyt pitkään pitämään asioita omana tietonani ja Batmanilta se oli täysin mahdotonta. –Kuulin, kun te puhuitte alakerrassa. Hän sanoi kysyneensä sinulta silloin, kun toit minut kotiin, halusitko todella pitää minut luonasi ja… ja… hän tarkoitti, ettei hän halunnut, että jään, koska hän vihasi minua…

Batman tuijotti minua hetken. Vilkaisin hermostuneena ulos tuulilasista ja huudahdin:

-Batman, tie…

Hän kiinnitti katseensa takaisin tiehen välttäen juuri ja juuri törmäyksen tienreunaan pysäköityyn autoon. 

-Me käsittelemme tämän asian perin pohjin päästyämme kotiin.

-Olenko pulassa? Miten MINÄ voin olla pulassa, kun se on ALFRED, joka vihaa minua?

-Kun pääsemme kotiin, Richard… Batman jyrähti, käyttäen oikeaa nimeäni ensimmäisen kerran sitten kartanolta lähtömme.

Minä painauduin tiukemmin penkkiin. Tuntui kuin vatsassani olisi ollut lyijyä, mutta ainakin olisin vihdoin saamassa vastauksia. Toivoin vain, ettei Batman… öö… Bruce tekisi mitään, mikä saisi Alfredin järkyttymään.

Tere tere!

Jälleen pyörähti päivä jos toinenkin viimeisimmästä postauksestani. Hyvänä (teko)syynä olkoon hurjat valmistelut Neiti Vanhimman rippijuhlia varten; on leivottu mm. tänään macaron-keksejä, on valittu tyttöjen serkkujen kanssa lauluja, jotka he esittävät juhlissa. Ja itseni tuntien, on syytä pitää nessuja varattuna siellä, täällä ja varmuuden vuoksi vähän tuollakin. Neidin leiri alkaa ensi sunnuntaina, jonka aikana koko talo on nuoltava puhtaaksi lattialistoja myöten, hankittava vähän lisää kukkia kukkamaahan, pystytettävä pystybaarityylinen ruokailuteltta ja.... Onneksi Rakas Äiti on lupautunut valmistamaan muut tarjottavat, parempi turvautua ammattilaiseen; pysyy omat hermoni jollain tavalla koossa. Itse alan suunnitella puhetta tai oikeastaan se on jo päässä, mutta laitan sen vielä paperille, jotta muistan kaiken. Itse puheen aion kyllä pitää ilman paperia, en ole puhepaperia tarvinnut sitten... hm... seiskaluokan ensimmäisen esitelmän. Kun pitää puhetta tai muuta vastaava, on mielestäni tunnettava aiheensa, silloin ei tarvitse häiritsevää tukipaperia. En tiedä, pitäisikö isän pitää puhe tyttärelleen, mutta kun meillä on sellainen järjestys, että toinen tekee, toinen puhuu.

Toinen syy siihen, että päivitän höpinöitä vasta nyt, on että kävimme perheen voimin pikavisiitillä Virossa viime viikonloppuna. Pitempäänkin olisi voinut olla, mutta sattuneista syistä hotellit Tallinnassa olivat niin täynnä, että saimme juuri ja juuri yhden yönseudun viettää "Suomen kaukaisimmassa läänissä." Toinen syy lienee se, että loma-aika on kiihkeimmillään, toinen varmaan se, että sinä viikonloppuna sattui olemaan keskiaikaiset markkinat; vanha kaupunki oli tupaten täynnä ja ohjelmaa oli jos jonkinmoista; oli keskiaikaiset turnajaiset taitavine ratsastajineen, "tulitaiteilijat" (mikä lie oikea nimitys) ym. ym. Huipuinta näin aikuisen näkökulmasta olivat upeat keskiaikaiset asut. Lisäksi vanhassa kaupungissa oli keskiaikaiset markkinat. Ravintolat olivat täynnä väkeä, mukulakivetyksellä kulki hevosia niin ratsain kuin upean parivaljakon vetämät vaunutkin. Erikoisuutena oli elävät patsaat.

Ja tietysti, koska oli perhereissusta kyse, kävimme paikassa nimeltä Loomaaed eli eläintarha. Voitte vain kuvitella suloisia apinavauvoja ja muita karvaisia kavereita, joita saimme siellä ihailla. Vielä on vähän töitä saada Neiti Keskimmäisen kamerasta muutama kuva havainnollistamaan näitä ihanuuksia. Kotiin palasimme pullottavat pussit karamellia, makkaroita ja juustoa pullollaan. Ja juu, juu, kyllähän aikuisten piti saada vähän omia juomia ostella. Ja taas päiviteltiin Suomen törkeää verotusta. Yksi hieno pullo, itse herra Napoleon, päätyy huomenissa isännän veljen syntymäpäivä-viemisiksi, kun pääsemme 40-vuotisjuhlimaan.


Neiti Keskimmäisen kanssa vielä keskustellaan eläintarhakuvista (pöhkö tyttö!), mutta pari kuvaa sain liitettyä.

Tallinnan vanhan kaupungin toinen elävistä patsaista. Tämä oli todella hyvä. Ei olisi uskonut, että tämä elää, ennen kuin se liikkui.

Tässä kuva turnajaiskentältä. Tuo kenttä kiehtoi pukuloistollaan ja "tulitaiteilijoillaan." Ei ollut äiti opettanut, ettei tulella saa leikkiä...

Meidän pikkumies ja toinen vanhan kaupungin elävistä patsaista

Semmoista tällä kertaa. Ja tietysti seuraava osa tarinasta. Hassut tyttäret mulla, toinen ei suostu jakamaan kuviaan, toinen ei suostu piirtämään. Ja kun en muuta tarvitsisi kuin luonnoksen hieman nuorennetusta Arvuuttajasta, mutta kun ei niin ei. Itse en osaa piirtää edes tikku-ukkoa, edes viivottimella, niin kuin Neiti Vanhimman kaveri ehdotti pari päivää sitten meillä ollessaan. Mutta eiköhän teillä mielikuvitusta riitä; kuvittelette vain lemppari Arvuuttaja-hahmoanne ja nuorennatte sen noin parikymppiseksi, siinä on tämän tarinan Arvuuttaja! Itse kuvittelen yhtä pinterest-löytöäni, VANHENNAN sitä ja PAM! siinä se on! Sitten teette samoin Variksenpelättimen kanssa!

Seuraavaan kertaan!

-Hepa-

Muuten, teistä joku/jotkut saattavat löytää tästä osasta viittauksen Batman-trilogian ensimmäiseen osaan.

VARIKSENPELÄTIN (osa 1)

Juoksin savuverhon ja ilmassa leijuvien roskien läpi huutaen:

-Batman, Batman, missä sinä olet? Vastaa, ole kiltti! Batman! Älä vain kuole!

Äläkä vain ole jo kuollut, ajattelin kauhuissani. En kuitenkaan saanut vastausta ja kiipeilin laonneen pankkirakennuksen seinän- ja tiskinkappaleiden päältä niin nopeasti kuin kykenin ja etsin katseellani pienintäkin elonmerkkiä Batmanista. Paniikki valtasi minut; pystyin tuskin hengittämään ja savu sai silmäni kirvelemään ja vuotamaan vettä. Lopulta kompastuin romuun, kaatuen polvilleni.

-Oi, miten ihanaa! kuulin pirullisen äänen sanovan.

Katsoin ylös ja näin Variksenpelättimen suoraan edessäni, säkkikankaisessa naamiossaan

.

-Ja lapset katsoivat peloissaan ja rukoilivat pelastajaa, Variksenpelätin messusi, nostaen kädet kohti taivasta. –Mutta he eivät saaneet vastausta, kukaan ei heitä pelastanut.

Kuulosti aivan kuin hän olisi lainannut jotain kirjaa, mutten tiennyt mitä.

Luoja, miten vihasinkaan häntä juuri nyt! Minä heittäydyin kaikilla voimillani häntä päin ja potkaisin lujaa polveen. Hän kaatui parahtaen kivusta.

-Eiii, hän voihki hieroen polveaan. –En ollut valmistautunut tuohon. Minun pitää saada nähdä, mitä aiot.

-Paskiainen! huusin. Iskin häntä kyynärpäällä selkään ja Pelätin putosi ähkyen.

-Sinä tapoit hänet! huusin. –Tapoit Batmanin ja sen saat maksaa!

Riisuin hänen naamionsa ja hän katsoi minuun kauhuissaan. Aivan kuten Arvuuttaja, Jonathan Crane ei myöskään näyttänyt kuin vanhemmalta opiskelijalta, mutta en välittänyt; vaikka hän olisi ollut koditon kakara, hän kuolisi.

Aloin käyttää kaikkia liikkeitä, mitä Bruce oli opettanut minulle: karatelyöntejä ja -potkuja, kyynärpäälyöntejä, tähtäsin jopa päähän… Crane suojasi päätään ja kirkui kuin vauva ja muulloin olisin nauranut hänen pelolleen, mutta nyt halusin vain repiä hänen kurkkunsa auki.

-Lopeta, ole kiltti! Crane vaikeroi.

Nappasin molemmat kourani täyteen Cranen hiuksia.

-Kuorin sinulta päänahan! huusin raivoissani.

Samassa kaksi vahvaa kättä tarttui minuun takaapäin, mutta pidin otteeni Cranen hiuksissa ja tämä huusi tuskissaan raahautuessaan mukana.

-Päästä hänet! kuulin ankaran äänen käskevän.

Tuon äänen tunsin, olin kuullut sen ja saman äänen pehmeämpänä joka päivä kohta viiden vuoden ajan. Päästin Cranen irti, hän lysähti kasvoilleen kaiken romun keskelle, ja minä pyörähdin rutistamaan lujasti takanani seisovaa tummaa hahmoa. Painoin naamion peittämät kasvoni vasten hänen vankkaa rintaansa, vasten tuota luodinkestävää pukua.

-Luulin, että olit kuollut, nyyhkäisin.

Kyyneleet saivat vallan, työnsi tieltään silmittömän raivon.

-Shh, hän kuiskasi rauhoittavasti pitäen minua tiukasti lähellään. –Olen tässä, vahingoittumattomana. Varo paljastamasta henkilöllisyyttäni. Olet järkyttynyt, tiedän sen. Puhutaan myöhemmin. Olen kunnossa ja sinun täytyy koota itsesi.

Nyökkäsin ja Batman päästi minut.

Crane makasi vielä raskaasti hengittäen maassa ja Batman käänsi hänet ympäri teräskärkisellä saappaallaan. Crane tuijotti ilmeettömästi meitä, vuoroin minua, vuoroin Batmania, ja hänen nenästään vuoti verta.

-Vangitse tuo! hän osoitti minua vapisevalla sormellaan. –Hän yritti tappaa minut.

-Hän on Robin, kumppanini, Batman vastasi.

-Mi-mitä? Crane kohottautui kyynärpäittensä varaan. –Hän hakkasi minut. Sinä olet hyvis, et ole koskaan satuttanut minua noin.

-Olen Gothamin Tumma Suojelija, Batman sanoi matalalla, karhealla äänellään, joka sai rikolliset pelkäämään (ja minut). –Ja sinulle, Crane, olen pahin painajaisesi!

Tuntui uskomattoman hyvältä seistä hänen rinnallaan. Pyyhkäisin vaivihkaa viimeisen kyyneleeni silmäkulmastani, matkin hänen uhkaavaa asentoaan ja katsoin Craneen, myös palavalla katseella.

-Ennen ehkä olit, Crane pilkkasi.

-Haluatko kuulla, minkälainen ääni syntyy kun nyrkkini kopauttaa kalloasi? Batman kysyi tuoden puristetun nyrkkinsä Cranen kasvojen eteen. –Se on viimeinen ääni, minkä kuulet ennen tajuttomuutta.

-En, Crane vastasi vähätellen, irvisti sitten rumasti ja alkoi murjottaa.

-Miksi räjäytit pankin? Batman kysyi vaativasti.

-En kerro sitä sinulle.

-Joko kerrot nyt tai ripustan sinut nosturiin ja roikotan Gothamjoen yllä niin kauan, että alat puhua.

-Hah! Crane roikkuu nosturissa (engl. Crane=nosturi), minä ilkuin.

-Turpa kiinni! Crane ärähti. –Sinä ansaitsisit päätyä lukkojen taakse siitä mitä teit. Jos mursit nenäni…

-Sinä räjäytit pankin! Batman keskeytti. –Olisit voinut tappaa monia ihmisiä! Puhu!

-Hyvä on, Crane myöntyi lopulta, omaksi parhaakseen. –Arvuuttajan piti pitää sinut loitolla tarpeeksi kauan, että olisin saanut täällä hommat hoidettua. Mutta koska se itkupilli ei saa mitään aikaiseksi, kehuskelee vain hyödyttömillä tiedoillaan, olin näköjään omillani. Halusin rahaa, paljon rahaa, kuormittain rahaa, jotta voisin rakentaa… jotain.

-Jotain? Halusin irvistää hänelle. Miten rikolliset voivat ollakin noin tyhmiä? –Jättikokoisen raketin?

-Ei. Crane mulkaisi minua pahasti.

-Laitteen, jolla höyrystäisit kaikki Gothamin veden hermomyrkyksi?

-Ei, mutta hyvä idea muuten.

-Valtavaa rikollisjärjestöä varten, jotta voisit aivopestä suuren määrän väkeä koplaasi, niin suuren, että sinulla olisi tarpeeksi väkeä ottaa haltuusi koko Gotham?

-Ei, Crane vastasi, mutta alkoi näyttää entistä kiinnostuneemmalta.

-Lopeta ideoidenanto hänelle! Batman vaati. –Vaan mitä, Crane?

-Kuulehan, päästyäni pois Arkhamista, olen asunut käytännössä kadulla.

Crane pyyhkäisi kädellään nenäänsä ja murahti nähdessään veren tahrimat sormensa.

-Sinä et voi käsittää, mitä se tekee minun kaltaiselleni, älykkäälle ihmiselle. Ymmärrän ihmisaivoja paremmin kuin kukaan muu. Haluan rakentaa laboratorion, jossa voin tehdä tutkimuksiani aivojen perimmäisistäkin kolkista, tutkia ihmismielen liikkeitä paremmin kuin koskaan.

-Crane, Batman kuulosti turhautuneelta, -et voi rakentaa laboratoriota testataksesi ihmisiä. Kukaan ei suostuisi vapaaehtoiseksi ja sinä joutuisit sieppaamaan koeihmisiä ja arvaapas, kuka silloin saisi sinut takaisin Arkhamiin?

-Et pelota minua, Batman! Kuulut pehmeään koppiin meidän muiden kanssa. Ja kun minulla on laboratorioni, vangitsen sinut ja tutkin mitä liikkuu Lepakon mielessä. Ja kun olen tehnyt sinusta pakkopaidassa kuolaavan ihmisraunion, teen samoin pikkulintusellesi, Crane tiuskaisi.

Salaman nopeasti Batman ojensi kätensä ja tarttui Pelätintä kurkusta, nostaen tämän ilmaan.

-ET UHKAILE HÄNTÄ! hän murahti kaikista pelottavimmalla äänellään, joka sai minutkin kananlihalle.

-Ja mitä sinä muka aiot tehdä? Cranen ääni kuulosti kimeältä ja hän oli selvästi peloissaan, vaikka yrittikin itse näyttää pelottavalta. –Totta puhuen, Batsy, et uskalla tehdä minulle mitään. Et ole koskaan tehnyt, ja minä aion tehdä mitä haluan, mukaan lukien ihmismielen tutkiminen, ihmisaivojen laittaminen mikroskoopin alle.

Batman ei sanonut hetkeen mitään ja laski sitten Cranen alas.

-Hah! Crane kähisi, hieroen kaulaansa ja yrittäen esittää kovaa. –Tiesin sen. Sinulla on asusi, mutta sen alla on vain ämpärillinen limaisia matoja ja kerjäät vain, että sinut huomataan.

-Vaikka niinkin, Batman otti vyöltään jotain ja nosti nyt kätensä lähelle Cranen kasvoja, -mutta tämä sangollinen matoja kykenee antamaan sinun maistaa omaa lääkettäsi.

-Aiotko räjäyttää jotain? Crane kysyi.

-En, Batman vastasi. –Saat maistiaiset itse kehittämästäsi pelkotoksiinista.

Minä yritin estää häntä, mutta Batman oli jo suihkuttanut jotain Cranen kasvoille. Sen täytyi olla jotain kamalaa, sillä Crane alkoi kirkua ja löi kädet silmilleen.

-Ei! Mene pois, hirviö! hän huusi. –Tulenlieskat lyövät silmistäsi ja joka puolella vilisee hämähäkkejä!

Hyppäsin sivuun ja katselin ympärilleni. Onneksi en nähnyt hämähäkkejä missään, mutta nyt Crane tuijotti minua valtavin, hullunkiiltoisin silmin.

-Hän liitää…Crane osoitti minua vapisevalla sormellaan. –Hän räpyttelee siipiään ja nousee ilmaan kuin lentolisko ja hänen hampaansa… hänen hampaansa…

En liikkunut, mutta katselin lumoutuneena, miten Crane meni yhä enemmän sekaisin. Hän putosi polvilleen Batmanin jalkoihin, kerjäsi ja nyyhkytti ja käyttäytyi muutenkin kuin nelivuotias. Se oli makeinta mitä olin koskaan nähnyt.

Batman otti esiin nuoran ja työnsi Cranen kevyesti maahan. Crane karjui kauhuissaan, mutta Batman sitoi ensin hänen kätensä ja sitten vielä jalat samalla köydellä siistiksi paketiksi. Sitten hän viskasi Cranen olkansa yli ja lähti niine hyvineen kulkemaan romun yli, kohti Lepakkoautoa.

Nyt kun kaikki savu oli hälvennyt, näin minkälainen saalis odotti noutajaansa. Kolme Cranen kätyriä oli sidottu siistiin nippuun, yhdellä köydellä, kaikilla taju kankaalla.

Seurasin Batmania, kuljin hänen takanaan voidakseni tehdä juttuja mitä vain Crane näkisi. Tiedän, ettei se ollut kivaa, mutta nostin hansikkaisiin verhotut käteni ikään kuin kynsiksi, paljastin hampaani ja syöksähdin häntä kohti kuin olisin hirviö, joka aikoi syödä hänet.

Crane sekosi ja alkoi rimpuilla Batmanin olkapäällä.

-Tuo hirviö aikoo syödä minut! hän huusi.

Batman tiukensi otettaan vääntelehtivän rikollisen ympärillä.

-Rauhoitu, Crane! hän käski.

Crane rauhoittuikin hieman, mutta sitten uusin hyökkäykseni. Hän alkoi sätkiä kahta kauheammin ja Batman uhkasi iskeä hänet tajuttomaksi. Ehdin tehdä temppuni vielä kaksi kertaa, mutta toisella kerralla Batman kääntyi ja katsoi minuun pahasti. Minä lopetin pelleilyni, tuntien hieman syyllisyyttä.

-Hän ansaitsi sen, mutisin.

Batman nosti Cranen paremmin olalleen.

-Tule eteeni, äläkä ärsytä minua enää yhtään enempää!

Huokaisin, ja kuljin hänen edessään autolle asti. Tiedän, että Batman on voimakas, mutta Cranea täytyi olla hankala kuljettaa, kun hän taisteli vastaan koko ajan. Mutta kosto oli suloinen; olin ollut hetken peloissani Batmanin puolesta, nyt Crane pelkäsi minua.

Päästyämme kolmen sidotun kätyrin luo, Batman laski Cranen alas ja sitoi joukon jatkoksi.

-Ei, älä jätä minua! Crane kerjäsi. –Älä jätä minua noille hirviöille! hän nyökkäsi päällään kohti omia, tajuttomia kätyreitään. Olisi ollut hauska tietää, minkälaisena Crane näki heidät.

-Et ole yksin, Batman vakuutti. –Poliisit ovat täällä tuossa tuokiossa.

Samalla hetkellä, kun hän sanoi sen, kuului jo lähestyvien sireenien ulvonta. Mistä hän tiesi, että virkavalta oli jo matkalla? Jonain päivänä, toivon, minäkin tulen tietämään mitä tapahtuu, ennen kuin tapahtuu, aivan kuten hän.

-Tarkkailen sinua, Batman sanoi matalalla äänellään. –Olen tämän kaupungin Tumma Ritari, sen suojelija, sen pelastaja, sen kosto. Minulla on silmät kaikkialla. Et voi koskaan paeta minua, niin kauan kuin olet valvonnassani.

Crane huusi edelleen pelosta, mutta Batman jatkoi vielä:

-Toksiinin vaikutus lakkaa pian, mutta siinä tapauksessa, että unohdat, Batman otti pienen, metallisen lepakon ja työnsi sen Cranen takin taskuun, -muista merkki!

-Ota se pois, ota se irti minusta! Crane vaikeroi.

-Lähdetään, Batman sanoi ja lähdimme takaisin Lepakkoautolle Cranen jäädessä huutamaan, ettemme jättäisi häntä yksin. Olin kääntymässä takaisin pelotellakseni häntä vielä, mutta Batman tarttui minua olkapäästä ja työnsi edellään kohti autoa.

Tietenkin, päästyämme autolle, Arvuuttaja oli poissa.

Olen kunnossa!

Kaikesta huolimatta.

Häpeäkseni olen taas laiminlyönyt teitä, Ystävät! Kuten varmaan jo olette panneet merkille, lomailu ei ole oikein mun heiniä; rutiinit menee päin pyllyä, ja tänä kesänä on ollut aika matalapaineista, niin säittein suhteen kuin oma mielialani. Ei siitä kuitenkaan sen enempää, en halua kiusata teitä itsesäälisellä ruikutuksella.

On tässä kesässä ollut huippukohtiakin! Viime sunnuntaina vietettiin nuoremman serkuskatraan ensimmäisiä rippijuhlia. Mulle sellaiset kirkkojuhlat ei oikein sovi nekään. En ole mitenkään hartain ihminen, mutta tällaiset aikamoisella tunnelatauksella ladatut kirkonmenot saa "vesihanat" auki, eikä niitä tahdo saada millään kiinni. Jo käytyäni läpi valitut virret, kostui silmät ensimmäisen kerran; mukana oli mm. oman riparini konfirmaatiolaulu. Onneksi juhlat jatkuivat perinteisellä kahvituksella, meidän Neiti Vanhimman juhlat kun tulevat ilmeisesti olemaan hieman ohjelmallisemmat ja saa olla tippa linssissä kerran jos toisenkin.

En voi olla vielä kerran palaamatta meidän aika hulvattomaan juhannukseen! Viime postauksessa kerroin hieman juhannusaatosta, mutta meidän "perheen" juhannusjuhlintaan kuulu vielä ns. toinen juhannuspäiväkin (ensimmäinen menee kotona huilatessa). Nuorempi, siis alle 18, väki oli omissa oloissa, tiedä mistä keskustellen, mutta meidän... hm, no, aikuisten puheet olivat hieman levottomia. Yksi päivän polttavista puheenaiheista oli mm. järkyttävän typerät tv-ohjelmat, lähinnä sarjat, rasittavine kesäuusintoineen. Olimme pitäneet esimerkiksi Big Brotheria yhtenä suurimpana katsojien älykkyyttä ala-arvioivana sarjana, mutta oli pakko todeta, että sekin on kohdannut voittajansa; Aatami etsii Eevaa ja muut kaiken maailman nakutreffit. Siis Oh My God, mitä shaipaa, skeidaa, kakkaa, suomeksi sanottuna PASKAA! Ja niin kuin isäni humorikkaasti totesi, että jos tällaista pitää tehdä, niin miksei sitten mitään näytetä, vaan "kaikki" pikselöidään. Jos kerran on tarvetta tehdä "alastonkuvaelmia", niin tehdään sitten kunnolla tai ei ollenkaan! Ja tästähän vielä, muutamien viinilasillisten jälkeen, riemu repesi vielä enemmän, kun aloimme naisissa suunnitella saunaan lähtöä. Meidän mökin naapurissa nimittäin asustelee perheensä kanssa mies, mukava kyllä, ja vähän levottomana sieluna on perheineen aika vähän mökillään. Mutta annas olla kun meidän mökin akkaväki valmistautuu saunaan, niin hän kyllä osuu paikalle. (Muistattehan varmaan, että meillä ei saunauinnilla uima-asuja käytetä!) Eikös tämä nytkin oikein asettautunut rantatuoliinsa tablettinsa tai läppärinsä kanssa! Miehet vaan lohdutti, että siitä vaan, jos se katselee, niin kriittiset paikat on pikselöity! Tai jos painetaan uimaan pitkissä kalsareissa sukkahousut hulmuten! Tuo oli hieman sisäpiirin juttua, jota en, ainakaan tällä kertaa, lähde sen enempää avaamaan. Ehkä myöhemmin...
No, naapuri ymmärsi siitä kuitenkin poistua takavasemmalle, ja me pääsimme pulahtamaan veteen niin kuin ennenkin. Tiedä sitten, onko naapurin kiikareissa pikselöintiohjelma päällä...

Puheet senkuin muhevoituivat, kun jostain, ilmeisesti facebookin ihmeellisestä maailmasta löytyi "hassun hauskoja" "juhannusherkkuja". Harmi, Yhdysvaltalaiset lukijani eivät pääse näistä "herkuista" jyvälle, järkyttävän google-kääntäjän tuntien... Tokkopa meidänkään ensi juhannuksen menusta löytyy seuraavia herkkuja:

• Suvisaariston munaa
• Juhannussima teemukissa tai isäni "lempijälkiruokaa"
• hedelmiä kupista

Voi Luoja, kyllä tämä suomen rikas kieli on sitten hupaisaa! (Tai no...)

Mutta se juhannuksesta, kohta aletaan odottaa joulua... mutta sitä ennen mennään kärpäseksi Lepakkoauton kattoon.

Lisää hyviä ilmoja, jookosta joo?

-Hepa-

LEPAKKOAUTOSSA (OSA 2)

-Okei, me lähdemme nyt, Batman päätti lopulta. –Molemmat, autoon!

-Siinä on vain kaksi paikkaa, sanoin yrittäen olla näyttämättä äärimmäistä helpotustani, että olin päässyt pälkähästä, toistaiseksi. Minä saisin arvatenkin selkääni kotona, enkä tietenkään halunnut sitä, mutta ainakaan se ei olisi yhtä nöyryyttävää kuin Arvuuttajan nähden.

-Matkustajan paikka on tarpeeksi iso teille molemmille, Batman sanoi ”ei vastaväitteitä” –äänellään.

Hän oli luultavasti oikeassa. Minä en ollut kovinkaan pitkä ja Arvuuttaja oli todella laiha, ja Lepakkoauton penkit olivat melko suuria.

-Robin ensin.

Batman piti ovea auki. Minä liu’uin penkille, mutta Arvuuttaja alkoi valittaa:

-Entä tämä nuora? Lupaan, etten pakene.

-Hyvä yritys, Batman sanoi kuivasti. –Sisään siitä!

Arvuuttaja könysi viereeni, minä mulkaisin häntä ja hän tuijotti takaisin. Nyt kun hän oli niin lähellä, huomasin, ettei hän ollut paljonkaan minua vanhempi. Hän näytti ennemmin opiskelijalta kuin aikuiselta. Bruce kumartui kiinnittämään turvavyön meidän molempien yli.

-Olisin voinut tehdä sen, mutisin, mutta hän sulki oven sanomatta mitään.

-Siirry! Arvuuttaja sihahti.

-Olen jo hallintalaitteissa kiinni, minä tiuskaisin. –Sinulla on tarpeeksi tilaa.

-Minun käteni on sidottu! hän valitti.

-Kenen vika se sitten on? Sinun piti räjäyttää pankki.

-Minulla oli syyni.

-Joo, sanoin ivallisesti, -se että olet ääliö.

Batman avasi kuskinpuoleisen oven, istui penkille ja lukitsi ovet.

Hän vilkaisi meihin molempiin ja hänen huulensa oli painettu paheksuvaksi viivaksi.

-Voimmeko mennä jo? kysyin. –Minä litistyn tänne ja sitä paitsi hän haisee.

-Enpäs, Arvuuttaja väitti.

Ei hän oikeasti haissutkaan, mitä nyt ehkä vähän ruudilta, mutta minusta oli hauskaa härnätä häntä.

-Etpä! minä nyrpistin nenääni. –Kyllä haiset.

-Sellaista se on Arkhamissa, Arvuuttaja sanoi. –Ne antavat olla siellä suihkussa pari minuuttia ja siitäkin ajasta puolet vesi on kylmää. Ja jos ne luulevat, että aikoo hukuttaa itsensä, ne sitovat metalliseen, reikäiseen pöytään ja suihkuttavat letkulla. Se on kamalaa.

-Et saa sitten toimia kuin hullu ja yrittää hukuttaa itseäsi, sanoin ja aloin jo hieman sääliä häntä.

-Se ei ole minun vikani, Arvuuttaja melkein nyyhkäisi. –En koskaan tiedä, mitä ne laittavat lääkkeisiin.

Batman kääntyi katsomaan häntä.

-Muuttavatko he usein lääkityksiä?

-Eivät ne vain muuta sitä, Arvuuttaja tuhahti. –Joskus ne laittaa jotain ruokaan. Olen 

herännyt joinain aamuina enkä tiedä varmasti, näenkö olemattomia, tanssivia klovneja vai Jokerin kätyreitä. Olen joskus tulla hulluksi siellä.

-Onko tohtori Strange alkanut uudelleen kokeilla lääkkeitä vangeilla?

-Uudestaan? Arvuuttaja naurahti. –Ei hän ole koskaan lopettanutkaan. Suurin osa lääkkeistä, jotka Arkhamiin tulee, kuljetetaan Strangen yksityiseen laboratorioon ja hän muuntelee niitä tai purkaa kapseleista oikeat aineet pois ja laittaa tilalle omia sekoituksiaan. Ennemmin tai myöhemmin me syömme niitä aamulääkkeinä tai niitä kätketään ruokaan tai sitten meille ruiskutetaan suoraan suoneen jotain paskaa.

-Varo kieltäsi! Batman varoitti. –Onko Strange… käyttänyt sinua koekaniinina?

Arvuuttaja nyökkäsi ja nielaisi isosti ennen kuin jatkoi:

-Kaksi kertaa. Olin seota. Se oli pahempaa kuin mikään pelkotoksiini tai muu ja uskokaa minua, olen kokeillut elämäni aikana vaikka mitä. Hän sitoi minut lepositeillä ja pisti ainetta suoraan suoneeni ja tunsin sekoavani. Minä huusin ja kerjäsin, pääni tuntui räjähtävän ja ruumiini oli kuin tulessa, mutta hän vain työnsi minuun lisää myrkkyään ja…

-Nyt riittää! Batman sanoi ja vilkaisi nopeasti minuun. –Tulen huolehtimaan Strangesta myöhemmin.

Hän käänsi Lepakkoauton pois päätieltä, sivutielle, joka vei kohti Arkhamia.

Arvuuttaja niiskahti, ja koska hänen kätensä olivat sidotut, hän yritti kohottaa olkapäätään pyyhkäistäkseen silmiään, onnistumatta.

-Tulen huolehtimaan siitä, että asiat muuttuvat, Edward, Batman lupasi.

Olin aivan unohtanut, että Arvuuttajalla oli oikeakin nimi ja se kuulosti Batmanin käyttämänä oudolta. Tunsin Arvuuttajaa huonosti, mutta ajattelin harmissani, että hän vain yritti saada myötätuntoa Batmanilta. Bruce ei koskaan säälinyt minua, vaikka olin menettänyt vanhempanikin, mutta hän tunsi sääliä tätä lakia rikkovaa rikollista kohtaan. Niin epäreilua!

-Voi, sinua pitäisi tirvaista! murahdin Arvuuttajalle. –Sinä olet syystä Arkhamissa. Olet tehnyt rikoksia ja pahoja asioita. Ja nyt teeskentelet itkeväsi, että me unohtaisimme, että aiheutit räjähdyksen pankin edessä. Sinä vain esität, haluat meidän huomiomme ja tuhlaat aikaamme. Muualla saattaa olla ihmisiä pulassa ja tarvita apuamme.

Lepakkoauto pysähtyi niin äkkinäisesti, että turvavyö painautui kipeästi olkapäähäni. Minä luimistelin, luulin, että Batman alkaisi moittia minua taas, mutta hän loikin pahaenteisen katseensa Arvuuttajaan.

-Okei, Batmanin ääni oli yhtä ankara kuin katseensakin, -kenen tekemisiä sinä peittelet, Arvuuttaja?

-Mitä? Arvuuttaja kiljaisi. –Miksi luulet, että…?

-Sinä peittelet jotakuta, Batman keskeytti hänet. –Sinä yrität yleensä saada minut ansaan jollakin kehittämälläsi arvoituksella ja lopulta joudut vain aina huomaamaan, että voitan sinut ja toimitan takaisin Arkhamiin. Mutta tänä iltana sinulla oli pilariin sidottuja vartijoita ja aitoa dynamiittia, ja odotit ulkona jotakuta, jonka kanssa olet yhteistyössä. Kuka se on?

-Ei kukaan! Arvuuttajan ääni kuulosti ihan tytön ääneltä, niin kimeältä se kuulosti.

-Edward Nigma! Batman katsoi suoraan tuohon kiemurtelevaan rikolliseen. –Sinä kerrot minulle hänen nimensä nyt heti tai teen tästä hyvin epämukavaa sinulle!

-Et sinä tekisi mitään, Arvuuttaja alkoi hätääntyä. –Sinun pitäisi olla tämän kaupungin suojelija. Sinulla on sääntösi.

-Minulla on YKSI sääntö, Batman murahti. –En tapa. Mutta kaikki mikä on alle sen, kuten pieksemisesi tohjoksi, on sallittua. Viimeinen mahdollisuus, Arvuuttaja!

-En tiedä mi-mitään, Arvuuttaja änkytti.

Batman huokaisi raskaasti ja nousi sitten autosta.

-Mitä aiot tehdä? Arvuuttaja huudahti ja hänen äänensä värisi vähän.

Batman avasi matkustajapuoleisen oven ja nojasi kädellään oven karmiin.

-Vedän sinut ulos autosta ja laitan sinut vasten Lepakkoautoa. Sitten otan esiin kepin ja pieksen sinut. Katsotaan, kuinka pitkään voit kestää sitä. Sinä tiedät, että minulla on voimakkaita aseita.

-Et tekisi sitä! Arvuuttaja vaikeroi.

Olisin halunnut nauraa hänen pelolleen, tiesin, että Batman bluffasi. Minä esitin mukana, kutistuin pieneksi penkillä ja näytin niin pelokkaalta kuin kykenin, peloissani siitä, mitä voisi tapahtua, sillä niin oli muka käynyt ennenkin. En uskonut heti, että Arvuuttaja nielisi kaiken, mutta Batmanin ottaessa esiin paksun kepin, näin hänen kalpenevan. Keppi muistutti biljardikeppiä ja kun Batman tanssitti sitä ilmassa, se näytti todella, todella pelottavalta.

-Yritän olla vahingoittamatta munuaisiasi.

Batman tarttui Arvuuttajaan.

-Minä puhun! Arvuuttaja parahti.

Pyöräytin silmiäni, mutta Batman ei päästänyt Arvuuttajaa vielä.

-Nimiä, nyt heti!

-Crane! Se on Crane! Arvuuttaja huohotti peloissaan. –Tiedäthän, Variksenpelätin!

-Hän pääsi ulos Arkhamista kuukausi sitten.

Batman päästi Arvuuttajan.

-Niin, hän tuli käymään luonani vierailulla Arkhamissa, Arvuuttaja sanoi nielaisten. Hänen otsalleen oli kihonnut hiki.

-Hän… hän kertoi minulle, että aikoi ryöstää koplineen rahaa. Minun piti pitää sinut puuhassa sillä välin, kun hän työskenteli toisaalla, ja olisin tehnytkin sen, mutta tuo… tässä kohtaa hän mulkaisi minua... –tuon piti hölistä koko ajan ja sekoittaa ajatukseni.

-Sinä toimit siis harhauttajana, Batman rypisti otsaansa. –Houkutuslintuna sinun piti pitää minut kiireisenä, sillä välin kun Crane teki todellisen työn ja ryösti rahat. Mitä Crane lupasi sinulle? Osuuden?

-Hän lupasi minulle puolet. Minun piti mennä myöhemmin käymään hänen luonaan ja saada osuuteni.

-Ja sinä siis luulet, että hän pitäisi kiinni sopimuksestanne?

-Miksi ei pitäisi? Arvuuttaja kohotti leukaansa. –Olemme ystäviä. Crane ei koskaan huiputtaisi minua.

-Crane möisi vaikka oman äitinsä kahteen kertaan, jos se toimisi hänen edukseen, Batman sanoi. –Heti kun olisit saapunut paikalle, hän olisi antanut sinulle kasvojen täydeltä hermo-kaasuaan ja jättänyt sinut tärisevänä maahan.

-Hän ei olisi ikinä tehnyt niin, Arvuuttaja väitti. –Crane ei ikinä tekisi sitä, ei minulle.

Batman katsoi suoraan häneen, ilmeenkään rävähtämättä. Lopulta Arvuuttaja laski katseensa, tappionsa myöntäen, mutta tietäen, että Batman oli kuin olikin oikeassa.

-Hän petti minut, mokoma runk…

-Edward! Batman karjaisi ja starttasi Lepakkoauton uudelleen. –Varo itseäsi! Täällä on lapsi!

-Hän on tarpeeksi vanha taistelemaan Gothamin pimeillä kaduilla, mutta ei kuulemaan minun kiroilua? Arvuuttaja ihmetteli. –Millainen ohjaaja sinä oikein olet? Älä viitsi, kuka sinä todella olet? Kerro minulle, lupaan, etten kerro heille.

-Kerro keille? Batman kysyi ajaessaan eteenpäin.

-Arkhamin lääkäreille. He haluavat oppia tuntemaan miehen naamion takana. Mutta lupaan, etten kertoisi heille.

-Missä Crane on? Batman kysyi.

-Minä annan sinulle vihjeen, Arvuuttaja virnuili. –Se on paikka, joka on juhlittu, mutta vain kerran tuhannessa vuodessa, vaikka se tarjoaa sinulle mahdollisuuden säästää joka päivä ja…

-Lisää arvoituksia? minä tuhahdin.

Luulen, että olisi ollut parempi olla hiljaa niin kuin tähän asti. Se, että olin auttanut Batmania selvittämään, mitä todella oli tekeillä, olisi varmasti riittänyt päästämään minut kokonaan pälkähästä. Minä en kuitenkaan voinut kestää sitä, että Arvuuttaja oli taas alkanut soittaa suutaan. –Etkö voi koskaan lopettaa? Ei ihme, ettei sinulla ole ystäviä.

Arvuuttaja katsoi minuun murhaavasti ja tönäisi minua olkapäällään.

-Hei! huusin ja tönäisin häntä takaisin.

Tönimme toisiamme noin 10 sekunnin ajan, kunnes Batman löi jalkaani, kovaa.

-Auts! minä kiljahdin ja lopetin tönimisen.

-Ha haa! Arvuuttaja ilkkui. –Katsokaas, kuka sai läimäyksen!

Pamautin kyynärpäälläni hänen litteää vatsaansa ja tönimisemme alkoi uudestaan.

Batman läimäytti minua uudestaan ja samalla vauhdilla myös Arvuuttajaa.

-Auts! Arvuuttajakin parahti. –Miksi sinä minua löit? Minä en ole apurisi.

-Te kaksi alatte käyttäytyä, tai annan kepistä molemmille!

-Lyökö hän sinua? Arvuuttaja katsoi minua kauhuissaan.

-Ei hän oikeastaan lyö minua, hän vain… keskeytin äkisti, hämmentyneenä.

-Ai hän piiskaa sinua?  Arvuuttaja hymähti.

En tiennyt, mihin olisin katsonut, mutta Arvuuttaja painautui penkkiin katkerana.

-Pistää ajattelemaan….

-Mitä? Batman kysyi.

-En halua puhua siitä. Oletko miettinyt arvoitustani?

-Keksin vastauksen heti. Se on Millenium Pankki. Mutta mitä sinä ajattelit?

Arvuuttaja huokaisi hymähtäen:

-Että olet täydellinen isä hänelle ja tämän kaupungin täydellinen suojelija.

-Hän EI ole täydellinen isä, minä tokaisin.

Batman oli vaiti, mutta Arvuuttaja katsoi kysyvästi minuun ja jatkoi:

-Tuleeko hän humalassa kotiin ja hakkaa sinua? Haukkuuko hän sinua heikoksi ja säälittäväksi, koska haluat ennemmin shakkikerhoon kuin pelaamaan jalkapalloa? Aikooko hän potkaista sinut pois kotoa heti kun täytät 18, koska olet kuulemma niin vastenmielinen, ettei hän siedä enää sinua silmissään?

Katsoin häntä ja vilkaisin sitten Batmaniin. Hän ei sanonut vieläkään mitään.

-Jos ei, mielestäni hän on silloin lähes täydellinen isä, mitä koskaan voit saada, Arvuuttaja 

jatkoi. –Joten jos hän läimäyttää sinua muutaman kerran, saat olla iloinen, ettei hän käytä nyrkkejään vain opettaakseen sinulle, miten olla mies.

-Aamen, Batman päätti Arvuuttajan vuodatuksen. –Millenium Pankki on tässä. Palaan niin pian kuin mahdollista.

-Enkö voi tulla mukaan? marisin. –Haluan saada Variksenpelättimen kiikkiin.

-Ja minä haluan iskeä hänen naamansa sementtiin, Arvuuttaja mutisi.

-Liian vaarallista, Batman väitti. –Tuolla tulee olemaan pelkotoksiinia ilmassa ja minulla on vain yksi happinaamari. Etsin hänet yksin. Älkää tapelko poissa ollessani.

-Olet hänen isänsä, et minun, Arvuuttaja tiuskaisi.

-Vielä sanakin ja esitän sinulle isää enemmän kuin koskaan olisit voinut kuvitella!

Batman lähti, sulkien ovet. Katselin, miten hän lähestyi varovasti pankkirakennusta ja samassa näin silmäkulmastani, miten Arvuuttaja oli alkanut kiemurrella kovasti.

-Mitä sinä luulet tekeväsi? kysyin.

-Yritän päästä vapaaksi, tietenkin. En halua mennä takaisin Arkhamiin.

-Sitten sinun on lakattava tekemästä pahoja asioita, totesin, pyöräyttäen silmiäni.

-Onko se muka niin helppoa, olla tekemättä jotain, mistä voi jäädä kiinni? Saako pelkkä ajatus mahdollisesta rangaistuksesta SINUT olemaan tekemättä pahojasi?

Vaikka minä vihasinkin ajatusta, täytyy myöntää, että tuossa oli pointtinsa. Hän oli jopa saada minut sekoilemaan; olisin voinut auttaa häntä pääsemään pakoon, mutta minulla oli vaikeuksia turvavyön kanssa. Arvuuttaja oli alkanut purra nuoraa vapautuakseen siitä. Lopulta hän saikin toista päätä löysennettyä, mutta sain sopivasti turvavyön auki, vedin nuoran takaisin tiukalle ja sujautin löystyneen pään sidoksen alle.

-Anteeksi, virnistin. –Se näytti hieman löystyneen.

-Vannon, että laitan sinut vielä maksamaan tuon, Arvuuttaja murahti.

-Miten vain.

Arvuuttaja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta ja mutisi:

-Mikä kestää? Ei luulisi Batmanilta vievän kauan aikaa Cranen matalaksi lyömiseen ja paikalta häipymiseen.

-Nämä jutut vievät aikaa.

-Niinkö? Arvuuttaja epäili.

-No… en tiedä, myönsin, -mutta niin Batman aina sanoo. Hän haluaa, että toimimme hitaasti ja maltillisesti. Minä haluaisin syöksyä suoraan taisteluun. Hän pakottaa minut harjoittelemaan tuntikausia vain, etten tuntisi niin suurta halua tapella oikeasti.

-Aikuiset, vai mitä? Arvuuttaja huokaisi pudistaen päätään. –Ne ei tee koskaan mitään järkevää.

-Sinäkin olet aikuinen, totesin.

-Hädin tuskin. Ihmiset sanovat, että olen edelleen ihan kuin teini. Kukaan ei kohtele minua kuin aikuista, eikä kukaan arvosta minua Arkhamissa. Ei lääkärit, ei vangit. Olen kaikista viisain siellä, luulisi että he kohtelisivat minua paremmin, mutta aina joku pudottaa minut.

-Elämä on joskus perseestä, myönsin.

-Ainakin sinulla on hänet, Arvuuttaja nyökkäsi siihen suuntaan, mihin Batman oli kadonnut. 

–Jos sinä joudut pulaan, hän tulee pelastamaan sinut. Täytyy olla mukavaa, kun on edes yksi, joka välittää, johon voi luottaa.

-En aio päästää sinua vapaaksi, sanoin hänelle suoraan. –En voi, vaikka haluaisinkin, hän on lukinnut ovet. Tarvittaisiin pommi, että pääsisimme ulos täältä.

Tuskin olin sanonut sen, kun valtava räjähdys valaisi pimeyden. Se oli kymmenen kertaa suurempi, kuin mitä Arvuuttaja oli saanut aikaan dynamiitillaan.

Menetin melkein itsehillintäni. Olin vähällä huutaa Brucen nimeä; jos hän oli räjähdyksessä…

Työnsin Arvuuttajan oveen kiinni ja yletyin painamaan alas painikkeen, jonka Batman oli minulle näyttänyt. Se painike oli tarkoitettu hätätilanteita varten, tilanteita, joissa minun oli PAKKO päästä pois autosta. Kuulin lukkojen aukeavan ja kurotuin Arvuuttajan yli työntääkseni oven auki. Kun sain sen auki, työnsin häntä lujaa. Hän putosi parahtaen ulos jalkakäytävälle. Minä hyppäsin hänen ylitseen, enkä kiinnittänyt huomiota hänen kiukkuiseen huutoonsa, vaan juoksin kohti savuavaa romua.

Minun täytyi, TÄYTYI saada selville, olihan Batman vielä elossa. Ja jos hänelle oli tapahtunut jotain, MITÄ TAHANSA, tappaisin Cranen paljain käsin. Halusin Variksen-pelättimen verta, halusin repiä hänet kappaleiksi ja kuulla hänen anelevan samalla kun tekisin sen.

Minä juoksin, kuulin korvissani oman ääneni, joka huusi Batmania, mutta hiljaa mielessäni huusin Brucea.