Keikkaa, venetsialaisia... ja flunssa!

Derve daas, frendit!

Kyllä, vasta muutama viikko paiskittu kouluhommia ja jo on flunssaa ja vatsatautia liikkeellä! Yksi opettaja tuli edelliseltä viikonlopun vietolta ihan räkäisenä ja itse aloitin aivastelun torstaina. Vielä silloin vitsinä heittelin, että tunnolliset sairastaa viikonloppuna vai millähän sitä estäisi, kunnon viskitömäyksellä kenties. Perjantai-illasta sitten alkoi mennä nokka tukkoon ja huomenna mennään töihin pilleripurkin voimalla!

Mutta olipahan mukava lauantai! Ensin päivällä vein Neiti Vanhimman valmistautumaan kotikaupunkimme venetsialaisesiintymiseen ja ennen esityksiä ehdin vähän shoppailla. Ja hyvin oli muistissa kevään esitykset, sillä tanssitunteja ei ole ollut kuin vasta muutama viikko eli mitään uutta ohjelmaa eivät tytöt olleet ehtineet valmistaa. Jatkoa ajatellen ovat yhden opettajansa johdolla valmistamassa esitystä, jota käyttävät sitten erilaisissa kutsutilaisuuksissa, etteivät joudu tanssimaan kyllästymiseen asti samoja ohjelmia. Entäpäs sitten, jos ovet Grease-musikaaliin avautuu? Koko syksyn joutuisivat ohjelmistoa hiomaan ja kevään esittämään. Siinä ei paljon parane kyllästyä, se meinaan näkyy sitten naamasta. Mielenkiinnolla jään odottamaan kuinka likan käy...

Ja tietysti me, jotka teemme vaikka tikusta asiaa, että saadaan syy juhlia, söimme taas mamman tekemää hyvää mökillä, saunomisen lomassa. Vahingosta ja pari viikonloppua sitten vallinneesta päänsärystä viisastuneena viisastuneena, jätin viinipönikät hyvin pitkälti rauhaan. Oma osansa oli tietysti päälle pukkaavalla nuhalla, mutta, lankoni esimerkkiä noudattaen, pyöräytin punaviinistä ja limonaatista pari sangrialasillista. Illan tummetessa oli kaunista katsella ensin laskevaa aurinkoa, sitten isoa täysikuuta ja rannoilla loimottavia nuotioita ja muita tulia. Pieni "tulitaistelukin" käytiin, kun monilta mökeiltä ammuttiin muutamia raketteja kesän päättymisen kunniaksi. Meilläkin pari paukkua oli ja aina niiden kanssa saa olla varovainen; aina yksi suutari osuu pakettiin ja saimme juosta karkuun maassa pamahtavaa rakettia. Onneksi oli jälleen kerran onni myötä, eikä kenenkään sattunut. Hyvä niin!

Näin siis hyvästelimme lyhyeksi jääneen, mutta paljon uusia muistoja tuoneen kesän. Seuraavaksi jäämme odottamaan Neiti Keskimmäisen 14-vuotissyntymäpäiviä, serkkupoikansa 17-vuotispäiviä, syyslomaa, isäinpäivää ja lopulta se joulukin sieltä tulee, ennemmin kuin uskoisikaan. Ja taas saadaan juhlia! Toivottavasti tekin, rakkaat lukijat, osaatte juhlia aina kun on pienintäkin syytä. Elämä on niin lyhyt ja täynnä, ehkä tylsiäkin, arkipäiviä, että pienestäkin syystä on syytä juhlia. Eikä juhlimisen tarvitse aina olla niin kosteaakaan, pääasia on seura on mieleistä (ja ruoka hyvää!) Poitsu jo pyytelee lukemaan ja nukkumaan, joten pilleri poskeen, että saa joten kuten yönsä nukuttua ja aamulla töihin, jos ei muuten niin silkalla sisulla!

Se olis TERVE! Olkaa te, minäkin taas pian, toivottavasti.

-Hepa-


 Ja muuten, eräällä nuorella miehelläkin on syytä juhlaan Linnunsiivet-luvun lopussa.

LINNUNSIIVET (OSA 3)

Nukuin aika pitkään ja kun nousin sängystä, olin kompastua lattialla lojuviin vaatteisiin: punaiseen paitaan, vihreisiin housuihin, mustiin kenkiin, hansikkaisiin ja naamioon. Mennessäni kylpyhuoneeseen, peilikuvani näytti kauhealta; kasvoni olivat aika kalpeat ja hiukseni olivat pystyssä joka suuntaan. Menin suihkuun, sillä tiesin, että jompikumpi olisi kehottanut minua siihen. Suihkun jälkeen tunsin oloni paljon paremmaksi, pukeuduin ja riensin keittiöön. Keittiössä ei ollut ketään, joten kiipesin keittiötikkaille ja nappasin ylähyllyltä Pop Tarts –laatikon. Revin auki yhden Pop Tarts-parin käärepaperin ja laitoin sisällön leivänpaahtimeen, mutta olin niin nälkäinen, etten malttanut odottaa niiden pomppaamista ulos, vaan avasin toisenkin ja söin heti.

Kun olin syömässä paahdettuja Pop Tartseja, Alfred tuli keittiöön. Tietenkin olin jättänyt käärepaperit tiskipöydälle, hän katsoi minuun tiukasti ja nappasi laatikon pois edestäni.

-Ei enempää sokeria, hän totesi.

-Missä Bruce on? kysyin Alfredilta hänen kaataessaan minulle ison lasillisen kylmää maitoa.

-Hän on työskennellyt alakerrassa jo tunnin. Hän lähetti sellaiset terveiset sinulle, että teet ensin läksyt, sitten menet alas, hänellä on sinulle asiaa.

Tuntui kummalta, ettei hän ollut vihainen minulle. Viime aikoina joku on koko ajan ollut minulle vihainen.

Sain aika nopeasti tehtyä läksyt ja menin sitten etsimään Brucea.

Kun hissi lähti laskeutumaan alas, kuulin rockin soivan Lepakkoluolassa. Musiikki soi kovaa, korvia vihlovasti, ja raskaat rummut saivat Luolan seinät värisemään hieman. Minä virnistin itsekseni; Bruce oli hitsaamassa. Hän laittoi aina rockin soimaan hitsatessaan.

Tosiaan, kun astuin ulos hissistä, näin hänet kumartuneena metallisen pöydän yli hitsaus-maski kasvoillaan, kädessään valtava hitsauspilli, joka sylki sinistä tulta ja kirkkaan keltaisia kipinöitä. Hänellä oli yllään kuluneet farkut, pitkähihainen paita ja nahkaiset suojakäsineet, ja hän liikutti hitsauslaitetta jonkin metallisen kappaleen yli, joka lepäsi pöydällä.

Bruce keskeytti työnsä ja kääntyi minua kohti. Luulen joskus, että Brucella on todellinen superkuulo, en pääse koskaan yllättämään häntä, en edes kovaäänisen rockin soidessa.

-Hei, hän nosti suojamaskinsa ylös. -Saitko nukutuksi kunnolla?

Nyökkäsin, tietämättä mitä olisin tehnyt käsilläni.

-Voisitko auttaa minua ja hakea tuon metallilevyn tuolta? hän osoitti työtilaa luolan takaosassa.

-Tietty, vastasin ja hain hänen tarvitsemansa levyn.

-Ota käsineet tuolta nurkasta. Laita ne käteesi, niin voit auttaa minua. Bruce veti suoja-maskin takaisin alas ja jatkoi hitsaamista.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä oli tekeillä. Bruce oli hyvällä tuulella ja mukava, aivan kuin viime yönä ei olisi tapahtunut mitään. Se tuntui oudolta, mutta en todellakaan halunnut koetella onneani. Mietin, oliko Alfred puhunut hänen kanssaan, ennen kuin heräsin, mutta taaskaan minulla ei ollut rohkeutta kysyä mitään.

Työskentelimme noin tunnin metallilevyjen parissa, Bruce hitsasi minun kääntäessä paksua metallia hänen ohjaamiinsa asentoihin. Olisin halunnut hitsata, mutta koska minulla ei ollut aavistustakaan mitä hän teki, en pyytänyt sitä. Joskus Bruce alkoi tehdä jotain, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä, autan häntä ja yhtäkkiä tajuan, että hän tekee teräväreunaisia batwingejä tai nelisiipisiä batarangeja, jotka pyöriessään voivat leikata jopa metallia tai lasia.

Mutta tällä kertaa minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä hän teki, kun hän väänsi metallia eri muotoihin.

-Mikä siitä tulee? toin lopulta ilmi uteliaisuuteni. –En vieläkään käsitä…

Hän naurahti maskinsa takana.

-Se on yllätys.

-Eikä, Bruce… huokaisin. –Etkö voisi antaa edes pientä vihjettä?

-Okei, hän keskeytti ja nosti jälleen maskin ylös. –Se on jotain, millä lintu kykenee lentämään.

Arvoituksia, miten vihaankaan niitä!

Hän nauroi minun myrtyneelle ilmeelleni.

-Kerron, mitä voit tehdä. Treenaa pari tuntia ja anna minun työskennellä rauhassa. Sen jälkeen kerron sinulle, mitä teen.

-Saanko käyttää trapetsia? kysyin.

-Vain verkon kanssa. En halua kuulla tömähdystä ja nähdä sinua litteänä lättynä lattialla.

Hän pörrötti hiuksiani, laski sitten maskin takaisin alas ja jatkoi työskentelyään.

-Hienoa!

Juoksin alas Lepakkoluolan alemmalle tasolle ja aloin vetää verkkoa paikoilleen. Ennen kuin ehdin tehdä muuta, Bruce laittoi uudelleen musiikin soimaan ja AC/DC miltei räjäytti Luolan. Rakastan sitä, kun Bruce huudattaa rockia stereoista eikä välitä siitä, että jotkut lyriikat ovat kehnoja, niissä on käytetty rumaa kieltä tai muuta. Hän vain jatkoi työskentelyään.

Kiivetessäni trapetsin huipulle asti, ajattelin, miten siistejä olimme. Bruce Wayne ja Dick Grayson – Batman ja Robin. Olimme mahtava parivaljakko, ihan pahuksen viileitä. Rikolliset vihaavat meitä, ja kaikki haluavat olla kuten me.

All Night Long –biisin kaikuessa luolassa minä hyppäsin trapetsin tasanteelta ja liidin ilmassa ennen kuin tartuin trapetsikeinun poikkipuuhun. Keinuin hetken saadakseni tarpeeksi vauhtia, sitten päästin irti ja tein pari volttia ilmassa, ennen kuin tartuin toiseen keinuun. Rakastan akrobatiaa, se muistuttaa minua vanhemmistani ja vaikka kaipaankin heitä, pidän myös Brucen luona asumisesta ja Batmanin apurina olosta. Jonain päivänä tulen yhtä hyväksi rikostentorjujaksi kuin hän, mutta tällä hetkellä elän Batmanin varjossa ja pidän siitä.

Heilahtelin trapetsikeinulta toiselle monta kertaa, ja viimeisellä kerralla päästin keinusta irti ja pudottauduin verkkoon. Bruce katsoi minuun päin varmistaakseen, että olin kunnossa.

-Olen kunnossa, huikkasin, kun hän hiljensi musiikkia. –Joskus on vain hauskaa pudota.

Hän lisäsi stereoihin taas volumia ja jatkoi työtään sanomatta mitään. Miten rakastinkaan häntä tänä aamuna; tänään hän ei valvonut jokaista liikettäni, ei saarnannut ja oli muutenkin hyvin epä-Brucemainen. Miksi hän ei voinut aina olla yhtä viileä?

Kun käteni olivat jo hellänä kaikista akrobaattitempuista, tein etunojapunnerruksia ja vatsalihaksia. Ei suosikkejani, mutta niitä harjoituksia, jotka Bruce halusi minun tekevän. Sitten juoksin kolme mailia juoksumatolla, otin rytmin stereoista pauhaavasta rockista ja juoksin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes jalkojani alkoi särkeä.

Yhtäkkiä musiikki taukosi.

Käännyin Brucea kohti, näin hänen poistaneen hitsausmaskin ja käsineet. Sammutin juoksumaton ja mietin, mitä hän sanoisi.

-Tule, hän sanoi nyökäten päällään siihen luolan kolkkaan, jossa oli työskennellyt. –Nyt näytän sinulle, mitä olen tekemässä.

Kävelin hänen vierellään miettien, mitä se voisi olla. Brucen keksinnöt olivat yleensä upeita, mutta milloinkaan hän ei ollut ollut yhtä salaperäinen kuin nyt.

-Se ei ole vielä täysin valmis, luultavasti ei vielä pariin viikkoon ja Alfred luultavasti kiskoo pääni irti sen vuoksi, mutta… no, sinä tiedät millainen hän on.

Hän vaikutti sillä hetkellä kaikista säännöistä piittaamattomalta ja ajattelinkin, oliko Bruce ollut sellainen teininä; holtiton, peloton, todellinen pahis. 

-Mitä pidät? Hän osoitti paikkaan, jossa hänen uusi keksintönsä seisoi.

Se jokin oli käsittelemätöntä metallia, siinä oli kaksi pyörän paikkaa ja se näytti ikään kuin…

-Moottoripyörä? arvelin. –Onko se… oletko rakentamassa uutta Batpodia?

-Se tulee olemaan vähän niin kuin Batpod, mutta vielä enemmän se tulee olemaan moottoripyörä.

-Näyttää vähän pieneltä sinulle. Batpod on paljon isompi, totesin.

-Joo, hän hymyili, häntä näytti huvittavan jokin, mitä en tajunnut. –Se tulee olemaan mustaksi maalattu, mutta siinä tulee olemaan myös vihreää ja punaista.

-Häh? räpyttelin silmiäni.

-Mitä luulet? hän lopulta sanoi hymyillen. –Onko Robin valmis ajamaan tällaisella?

-Minä? Silmäni olivat varmasti lautasen kokoiset hämmästyksestä.

-Kyllä, se on sinulle. Tällä voit ajaa Lepakkoauton rinnalla. Luuletko, että olet valmis ajamaan omaa moottoripyörää?

Niin se alkoi Ziuh! ja Wiuh!

Balettia... steppiä... nykytanssia... jazzia... streetiä... uutena showdancea... teatteri-ilmaisukoulua... äitin taksi menee Ziuh ja Wiuh!

Ja vielä pitäisi jaksaa töitäkin tehdä! Täytyy sanoa, että kyllä harrastaminen (lasten) haittaa työntekoa, eikä iltaisin tarvitse unta paljonkaan houkutella. Mutta näillä mennään!

Kesän, ainakin loman, viimeiset viikonloput olivat täynnä touhua, toimintaa ja ensimmäisen kerran tuli valvottua myös teinin ollessa MYÖHÄÄN kavereiden kanssa "ulkona". Kello 4.20 tuli viesti puhelimeen: "Kotona." Arvatkaa vaan keskusteltiinko "hieman" kotiintuloajoista. Mutta tärkeintähän oli, että tuli kotiin hengissä ja kokonaisena.

Näin juuri saunan raikkaana on mukava muistella muitakin kesän saunoilijoita. Yhdet heistä tärkeimmistä tuli aina Ranskasta asti, jossa asustelee suomalais-ranskalainen pariskunta, jotka olemme tunteneet... hm, ei taida ihan kaksikymmentä vuotta riittää. Kiitos sisareni osittain mönkään menneen au pair -reissun. Ja kiitos myös rakkaan äitini, taas söimme niin että ähky oli lähellä, vaikka emme "merihedelmiä" syöneetkään. Siis äyriäisiä, jotka Suomi-Ranska -keskustelussa kääntyi "merihedelmiksi".

Hauskaa riitti myös meidän lasten serkun lausahduksesta, joka oli jatkoa siihen, miten hän huokaisi, että hänellä on koulua jäljellä enää puoli vuotta ja mikä hänen äitinsä nimikkeeksi tulee, kun hänestä joskus isoäiti tulee. Puheet olivat tainneet kääntyä jo muihin juttuihin, kun serkku vielä lohkaisi isoon ääneen: "Ja isistä tulee PAPPA!" Juu, onnea vaan serkulle, ei mikään ihme, että hän mainitsi, että kouluakaan ei ole enää kuin puoli vuotta jäljellä. No ei vaiskaan, serkku kirjoittaa ylioppilaaksi vuoden lopussa ja sitten kutsuu armeijan harmaat! Kova mimmi!

Mutta: Ei kaikki mökkielämässä ole niin kauhean hauskaa. Parilla mökkinaapurillamme on koira, pikkuräksy. Toinen on/oli onneksi vain mökkinaapurin vieraiden, mutta siinä oli yksi vierailu liikaa. Kyllä siinä mökkirauha on tuhottu, kun sellainen pikkuräksy haukkuu ja vinkuu 24/7. Onhan meilläkin koira, mutta auta armias, jos sen olisi antanut haukkua siihen malliin aina ja koko ajan, olis ollut kirveellä töitä jo ajat sitten. Kyllä meidänkin hauveli haukkuu, vähän ja uskoo, kun sille sanoo HILJAA! Mutta nämä naapurit: eväkään ei heilahda, vaikka me naapurissa puhuimme asiasta kovaan ääneen ja taisi joku huutakin HILJAA! Isäni sanoi fiksusti, että kyllä sen ymmärtää, että koira haukkuu joskus ja hetken, mutta ei koko ajan. Jos rakille ei saa kirjaimellisesti työnnettyä luuta kurkkuun (eihän se silloin hauku, kun on muuta tekemistä) tai omistajat eivät viitsi opettaa tai edes hommata edullista haukunestopantaa, jättäköön koirankin hankkimatta. Tai ymmärtää olemaan tulematta MEIDÄN NAAPURIIN. Ja jos se ei lopu, grillataan meidän puolella paritkin "grillitassut". No, vitsi vitsinä ja totta toinen puoli.

Pisteeksi ii:n päälle tapasimme kahden kotikylän ala-asteaikaisen Ystävän kanssa joka vuotisella meetingillä, tällä kertaa puistopikniköiden. Ei olisi kannattanut. Ainakaan nauttia auringonpaisteessa yhtä puistopussillista valkoviiniä. Kuviakin tuosta reissusta olisi ollut ilmoille laittaa, mutta ainakin tällä hetkellä tietokoneen piuhat on teillä tietymättömillä (siis nuoriso-osastolla yläkerrassa), mutta nyt ei kykene niitä hakemaan.

Noin semmoista kuului meikäläisen kesäloman loppuun. Katsotaan sitten, miten arjesta selvitään, kun vauhtiin päästään!

-Hepa-

Kurkataan vielä Waynen kartanon arkeen. Onkohan Dickie-boy taas, omien sanojensa mukaan, pulassa?

LINNUNSIIVET (OSA 2)

Vihasin Brucea juuri silloin, vihasin kaikkea hänessä; häntä ja hänen huutoaan ja vaatimuksiaan ja hänen tapaansa saada ihmiset kohtaamaan heidän ongelmansa ilman, että piilotti ne, niin kuin kaikkien pitäisi tehdä. Kuka tahansa muu olisi odottanut aamuun ja vasta silloin istuttanut meidät kaikki alas ja asiat olisi selvitetty rauhallisesti. Mutta ei, luonnonoikku-Batman sai jokaisen tuntemaan itsensä luonnonoikuksi.

-Minä… sanoin, että sinä… sinä… Vilkaisin Brucea. Hän katsoi suoraan minuun, raivoissaan, hänen katseensa oli kova kuin rauta. -…et pidä minusta, tunnustin, luoden katseeni lattiaan.

-Anteeksi? Alfred kysyi, mutta sävy oli hämmentynyt, ei vihainen.

-Hän sanoi, ettet pidä hänestä, Bruce vahvisti ja kaivoi sormensa syvemmälle olkapäähäni, saaden minut melkein parahtamaan.

-Kuulin, kun puhuitte alakerrassa, selitin, kun Alfred ei sanonut mitään. –Kuulin, kun sanoit, että minusta oli vain harmia, mulkaisin Brucea. –Ja sitten Al sanoi, että oli kysynyt sinulta, halusitko varmasti pitää minut luonasi ja että hän ei pitänyt minusta.

-Hän ei missään vaiheessa sanonut niin, Bruce väitti. –Minä puhuin hänen kanssaan ja TIEDÄN, ettei hän sanonut niin.

-Sanoipas, minä väitin, -kuulin hänen sanovan niin.

-Muistan sen keskustelun, Alfred sanoi nyökäten hitaasti. –Se oli sen jälkeen, kun olitte puhuneet… hm… kukista ja mehiläisistä. Muistutin Bruce-herraa siitä, mitä sanoin hänelle, kun tulit, Dick-herra. Bruce-herra muisti mistä puhuimme silloin, joten en toistanut sitä. Pitäisikö minun sanoa se teille nyt, Dick-herra?

-Ei, minä kielsin, ennen kuin sain hillittyä itseni.

-Kerro hänelle, Bruce käski.

-Kun tulit, olit vanhempiesi kuolemaa sureva lapsi ja Bruce-herra halusi pitää sinut luonamme. Toisen päivän iltana pyysin Bruce-herraa istumaan ja kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavana. Muistutin häntä siitä, että hän oli valinnut elämän rikollisuuden torjujana. Hän oli Batmanin lisäksi Bruce Wayne, yksi Gothamin hallitsevimmista yritys-johtajista, jolla oli vastuunsa liiketoiminnastaan ja osakeyhtiöstään. Kysyin häneltä, ajatteliko hän pystyvänsä lisäämään elämäänsä huoltajan roolin. Sanoin hänelle kursailematta, että en olisi enää vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja että hänen olisi täytettävä tehtävänsä huoltajanasi. Jos hän milloin tahansa alkaisi tuntea ylivoimaisia paineita kaikista rooleistaan, hänen täytyisi valita, luopuisiko Batmanista vai Wayne Enterprisesta, mutta hän ei voisi koskaan laiminlyödä suojattiaan. Sinä tulisit aina olemaan etusijalla.

Minä en kyennyt sanomaan mitään, pystyin vain tuijottamaan häntä.

-Sanoin Bruce-herralle, että hänen tulisi oppia vanhemman rooli askel askeleelta ja kun sen aloitti, sitä ei voinut lopettaa. Pyysin häntä ajattelemaan pitkään ja hartaasti, oliko hän varmasti valmis isäksi, sillä kun hän sen lopullisesti päättäisi, en koskaan sallisi hänen peruvan päätöstään. Kun hän oli päättänyt, että jäät, jouduin vain kerran sen illan jälkeen muistuttamaan häntä velvollisuudestaan.

Huomasin, että olin ymmärtänyt kuulemani aivan väärin.

-Olen pahoillani, sanoin kiireesti. –Olen pahoillani, että luulin sinun vihaavan minua. On vain niin että… tiedän, että mokaan joskus ja huolestutan sinut ja saan sinut sekapäiseksi ja…

-Sinä et ole vielä kolmeatoistakaan, Alfred keskeytti hymyillen. –Minulla riittää kyllä kärsivällisyyttä sinulle niin kuin riitti Bruce-herrallekin. Olet hyvin merkittävä nuori mies ja olen kiittänyt Luojaani joka ikinen päivä siitä, että Bruce-herra päätti antaa sinun jäädä. En voi kuvitella Waynen kartanoa ilman sinua.

Hymyilin hänelle, tunsin itseni onnelliseksi ja sisälläni oli lämmin olo. Alfred piti minusta, hän halusi minun olevan siellä. Minusta ei koskaan ollut tuntunut paremmalta. Käännyin katsomaan Brucea. Tuntisiko hän saman lämmön ja kodikkuuden?

-Sinä epäilit Alfredia! Bruce karjui minulle. –Kaiken jälkeen mitä hän on tehnyt eteesi, kaikkien uhrauksiensa jälkeen! Olet ollut pahantuulinen ja oikullinen, ja vain koska et ole ymmärtänyt mitä hän sanoi, koska olit salakuunnellut keskusteluamme!

-Mutta minä…

-Et koskaan enää epäile Alfredia! Brucen ääni koveni vielä lisää. –Voit vihata minua, mököttää ja murjottaa, olla minulle niin kiukkuinen kuin haluat, mutta et koskaan, koskaan enää epäile Alfredia, kuuletko? Et koskaan!

Ennen kuin ehdin vastustella, Bruce kiskoi minut huoneen poikki yksinäiselle tuolille Alfredin siistissä huoneessa. Bruce istuutui ja kiskaisi minut poikittain syliinsä.

-Minä opetan sinut olemaan ajattelematta pahasti niistä, jotka ovat tehneet niin paljon eteesi! Bruce ärähti. Tunsin hänen kohottavan kätensä korkealle valmiina läimäyttämään minua ja minä uikutin pelosta:

-Bruce… ei… älä…

-Minä piiskaan sinusta tuon pahantuulisuuden pois, vaikka se olisi viimeinen tekoni! Sinä alat ryhdistäytyä, Richard, tai Luoja auttakoon, minä…

-Bruce-herra!  Alfred keskeytti hänet painokkaasti.

Minä käänsin katseeni häneen ja tunsin Brucen jähmettyvän.

-Laske hänet alas! Alfred vaati.

-Mitä? Bruce ihmetteli.

-Kello käy kolmea, Alfredin ääni oli teräksinen ja vastustelematon. –Valvoin yhteen saakka odottaen, että tarvitsisitte apuani. Olemme kaikki väsyneitä ja ärtyneitä ja tarvitsemme unta. Laske Dick-herra alas, lähdette molemmat huoneestani ja menette nukkumaan.

-Mutta Alfred… Bruce aloitti, mutta Alfred astui luoksemme.

-Anna hänen nousta! En voi uskoa, että sinä tulet keskeyttämään kaipaamani unen tunkeutumalla tänne ja järkytät lasta enemmän kuin on tarpeen. Herra Waynen ja Batmanin yöelämän välillä meillä on tuskin aikaa nukkua kunnon yöunia.

Alfred tarttui minuun ja nosti minut jaloilleni. Vilkaisin hermostuneesti toisesta toiseen. Alfred ei ollut koskaan uhmannut Brucea, ei ainakaan niin, että olisin nähnyt. Kykenikö Alfred uhmaamaan Brucea? Alfred tavallaan työskenteli Brucelle, mutta ajatteliko Bruce siten kuin ajattelin hänen ajattelevan?

-Hänet on pantava kuriin, Bruce osoitti minua. –Hän tarvitsee läksytyksen muuttamaan asennettaan.

-Sitten laitat hänet kotiarestiin.

-Hän on jo arestissa, Bruce murisi. –Olen evännyt häneltä videopelit, television ja tietokoneen, olen piiskannut hänet kahdesti. Mitä muuta voin tehdä?

-Voit oppia, ettet kykene hallitsemaan kaikkea.

Alfred työnsi Brucen tuolilta ja alkoi hätistää meitä ovelle.

-Batmanin oli tarkoitus olla symboli, innostaa ihmisiä hyvään, ei tyrannisoimaan teinejä.

-Tiedän, että olen oikeassa, Bruce vastusti Alfredin työntäessä meitä käytävään. –Hänellä ei ole kontrollia.

-Teillä kummallakaan ei ole kontrollia! Alfred tiuskaisi. –Ei riitä, että olen kokki ja puhdistan ja pesen ja ajan ja hoidan lääkärinä teidän vammojanne ja ohjaan teitä teidän tehtävässänne, nyt minä toimin teidän neuvonantajananne ja vielä keskellä yötä!

Hän pysähtyi Brucen huoneen oven edessä ja osoitti avointa ovea.

-Riisu tuo naurettava puku ja mene nukkumaan!

-Mutta minun pitää ensin ajaa koneelta Lepakkoauton tiedot ja sitten…

-Bruce-herra! Alfred oli järkkymätön.

-Tämä ei jää tähän, Bruce lupasi minulle ankarin ilmein ennen kuin meni huoneeseensa ja sulki oven.

-Kiitos, sanoin Alfredille.

-Älä vielä kiitä minua, Alfred sanoi rypistäen otsaansa. –Olen samaa mieltä Bruce-herran kanssa; olet ollut viime aikoina röyhkeä ja sinulla on muutenkin ollut väärä asenne asioihin. Saatat olla lähestymässä teini-ikää, mutta ei se ole mikään syy saada kaikkien elämä kurjaksi. Joten mieti, miten voit muuttaa itseäsi parantaaksesi tilanteen. Nyt menet oitis nukkumaan. Ja herran tähden, ota pois tuo maski!

Riisuin naamioni, jonka olemassaolon olin aivan unohtanut. Alfred työnsi nyt vuorostaan minut huoneeseeni. Hän odotti kärsivällisesti, että vaihdoin pukuni pyjamaan ja päästyäni vuoteeseeni, hän peitteli minut vetäen peiton leukaani asti.

-Hän oli vihainen, koska olin juonut niin paljon kahvia, sanoin pienellä äänellä. –Te molemmat annoitte minulle mukillisen.

-Vai niin, mutta en usko että se oli ainoa syy, miksi hän menetti malttinsa. Käy nukkumaan, Alfred vaati. –äläkä vaivaa Brucea aamulla ainakaan ennen kymmentä.

Hän meni ovelle ja sammutti valon. Hän pysähtyi vielä ovella ja sanoi:

-Ja riippumatta siitä, mitä joku sanoo, sinusta ei ole puoliksikaan niin paljon vaivaa kuin Bruce-herrasta sinun iässäsi. Ei lähellekään.

-Niinkö? minä ihmettelin ja katsoin häneen uteliaasti.

-Ainakin otat rangaistukset tyynemmin. Hän ulvoi aina, vaikka vain katsoin häneen nuhtelevasti ja muistutti, että oli jäänyt ilman vanhempiaan. Kun ensimmäisen kerran määräsin hänet kotiarestiin, hän huusi, etteivät vanhempansa olleet koskaan määränneet häntä arestiin, ja tästä suuttuneena hän meni ja hajotti melkein kaikki posliiniastiat ruokasalista. Aika hankala tapaus. Hyvää yötä, nuori herra.

-Hyvää yötä, Alfred. Minä hymyilin hänelle ja käperryin mukavaan asentoon vuoteellani.

Jäätyäni yksin pimeään, karistin pois uneliaisuuden, kootakseni ajatukseni yhteen. Alfred ei ollut vihainen minulle, ja hän oli todella estänyt Brucea rankaisemasta minua. Se oli varmasti maailmanennätys tai jotain; joku esti Bruce Waynea tekemästä sitä, mitä hän aikoi. En mielestäni ansaitse tulla piiskatuksi, mutta yleensä en voi valita. En koskaan ollut odottanut Alfredin estävän Brucea tai tekevän muuta kuin korkeintaan seisovan vieressä ja seuraavan kuinka minä kärsin kivusta ja nöyryytyksestä.

Rakastin Alfredia. En ollut sillä hetkellä ihan varma Brucesta, mutta kai hänelläkin oli hyvät hetkensä, luulen.

Ennen kuin nukahdin, viimeinen ajatukseni oli, että minulla oli sekä Alfred että Bruce, jotka välittivät minusta samalla, kun tyhmä Arvuuttaja oli aivan yksin Arkhamissa.

Vähiin käy ennen kuin loppuu...

..nimittäin kesäloma! Ensi viikolla on taas aika palata sorvin ääreen ja toisaalta, mikäs sen mukavampaa!

Pitkä kesäloma on ollut kovin vaihtelevaista, jos säätä ei lasketa. Hellepäiviä tasan 1 ja muutenkin vain pari hieman muuten lämpimämpää päivää. Onneksi eilen (5.8) oli ihan mukiinmenevä ilma. Oli nimittäin niin, että olin jäänyt (ah! ihanaa) pariksi päiväksi perheettömäksi, kun pesue ja Ukkeli lähtivät käymään anopin mökillä. Ja kyllä, on ihanaa, kun on koko kesän kuunnellut kahta ilmoihin pitkästynyttä teinityttöä ja yhtä juuri koulutiensä alkavaa poikaa ja saa ykskaks olla ihan yksin ajatustensa kanssa. Ei se varmaankaan herkkua pitemmän päälle olisi, mutta muutama päivä, oi, oi... Nannaa! Ihan yksin ei kuitenkaan tullut oltua, sillä eilen kaipasin jo vähän kavereita ympärilleni ja niin istuimme yhden sellaisen kanssa kaupungimme yhden parhaimman kahvilan kesäterassilla cappuccinolla ja korvapuustilla. Olisi siinä yksi huurteinen siiderikin mennyt, mutta paremman puutteessa meni italialainen mansikkajäätelökin.

Ja tulihan nautittua, sitten vähän myöhemmin, se huurteinen siiderikin kesäteatterin terassilla, kun pari kamua liittyi joukkoomme ja menimme katsomaan kotikaupunkimme, tällä kertaa todella loistavaa, kesäteatteria. Kotiin palattuani oli "arki" jo alkanut, kotiväki saapunut ja tuttu teiniangsti valloillaan. Onneksi koulu kohta alkaa, totean ties kuinka monetta kertaa.

Oppii sitä ihminen "vanhanakin"! Ei aina niin tärkeää tai muuten hyödyllistä, mutta pari uutta, mieleenpainuvaa termiä on vastaan tullut. Tiedättekö, miksi kutsutaan mustikkametsässä olevia, täysin koskemattomia mustikkavarpuja? Tai no, turha niitä on millään kutsua, eivät ne itsestään ämpäriin hyppää vaan ankara selkäkipu alkaa jo siinä vaiheessa, kun marjametsään pitäisi lähteä. Sisareni sen kuitenkin keksi, kun äitimme mustikkametsässä huuteli hänelle, että tulisi katsomaan, hänen luonaan oli aivan koskemattomia varpuja. Sisareni oli huudellut takaisin: "Ai, impivarpuja!" Eli tiedätte sitten tästä lähtien, että koskemattomat mustikanvarvut ovat Impivarpuja.
Toisen uuden termin opin Ukkelin veljeltä, kun he syntymäpäiväjuhliltaan kävivät katsomassa vähän uudistunutta pihaamme ja Ukkelin itsensä suunnittelemaansa ja kyhäämäänsä kukkapenkkiä. "Ai, täällä on tehty oikein ulostussuunnitelma!" Mutta niinhän sen täytyy olla; jos sisätiloihin tehdään sisustussuunnitelma, niin eikö ole loogista, että ulos tehdään ulostussuunnitelma? No joo...

Tällä kertaa koitin taas saada mukaan muutaman kuvankin silmienne iloksi.

Ja mikähän kuvasta puuttuu? Ihana, huurteisen kyllä siideri, tietysti. Eikä vielä näy kaveriakaan, saati italialaista mansikkajäätelöä. Molemmat saapuivat kyllä.

Ei se aina onnistu! Tässä valikoima pienen kesäteatteriseurueemme crockseja ja minun... hm... nahkarotsi... ei, taitaa olla olkalaukku/käsilaukku/reppuani. "Liipasinsormi" on joskus vähän liian herkkä...

Palatakseni vielä viime postaukseeni, näin upea, luonnonmuovaama alttaritaulu oli Neiti Vanhimman rippileirin leirikirkossa.

Ennen kuin Batman-tarina jatkuu luvulla Linnunsiivet, minun on pakko vielä kertoa Suuresta Löydöstä, jonka tein joitain päiviä sitten. Lähdettyämme silloinkin ystäväni ja minun kantakahvilasta, aloin miettiä, jospa palaisimme sittenkin vielä kahvilan vieressä olevaan kirja-antikvariaattiin, jonka tiesin vaihtaneen omistajaa. Vanhan omistajan aikaan liike oli sekainen ja siellä oli paikoitellen jopa vaikea liikkua, mutta nyt oli toinen ääni kellossa. Ja kuin magneetin vetämänä minua kutsui luokseen sarjakuvalehtihyllyt, joista jo pian loistikin, ensimmäisenä, yksi jo omistamani Teräsmies-Batman -spesiaali, jonka kannessa irvaili, kukas muu kuin Jokeri. Pian näin myös IHANAN paljon Batman kirjoja, joista hetken, tarkan ja haikean valinnan jälkeen, lähti kaksi mukaani. Kassalla aukaisin, liekö onneksi vai epäonnekseni suuni ja kerroin, että olin kyseiseen aiheeseen ollut hurahtanut jo 30 vuotta sitten. Myyjä totesi siihen, että katsopas mikä tuossa seinällä on? Ja minun pääni alkoi pyöriä kuin vieterin päässä ja sitten näin SEN! Olin luullut, että ainoa Aarteeni tulisi olemaan yksi tietty Batman-sarja, jonka olin ostanut juuri tuosta samasta paikasta, edellisen omistajan aikaan, pilkkahintaan. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa, mikä aarre sijaitsee paraatipaikalla kaikkien lehtien ja kirjojen jatkeena.

Kyllä! Ensimmäinen Suomessa ilmestynyt Batman! Hyväkuntoisena ja siististi muovitettuna! Ikäväkseni en koskaan voi sitä itse avata, mutta kannesta päätellen minulta löytyy kyseinen sarja jostain kokoelmasta. Ja nyt täytyy tehdä tunnustus: en pidä muutenkaan tuon ajan Batman-lehtiä niinä PARHAINA. Maku nähkääs paranee tässäkin asiassa mitä vanhemmaksi tulee.

Ja nyt Linnunsiipien pariin!

Tavataan taas!

Teidän (Aarteen)metsästäjättärenne

-Hepa-

LINNUNSIIVET (osa 1)

Kun vihdoin saavuimme Lepakkoluolaan, kömmin ulos autosta. Batman nykäisi pois naamionsa ja hänen hiuksensa olivat hikiset, niin kuin aina oltuaan maskin alla.

Minä siirsin painoa jalalta toiselle, olin yhtäkkiä tietoinen kaikesta juomastani kahvista.

-Mitä nyt? Bruce kysyi moittivasti.

-Minun pitää mennä… selitin.

-Kolmekymmentä sekuntia, Bruce sanoi osoittaen Lepakkoluolan kylpyhuonetta kohti. –Kaksikymmentä yhdeksän…

Ryntäsin vessaan ja palasin numero kolmosen kohdalla. Tunsin oloni vähän paremmaksi, mutta samaa ei voinut sanoa Brucesta. Hän puristi kätensä, oikein kaivoi sormet kipeästi, olkapäähäni.

-Mennään! hän määräsi.

-Minne…? kysyin hermostuneesti.

-Laittamaan sinut ojennukseen, Bruce ärähti.

Hän piti koko ajan kiinni minusta, noustessamme hissillä ylös Luolasta ja marssittaessa minut ylös portaita. Kuulin hänen kovan, vihaisen hengityksensä ja toivoin, että kaiken saisi pyyhkäistyä pois. Jonain päivänä oppisin tavan, millä rauhoittaa Bruce, kun hän suuttui minulle, mutta siihen asti jouduin raahatuksi ympäri kartanoa ja syytetyksi kaikesta.

Kuljimme Alfredin huoneen suljetulle ovelle asti. Bruce hakkasi ovea ja huusi:

-Alfred!

Hetken hiljaisuuden jälkeen Alfred vastasi:

-Sinäkö, Bruce-herra?

-Kyllä, voinko tulla sisään?

Ovi vedettiin auki ja ovella seisoi hyvin huolestuneen näköinen Alfred pyjamassaan, aamutakissaan ja tohveleissaan.

-Mikä hätänä, sir? Oletko loukkaantunut? Entä, Dick-herra, onko hän kunnossa?

-Olemme kunnossa, Bruce vastasi. –Dick kertoi minulle jotain hyvin mielenkiintoista. Kerro hänelle, mitä kerroit minulle!

Minä välttelin Alfredin katsetta, yritin kääntyä takaisin, mutta Bruce työnsi minua eteenpäin ja vaati:

-Kerro hänelle!

Vihasin Brucea juuri silloin, vihasin kaikkea hänessä; häntä ja hänen huutoaan ja vaatimuksiaan ja hänen tapaansa saada ihmiset kohtaamaan heidän ongelmansa ilman, että piilotti ne, niin kuin kaikkien pitäisi tehdä. Kuka tahansa muu olisi odottanut aamuun ja vasta silloin istuttanut meidät kaikki alas ja asiat olisi selvitetty rauhallisesti. Mutta ei, luonnonoikku-Batman sai jokaisen tuntemaan itsensä luonnonoikuksi.

-Minä… sanoin, että sinä… sinä… Vilkaisin Brucea. Hän katsoi suoraan minuun, raivoissaan, hänen katseensa oli kova kuin rauta. -…et pidä minusta, tunnustin, luoden katseeni lattiaan.

-Anteeksi? Alfred kysyi, mutta sävy oli hämmentynyt, ei vihainen.

-Hän sanoi, ettet pidä hänestä, Bruce vahvisti ja kaivoi sormensa syvemmälle olkapäähäni, saaden minut melkein parahtamaan.

-Kuulin, kun puhuitte alakerrassa, selitin, kun Alfred ei sanonut mitään. –Kuulin, kun sanoit, että minusta oli vain harmia, mulkaisin Brucea. –Ja sitten Al sanoi, että oli kysynyt sinulta, halusitko varmasti pitää minut luonasi ja että hän ei pitänyt minusta.

-Hän ei missään vaiheessa sanonut niin, Bruce väitti. –Minä puhuin hänen kanssaan ja TIEDÄN, ettei hän sanonut niin.

-Sanoipas, minä väitin, -kuulin hänen sanovan niin.

-Muistan sen keskustelun, Alfred sanoi nyökäten hitaasti. –Se oli sen jälkeen, kun olitte puhuneet… hm… kukista ja mehiläisistä. Muistutin Bruce-herraa siitä, mitä sanoin hänelle, kun tulit, Dick-herra. Bruce-herra muisti mistä puhuimme silloin, joten en toistanut sitä. Pitäisikö minun sanoa se teille nyt, Dick-herra?

-Ei, minä kielsin, ennen kuin sain hillittyä itseni.

-Kerro hänelle! Bruce käski.