Keikkaa, venetsialaisia... ja flunssa!

Derve daas, frendit!

Kyllä, vasta muutama viikko paiskittu kouluhommia ja jo on flunssaa ja vatsatautia liikkeellä! Yksi opettaja tuli edelliseltä viikonlopun vietolta ihan räkäisenä ja itse aloitin aivastelun torstaina. Vielä silloin vitsinä heittelin, että tunnolliset sairastaa viikonloppuna vai millähän sitä estäisi, kunnon viskitömäyksellä kenties. Perjantai-illasta sitten alkoi mennä nokka tukkoon ja huomenna mennään töihin pilleripurkin voimalla!

Mutta olipahan mukava lauantai! Ensin päivällä vein Neiti Vanhimman valmistautumaan kotikaupunkimme venetsialaisesiintymiseen ja ennen esityksiä ehdin vähän shoppailla. Ja hyvin oli muistissa kevään esitykset, sillä tanssitunteja ei ole ollut kuin vasta muutama viikko eli mitään uutta ohjelmaa eivät tytöt olleet ehtineet valmistaa. Jatkoa ajatellen ovat yhden opettajansa johdolla valmistamassa esitystä, jota käyttävät sitten erilaisissa kutsutilaisuuksissa, etteivät joudu tanssimaan kyllästymiseen asti samoja ohjelmia. Entäpäs sitten, jos ovet Grease-musikaaliin avautuu? Koko syksyn joutuisivat ohjelmistoa hiomaan ja kevään esittämään. Siinä ei paljon parane kyllästyä, se meinaan näkyy sitten naamasta. Mielenkiinnolla jään odottamaan kuinka likan käy...

Ja tietysti me, jotka teemme vaikka tikusta asiaa, että saadaan syy juhlia, söimme taas mamman tekemää hyvää mökillä, saunomisen lomassa. Vahingosta ja pari viikonloppua sitten vallinneesta päänsärystä viisastuneena viisastuneena, jätin viinipönikät hyvin pitkälti rauhaan. Oma osansa oli tietysti päälle pukkaavalla nuhalla, mutta, lankoni esimerkkiä noudattaen, pyöräytin punaviinistä ja limonaatista pari sangrialasillista. Illan tummetessa oli kaunista katsella ensin laskevaa aurinkoa, sitten isoa täysikuuta ja rannoilla loimottavia nuotioita ja muita tulia. Pieni "tulitaistelukin" käytiin, kun monilta mökeiltä ammuttiin muutamia raketteja kesän päättymisen kunniaksi. Meilläkin pari paukkua oli ja aina niiden kanssa saa olla varovainen; aina yksi suutari osuu pakettiin ja saimme juosta karkuun maassa pamahtavaa rakettia. Onneksi oli jälleen kerran onni myötä, eikä kenenkään sattunut. Hyvä niin!

Näin siis hyvästelimme lyhyeksi jääneen, mutta paljon uusia muistoja tuoneen kesän. Seuraavaksi jäämme odottamaan Neiti Keskimmäisen 14-vuotissyntymäpäiviä, serkkupoikansa 17-vuotispäiviä, syyslomaa, isäinpäivää ja lopulta se joulukin sieltä tulee, ennemmin kuin uskoisikaan. Ja taas saadaan juhlia! Toivottavasti tekin, rakkaat lukijat, osaatte juhlia aina kun on pienintäkin syytä. Elämä on niin lyhyt ja täynnä, ehkä tylsiäkin, arkipäiviä, että pienestäkin syystä on syytä juhlia. Eikä juhlimisen tarvitse aina olla niin kosteaakaan, pääasia on seura on mieleistä (ja ruoka hyvää!) Poitsu jo pyytelee lukemaan ja nukkumaan, joten pilleri poskeen, että saa joten kuten yönsä nukuttua ja aamulla töihin, jos ei muuten niin silkalla sisulla!

Se olis TERVE! Olkaa te, minäkin taas pian, toivottavasti.

-Hepa-


 Ja muuten, eräällä nuorella miehelläkin on syytä juhlaan Linnunsiivet-luvun lopussa.

LINNUNSIIVET (OSA 3)

Nukuin aika pitkään ja kun nousin sängystä, olin kompastua lattialla lojuviin vaatteisiin: punaiseen paitaan, vihreisiin housuihin, mustiin kenkiin, hansikkaisiin ja naamioon. Mennessäni kylpyhuoneeseen, peilikuvani näytti kauhealta; kasvoni olivat aika kalpeat ja hiukseni olivat pystyssä joka suuntaan. Menin suihkuun, sillä tiesin, että jompikumpi olisi kehottanut minua siihen. Suihkun jälkeen tunsin oloni paljon paremmaksi, pukeuduin ja riensin keittiöön. Keittiössä ei ollut ketään, joten kiipesin keittiötikkaille ja nappasin ylähyllyltä Pop Tarts –laatikon. Revin auki yhden Pop Tarts-parin käärepaperin ja laitoin sisällön leivänpaahtimeen, mutta olin niin nälkäinen, etten malttanut odottaa niiden pomppaamista ulos, vaan avasin toisenkin ja söin heti.

Kun olin syömässä paahdettuja Pop Tartseja, Alfred tuli keittiöön. Tietenkin olin jättänyt käärepaperit tiskipöydälle, hän katsoi minuun tiukasti ja nappasi laatikon pois edestäni.

-Ei enempää sokeria, hän totesi.

-Missä Bruce on? kysyin Alfredilta hänen kaataessaan minulle ison lasillisen kylmää maitoa.

-Hän on työskennellyt alakerrassa jo tunnin. Hän lähetti sellaiset terveiset sinulle, että teet ensin läksyt, sitten menet alas, hänellä on sinulle asiaa.

Tuntui kummalta, ettei hän ollut vihainen minulle. Viime aikoina joku on koko ajan ollut minulle vihainen.

Sain aika nopeasti tehtyä läksyt ja menin sitten etsimään Brucea.

Kun hissi lähti laskeutumaan alas, kuulin rockin soivan Lepakkoluolassa. Musiikki soi kovaa, korvia vihlovasti, ja raskaat rummut saivat Luolan seinät värisemään hieman. Minä virnistin itsekseni; Bruce oli hitsaamassa. Hän laittoi aina rockin soimaan hitsatessaan.

Tosiaan, kun astuin ulos hissistä, näin hänet kumartuneena metallisen pöydän yli hitsaus-maski kasvoillaan, kädessään valtava hitsauspilli, joka sylki sinistä tulta ja kirkkaan keltaisia kipinöitä. Hänellä oli yllään kuluneet farkut, pitkähihainen paita ja nahkaiset suojakäsineet, ja hän liikutti hitsauslaitetta jonkin metallisen kappaleen yli, joka lepäsi pöydällä.

Bruce keskeytti työnsä ja kääntyi minua kohti. Luulen joskus, että Brucella on todellinen superkuulo, en pääse koskaan yllättämään häntä, en edes kovaäänisen rockin soidessa.

-Hei, hän nosti suojamaskinsa ylös. -Saitko nukutuksi kunnolla?

Nyökkäsin, tietämättä mitä olisin tehnyt käsilläni.

-Voisitko auttaa minua ja hakea tuon metallilevyn tuolta? hän osoitti työtilaa luolan takaosassa.

-Tietty, vastasin ja hain hänen tarvitsemansa levyn.

-Ota käsineet tuolta nurkasta. Laita ne käteesi, niin voit auttaa minua. Bruce veti suoja-maskin takaisin alas ja jatkoi hitsaamista.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä oli tekeillä. Bruce oli hyvällä tuulella ja mukava, aivan kuin viime yönä ei olisi tapahtunut mitään. Se tuntui oudolta, mutta en todellakaan halunnut koetella onneani. Mietin, oliko Alfred puhunut hänen kanssaan, ennen kuin heräsin, mutta taaskaan minulla ei ollut rohkeutta kysyä mitään.

Työskentelimme noin tunnin metallilevyjen parissa, Bruce hitsasi minun kääntäessä paksua metallia hänen ohjaamiinsa asentoihin. Olisin halunnut hitsata, mutta koska minulla ei ollut aavistustakaan mitä hän teki, en pyytänyt sitä. Joskus Bruce alkoi tehdä jotain, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä, autan häntä ja yhtäkkiä tajuan, että hän tekee teräväreunaisia batwingejä tai nelisiipisiä batarangeja, jotka pyöriessään voivat leikata jopa metallia tai lasia.

Mutta tällä kertaa minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä hän teki, kun hän väänsi metallia eri muotoihin.

-Mikä siitä tulee? toin lopulta ilmi uteliaisuuteni. –En vieläkään käsitä…

Hän naurahti maskinsa takana.

-Se on yllätys.

-Eikä, Bruce… huokaisin. –Etkö voisi antaa edes pientä vihjettä?

-Okei, hän keskeytti ja nosti jälleen maskin ylös. –Se on jotain, millä lintu kykenee lentämään.

Arvoituksia, miten vihaankaan niitä!

Hän nauroi minun myrtyneelle ilmeelleni.

-Kerron, mitä voit tehdä. Treenaa pari tuntia ja anna minun työskennellä rauhassa. Sen jälkeen kerron sinulle, mitä teen.

-Saanko käyttää trapetsia? kysyin.

-Vain verkon kanssa. En halua kuulla tömähdystä ja nähdä sinua litteänä lättynä lattialla.

Hän pörrötti hiuksiani, laski sitten maskin takaisin alas ja jatkoi työskentelyään.

-Hienoa!

Juoksin alas Lepakkoluolan alemmalle tasolle ja aloin vetää verkkoa paikoilleen. Ennen kuin ehdin tehdä muuta, Bruce laittoi uudelleen musiikin soimaan ja AC/DC miltei räjäytti Luolan. Rakastan sitä, kun Bruce huudattaa rockia stereoista eikä välitä siitä, että jotkut lyriikat ovat kehnoja, niissä on käytetty rumaa kieltä tai muuta. Hän vain jatkoi työskentelyään.

Kiivetessäni trapetsin huipulle asti, ajattelin, miten siistejä olimme. Bruce Wayne ja Dick Grayson – Batman ja Robin. Olimme mahtava parivaljakko, ihan pahuksen viileitä. Rikolliset vihaavat meitä, ja kaikki haluavat olla kuten me.

All Night Long –biisin kaikuessa luolassa minä hyppäsin trapetsin tasanteelta ja liidin ilmassa ennen kuin tartuin trapetsikeinun poikkipuuhun. Keinuin hetken saadakseni tarpeeksi vauhtia, sitten päästin irti ja tein pari volttia ilmassa, ennen kuin tartuin toiseen keinuun. Rakastan akrobatiaa, se muistuttaa minua vanhemmistani ja vaikka kaipaankin heitä, pidän myös Brucen luona asumisesta ja Batmanin apurina olosta. Jonain päivänä tulen yhtä hyväksi rikostentorjujaksi kuin hän, mutta tällä hetkellä elän Batmanin varjossa ja pidän siitä.

Heilahtelin trapetsikeinulta toiselle monta kertaa, ja viimeisellä kerralla päästin keinusta irti ja pudottauduin verkkoon. Bruce katsoi minuun päin varmistaakseen, että olin kunnossa.

-Olen kunnossa, huikkasin, kun hän hiljensi musiikkia. –Joskus on vain hauskaa pudota.

Hän lisäsi stereoihin taas volumia ja jatkoi työtään sanomatta mitään. Miten rakastinkaan häntä tänä aamuna; tänään hän ei valvonut jokaista liikettäni, ei saarnannut ja oli muutenkin hyvin epä-Brucemainen. Miksi hän ei voinut aina olla yhtä viileä?

Kun käteni olivat jo hellänä kaikista akrobaattitempuista, tein etunojapunnerruksia ja vatsalihaksia. Ei suosikkejani, mutta niitä harjoituksia, jotka Bruce halusi minun tekevän. Sitten juoksin kolme mailia juoksumatolla, otin rytmin stereoista pauhaavasta rockista ja juoksin yhä kovemmin ja kovemmin, kunnes jalkojani alkoi särkeä.

Yhtäkkiä musiikki taukosi.

Käännyin Brucea kohti, näin hänen poistaneen hitsausmaskin ja käsineet. Sammutin juoksumaton ja mietin, mitä hän sanoisi.

-Tule, hän sanoi nyökäten päällään siihen luolan kolkkaan, jossa oli työskennellyt. –Nyt näytän sinulle, mitä olen tekemässä.

Kävelin hänen vierellään miettien, mitä se voisi olla. Brucen keksinnöt olivat yleensä upeita, mutta milloinkaan hän ei ollut ollut yhtä salaperäinen kuin nyt.

-Se ei ole vielä täysin valmis, luultavasti ei vielä pariin viikkoon ja Alfred luultavasti kiskoo pääni irti sen vuoksi, mutta… no, sinä tiedät millainen hän on.

Hän vaikutti sillä hetkellä kaikista säännöistä piittaamattomalta ja ajattelinkin, oliko Bruce ollut sellainen teininä; holtiton, peloton, todellinen pahis. 

-Mitä pidät? Hän osoitti paikkaan, jossa hänen uusi keksintönsä seisoi.

Se jokin oli käsittelemätöntä metallia, siinä oli kaksi pyörän paikkaa ja se näytti ikään kuin…

-Moottoripyörä? arvelin. –Onko se… oletko rakentamassa uutta Batpodia?

-Se tulee olemaan vähän niin kuin Batpod, mutta vielä enemmän se tulee olemaan moottoripyörä.

-Näyttää vähän pieneltä sinulle. Batpod on paljon isompi, totesin.

-Joo, hän hymyili, häntä näytti huvittavan jokin, mitä en tajunnut. –Se tulee olemaan mustaksi maalattu, mutta siinä tulee olemaan myös vihreää ja punaista.

-Häh? räpyttelin silmiäni.

-Mitä luulet? hän lopulta sanoi hymyillen. –Onko Robin valmis ajamaan tällaisella?

-Minä? Silmäni olivat varmasti lautasen kokoiset hämmästyksestä.

-Kyllä, se on sinulle. Tällä voit ajaa Lepakkoauton rinnalla. Luuletko, että olet valmis ajamaan omaa moottoripyörää?