Heavy week!

Kyllä, oli raskas viikko. Flunssaa, joka onneksi nyt alkaa helpottaa, koulussa yksi opettaja sairaslomalla, joka lisää työtä kaikilla läsnäolijoilla, palkkaongelmia...

Neiti Vanhimmainen oli hermona koko viikon, lauantaina oli ei niin kiva promootiokeikka ja tänään sunnuntaina oli lopultakin hakukoe Grease-musikaaliin. Tällä kertaa tanssijattaremme karsiutui jatkosta, mutta kuten mainittu, pääseminen oli hieman kaksiteräinen miekka; likalla itsellään ei (onneksi) ollut odotukset kauhean korkealla, eli pettymys ei ollut kovin suuri. Jos hän olisi päässyt, olisi elämänsä ollut koko vuoden kevääseen asti pelkkää tanssia. Jo omat, päivittäiset tanssitunnit aiheuttavat väsymystä ja viimeinen vuosi yläasteella teettää myös töitä. Toisaalta, jos olisi päässyt, se olisi ollut ISO PLUSSA jatko-opiskeluja ajatellen. Mutta nyt jossittelut sikseen ja uutta matoa koukkuun, kun sellainen eteen tulee.

Takana on tosiaan ollut niin pirullisen raskas viikko, ettei juttukaan luista tällä kertaa enempää. Saatte kuitenkin nauttia jatkokertomuksen uudesta luvusta, Treffit x 2. Jälleen kerran Dickie-boy saa tuta, ettei Brucen kanssa leikitä. Teille, jotka olette jo kyllästyneet näiden kahden välien selvittelyihin, lupaan, että pian nuori sankarimme alkaa aikuistua ja tyyli muuttuu hieman, kun käännös teksti muuttuu "omakseni", heittomerkeissä siksi, ettei mikään Batmaniin liittyvä teksti voi olla kenenkään muun kuin luomansa omaa. Nostakaamme siis hattua Bob Kanelle ja kumppaneille. Vielä siis kuitenkin käännöstekstiä, joka sisältää tärkeitä tietoja jatkoa ajatellen.

Nähdään taas!

-Hepa-

TREFFIT x 2

Pystyin vain tuijottamaan metallinkappaletta, joka tulisi olemaan moottoripyörä. Minun moottoripyöräni!

-Saan moottoripyörän! hihkuin. –Moottoripyörän! Oi, Bruce!

Juoksin häntä päin ja halasin niin lujasti kuin pystyin. Hän hämmentyi aluksi, hymyili sitten 

ja pörrötti hiuksiani.

-Moottoripyörä! huusin taas riemuissani. –Vain minulle! Voi jee, jee, jee! Aloin tanssia ympäri keskeneräistä menopeliä. Olin aivan hurmiossa siitä, että olin saamassa IKIOMAN moottoripyörän.

Bruce ei sanonut mitään, virnuili vain minulle ja innokkuudelleni.

-Mistä tämä meteli johtuu? Alfred kysyi tullessaan alas.

-Saan moottoripyörän! huusin. –Hän rakentaa moottoripyörää, siinä on pyörät ja kaikki! Minun omaa moottoripyörää, ha haa!

Tein kärrynpyörän ja kaksi takaperinvolttia, liian innoissani pysymään paikoillani.

-Sinä teet MITÄ? Alfred kääntyi raivoissaan Brucea kohti. –Minä sanoin, puhu hänelle. Sanoin, kuuntele, mitä hänellä on sanottavaa. En sanonut, rakenna hänelle moottoripyörä!

-Älä viitsi, Bruce sanoi hieman nolona. –Katso nyt, miten onnellinen hän on.

-Moottoripyörä! Hyppäsin niin korkealle kuin pystyin ja tein voltin.

-Hän ei ole kolmeatoista – hän murtaa niskansa! Alfred risti käsivartensa rinnalleen, silminnähden vihaisena Brucelle. Kai minusta olisi pitänyt tuntua pahalta, kun Alfred oli niin järkyttynyt, mutta olin niin onnellinen, etten välittänyt sillä hetkellä mistään muusta.

-Pystyn ohjaamaan sitä Lepakkoautosta käsin, Bruce selitti. –En anna hänen ajaa liian kovaa ja jos se menee liian vaaralliseksi, minulla on pysäytyskatkaisin, jolla pysäyttää hänet.

-Moottoripyörä, lapselle! Alfred ei ehkä halunnutkaan ymmärtää. –En ole koskaan nähnyt yhtä hyperaktiivista, hermostunutta, emotionaalista, vastuutonta, kaksisuuntaisesta mieli-ala…

-Hei, Dickillä ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, Bruce vastusti.

-En puhunutkaan Dickistä! Alfred huudahti.

-En kärsi mistään kaksisuuntaisesta! Bruce risti myös käsivartensa, kuin Alfredin peilikuvana. –Voin joskus hautoa hieman tummia ajatuksia, mutta se on tapani toimia, ei muuta. Ja sinä itse olit se, joka pyysit hellittämään hieman hänen kanssaan.

-Tarkoitin ettet huutaisi hänelle ja piiskaisi häntä niin paljon, toimisit enemmän kuin rakastava isä. En tarkoittanut, että rakentaisit hänelle Kuolemankojeen.

-Oma moottoripyörä! hihkuin pyörien kärrynpyörillä heidän luokseen. –Kiitos, Bruce, kiitos tuhannesti! Halasin häntä jälleen, tuota pitkää, vankkaa runkoa, niin lujasti kuin pystyin.

-Ole hyvä vaan. Bruce laski kätensä olkapäälleni. –Katso nyt, hän virnuili Alfredille. –Näetkö, miten hän rakastaa minua nyt?

-Minä annan periksi, Alfred nosti kätensä ilmaan, antautuen. –Kukaan ei enää kuuntele sanaakaan mitä sanon. Sinä otat Dick-herran mukaasi tällä tappovehkeellä ihan niin kuin haluat. Sinä olet vastuussa hänen turvallisuudestaan. Mutta minä varoitan sinua, Bruce-herra; jos hän murtaa käsivartensa, jalkansa tai niskansa, sinä ja minä, Alfred tökkäsi Brucea rintaan, -käymme hyvin, hyvin vakavan keskustelun.

-Okei, Dick, rauhoitu jo, Bruce sanoi kun vain hyppelin ylös alas. –Tiedän, että olet innoissasi ja se on hyvä juttu, mutta meidän pitää sopia säännöistä, koskien moottoripyörää.

Halusin edelleen loikkia, tehdä voltteja ja muuta, mutta pakotin itseni pysymään paikoillani ja kuuntelemaan.

-Yksi, Bruce sanoi kohottaen sormensa, -et koskaan ota pyörää ilman lupaani. Kaksi, toinen sormi, -arvosanojen pitää pysyä, joissakin aineissa nousta. Ei enää C:tä, D:tä saati F:ää. Haluan sinun saavan mahdollisimman monista aineista A:n yläasteen päättötodistukseen. Laskun B:hen vielä hyväksyn, mutta mikäli lasku jatkuu C:hen, pyörä pysyy täällä siihen asti, kunnes arvosana nousee.

Nyökkäsin. –Kyllä, lupaan opiskella kovemmin.

Bruce katsoi minua hieman epäilevästi, mutta nosti vielä kolmannen sormen.

-Kolme, sinun asenteesi asioihin paranee. Käyttäydyt asiallisesti ja kohteliaasti. Et karkaile, et viskele tavaroita, et varsinkaan ruokaa vieraiden päälle, et pilkkaa roistoja, et epäile Alfredia tai minua, et valita ja marise joka asiasta.

Olipahan pitkä lista, mutta päätin kuitenkin nyökätä.

-Sitten minä lupaan tehdä pyörän valmiiksi, Bruce sanoi. –Työskentelen sen parissa iltaisin töiden jälkeen ja ennen partiointia, mutta aloitan vain, jos kuulen Alfredilta, että olet tullut suoraan koulusta kotiin, tehnyt läksysi, etkä ole aiheuttanut ongelmia.

Muulloin olisin ollut vihainen hänelle, kun hän jälleen puhui minulle kuin lapselle, mutta olin niin onnellinen omasta moottoripyörästä, että olisin luvannut mitä tahansa. Hitto, jos hän olisi sanonut, että minun pitää pussata Selina Kylea, olisin luvannut senkin.

-Joo, Bruce, mitä vain haluat, sanoin. –Lupaan, että minusta tulee paras apuri ikinä ja myös hyvä poika.

Ilme Brucen kasvoilla oli sellainen, mitä en ennen ollut nähnyt, lisäksi hänellä tuntui olevan vaikeuksia sanoa mitään.

-Hänelle ei näytä merkitsevän mitään, mitä MINÄ sanoin hänelle, Alfred huokaisi. –Hyvä on, nuori herra, mennään me yläkertaan ja huolehditaan kotitehtävistäsi. Jätetään tämä harhainen mies työstämään uutta hankettaan, joka tekee sinusta ramman tai jopa pyörä-tuolipotilaan.

Alfred kertoi kamalia asioita, mitä minulle voisi tapahtua ajaessani moottoripyörällä, mutta menin kuitenkin hänen kanssaan hissiin. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuulin rockin alkavan uudelleen pauhata, äänekkäänä ja raskaana, enkä voinut mitään virnistykselleni.

Seuraavana maanantaina olin niin tunnollinen koulussa kuin kykenin. Olin keskittynyt opetukseen, en tapellut Pamelan kanssa, istuin hänen ja Barbaran kanssa lounaalla. Tytöt puhuivat koko ajan Halloween-tanssiaisista ja minä vain nyökkäilin välillä. Hieman kolmen jälkeen olin jo valmiina odottamassa koulun edessä.

Siinä seisoskellessani, katsellen, joko Alfred pian tulisi, kuulin herra Nortonin huutavan nimeäni:

-Herra Grayson, unohdit takkisi!

Katsoin häneen päin ja näin hänen roikottavan tyhmää, sinistä takkiani, jota niin vihaan. Olin jättänyt sen kouluun jo silloin, kun olin juossut karkuun, silloin kun jouduin Jokerin kynsiin. Olin jo varma, että olin onnekseni menettänyt sen ja olin päättänyt olla kertomatta mitään Brucelle. Nyt tuo englanninopettaja-vasikka pilasi kaiken.

-Se ei ole minun, vastasin, mutta herra Norton toi takin minulle vastustelustani huolimatta.

-Siinä on sinun nimesi, hän huomautti.

Pahus, miksi Alfredin piti ommella kaikkiin vaatteisiini nimilaput: R. Grayson. En ollut viisi vuotias, joka hukkasi tavaroitaan vahingossa. Olin jättänyt takin tarkoituksella.

-En halua sitä, yritin ojentaa takin hänelle takaisin.

-Mitä? Pöty puhetta, se on sinun takkisi ja erittäin laadukas. Ota se.

Halusin kieltäytyä, mutta juuri silloin näin Rolls Roycemme olevan tulossa ja tiesin, että minun olisi otettava takki.

-Kiitos, mutisin.

Noustuani autoon hämmästyin, sillä kuskin paikalla oli Alfredin sijaan Bruce.

-Voimmeko mennä suoraan kotiin ja töihin? kysyin toiveikkaana. –Voin aloittaa läksyjen teon jo autossa.

-Ei ihan suoraan, menemme tervehtimään tänään tri Klotzia, Bruce sanoi.

-Hammaslääkäriin! parahdin. Huokaisten kiinnitin turvavyön.

-Löysit takkisi, Bruce mainitsi, kääntyessään liikenteen valtavirtaan.

-Joo, herra Norton oli ottanut sen talteen, mutisin. –Bruce, tiesitkö, että Barbarakin pitää tätä takkia tyhmänä. En halua käyttää sitä enää… vaikenin, toivoen, ettei hän pitäisi tätä huonona asenteena.

-Se on laadukas ja arvokas takki, Bruce huokaisi. –Sinä et saa välittää niin paljon mitä muut sanovat, ethän?

Katsoin häneen parhaalla koiranpentukatseellani.

-Älä anna muiden vaikuttaa niin paljon tekemisiisi. Bruce ei ollut vakuuttunut, ilmeilystäni huolimatta.

-Niinkö? Ja se onnistuu ihan tuosta vain?

-Tiedän, ettei se ole helppoa, Bruce myönsi. –Mutta tuo takki ei todellakaan ole paha. Olisitpa nähnyt joitain juttuja, joita Alfred hankki minulle kun olin pieni.

Bruce näytti niin nyrpeältä, että aloin kikattaa.

-Ai pukuja ja muita? hihitin.

-Ei, mutta kuten tiedät, Alfred on kotoisin Englannista. Siellä kouluissa pukeudutaan koulupukuihin. Alfred hankki minulle kerran vastaavanlaisen puvun koulua varten. Olin silloin viidennellä enkä sietänyt niitä vaatteita.

-Niinkö? Toivoin hänen kertovan lisää, sillä rakastin kuulla millainen Bruce oli ollut pienenä. Ehkä se johtui paljolti siitä, että oli niin vaikea kuvitella hänen koskaan olleen lapsi.

-Kyllä. Laitoin sen päälleni YHTENÄ päivänä ja kun Alfred vaati seuraavana aamuna minua jälleen laittamaan puvun, kieltäydyin ehdottomasti. Alfred sanoi määräävänsä minut kotiarestiin siihen asti, kunnes oppisin kunnioittamaan häntä. Se oli epäreilua. Olin niin vihainen, että menin ruokasaliin ja heittelin sieltä melkein kaikki posliiniastiat lattialle. Olin kaksi viikkoa arestissa, mutta pukua en laittanut päälleni enää koskaan.

Bruceakin alkoi naurattaa muistonsa ja tieto hammaslääkäristä helpotti hieman, kun nauroimme yhdessä jutulle.

-Alfred kertoi minulle jotain tuosta, sain kerrottua nauruni lomasta. –Mutta sitä hän ei kertonut, että hermostuit hänen vaatevalinnastaan.

-Se puku oli kyllä typerä, mutta tuo takki on tyylikäs, Bruce sanoi.

Vilkaisin takkia, joka lepäsi sylissäni.

-Jos käytän sitä vielä kahtena päivänä, riittääkö se?

-Hyvä on, Bruce myöntyi, -mutta et sitten heti kerjää uutta takkia.

-Milloin olen kerjännyt sinua ostamaan vaatteita? tuhahdin. - Sinä sanot itse aina, koska on aika lähteä vaateostoksille.

-Olet oikeassa, ainoat mitä sinä todella haluat on elektroniikka ja nykyään myös moottori-pyörä.

-Ja parempi Robin-puku, lisäsin.

-Se on tulossa myös, Bruce lupasi.

Lopulta olimme hississä, matkalla 22. kerrokseen ja tri Klotzin vastaanotolle. Se oli upea paikka, jossa oli iso odotushuone isoine akvaarioineen, jossa näytti olevan tuhansia kaloja. Ollessani pienempi, seisoin mielelläni akvaarion edessä ja koputtelin lasiin pelotellakseni kalat uimaan nopeammin. Olin tehnyt tätä siihen asti, kunnes Bruce käski tulemaan istumaan ja lukemaan Highlight’ia.