Huh huh!

Kyllä tuntuu, että tämä Suomen maa on melkoisessa jamassa. Leikataan, leikataan ja leikataan ja tietysti vähempiosaisilta, pienipalkkaisilta, lapsilta ja vanhuksilta. Huomenna perjantaina monilla aloilla pidetään mielenilmaisulakkoja (yleislakkoa odotellessa ja sen seuraamuksia. Samaan rumbaan meille änkee satoja jos ei tuhansia pakolaisia. En todellakaan ole rasisti, mutta jos oma maa on näin sekaisin, miten täällä voidaan fiksusti tukea ja auttaa turvapaikanhakijoita? Poliittinen ja taloudellinen tilanne on sellainen, että pakolaisasia suurentaa railoa Suomen kansalaisten väliin. Puolestapuhujat näkevät jokaisen vähänkin vastustavan kannanoton vihapuheena, vaikka mielestäni moni JÄRKEVÄ vastustaja näkee asioissa myös realiteetin. Monesta puoltavasta kannanotosta kuultaa se, että mukana on enemmän tunne kuin järki. Siinä ei TODELLAKAAN ole mitään pahaa, mm. juuri tunne-elämä tekee meistä IHMISIÄ. Voin puhua paljonkin asian vierestä, en nimittäin nykyään jaksa katsoa uutisia, jotka sisältävät tällä hetkellä vain leikkauksia, yt-neuvotteluja, työttömyyttä ja pakolaisia. Uutisia kuitenkin tihkuu joka tuutista ja ammatissani olen alkanut huomata, että aivan kuin lapsetkin alkaisivat oirehtimaan maailmanmenosta ja he kun eivät näitä asioita vielä ymmärrä ja pysty käsittelemään. He pystyvät vain reagoimaan, kukin tavallaan, vanhempiensa ja muiden aikuisten mielialaan. Itsekin yritän olla siirtämättä epätietoisuuttani lapsiini. Itselläni on tällä hetkellä sellainen tilanne, että kun tämänhetkinen, määräaikainen työsopimuksen päättyy, en osaa ajatellakaan, koska seuraavan kerran saan töitä tässä tilanteessa.

Se on aika kova juttu, että laiseni iloluonteinen ihminen märehtii ja murehtii näitä asioita, mutta ei unohdeta totuuttakaan. Tämäkin työviikko on kohta lusittu ja ilman huumorintajuani en olisi kyllä jaksanut (Knallia ja Sateenvarjoa lainatakseni). Huomenna odottaa perjantai ja muutama lasillinen hyvää valkoviiniä, jotka olen kyllä mielestäni ansainnut. Täytyy vaan muistaa jättää ne siihen muutamaan, ettei ole aamulla pää pipi.

Eipä muuta kuin huolehtikaa toisistanne ja kohti parempaa huomista!

-Hepa-

Ja kohti muutamia treffejä...

TREFFIT X 2 (OSA 2)

Kun olin pienempi ja Bruce vei minut lääkäriin tai hammaslääkäriin, hän etsi käsiinsä aina Highlight-lehden ja käänsi esiin sivun, jossa oli mustavalkoinen piirustus, josta piti löytää esineitä tai kuvaan kuulumattomia asioita. Kisasimme siitä, kumpi löysi niitä enemmän ja useimmiten minä voitin, vaikka tiesinkin, että hän antoi minun voittaa. Se oli hienoa, kun olin pieni, mutta enää en halunnut jäädä kiinni lukemasta sitä.

Tavoittelin käsiini numeroa Sports Magazinesta, jonka kannessa oli vaalea, timmi nainen, pienissä, punaisissa bikineissä.

-Ei onnistu, Bruce nappasi lehden kädestäni. –Etsi joku sopivampi.

-Hei, etkös sinä tapaillut joskus tuota mallia? huomautin.

-Joo, mutta olen tarpeeksi vanha siihen. Sinä luet näitä ollessasi parikymppinen.

Irvistin hänelle, mutta ennen kuin ehdin protestoimaan sen enempää, meidät kutsuttiin sisään lääkärin vastaanotolle.

Okei, minä sanon sen nyt ja ikuisesti: hammaslääkärin vastaanotto, ei kiva paikka. Itse asiassa todella pelottava paikka, paljon kiduttavia välineitä, paljon pelottavia ääniä, pörinää, surinaa ja sihinää. Minulla oli muutamia reikiä, kun Bruce toi minut ensimmäisen kerran hammaslääkäriin, he pistivät puudutusainetta ja se teki kipeää ja minä itkin. Bruce tuli luokseni, piti kiinni kädestäni ja se oli vähän noloa. Kun suuni oli tunnoton, yritin vetää käteni pois, mutta hän ei irrottanut, sanoi vain asioita, kuten: ”Kaikki hyvin, pikku kaveri, en ole menossa mihinkään. Olet rohkea poika, tiedät sen.”

Voi pojat, Bruce voi olla joko jääkylmä tai niin pehmo, etten voi sietää.

Tällä kertaa päätin olla täysin viileä kaikesta pelostani huolimatta ja yritin näyttää rennolta, kun ne laskivat hoitotuolia ja laittoivat sen tyhmän, paperisen leukalapun, minkä ne aina laittavat hammaslääkärissä. Bruce oli toisessa huoneessa käytävän toisella puolella ja minua huvitti ajatellessani Brucea leukalapussaan.

Puhdistus oli ohi aika nopeasti, vaikka kyllästyinkin pitämään suutani apposen ammollaan ja puhdistuksessa käytettävä aine maistui kamalalta ja vesi roiskui naamallekin. Hoitaja laittoi juuri suihkulaitteen pois, kun Bruce tuli huoneeseen.

-Oletko jo valmis? ihmettelin.

-Joo, ei reikiä, hän hymyili, väläyttäen minulle valkoisia hampaitaan. –Entä sinulla?

-No, hammaslääkäri näytti hieman vakavalta, -hänellä on kaksi reikää, yksi kummallakin puolella.

Bruce tuijotti alas minuun. Olin ravistaa kieltävästi päätäni, mutta kai lääkäri tiesi paremmin, joten jätin sen väliin.

-Oletko harjannut? Bruce vaati saada tietää.

-Useimpina päivinä, sanoin hiljaa.

-Joka aamu ja ilta, Bruce vaati ennen kuin lääkäri ehti sanoa mitään. –Se on sääntö. Ja hammaslanka joka ilta.

-Suosittelisin hänelle myös rautoja, lääkäri lisäsi.

-Ei, ei rautoja, Bruce sanoi. –Suoristetaan hampaat niskavedolla.

-Se kestää kauemmin, lääkäri empi.

-Sitten kestää, mutta ehdottomasti, ei rautoja.

Olisin voinut halata Brucea, en todellakaan halunnut mitään tyhmiä rautoja.

-Reiät voit varmaankin paikata tänään? Bruce kysyi.

-Sen voin tehdä, lääkäri lupasi. –Ashley, voit puuduttaa hänet.

Hoitaja nyökkäsi ja otti esiin puudutusruiskun. Ehkä minä kalpenin, sillä Bruce näytti hieman huolestuneelta ja astui jo askeleen minua kohti, kun Ashley meni vielä kaapille ottaakseen lisää tarvikkeita.

-Pidä minua kädestä ja kuolet, sihahdin Brucelle.

Hän hymyili minulle ja istui takaisin huoneen nurkassa olevaan tuoliin.

Puudutuspiikki satutti ja heidän piti tehdä se vielä toisellekin puolelle, sillä minullahan oli reikä molemmilla puolilla. Silmäni kostuivat joka kerta, kun piikki iskettiin ikeneeni, mutta mulkaisin Bruceen huoneen poikki, varoittaen häntä katseellani olemaan liikkumatta tuumaakaan tuoliltaan. Hän ymmärsi vihjeen ja teeskenteli tutkivansa seinällä olevaa värikästä maalausta. Taulu esitti huvipuistoa ja klovneja, jotka jakoivat lapsille erivärisiä ilmapalloja. Yksi klovneista muistutti mielestäni epäilyttävästi Jokeria, mutta ehkä lapset, jotka eivät tienneet Jokerista mitään, katselivat kuvaa mielellään.

-Oletko kunnossa? Bruce kysyi, kun hoitaja poistui hetkeksi, antaakseen puudutuksen vaikuttaa kunnolla lääkärin työskentelyä varten.

-Olen kunnossa. Ei sinun tarvitse jäädä tänne.

Bruce ei liikkunut mihinkään tuoliltaan. Ajattelin keskeneräistä moottoripyörääni Lepakkoluolassa. Lopulta sanoin, jo hieman puuroutuneella äänellä:

-Kiitos, kun kielsit raudat. Vihaan niitä.

-Liian vaarallista, Bruce totesi. –Jos saat iskun suuhun, raudat voisivat repiä huulet pahasti. Voit ottaa niskavedon pois, kun olemme partioimassa.

Kykenin enää vain nyökkäämään.

Vajaa tunti myöhemmin olimme takaisin autossa ja matkalla kotiin. Minulta oli paikattu molemmat reiät ja suuni oli vielä tunnoton. Se oli aika kammottavaa, kosketat sormellasi huuliasi, mutta et tunne niillä mitään. Ajattelin ensin olla aivan tyyni, mutta sitten ajattelinkin tuoda tuskani ilmi ja hyötyä siitä jotain.

Joten nyyhkäisin vähän. Bruce vilkaisi minuun, hieman huolestuneena.

-Mikä hätänä?

-Vihaan tunnottomuutta, minä mumisin.  En pystynyt vielä puhumaan kunnolla, ääneni kuulosti suttuiselta.

-Se hellittää parissa tunnissa, Bruce vakuutti.

Samaa lääkäri oli sanonut.

-Se saa päässäkin pyörimään kummasti. Nojasin pääni penkin niskatukeen. –Voinko tulla alas Luolaan katsomaan kun työskentelet? Voisin tehdä läksyt siellä.

-Toki, se olisi hienoa, Bruce myöntyi.

Olisin varmaan voinut lykätä läksyjen tekoa myöhään yöhön, mutten halunnut koetella onneani.

Meillä meni hyvin Brucen kanssa, mutta kauanko se voisi jatkua? Minä olin nuori, joskus ajattelematon ja Bruce oli usein äkkipikainen ja ankara. Ei ihan helpoin yhdistelmä.