Niin se alkoi Ziuh! ja Wiuh!

Balettia... steppiä... nykytanssia... jazzia... streetiä... uutena showdancea... teatteri-ilmaisukoulua... äitin taksi menee Ziuh ja Wiuh!

Ja vielä pitäisi jaksaa töitäkin tehdä! Täytyy sanoa, että kyllä harrastaminen (lasten) haittaa työntekoa, eikä iltaisin tarvitse unta paljonkaan houkutella. Mutta näillä mennään!

Kesän, ainakin loman, viimeiset viikonloput olivat täynnä touhua, toimintaa ja ensimmäisen kerran tuli valvottua myös teinin ollessa MYÖHÄÄN kavereiden kanssa "ulkona". Kello 4.20 tuli viesti puhelimeen: "Kotona." Arvatkaa vaan keskusteltiinko "hieman" kotiintuloajoista. Mutta tärkeintähän oli, että tuli kotiin hengissä ja kokonaisena.

Näin juuri saunan raikkaana on mukava muistella muitakin kesän saunoilijoita. Yhdet heistä tärkeimmistä tuli aina Ranskasta asti, jossa asustelee suomalais-ranskalainen pariskunta, jotka olemme tunteneet... hm, ei taida ihan kaksikymmentä vuotta riittää. Kiitos sisareni osittain mönkään menneen au pair -reissun. Ja kiitos myös rakkaan äitini, taas söimme niin että ähky oli lähellä, vaikka emme "merihedelmiä" syöneetkään. Siis äyriäisiä, jotka Suomi-Ranska -keskustelussa kääntyi "merihedelmiksi".

Hauskaa riitti myös meidän lasten serkun lausahduksesta, joka oli jatkoa siihen, miten hän huokaisi, että hänellä on koulua jäljellä enää puoli vuotta ja mikä hänen äitinsä nimikkeeksi tulee, kun hänestä joskus isoäiti tulee. Puheet olivat tainneet kääntyä jo muihin juttuihin, kun serkku vielä lohkaisi isoon ääneen: "Ja isistä tulee PAPPA!" Juu, onnea vaan serkulle, ei mikään ihme, että hän mainitsi, että kouluakaan ei ole enää kuin puoli vuotta jäljellä. No ei vaiskaan, serkku kirjoittaa ylioppilaaksi vuoden lopussa ja sitten kutsuu armeijan harmaat! Kova mimmi!

Mutta: Ei kaikki mökkielämässä ole niin kauhean hauskaa. Parilla mökkinaapurillamme on koira, pikkuräksy. Toinen on/oli onneksi vain mökkinaapurin vieraiden, mutta siinä oli yksi vierailu liikaa. Kyllä siinä mökkirauha on tuhottu, kun sellainen pikkuräksy haukkuu ja vinkuu 24/7. Onhan meilläkin koira, mutta auta armias, jos sen olisi antanut haukkua siihen malliin aina ja koko ajan, olis ollut kirveellä töitä jo ajat sitten. Kyllä meidänkin hauveli haukkuu, vähän ja uskoo, kun sille sanoo HILJAA! Mutta nämä naapurit: eväkään ei heilahda, vaikka me naapurissa puhuimme asiasta kovaan ääneen ja taisi joku huutakin HILJAA! Isäni sanoi fiksusti, että kyllä sen ymmärtää, että koira haukkuu joskus ja hetken, mutta ei koko ajan. Jos rakille ei saa kirjaimellisesti työnnettyä luuta kurkkuun (eihän se silloin hauku, kun on muuta tekemistä) tai omistajat eivät viitsi opettaa tai edes hommata edullista haukunestopantaa, jättäköön koirankin hankkimatta. Tai ymmärtää olemaan tulematta MEIDÄN NAAPURIIN. Ja jos se ei lopu, grillataan meidän puolella paritkin "grillitassut". No, vitsi vitsinä ja totta toinen puoli.

Pisteeksi ii:n päälle tapasimme kahden kotikylän ala-asteaikaisen Ystävän kanssa joka vuotisella meetingillä, tällä kertaa puistopikniköiden. Ei olisi kannattanut. Ainakaan nauttia auringonpaisteessa yhtä puistopussillista valkoviiniä. Kuviakin tuosta reissusta olisi ollut ilmoille laittaa, mutta ainakin tällä hetkellä tietokoneen piuhat on teillä tietymättömillä (siis nuoriso-osastolla yläkerrassa), mutta nyt ei kykene niitä hakemaan.

Noin semmoista kuului meikäläisen kesäloman loppuun. Katsotaan sitten, miten arjesta selvitään, kun vauhtiin päästään!

-Hepa-

Kurkataan vielä Waynen kartanon arkeen. Onkohan Dickie-boy taas, omien sanojensa mukaan, pulassa?

LINNUNSIIVET (OSA 2)

Vihasin Brucea juuri silloin, vihasin kaikkea hänessä; häntä ja hänen huutoaan ja vaatimuksiaan ja hänen tapaansa saada ihmiset kohtaamaan heidän ongelmansa ilman, että piilotti ne, niin kuin kaikkien pitäisi tehdä. Kuka tahansa muu olisi odottanut aamuun ja vasta silloin istuttanut meidät kaikki alas ja asiat olisi selvitetty rauhallisesti. Mutta ei, luonnonoikku-Batman sai jokaisen tuntemaan itsensä luonnonoikuksi.

-Minä… sanoin, että sinä… sinä… Vilkaisin Brucea. Hän katsoi suoraan minuun, raivoissaan, hänen katseensa oli kova kuin rauta. -…et pidä minusta, tunnustin, luoden katseeni lattiaan.

-Anteeksi? Alfred kysyi, mutta sävy oli hämmentynyt, ei vihainen.

-Hän sanoi, ettet pidä hänestä, Bruce vahvisti ja kaivoi sormensa syvemmälle olkapäähäni, saaden minut melkein parahtamaan.

-Kuulin, kun puhuitte alakerrassa, selitin, kun Alfred ei sanonut mitään. –Kuulin, kun sanoit, että minusta oli vain harmia, mulkaisin Brucea. –Ja sitten Al sanoi, että oli kysynyt sinulta, halusitko varmasti pitää minut luonasi ja että hän ei pitänyt minusta.

-Hän ei missään vaiheessa sanonut niin, Bruce väitti. –Minä puhuin hänen kanssaan ja TIEDÄN, ettei hän sanonut niin.

-Sanoipas, minä väitin, -kuulin hänen sanovan niin.

-Muistan sen keskustelun, Alfred sanoi nyökäten hitaasti. –Se oli sen jälkeen, kun olitte puhuneet… hm… kukista ja mehiläisistä. Muistutin Bruce-herraa siitä, mitä sanoin hänelle, kun tulit, Dick-herra. Bruce-herra muisti mistä puhuimme silloin, joten en toistanut sitä. Pitäisikö minun sanoa se teille nyt, Dick-herra?

-Ei, minä kielsin, ennen kuin sain hillittyä itseni.

-Kerro hänelle, Bruce käski.

-Kun tulit, olit vanhempiesi kuolemaa sureva lapsi ja Bruce-herra halusi pitää sinut luonamme. Toisen päivän iltana pyysin Bruce-herraa istumaan ja kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavana. Muistutin häntä siitä, että hän oli valinnut elämän rikollisuuden torjujana. Hän oli Batmanin lisäksi Bruce Wayne, yksi Gothamin hallitsevimmista yritys-johtajista, jolla oli vastuunsa liiketoiminnastaan ja osakeyhtiöstään. Kysyin häneltä, ajatteliko hän pystyvänsä lisäämään elämäänsä huoltajan roolin. Sanoin hänelle kursailematta, että en olisi enää vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja että hänen olisi täytettävä tehtävänsä huoltajanasi. Jos hän milloin tahansa alkaisi tuntea ylivoimaisia paineita kaikista rooleistaan, hänen täytyisi valita, luopuisiko Batmanista vai Wayne Enterprisesta, mutta hän ei voisi koskaan laiminlyödä suojattiaan. Sinä tulisit aina olemaan etusijalla.

Minä en kyennyt sanomaan mitään, pystyin vain tuijottamaan häntä.

-Sanoin Bruce-herralle, että hänen tulisi oppia vanhemman rooli askel askeleelta ja kun sen aloitti, sitä ei voinut lopettaa. Pyysin häntä ajattelemaan pitkään ja hartaasti, oliko hän varmasti valmis isäksi, sillä kun hän sen lopullisesti päättäisi, en koskaan sallisi hänen peruvan päätöstään. Kun hän oli päättänyt, että jäät, jouduin vain kerran sen illan jälkeen muistuttamaan häntä velvollisuudestaan.

Huomasin, että olin ymmärtänyt kuulemani aivan väärin.

-Olen pahoillani, sanoin kiireesti. –Olen pahoillani, että luulin sinun vihaavan minua. On vain niin että… tiedän, että mokaan joskus ja huolestutan sinut ja saan sinut sekapäiseksi ja…

-Sinä et ole vielä kolmeatoistakaan, Alfred keskeytti hymyillen. –Minulla riittää kyllä kärsivällisyyttä sinulle niin kuin riitti Bruce-herrallekin. Olet hyvin merkittävä nuori mies ja olen kiittänyt Luojaani joka ikinen päivä siitä, että Bruce-herra päätti antaa sinun jäädä. En voi kuvitella Waynen kartanoa ilman sinua.

Hymyilin hänelle, tunsin itseni onnelliseksi ja sisälläni oli lämmin olo. Alfred piti minusta, hän halusi minun olevan siellä. Minusta ei koskaan ollut tuntunut paremmalta. Käännyin katsomaan Brucea. Tuntisiko hän saman lämmön ja kodikkuuden?

-Sinä epäilit Alfredia! Bruce karjui minulle. –Kaiken jälkeen mitä hän on tehnyt eteesi, kaikkien uhrauksiensa jälkeen! Olet ollut pahantuulinen ja oikullinen, ja vain koska et ole ymmärtänyt mitä hän sanoi, koska olit salakuunnellut keskusteluamme!

-Mutta minä…

-Et koskaan enää epäile Alfredia! Brucen ääni koveni vielä lisää. –Voit vihata minua, mököttää ja murjottaa, olla minulle niin kiukkuinen kuin haluat, mutta et koskaan, koskaan enää epäile Alfredia, kuuletko? Et koskaan!

Ennen kuin ehdin vastustella, Bruce kiskoi minut huoneen poikki yksinäiselle tuolille Alfredin siistissä huoneessa. Bruce istuutui ja kiskaisi minut poikittain syliinsä.

-Minä opetan sinut olemaan ajattelematta pahasti niistä, jotka ovat tehneet niin paljon eteesi! Bruce ärähti. Tunsin hänen kohottavan kätensä korkealle valmiina läimäyttämään minua ja minä uikutin pelosta:

-Bruce… ei… älä…

-Minä piiskaan sinusta tuon pahantuulisuuden pois, vaikka se olisi viimeinen tekoni! Sinä alat ryhdistäytyä, Richard, tai Luoja auttakoon, minä…

-Bruce-herra!  Alfred keskeytti hänet painokkaasti.

Minä käänsin katseeni häneen ja tunsin Brucen jähmettyvän.

-Laske hänet alas! Alfred vaati.

-Mitä? Bruce ihmetteli.

-Kello käy kolmea, Alfredin ääni oli teräksinen ja vastustelematon. –Valvoin yhteen saakka odottaen, että tarvitsisitte apuani. Olemme kaikki väsyneitä ja ärtyneitä ja tarvitsemme unta. Laske Dick-herra alas, lähdette molemmat huoneestani ja menette nukkumaan.

-Mutta Alfred… Bruce aloitti, mutta Alfred astui luoksemme.

-Anna hänen nousta! En voi uskoa, että sinä tulet keskeyttämään kaipaamani unen tunkeutumalla tänne ja järkytät lasta enemmän kuin on tarpeen. Herra Waynen ja Batmanin yöelämän välillä meillä on tuskin aikaa nukkua kunnon yöunia.

Alfred tarttui minuun ja nosti minut jaloilleni. Vilkaisin hermostuneesti toisesta toiseen. Alfred ei ollut koskaan uhmannut Brucea, ei ainakaan niin, että olisin nähnyt. Kykenikö Alfred uhmaamaan Brucea? Alfred tavallaan työskenteli Brucelle, mutta ajatteliko Bruce siten kuin ajattelin hänen ajattelevan?

-Hänet on pantava kuriin, Bruce osoitti minua. –Hän tarvitsee läksytyksen muuttamaan asennettaan.

-Sitten laitat hänet kotiarestiin.

-Hän on jo arestissa, Bruce murisi. –Olen evännyt häneltä videopelit, television ja tietokoneen, olen piiskannut hänet kahdesti. Mitä muuta voin tehdä?

-Voit oppia, ettet kykene hallitsemaan kaikkea.

Alfred työnsi Brucen tuolilta ja alkoi hätistää meitä ovelle.

-Batmanin oli tarkoitus olla symboli, innostaa ihmisiä hyvään, ei tyrannisoimaan teinejä.

-Tiedän, että olen oikeassa, Bruce vastusti Alfredin työntäessä meitä käytävään. –Hänellä ei ole kontrollia.

-Teillä kummallakaan ei ole kontrollia! Alfred tiuskaisi. –Ei riitä, että olen kokki ja puhdistan ja pesen ja ajan ja hoidan lääkärinä teidän vammojanne ja ohjaan teitä teidän tehtävässänne, nyt minä toimin teidän neuvonantajananne ja vielä keskellä yötä!

Hän pysähtyi Brucen huoneen oven edessä ja osoitti avointa ovea.

-Riisu tuo naurettava puku ja mene nukkumaan!

-Mutta minun pitää ensin ajaa koneelta Lepakkoauton tiedot ja sitten…

-Bruce-herra! Alfred oli järkkymätön.

-Tämä ei jää tähän, Bruce lupasi minulle ankarin ilmein ennen kuin meni huoneeseensa ja sulki oven.

-Kiitos, sanoin Alfredille.

-Älä vielä kiitä minua, Alfred sanoi rypistäen otsaansa. –Olen samaa mieltä Bruce-herran kanssa; olet ollut viime aikoina röyhkeä ja sinulla on muutenkin ollut väärä asenne asioihin. Saatat olla lähestymässä teini-ikää, mutta ei se ole mikään syy saada kaikkien elämä kurjaksi. Joten mieti, miten voit muuttaa itseäsi parantaaksesi tilanteen. Nyt menet oitis nukkumaan. Ja herran tähden, ota pois tuo maski!

Riisuin naamioni, jonka olemassaolon olin aivan unohtanut. Alfred työnsi nyt vuorostaan minut huoneeseeni. Hän odotti kärsivällisesti, että vaihdoin pukuni pyjamaan ja päästyäni vuoteeseeni, hän peitteli minut vetäen peiton leukaani asti.

-Hän oli vihainen, koska olin juonut niin paljon kahvia, sanoin pienellä äänellä. –Te molemmat annoitte minulle mukillisen.

-Vai niin, mutta en usko että se oli ainoa syy, miksi hän menetti malttinsa. Käy nukkumaan, Alfred vaati. –äläkä vaivaa Brucea aamulla ainakaan ennen kymmentä.

Hän meni ovelle ja sammutti valon. Hän pysähtyi vielä ovella ja sanoi:

-Ja riippumatta siitä, mitä joku sanoo, sinusta ei ole puoliksikaan niin paljon vaivaa kuin Bruce-herrasta sinun iässäsi. Ei lähellekään.

-Niinkö? minä ihmettelin ja katsoin häneen uteliaasti.

-Ainakin otat rangaistukset tyynemmin. Hän ulvoi aina, vaikka vain katsoin häneen nuhtelevasti ja muistutti, että oli jäänyt ilman vanhempiaan. Kun ensimmäisen kerran määräsin hänet kotiarestiin, hän huusi, etteivät vanhempansa olleet koskaan määränneet häntä arestiin, ja tästä suuttuneena hän meni ja hajotti melkein kaikki posliiniastiat ruokasalista. Aika hankala tapaus. Hyvää yötä, nuori herra.

-Hyvää yötä, Alfred. Minä hymyilin hänelle ja käperryin mukavaan asentoon vuoteellani.

Jäätyäni yksin pimeään, karistin pois uneliaisuuden, kootakseni ajatukseni yhteen. Alfred ei ollut vihainen minulle, ja hän oli todella estänyt Brucea rankaisemasta minua. Se oli varmasti maailmanennätys tai jotain; joku esti Bruce Waynea tekemästä sitä, mitä hän aikoi. En mielestäni ansaitse tulla piiskatuksi, mutta yleensä en voi valita. En koskaan ollut odottanut Alfredin estävän Brucea tai tekevän muuta kuin korkeintaan seisovan vieressä ja seuraavan kuinka minä kärsin kivusta ja nöyryytyksestä.

Rakastin Alfredia. En ollut sillä hetkellä ihan varma Brucesta, mutta kai hänelläkin oli hyvät hetkensä, luulen.

Ennen kuin nukahdin, viimeinen ajatukseni oli, että minulla oli sekä Alfred että Bruce, jotka välittivät minusta samalla, kun tyhmä Arvuuttaja oli aivan yksin Arkhamissa.