Matti Vanhanen Ikealla höystettynä!

Heissan everybody taas pitkästä aikaa!

On taas menty niin Ziuh ja Wiuh sekä töissä että "vapaa-ajalla", että hyvä kun kotona nukkumassa ehtii käydä! Viime lauantaina kävi Neiti Vanhimmainen laulaa luikauttamassa pari muun tytön kanssa yhdessä "herrojen" tilaisuudessa, jossa mukana menossa oli myös ex-pääministerimme Matti Vanhanen.

Ikeassa piipahdettiin sitten sunnuntaina ja Neiti Keskimmäinen sai viimeinkin kauan himoitsemansa 4 x 4 Kallax -hyllyn. Ja näin pienellä saatiin uutta, ison tytön ilmettä hänen huoneeseensa. Vielä kun saataisiin pois vaaleanpunaiset sydäntapetit, niin alkaa näyttää hyvältä.

Jos ei muutamia murheita, esim. Poitsun koulunkäynnissä olisi, niin elämä suorastaa hymyilisi. Onhan se koulun alku vaikeaa, kun on osannut lukea neljän vanhasta, osaa kirjoittaa ja matematiikkakin on turhan helppoa. Mutta kun oma rima on liian korkealla ja uuden oppimisen kohdalla on jarru päällä ja pettymysten sieto on matala, niin eihän se hyvä yhdistelmä ole. Mielenkiinnolla seurataan, mitä koulunkäynnin asiantuntijaryhmän kanssa saadaan aikaan... Tosin, pakko ajatella niin, että jos nyt jokin asia on huonosti, huonomminkin voisi olla. Sillä ajatuksella pääsee pitkälle.

Ja onhan tässä tulossa mukavaakin, ihan minulle itselleni, ettei aina tarvitse elää lasten kautta. Syysloman koittaessa muutaman viikon päästä, painetaan yhden hyvän ystävän kanssa Tallinnaan aikuisten lomalle. Mitä sitten pitääkään sisällään... Se jää nähtäväksi. Ennen, toivottavasti rentouttavaa lomaa, pitää vielä Neiti Vanhimman kanssa käydä tutustumassa MAHDOLLISEEN tulevaan opinahjoon ja käydä tilaamassa rippikuvat. Ja eiköhän samalla reissulla käydä myös kiinalaisessa, kun viime kerralla Neitikin pääsi sushin makuun.

Pitäisi taas opetella ottamaan kuvia ja videoita ja laittaa niitä teidänkin iloksi, mutta koska itse INHOAN kuvattavana olemista, ei tule paljon itsekään kameraa käytettyä.

Jaahas, alkaa makuuhuoneesta kuulua sängyn hento kutsu ja vielä pitää YKSI juttu tehdä, sitten voin sanoa hyvää yötä kaikille ja tavataan taas, kun Hepan arjesta löytyy jotain postattavaa.

-Hepa-

TREFFIT x 2 (OSA 2)

Kesti kaksi viikkoa ennen kuin Bruce sai moottoripyörän maalausta vaille valmiiksi ja ne olivat elämäni pisimmät kaksi viikkoa. En ole koskaan ollut niin enkelimäisen kiltti kuin tuona aikana ja olin saanut jo muutaman arvosanankin nousemaan.

Rakastin sitä, kun sain olla katsomassa ja auttamassa pyörän valmistuksessa ja kun Bruce oli lisännyt siihen renkaat, sain istua sillä ja kokeilla kahvoja. Se oli minulle sopivan kokoinen, huomioiden myös sen, että kasvaisin vielä lähivuosina.

-Kun täytät kuusitoista, Bruce sanoi kiinnittäen nahkaiset kahvat ohjaustankoon, -suunnittelen sinulle auton, jota ajaa.

Se oli huima ajatuskin, mutta siihen oli vielä aikaa, joten ajattelin vain päivää, jolloin pääsisin ajamaan moottoripyörälläni.

Torstaihin mennessä Bruce sanoi viimeistelevänsä pyörän, ja silloin oli enää odotettava maalin kuivumista. Nyt oli vasta torstai ja viikko tuntui ikuisuudelta.

-Voinko kokeilla sitä huomenna, ennen kuin maalaat sen? kysyin toiveikkaana auttaessani Brucea siivoamaan roskia ja työkaluja.

Hän epäröi.

-Tuota, ei huomenna.

-Siinä ei olisi märkää maalia silloin, yritin kiihkeästi, sillä minä halusin, halusin, halusin niin kovasti kokeilla sitä.

-Ei huomenna, olen menossa ulos syömään silloin.

-Tulenko mukaan? kysyin.

-Et, menen, hm, yhden tytön kanssa.

-Niin kuin treffeille, vai?

-Joo, treffeille, Brucella tuntui olevan kiire laittaa kaikki työkalut paikalleen.

-Vicki Valen kanssako? kysyin. Hän oli yksi vaalea nainen, jonka kanssa tiesin Brucen joskus olleen ulkona.

-Ei, tuota, Selinan kanssa.

-Mitä! huusin. –Sen lutkan!

-Richard! Bruce huusi takaisin ja melkein maistoin saippuan maun suussani.

-Sen jälkeen, mitä hän sanoi minulle, tapaat hänet taas! En voi uskoa korviani.

-Selina ei ole hyvä lasten kanssa, Bruce totesi.

-En ole lapsi, olen teini-ikäinen, väitin.

-Sitten hän ei ole hyvä teini-ikäisten kanssa. Melkein teini-ikäisten.

-Hän on hyvä vain yhdessä asiassa, mutisin.

-Richard Grayson, haluatko että viimeistelen pyörän kuntoon vai et?

-Haluan, mutta en siedä häntä. Hän on häijy ja ilkeä ja hän vihaa minua.

-Siksi me menemmekin ulos, emmekä jää tänne, Bruce huokaisi. –Se on vain illallinen ja sinä voit hengailla täällä Alfredin kanssa, voitte tilata pizzaa tai jotain ja saat katsoa elokuvia. Lauantaina voin opettaa sinua vähän ajamaan.

En voinut väitellä hänen kanssaan, hän olisi voinut niin halutessaan ottaa pyörän kokonaan minulta pois ja minä todella halusin oppia ajamaan sillä, joten en sanonut mitään. Mutta ei ollut reilua, että Bruce lähti illaksi ulos ja jätti minut kotiin. Bruce oli päivisin Wayne Enterprice’ssa, minä koulussa ja öisin Batman oli ulkona, joten usein en nähnyt häntä kuin iltaisin. Olisin halunnut perjantai-iltana katsella elokuvia yhdessä hänen kanssaan.

Tai jos hän kerran meni ulos ja jos Alfredkin menisi ulos, olisi hienoa olla yksin kartanolla. Silloin voisin syödä jäätelöä niin paljon kuin haluaisin, voisin katsella K-13 elokuvia ilman, että Bruce kelaisi pois parhaita kohtia tai voisin rullaluistella sisällä, koska Alfred ei olisi silloin kotona sanomassa, että siitä jäi jälkiä lattiaan. Mutta he molemmat olivat sitä mieltä, etten voinut vielä jäädä illaksi yksin kotiin, vaikka tiesin Barbara Gordoninkin olevan yksin kotona, kun isänsä oli yön töissä.

Päätin tehdä omia suunnitelmia seuraavaksi illaksi.

Kun tulin koulusta kotiin seuraavana päivänä, perjantaina, en sanonut kenellekään tai siis Alfredille mitään. Bruce tuli kotiin vasta kello 18, sanoi vain hei, ja meni sitten huoneeseensa vaihtamaan työpukunsa illallispukuun.

Ennen seitsemää olin olohuoneessa ja vihdoin sain katsoa televisiota, kun kotiaresti oli päättynyt, mutta käänsin ääntä hiljemmalle, kun kuulin hänen puhuvan Alfredille.

-Ok, me olemme Chamberlé’ssa, kuulin Brucen sanovan. –Minulla on kännykkä ja puku mukana, jos tulee ongelmia. Palaan ehkä puolenyön aikoihin. Mikäli menee myöhään, katso että Dick menee nukkumaan viimeistään yhdeltätoista.

-Tietenkin, sir.

Pyöritin silmiäni. Tiesin, että Bruce aikoi harrastaa seksiä Selinan kanssa tänään, eipä ollut isokaan yllätys. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun minun piti olla nukkumassa ennen kuin Bruce palasi treffeiltään ja useimmiten Bruce ei silloin ollut aamullakaan kotona ja Alfred väitti hänen lähteneen aikaisin töihin. Joo, niin varmaan – tiesin kyllä, että Bruce oli yötä tiedät-kyllä-kenen luona. En tiedä, miksi Bruce ja Alfred halusivat pitää sen salaisuutena; Bruce oli olevinaan playboy, etteivät ihmiset saisi syytä epäillä hänen olevan Batman, mutta ei hän huijaa ketään täällä kartanossa.

Katselin kun hän ajoi pois Ferrarilla, suljin sitten television ja jätin viestin pöydälle, josta Alfred löytäisi sen tullessaan luokseni myöhemmin, saatuaan työnsä tehdyksi. Sitten hiivin hiljaa huoneeseeni hakemaan, mitä tarvitsin. Minulla oli posliininen säästöporsas, johon minun piti laittaa osa viikkorahoistani, säästöksi tulevaisuutta varten. Hitot tulevaisuudesta, minä ansaitsisin silloin paljon enemmän rahaa!

Rikoin säästöpossun ja sulloin taskuuni muutamia viiden dollarin seteleitä ja joitakin kolikoita. Ulkona oli jo melko kylmä, joten etsin takkiani. Mutta tietenkään mikään muu takki ei ollut yläkerrassa huoneessani kuin, arvaat kyllä, tyhmä, sininen takkini. Murahdin, vedin sen päälleni ja napitin sen kauheat messinkinapit. Luoja, miten se näytti tyhmältä! En kuitenkaan voinut riskeerata mitään. En voinut hakea alakerran vaatekaapista nahkatakkiani, Alfred olisi voinut yllättää minut.

Olisin halunnut ajaa Gothamiin uudella moottoripyörälläni. Halusin todella kovasti, mutta tiesin, että Alfred kuulisi, jos menisin Luolaan. Bruce oli sanonut, etten saisi ajaa sillä ilman lupaa. Jos ajaisin, saisin elämäni selkäsaunan ja Bruce sulattaisi pyörän yhdeksi metallikuutioksi.

Joten, päätin mennä bussilla.

Hiivin ulos kartanon sivuovesta ja pensaita suojanani käyttäen juoksin kohti porttia. Se oli suljettu, mutta tiesin sen vieressä olevan pienen oven avauskoodin. Sain sen auki ja suljin sen ääneti ja lähdin sitten kävelemään alas pimeää tietä. Linja-autopysäkille oli noin puoli kilometriä matkaa ja sille päästyäni piilottelin yhden puun takana peläten, että Alfred oli lähtenyt perääni.

Viesti, jonka jätin, oli aika lyhytsanainen. Olin kirjoittanut: Lähdin ulos. Palaan kello 11. Dick. Joo, tiedän että joutuisin vaikeuksiin kun palaisin, mutta KUKAAN ei ollut sanonut, etten saisi mennä yksin ulos perjantai-iltana ja tämä oli minun juttuni ja aioin pitää siitä kiinni.

Tuntui kestävän ikuisuuden odottaa bussia, mutta kun se lopulta tuli, nousin sen kolme rappusta, maksoin matkan pieneen metallilaatikkoon ja menin vapaalle paikalle istumaan. Ajattelin, jos näyttäisin siltä, että tiesin mitä olin tekemässä, kukaan ei häiritsisi minua ja todellakin, harvat kanssa matkustajat kiinnittivät minuun huomiota matkalla Gotham Cityn keskustaan.

Kello lähenteli kahdeksaa, kun jäin pois pysäkillä ja suuntasin katua pitkin kohti Gordonien taloa. Oli todella pimeää, mutta katuvalot valaisivat vähän. Komissaarin auto oli poissa ja minä kiiruhdin ovelle. Kuulin television äänen, mutta heti kun soitin ovikelloa, ääni vaimeni. Lyön vetoa, että Barbaran isä oli käskenyt häntä olemaan avaamatta ovea iltaisin, kun hän oli poissa ja olemaan hiljaa, jos joku oli ovella. Ei huonoja neuvoja Gotham Cityssä.

-Hei, Barbara, se olen minä, Dick, huusin.

Ovi avautui ja Barbara kurkisti ulos.

-Hei, Dick, hän hymyili ennen kuin alkoi vilkuilla taakseni kadulle. –Missä Bruce on?

-Hän meni treffeille, vastasin pyörittäen silmiäni. –Tulin kysymään, haluaisitko tulla ulos 

kanssani?

Hänen silmänsä laajenivat ja hän näytti hyvin kauniilta. –Siis vain sinä ja minä?

-Joo, ajattelin että voisimme mennä Chamberlé’hen syömään, sanoin.

-Hitsi, se on hieno paikka. Joo, voidaan mennä. Vaihdan vain mekon ensin. Kai he päästävät sinut sisään, kun sinulla on tuo takki.

En ollut ajatellut sitä; ravintolassa olisi tietenkin pukukoodi. Olin iloinen, että olin laittanut tyhmän, sinisen takkini.

-Tule sisään siksi aikaa, kun vaihdan mekon ja laittaudun vähän. Barbara päästi minut sisään ja vei minut pieneen keittiöön.

-Haluatko jotain juotavaa? Barbara kysyi kuin paraskin talon emäntä. Hän katsoi jääkaappiin. –Täällä on Colaa ja Spriteä. Kumpaa? hän kysyi.

-Colaa, vastasin. Tuntui hieman hämmentävältä olla kaksin Barbaran kanssa ja suuni tuntuikin aika kuivalta. Barbara otti kaapista korkean lasin ja kaatoi juoman siihen.

-Ole hyvä ja ole kuin kotonasi sillä aikaa kun käyn siistiytymässä. Ei kestä kauaa, tyttö sanoi ja jätti minut yksin keittiöön. Katselin ympärilleni, mutta pieni keittiö oli pian nähty ja hiippailin sitten cokislasini kanssa olohuoneeseen. Se ei ollut murto-osaakaan meidän olohuoneestamme, mutta se oli kodikas. Barbaralla kesti mielestäni kauan, olin jo juonut lasini tyhjäksi ja ajattelin voisinko kaataa itse toisen lasillisen. Hetken emmittyäni kaadoin toisen lasillisen ja toivoin, että tytöllä ei kestäisi enää kovin kauaa.

Pian Barbara tulikin huoneestaan. En ole varma, mutta leukani taisi loksahtaa auki kun näin hänet. Hän oli pukeutunut nättiin, tummansiniseen mekkoon ja kaikki hänen punaiset hiuksensa oli kiinnitetty poninhännälle kivannäköisellä hiussoljella. Hänen silmänsä näyttivät isommilta ja tummemmilta ja hänen huulensa kiilsivät. Hän kantoi olkapäällään pientä, mustaa laukkua.

-Valmista, voimme lähteä.

Kun astuimme ulos ovesta, hän kysyi yllättyneenä:

-Missä Alfred on? Eikö hän ajakaan meitä?

-Ei, tulin yksin. Yritin vaikuttaa viileältä ja rennolta. –Bussilla.

-Hitsi, Barbara ravisti päätään ja tirskahti. –Bruce tulee niin repimään sinut kappaleiksi.

-Eikä tule, väitin harmistuen. –Jos hän saa mennä ulos tyhmien naisten kanssa, miksen minäkin saisi?

-Kiva, kiitti, Grayson, Barbara tiuskaisi.

-Älä viitsi, Gordon, et sinä ole tyhmä, minä vakuutin. –Olet fiksuin tyttö, jonka tunnen. Ja jos 

Brucea ei lasketa, olet fiksuin tuntemani ihminen.

-Okei, minä annan ”tyhmä nainen” –kommenttisi anteeksi, Barbara hymyili. –Ovatko nämä treffit? hän kysyi.

-Kyllä kai. Tunsin kuinka poskiani alkoi kuumottaa. –Tahdotko sinä, että nämä ovat?

-Olet niin idiootti, Barbara julisti. –Chamberlé on vain kolmen korttelin päässä. Voimme kävellä sinne.

-Ok, vastasin.

-Jätin isälle viestin. Tietenkin palaan kauan ennen kuin hän tulee kotiin, mutta kaiken varalta. Ja minulla on kännykkä laukussa jos hän soittaa.

-Hienoa, nyökkäsin. Minun piti koko ajan ajatella, mitä Bruce tekisi missäkin tilanteessa, jos aioin selvitä kunnialla illasta ja ensimmäisistä treffeistäni.

Barbara lukitsi vielä ulko-oven avaimellaan ja sanoi sitten:

-Valmista. Lähdetäänkö, herra Grayson?

-Lähdetään, neiti Gordon. Nielaisin, kun lähdimme yhdessä kävelemään katua pitkin kohti ravintolaa.

Kun olimme kävelleet vaitonaisina ensimmäisen korttelin, Barbara tuli lähemmäksi minua ja otti kiinni kädestäni. En tiennyt mitä tehdä, joten pidin myös häntä kädestä. Aloin miettiä jo, mihin olin itseni laittanut.

Kun olimme kävelleet vähän matkaa näin, sanoin:

-Sinä olisit tietenkin halunnut limusiinikyydin. Pahoittelen, että joudut kävelemään. Eihän sinulla ole kylmä?

Barbara kielsi, eikä mennytkään kauaa kun olimme jo Chamberlén ovella.

Huh huh!

Kyllä tuntuu, että tämä Suomen maa on melkoisessa jamassa. Leikataan, leikataan ja leikataan ja tietysti vähempiosaisilta, pienipalkkaisilta, lapsilta ja vanhuksilta. Huomenna perjantaina monilla aloilla pidetään mielenilmaisulakkoja (yleislakkoa odotellessa ja sen seuraamuksia. Samaan rumbaan meille änkee satoja jos ei tuhansia pakolaisia. En todellakaan ole rasisti, mutta jos oma maa on näin sekaisin, miten täällä voidaan fiksusti tukea ja auttaa turvapaikanhakijoita? Poliittinen ja taloudellinen tilanne on sellainen, että pakolaisasia suurentaa railoa Suomen kansalaisten väliin. Puolestapuhujat näkevät jokaisen vähänkin vastustavan kannanoton vihapuheena, vaikka mielestäni moni JÄRKEVÄ vastustaja näkee asioissa myös realiteetin. Monesta puoltavasta kannanotosta kuultaa se, että mukana on enemmän tunne kuin järki. Siinä ei TODELLAKAAN ole mitään pahaa, mm. juuri tunne-elämä tekee meistä IHMISIÄ. Voin puhua paljonkin asian vierestä, en nimittäin nykyään jaksa katsoa uutisia, jotka sisältävät tällä hetkellä vain leikkauksia, yt-neuvotteluja, työttömyyttä ja pakolaisia. Uutisia kuitenkin tihkuu joka tuutista ja ammatissani olen alkanut huomata, että aivan kuin lapsetkin alkaisivat oirehtimaan maailmanmenosta ja he kun eivät näitä asioita vielä ymmärrä ja pysty käsittelemään. He pystyvät vain reagoimaan, kukin tavallaan, vanhempiensa ja muiden aikuisten mielialaan. Itsekin yritän olla siirtämättä epätietoisuuttani lapsiini. Itselläni on tällä hetkellä sellainen tilanne, että kun tämänhetkinen, määräaikainen työsopimuksen päättyy, en osaa ajatellakaan, koska seuraavan kerran saan töitä tässä tilanteessa.

Se on aika kova juttu, että laiseni iloluonteinen ihminen märehtii ja murehtii näitä asioita, mutta ei unohdeta totuuttakaan. Tämäkin työviikko on kohta lusittu ja ilman huumorintajuani en olisi kyllä jaksanut (Knallia ja Sateenvarjoa lainatakseni). Huomenna odottaa perjantai ja muutama lasillinen hyvää valkoviiniä, jotka olen kyllä mielestäni ansainnut. Täytyy vaan muistaa jättää ne siihen muutamaan, ettei ole aamulla pää pipi.

Eipä muuta kuin huolehtikaa toisistanne ja kohti parempaa huomista!

-Hepa-

Ja kohti muutamia treffejä...

TREFFIT X 2 (OSA 2)

Kun olin pienempi ja Bruce vei minut lääkäriin tai hammaslääkäriin, hän etsi käsiinsä aina Highlight-lehden ja käänsi esiin sivun, jossa oli mustavalkoinen piirustus, josta piti löytää esineitä tai kuvaan kuulumattomia asioita. Kisasimme siitä, kumpi löysi niitä enemmän ja useimmiten minä voitin, vaikka tiesinkin, että hän antoi minun voittaa. Se oli hienoa, kun olin pieni, mutta enää en halunnut jäädä kiinni lukemasta sitä.

Tavoittelin käsiini numeroa Sports Magazinesta, jonka kannessa oli vaalea, timmi nainen, pienissä, punaisissa bikineissä.

-Ei onnistu, Bruce nappasi lehden kädestäni. –Etsi joku sopivampi.

-Hei, etkös sinä tapaillut joskus tuota mallia? huomautin.

-Joo, mutta olen tarpeeksi vanha siihen. Sinä luet näitä ollessasi parikymppinen.

Irvistin hänelle, mutta ennen kuin ehdin protestoimaan sen enempää, meidät kutsuttiin sisään lääkärin vastaanotolle.

Okei, minä sanon sen nyt ja ikuisesti: hammaslääkärin vastaanotto, ei kiva paikka. Itse asiassa todella pelottava paikka, paljon kiduttavia välineitä, paljon pelottavia ääniä, pörinää, surinaa ja sihinää. Minulla oli muutamia reikiä, kun Bruce toi minut ensimmäisen kerran hammaslääkäriin, he pistivät puudutusainetta ja se teki kipeää ja minä itkin. Bruce tuli luokseni, piti kiinni kädestäni ja se oli vähän noloa. Kun suuni oli tunnoton, yritin vetää käteni pois, mutta hän ei irrottanut, sanoi vain asioita, kuten: ”Kaikki hyvin, pikku kaveri, en ole menossa mihinkään. Olet rohkea poika, tiedät sen.”

Voi pojat, Bruce voi olla joko jääkylmä tai niin pehmo, etten voi sietää.

Tällä kertaa päätin olla täysin viileä kaikesta pelostani huolimatta ja yritin näyttää rennolta, kun ne laskivat hoitotuolia ja laittoivat sen tyhmän, paperisen leukalapun, minkä ne aina laittavat hammaslääkärissä. Bruce oli toisessa huoneessa käytävän toisella puolella ja minua huvitti ajatellessani Brucea leukalapussaan.

Puhdistus oli ohi aika nopeasti, vaikka kyllästyinkin pitämään suutani apposen ammollaan ja puhdistuksessa käytettävä aine maistui kamalalta ja vesi roiskui naamallekin. Hoitaja laittoi juuri suihkulaitteen pois, kun Bruce tuli huoneeseen.

-Oletko jo valmis? ihmettelin.

-Joo, ei reikiä, hän hymyili, väläyttäen minulle valkoisia hampaitaan. –Entä sinulla?

-No, hammaslääkäri näytti hieman vakavalta, -hänellä on kaksi reikää, yksi kummallakin puolella.

Bruce tuijotti alas minuun. Olin ravistaa kieltävästi päätäni, mutta kai lääkäri tiesi paremmin, joten jätin sen väliin.

-Oletko harjannut? Bruce vaati saada tietää.

-Useimpina päivinä, sanoin hiljaa.

-Joka aamu ja ilta, Bruce vaati ennen kuin lääkäri ehti sanoa mitään. –Se on sääntö. Ja hammaslanka joka ilta.

-Suosittelisin hänelle myös rautoja, lääkäri lisäsi.

-Ei, ei rautoja, Bruce sanoi. –Suoristetaan hampaat niskavedolla.

-Se kestää kauemmin, lääkäri empi.

-Sitten kestää, mutta ehdottomasti, ei rautoja.

Olisin voinut halata Brucea, en todellakaan halunnut mitään tyhmiä rautoja.

-Reiät voit varmaankin paikata tänään? Bruce kysyi.

-Sen voin tehdä, lääkäri lupasi. –Ashley, voit puuduttaa hänet.

Hoitaja nyökkäsi ja otti esiin puudutusruiskun. Ehkä minä kalpenin, sillä Bruce näytti hieman huolestuneelta ja astui jo askeleen minua kohti, kun Ashley meni vielä kaapille ottaakseen lisää tarvikkeita.

-Pidä minua kädestä ja kuolet, sihahdin Brucelle.

Hän hymyili minulle ja istui takaisin huoneen nurkassa olevaan tuoliin.

Puudutuspiikki satutti ja heidän piti tehdä se vielä toisellekin puolelle, sillä minullahan oli reikä molemmilla puolilla. Silmäni kostuivat joka kerta, kun piikki iskettiin ikeneeni, mutta mulkaisin Bruceen huoneen poikki, varoittaen häntä katseellani olemaan liikkumatta tuumaakaan tuoliltaan. Hän ymmärsi vihjeen ja teeskenteli tutkivansa seinällä olevaa värikästä maalausta. Taulu esitti huvipuistoa ja klovneja, jotka jakoivat lapsille erivärisiä ilmapalloja. Yksi klovneista muistutti mielestäni epäilyttävästi Jokeria, mutta ehkä lapset, jotka eivät tienneet Jokerista mitään, katselivat kuvaa mielellään.

-Oletko kunnossa? Bruce kysyi, kun hoitaja poistui hetkeksi, antaakseen puudutuksen vaikuttaa kunnolla lääkärin työskentelyä varten.

-Olen kunnossa. Ei sinun tarvitse jäädä tänne.

Bruce ei liikkunut mihinkään tuoliltaan. Ajattelin keskeneräistä moottoripyörääni Lepakkoluolassa. Lopulta sanoin, jo hieman puuroutuneella äänellä:

-Kiitos, kun kielsit raudat. Vihaan niitä.

-Liian vaarallista, Bruce totesi. –Jos saat iskun suuhun, raudat voisivat repiä huulet pahasti. Voit ottaa niskavedon pois, kun olemme partioimassa.

Kykenin enää vain nyökkäämään.

Vajaa tunti myöhemmin olimme takaisin autossa ja matkalla kotiin. Minulta oli paikattu molemmat reiät ja suuni oli vielä tunnoton. Se oli aika kammottavaa, kosketat sormellasi huuliasi, mutta et tunne niillä mitään. Ajattelin ensin olla aivan tyyni, mutta sitten ajattelinkin tuoda tuskani ilmi ja hyötyä siitä jotain.

Joten nyyhkäisin vähän. Bruce vilkaisi minuun, hieman huolestuneena.

-Mikä hätänä?

-Vihaan tunnottomuutta, minä mumisin.  En pystynyt vielä puhumaan kunnolla, ääneni kuulosti suttuiselta.

-Se hellittää parissa tunnissa, Bruce vakuutti.

Samaa lääkäri oli sanonut.

-Se saa päässäkin pyörimään kummasti. Nojasin pääni penkin niskatukeen. –Voinko tulla alas Luolaan katsomaan kun työskentelet? Voisin tehdä läksyt siellä.

-Toki, se olisi hienoa, Bruce myöntyi.

Olisin varmaan voinut lykätä läksyjen tekoa myöhään yöhön, mutten halunnut koetella onneani.

Meillä meni hyvin Brucen kanssa, mutta kauanko se voisi jatkua? Minä olin nuori, joskus ajattelematon ja Bruce oli usein äkkipikainen ja ankara. Ei ihan helpoin yhdistelmä.

Heavy week!

Kyllä, oli raskas viikko. Flunssaa, joka onneksi nyt alkaa helpottaa, koulussa yksi opettaja sairaslomalla, joka lisää työtä kaikilla läsnäolijoilla, palkkaongelmia...

Neiti Vanhimmainen oli hermona koko viikon, lauantaina oli ei niin kiva promootiokeikka ja tänään sunnuntaina oli lopultakin hakukoe Grease-musikaaliin. Tällä kertaa tanssijattaremme karsiutui jatkosta, mutta kuten mainittu, pääseminen oli hieman kaksiteräinen miekka; likalla itsellään ei (onneksi) ollut odotukset kauhean korkealla, eli pettymys ei ollut kovin suuri. Jos hän olisi päässyt, olisi elämänsä ollut koko vuoden kevääseen asti pelkkää tanssia. Jo omat, päivittäiset tanssitunnit aiheuttavat väsymystä ja viimeinen vuosi yläasteella teettää myös töitä. Toisaalta, jos olisi päässyt, se olisi ollut ISO PLUSSA jatko-opiskeluja ajatellen. Mutta nyt jossittelut sikseen ja uutta matoa koukkuun, kun sellainen eteen tulee.

Takana on tosiaan ollut niin pirullisen raskas viikko, ettei juttukaan luista tällä kertaa enempää. Saatte kuitenkin nauttia jatkokertomuksen uudesta luvusta, Treffit x 2. Jälleen kerran Dickie-boy saa tuta, ettei Brucen kanssa leikitä. Teille, jotka olette jo kyllästyneet näiden kahden välien selvittelyihin, lupaan, että pian nuori sankarimme alkaa aikuistua ja tyyli muuttuu hieman, kun käännös teksti muuttuu "omakseni", heittomerkeissä siksi, ettei mikään Batmaniin liittyvä teksti voi olla kenenkään muun kuin luomansa omaa. Nostakaamme siis hattua Bob Kanelle ja kumppaneille. Vielä siis kuitenkin käännöstekstiä, joka sisältää tärkeitä tietoja jatkoa ajatellen.

Nähdään taas!

-Hepa-

TREFFIT x 2

Pystyin vain tuijottamaan metallinkappaletta, joka tulisi olemaan moottoripyörä. Minun moottoripyöräni!

-Saan moottoripyörän! hihkuin. –Moottoripyörän! Oi, Bruce!

Juoksin häntä päin ja halasin niin lujasti kuin pystyin. Hän hämmentyi aluksi, hymyili sitten 

ja pörrötti hiuksiani.

-Moottoripyörä! huusin taas riemuissani. –Vain minulle! Voi jee, jee, jee! Aloin tanssia ympäri keskeneräistä menopeliä. Olin aivan hurmiossa siitä, että olin saamassa IKIOMAN moottoripyörän.

Bruce ei sanonut mitään, virnuili vain minulle ja innokkuudelleni.

-Mistä tämä meteli johtuu? Alfred kysyi tullessaan alas.

-Saan moottoripyörän! huusin. –Hän rakentaa moottoripyörää, siinä on pyörät ja kaikki! Minun omaa moottoripyörää, ha haa!

Tein kärrynpyörän ja kaksi takaperinvolttia, liian innoissani pysymään paikoillani.

-Sinä teet MITÄ? Alfred kääntyi raivoissaan Brucea kohti. –Minä sanoin, puhu hänelle. Sanoin, kuuntele, mitä hänellä on sanottavaa. En sanonut, rakenna hänelle moottoripyörä!

-Älä viitsi, Bruce sanoi hieman nolona. –Katso nyt, miten onnellinen hän on.

-Moottoripyörä! Hyppäsin niin korkealle kuin pystyin ja tein voltin.

-Hän ei ole kolmeatoista – hän murtaa niskansa! Alfred risti käsivartensa rinnalleen, silminnähden vihaisena Brucelle. Kai minusta olisi pitänyt tuntua pahalta, kun Alfred oli niin järkyttynyt, mutta olin niin onnellinen, etten välittänyt sillä hetkellä mistään muusta.

-Pystyn ohjaamaan sitä Lepakkoautosta käsin, Bruce selitti. –En anna hänen ajaa liian kovaa ja jos se menee liian vaaralliseksi, minulla on pysäytyskatkaisin, jolla pysäyttää hänet.

-Moottoripyörä, lapselle! Alfred ei ehkä halunnutkaan ymmärtää. –En ole koskaan nähnyt yhtä hyperaktiivista, hermostunutta, emotionaalista, vastuutonta, kaksisuuntaisesta mieli-ala…

-Hei, Dickillä ei ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, Bruce vastusti.

-En puhunutkaan Dickistä! Alfred huudahti.

-En kärsi mistään kaksisuuntaisesta! Bruce risti myös käsivartensa, kuin Alfredin peilikuvana. –Voin joskus hautoa hieman tummia ajatuksia, mutta se on tapani toimia, ei muuta. Ja sinä itse olit se, joka pyysit hellittämään hieman hänen kanssaan.

-Tarkoitin ettet huutaisi hänelle ja piiskaisi häntä niin paljon, toimisit enemmän kuin rakastava isä. En tarkoittanut, että rakentaisit hänelle Kuolemankojeen.

-Oma moottoripyörä! hihkuin pyörien kärrynpyörillä heidän luokseen. –Kiitos, Bruce, kiitos tuhannesti! Halasin häntä jälleen, tuota pitkää, vankkaa runkoa, niin lujasti kuin pystyin.

-Ole hyvä vaan. Bruce laski kätensä olkapäälleni. –Katso nyt, hän virnuili Alfredille. –Näetkö, miten hän rakastaa minua nyt?

-Minä annan periksi, Alfred nosti kätensä ilmaan, antautuen. –Kukaan ei enää kuuntele sanaakaan mitä sanon. Sinä otat Dick-herran mukaasi tällä tappovehkeellä ihan niin kuin haluat. Sinä olet vastuussa hänen turvallisuudestaan. Mutta minä varoitan sinua, Bruce-herra; jos hän murtaa käsivartensa, jalkansa tai niskansa, sinä ja minä, Alfred tökkäsi Brucea rintaan, -käymme hyvin, hyvin vakavan keskustelun.

-Okei, Dick, rauhoitu jo, Bruce sanoi kun vain hyppelin ylös alas. –Tiedän, että olet innoissasi ja se on hyvä juttu, mutta meidän pitää sopia säännöistä, koskien moottoripyörää.

Halusin edelleen loikkia, tehdä voltteja ja muuta, mutta pakotin itseni pysymään paikoillani ja kuuntelemaan.

-Yksi, Bruce sanoi kohottaen sormensa, -et koskaan ota pyörää ilman lupaani. Kaksi, toinen sormi, -arvosanojen pitää pysyä, joissakin aineissa nousta. Ei enää C:tä, D:tä saati F:ää. Haluan sinun saavan mahdollisimman monista aineista A:n yläasteen päättötodistukseen. Laskun B:hen vielä hyväksyn, mutta mikäli lasku jatkuu C:hen, pyörä pysyy täällä siihen asti, kunnes arvosana nousee.

Nyökkäsin. –Kyllä, lupaan opiskella kovemmin.

Bruce katsoi minua hieman epäilevästi, mutta nosti vielä kolmannen sormen.

-Kolme, sinun asenteesi asioihin paranee. Käyttäydyt asiallisesti ja kohteliaasti. Et karkaile, et viskele tavaroita, et varsinkaan ruokaa vieraiden päälle, et pilkkaa roistoja, et epäile Alfredia tai minua, et valita ja marise joka asiasta.

Olipahan pitkä lista, mutta päätin kuitenkin nyökätä.

-Sitten minä lupaan tehdä pyörän valmiiksi, Bruce sanoi. –Työskentelen sen parissa iltaisin töiden jälkeen ja ennen partiointia, mutta aloitan vain, jos kuulen Alfredilta, että olet tullut suoraan koulusta kotiin, tehnyt läksysi, etkä ole aiheuttanut ongelmia.

Muulloin olisin ollut vihainen hänelle, kun hän jälleen puhui minulle kuin lapselle, mutta olin niin onnellinen omasta moottoripyörästä, että olisin luvannut mitä tahansa. Hitto, jos hän olisi sanonut, että minun pitää pussata Selina Kylea, olisin luvannut senkin.

-Joo, Bruce, mitä vain haluat, sanoin. –Lupaan, että minusta tulee paras apuri ikinä ja myös hyvä poika.

Ilme Brucen kasvoilla oli sellainen, mitä en ennen ollut nähnyt, lisäksi hänellä tuntui olevan vaikeuksia sanoa mitään.

-Hänelle ei näytä merkitsevän mitään, mitä MINÄ sanoin hänelle, Alfred huokaisi. –Hyvä on, nuori herra, mennään me yläkertaan ja huolehditaan kotitehtävistäsi. Jätetään tämä harhainen mies työstämään uutta hankettaan, joka tekee sinusta ramman tai jopa pyörä-tuolipotilaan.

Alfred kertoi kamalia asioita, mitä minulle voisi tapahtua ajaessani moottoripyörällä, mutta menin kuitenkin hänen kanssaan hissiin. Ennen kuin ovi sulkeutui, kuulin rockin alkavan uudelleen pauhata, äänekkäänä ja raskaana, enkä voinut mitään virnistykselleni.

Seuraavana maanantaina olin niin tunnollinen koulussa kuin kykenin. Olin keskittynyt opetukseen, en tapellut Pamelan kanssa, istuin hänen ja Barbaran kanssa lounaalla. Tytöt puhuivat koko ajan Halloween-tanssiaisista ja minä vain nyökkäilin välillä. Hieman kolmen jälkeen olin jo valmiina odottamassa koulun edessä.

Siinä seisoskellessani, katsellen, joko Alfred pian tulisi, kuulin herra Nortonin huutavan nimeäni:

-Herra Grayson, unohdit takkisi!

Katsoin häneen päin ja näin hänen roikottavan tyhmää, sinistä takkiani, jota niin vihaan. Olin jättänyt sen kouluun jo silloin, kun olin juossut karkuun, silloin kun jouduin Jokerin kynsiin. Olin jo varma, että olin onnekseni menettänyt sen ja olin päättänyt olla kertomatta mitään Brucelle. Nyt tuo englanninopettaja-vasikka pilasi kaiken.

-Se ei ole minun, vastasin, mutta herra Norton toi takin minulle vastustelustani huolimatta.

-Siinä on sinun nimesi, hän huomautti.

Pahus, miksi Alfredin piti ommella kaikkiin vaatteisiini nimilaput: R. Grayson. En ollut viisi vuotias, joka hukkasi tavaroitaan vahingossa. Olin jättänyt takin tarkoituksella.

-En halua sitä, yritin ojentaa takin hänelle takaisin.

-Mitä? Pöty puhetta, se on sinun takkisi ja erittäin laadukas. Ota se.

Halusin kieltäytyä, mutta juuri silloin näin Rolls Roycemme olevan tulossa ja tiesin, että minun olisi otettava takki.

-Kiitos, mutisin.

Noustuani autoon hämmästyin, sillä kuskin paikalla oli Alfredin sijaan Bruce.

-Voimmeko mennä suoraan kotiin ja töihin? kysyin toiveikkaana. –Voin aloittaa läksyjen teon jo autossa.

-Ei ihan suoraan, menemme tervehtimään tänään tri Klotzia, Bruce sanoi.

-Hammaslääkäriin! parahdin. Huokaisten kiinnitin turvavyön.

-Löysit takkisi, Bruce mainitsi, kääntyessään liikenteen valtavirtaan.

-Joo, herra Norton oli ottanut sen talteen, mutisin. –Bruce, tiesitkö, että Barbarakin pitää tätä takkia tyhmänä. En halua käyttää sitä enää… vaikenin, toivoen, ettei hän pitäisi tätä huonona asenteena.

-Se on laadukas ja arvokas takki, Bruce huokaisi. –Sinä et saa välittää niin paljon mitä muut sanovat, ethän?

Katsoin häneen parhaalla koiranpentukatseellani.

-Älä anna muiden vaikuttaa niin paljon tekemisiisi. Bruce ei ollut vakuuttunut, ilmeilystäni huolimatta.

-Niinkö? Ja se onnistuu ihan tuosta vain?

-Tiedän, ettei se ole helppoa, Bruce myönsi. –Mutta tuo takki ei todellakaan ole paha. Olisitpa nähnyt joitain juttuja, joita Alfred hankki minulle kun olin pieni.

Bruce näytti niin nyrpeältä, että aloin kikattaa.

-Ai pukuja ja muita? hihitin.

-Ei, mutta kuten tiedät, Alfred on kotoisin Englannista. Siellä kouluissa pukeudutaan koulupukuihin. Alfred hankki minulle kerran vastaavanlaisen puvun koulua varten. Olin silloin viidennellä enkä sietänyt niitä vaatteita.

-Niinkö? Toivoin hänen kertovan lisää, sillä rakastin kuulla millainen Bruce oli ollut pienenä. Ehkä se johtui paljolti siitä, että oli niin vaikea kuvitella hänen koskaan olleen lapsi.

-Kyllä. Laitoin sen päälleni YHTENÄ päivänä ja kun Alfred vaati seuraavana aamuna minua jälleen laittamaan puvun, kieltäydyin ehdottomasti. Alfred sanoi määräävänsä minut kotiarestiin siihen asti, kunnes oppisin kunnioittamaan häntä. Se oli epäreilua. Olin niin vihainen, että menin ruokasaliin ja heittelin sieltä melkein kaikki posliiniastiat lattialle. Olin kaksi viikkoa arestissa, mutta pukua en laittanut päälleni enää koskaan.

Bruceakin alkoi naurattaa muistonsa ja tieto hammaslääkäristä helpotti hieman, kun nauroimme yhdessä jutulle.

-Alfred kertoi minulle jotain tuosta, sain kerrottua nauruni lomasta. –Mutta sitä hän ei kertonut, että hermostuit hänen vaatevalinnastaan.

-Se puku oli kyllä typerä, mutta tuo takki on tyylikäs, Bruce sanoi.

Vilkaisin takkia, joka lepäsi sylissäni.

-Jos käytän sitä vielä kahtena päivänä, riittääkö se?

-Hyvä on, Bruce myöntyi, -mutta et sitten heti kerjää uutta takkia.

-Milloin olen kerjännyt sinua ostamaan vaatteita? tuhahdin. - Sinä sanot itse aina, koska on aika lähteä vaateostoksille.

-Olet oikeassa, ainoat mitä sinä todella haluat on elektroniikka ja nykyään myös moottori-pyörä.

-Ja parempi Robin-puku, lisäsin.

-Se on tulossa myös, Bruce lupasi.

Lopulta olimme hississä, matkalla 22. kerrokseen ja tri Klotzin vastaanotolle. Se oli upea paikka, jossa oli iso odotushuone isoine akvaarioineen, jossa näytti olevan tuhansia kaloja. Ollessani pienempi, seisoin mielelläni akvaarion edessä ja koputtelin lasiin pelotellakseni kalat uimaan nopeammin. Olin tehnyt tätä siihen asti, kunnes Bruce käski tulemaan istumaan ja lukemaan Highlight’ia.