MÄ eli Mieletön Älmiäinen!

Heissan!

Ehkä taas pitää "hieman" avata otsikkoa, eli kertoa Teille pikkuisen enemmän Älmiäisestä. Älmiäinen on sana, jota ei löydy Googlesta. Se vaatisi tulkintaansa Mökki-Muu Suomi -sanakirjan, mutta koska sellaista ei ole, täytyy minun toimia "suomentajana". Älmiäinen on siis mikä tahansa oravaa pienempi otus, jota ei tunnista. Tällaisen otuksen meinasi Keiju-kissamme tuoda perjantai-iltana sisälle, mutta Ukkoseni sai laitettua edestään oven kiinni ja sanoi katille, että sinä pysyt saaliinesi ulkona. Aamulla sitten löysimme Älmiäisen ulkoportailta. Se oli kyllä enemmänkin oravan kokoinen ja äkkiä katsottuna näytti rotalta. Tarkempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että otuksella ei ollut rotan päätä, ei rotan karvoitusta eikä ällöttävää suomuhäntää. Väriltään se muistutti metsähiirtä, mutta oli kaksi kertaa suurempi. Loppupäätelmä oli, että kyseessä oli ns. Superhiiri, joka oli syönyt runsaasti ja saanut muutamankin poikueen. Itse en ole milloinkaan niin suurta hiirtä nähnyt ja ihmetellä täytyy, minkälainen kamppailu oli kissan ja hiiren välillä käyty, ennen kuin se päätyi hengettömänä portaillemme. Ja tietysti, juuri kun olin ajatellut, että otanpa tästä ihme-Älmiäisestä kuvan selvittääkseni mikä se oli ja teidänkin iloksi kuvan eetteriin rojauttanut, niin eikös Ukkoseni ollut juuri viskannut sen pöpelikköön. Joten se siitä. Jälleen kerran.

Samaan Mökki-Muu Suomi -sanakirjaan kuuluu myös samantyyppinen "uussana" Yömiäinen, paitsi että kategoria ei ole eläimet vaan lempiaihe mökillämme eli ruoka. Yömiäinen on ateria, joka nautitaan iltapalan ja aamiaisen välissä. Yön kulkijat, esimerkiksi taksikuskit ja baarista kotiutuvat, grillillä piipahtavat asiakkaat, ovat tunnetuimpia yömiäisen nauttijoita. Voisi siis kuvitella erään lepakkoasuisen ystävämme pysähtyvän kotimatkalla yömiäiselle Drive-In:iin, niin kuin Val Kilmerin esittämä Batman hupaisasti Alfredille toteaa elokuvan Batman Forever alussa. Tai sitten ei.

Mutta koska näin pääsimme aiheeseen, päätetään luku

TREFFIT x 2

Jatkoimme ääneti kohti kotia. Lopulta Bruce kysyi:

-Oliko se ensimmäinen suudelmasi?

Tietenkin Bruce oli nähnyt kaiken.

-Joo, myönsin ja kasvoni varmaan helottivat punaisina.

-Miltä nyt tuntuu?

-Hieman kummalliselta. Hyvältä, todella hyvältä, mutta myös kummalliselta.

-Siltähän se tuntuu, juu, Bruce mutisi.

En uskaltanut katsoa häneen tai sanoa enempää. Pelkäsin, että hän alkaisi puhua uudelleen seksistä, mikä saattaisi olla aiheellista, olinhan nyt vihdoinkin suudellut tyttöä. Tai minua oli suudeltu. Tai miten vaan.

-Kiva, että iltasi päättyi niin miellyttävästi, Bruce sanoi kääntäessään auton jo kukkulalle vievälle tielle.

Sitä minäkin, ajattelin nojautuen taaksepäin penkillä ja yritin käsitellä kaikkia uusia tunteitani.

Wham! Äkkiä jokin osui vasempaan reiteeni, kovaa.

Minä värähdin järkyttyneenä, mutta Bruce oli nostanut kätensä ja läimäytti uudestaan minua.

-Bruuuce! minä valitin. Yritin vetää itseni kiinni oveen, pois hänen kovien käsiensä ulottuvilta.

-Tulet olemaan surullisin poika, joka on juuri saanut ensisuudelmansa! Bruce vannoi.

En tajua, miten hän pystyy lyömään minua ja ajamaan yhdellä kädellä.

-Sinä livahdit kotoa, ajoit yksin bussilla kaupunkiin, kaupunkiin, jossa on vaarallista iltaisin ja öiseen aikaan, vedit Barbaran mukaan kepposiisi…

Kepposiin! Kuka enää käyttää sanaa kepponen? Sama kaveri, joka pystyy piiskaamaan samalla kuin ajaa autoa? -…huolestutit Alfredin suunniltaan, pilasit treffini ja vielä käyttäydyit kuin hemmoteltu kakara koko illan.

-En ollut kakara…, minä yritin ja yritin myös taktikoida pois tulilinjalta, onnistumatta.

Viimeisen kerran tunsin kipeän sivalluksen reidessäni.

-Jatkamme tästä, kunhan pääsemme kotiin. Todellakin, en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi noin… tuhma, Bruce osoitti minua sormellaan.

-Mitä? huusin itsekin raivoissani. Miten hän voi sanoa minua tuhmaksi, kuin pikku kakaraa?

-Tuhma, se sinä olet, hän toisti. Tykkäät aiheuttaa niin paljon ongelmia, koska olet tuhma lapsi.

-Minä…en…ole…tuhma…enkä…lapsi, raivon ja kivun kyyneleet kirvelivät silmissäni ja tuskin sain puhutuksi. –Voin olla kapinallinen, voin olla pahis, uhmakas tai roisto, mutta en todellakaan ole…

-Tuhma sinä olet, tuhma pikkupoika, Bruce keskeytti minut. –Teet kaikkesi saadaksesi huomiota. No, nyt olet saanut sen. Vai haluat sinä toimia kuten tuhmat pojat? Saamasi pitää, tulet saamaan sellaisen kohtelun kuin olisit sellainen.

-Tiedän jo, että annat selkään, kunhan päästään kotiin! huusin osoittaen tietäväni kohtaloni ja yritin esittää pelotonta.

-Varmasti, mutta tulossa on muutakin, Bruce lupasi. –Huomenillalla voit lähteä yöpartioon mukaan, mutta koko päivän pidän sinua tiukasti silmällä. Saat sellaisen kohtelun, kuin olisit seitsenvuotias, jos kerran haluat käyttäytyä kuin lapsi.

-Seitsemän? Mitä se muka tarkoittaa? kivahdin.

-Syöt seitsemän vuotiaan aamiaisen, luet minulle läksyt ääneen, vahdin sinua koko sen ajan, kun teen paperitöitä ja lepäät iltapäivällä. Ja koko ajan tarkkailen käyttäytymistäsi.

-Sinulla ei ole oikeutta tuohon!

-Ja talutan sinua kädestä, kun menemme tien yli!

-Tuo ei ole reilua! Melkein itkin raivosta.

-Päivän lopussa, jos lupaat käyttäytyä ikäsi vaatimalla tavalla ja haluat tulla kanssani partioimaan, voit tulla, enkä kohtele sinua kuin pikkulasta. Mutta jos tämän jälkeen käyttäydyt kuin pikkulapsi, saat seitsenvuotiaan kohtelun.

Tämä oli jo liian kammottavaa. Hän ei voinut olla tosissaan. Voi pojat, miksi minulla ei voinut olla sellainen isä kuin James Gordon! Viileä isä, joka antaisi minun jäädä illaksi yksin kotiin ja antaisi tehdä mitä halusin. Minä sen sijaan olin jumissa maailman määräysvaltaisimman miehen luona, joka ajatteli pahimpia mahdollisia rangaistuksia.  Seitsemän oli tyhmä ikä, kukaan ei halunnut olla seitsenvuotias, paitsi ehkä kuusivuotias, joka ei vielä tiennyt, ettei mikään tulisi muuttumaan.

Pääsimme kartanon etupihaan, jossa ulkovalot loistivat. Kello ei ollut vielä ihan yhtätoista ja ajattelin, että Alfred olisi meitä vastassa. Minä höyrysin raivosta ja kun nousimme autosta, minä kävelin lähellä Brucea, jos hän haluaisi tarttua minua niskasta tai korvasta, osoittaakseni, että olin iso ja yhteistyökykyinen. Hän laittoikin käden olkapäälleni, muttei pitänyt siitä tiukasti, kun menimme portaat ylös ulko-ovelle.

Kun ehdimme ovelle, se kiskaistiin auki ja Alfred seisoi ovella rauhallisena kuten aina, mutta silminnähden vihaisena.

Okei, ihan rehellisesti, olin tähän asti odottanut, että Alfred puolustaisi minua niin kuin viime kerralla ja hän ajaisi meidät molemmat nukkumaan ja minä jäisin ilman rangaistusta. Kun vilkaisin hänen kasvojaan, tiesin, ettei niin tulisi tapahtumaan.

-Onko hän loukkaantunut? Alfred kuitenkin kysyi.

-Ei, hän on kunnossa, toistaiseksi, Bruce vastasi.

-Moottoripyörä on edelleen alakerrassa, siihen ei ole koskettu, sir. Alfred sulki ja lukitsi oven perässämme.

-Hyvä, näin oletinkin olevan.

Bruce ei sanonut enempää vaan lähti taluttamaan minua ylös, kohti makuuhuonettani. Pahinta oli, että Alfred tuli perässä ja hänkin tuli huoneeseeni.

-Riisu tuo naurettava takki, Bruce määräsi.

Olin ihan unohtanut, että minulla oli vielä sininen takkini päällä. Haa, pitihän Brucekin tyhmää, sinistä takkiani naurettavana, mutta en saanut nyt siitä paljonkaan iloa. Avasin messinkinapit hieman vapisevin sormin ja annoin sen pudota lattialle. Alfred nosti sen ja asetteli työtuolini selkänojalle.

-Farkut alas ja nojalleen sänkyä vasten! Bruce komensi.

Minä räpyttelin silmiäni, kyyneleitä pidätellen. Yleensä sain pitää housut jalassa ja makasin hänen sylissään. En pannut pahakseni kumartumista sängyn laidalle, (oli nöyryyttävää maata poikittain hänen sylissään) mutta en olisi tahtonut luopua mistään vaatekappaleesta.

-Sinä… lupasit, että huominen on rangaistukseni, minä yritin väittää heikosti.

-Kyllä, myös huominen ja ennen kuin alat valittaa, että rankaisen sinua samasta asiasta kahteen kertaan, minä selvennän sinulle. –Livahdit kotoa ilman lupaa, hän nosti ensimmäisen sormen pystyyn, -menit yksin Gothamiin, toinen sormi, -sait Barbaran mukaan tähän sotkuun…

-Mitä? Alfred huudahti, tästä hänellä ei vielä tietoa ollutkaan.

-Hänkin on kunnossa, vein hänet kotiin, Bruce vakuutti ennen kuin jatkoi:

-…siis Barbara, -ja pilasit minun ja Selinan treffit (neljäs sormi). –Neljä asiaa, enkä minä 

huvittunut mistään niistä.

-En usko, että Selinaa ja illallista pitäisi laskea, vastustin hiljaa. –Hän ei lopultakaan ollut kauhean vihainen ja minusta ne tyhmät tanssiaiset korvaavat teidän pieleen menneet treffinne.

Bruce mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän painoi pois neljännen sormen, mutta vielä kolme jäi jäljelle. –Okei, vain kolme sitten, mutta en aio kuunnella vastaväitteitä tanssiaisista ja tanssitunneista.

-Mistä!

Mistään tanssitunneista ei ollut ollut puhetta.

-Tanssitunnit ovat osa kasvatustasi, Bruce vastasi. –Siis kolme asiaa; ensimmäisestä saat rangaistuksesi nyt, huomenna toisesta ja kolmanneksi…

Hän mietti hetken huomatessaan, että jäljellä oli vielä yksi sormi ja minä ajattelin kauhuissani, mitä kamalaa hän vielä keksisi.

-En ole varma vielä, hän myönsi. Mutta luultavasti se tulee sisältämään joitain askareita. Tuntikausia, ehkä koko päivän, saat tehdä kotitöitä.

Minun teki mieleni vaikeroida. Vihaan kotitöitä, etenkin jos Alfred seuraa koko ajan kanta-päilläni ja huomauttaa kaikesta mitä teen väärin.

-Erittäin hyvä, Alfred nyökkäsi hyväksyvästi.

-Ja nyt ne farkut alas ja sängyn laidalle!

En voinut kuin totella. Avasin housuni ja pudotin ne nilkkoihin. Onneksi olin laittanut pikkumuksumaisten, valkoisten alushousujen sijaan vaaleanharmaat bokserit, mutta silti tuntui nololta kumartua niine hyvineen sängyn laidalle. Hengitykseni pätki hieman, kun jäin odottamaan.

Bruce ei sanonut enää mitään. Hän veti kätensä taakse ja läimäytti lujasti takamustani.

Au.

Ja uudestaan, mutta kovemmin.

Todella au.

Ja uudestaan.

Todella, todella au. Olin kuitenkin päättänyt tällä kertaa olla mies. Olin päättänyt, että pystyn ottamaan selkäsaunan ilman itkua, kitinää ja parkua.

Tuli tauko ja luulin jo hetken, että pääsisin sittenkin tällä kertaa vähällä, mutta sitten näin Alfredin ojentavan Brucelle puisen hiusharjan.

Petturi! ehdin ajatella. Vanha, brittiläinen, hienosteleva, halveksittava petturi! Brucelle ei saa antaa mitään ajatuksia, kun hän on keskittynyt kurittamaan minua, eikä ainakaan pidä antaa mitään käden jatkeeksi.

Suljin silmäni ja hoin itselleni, että pystyisin kestämään tämänkin. Kaivoin sormet patjaan, hakeakseni siitä tukea ja lohdutusta.

Sitten päähäni pälkähti ajatus, joka oli murtaa minut täysin. En ollut tavallisen isän tavallinen poika vaan miehen, jonka jokapäiväiseen treeniin kuului 300 kilon nosto penkiltä ja jonka käsivarret olivat valtavat ja silkkaa rautaa. Minua piiskasi mies, joka oli Batman, joka peittosi konnia maihin muutamalla oikein suunnatulla lyönnillä, mies, joka pystyi käsittelemään mitä tahansa asetta kaataakseen vihollisensa.

Nyt tuo mies seisoi takanani kädessään hiusharja, jolla aikoi lievittää turhautumistaan minun tottelemattomaan takamukseeni, jota verhosi vain ohut kerros puuvillaa. Minulla oli paha tunne siitä, että se ajatus oli viimeinen pitkään aikaan, jota pystyin käsittelemään johdonmukaisesti.

Terveystieteilijä Toivonen Tallinnasta, päivää!

Onko syysloma jälkeistä elämää? Melkein, vaikka lyhyeksihän tuo jäi. Ystäväni kanssa tehty Tallinnanpyrähdys meinasi alkaa ikävissä merkeissä. Aamulla piti herätä aikaisin, koska linja-auto lähti 7.35. Kurkkuni oli aamusta kuin raastinrauta, joten aamupalaksi nautin yhden, nopeasti vaikuttavan flunssalääkkeen. Johan helpotti! Ja ISON aamukahvin jälkeen olinkin jo ihan hereillä. Laivalla kun vielä aamupalan painikkeeksi nautittiin muutamat lasit Mimosaa, niin johan tiesi matkan alkaneen.
Kuten tiedetään, laivoissa ja hotelleissa on paljon kokolattiamattoja ja mehän saimme nenämme tukkoon alta aika yksikön. Mutta nou hätä! Minulla oli matkassa, rahapussissa, muutamia 1 mg Panadoleja, jotka olivat matkassa pääasiassa ystäväni helposti kipeytyviä jalkoja ja selkää varten. Tai jos aamulla olisi itseaiheutettua päänsärkyä. Ei muuta kun pillerit poskeen, niin ei ollut tukkoisuudesta tietoakaan.
Olipa taas mukavaa reissata Tallinnassa, istua Rocca al Maren viihtyisässä pikkuravintolassa siidereillä, käydä syömässä St. Patrikissa (paitsi, että tällä kertaa viini ei ollut hyvää). Illalla, tai oikeammin yöllä, alkoi hotellin kokolattiamatto jälleen vaivata (ehkä päivän juomillakin oli osuutta asiaan) ja taas piti turvautua rahapussin valkoiseen sisältöön, jonka tämä Terveystieteilijä nielaisi alas vodkapaukulla. No, lienevät hyvin puskuroituja... Aamulla taas liikkeelle pari tuntia nukkunein silmin. Reilun aamiaisen jälkeen löysimme kauan kaivatun, VALTAVAN askartelu- ja käsityöliikkeen, Karnaluksin, josta aluksi en meinannut osata ostaa mitään, mutta jotain kuitenkin mukaan lähti. Ja sitten taas siiderille!
Loppureissu menikin sitten ostoksia tehden. Ja siidereillä istuen. Laivan lähtiessä puoli kahdeksalta illalla, alkoi "taas", sitten aamupalan, hiukoakin ja ei kun seisovaan pöytään. Ruoka oli hyvää ja viinikin kohtuullista.
Vaikka ei tullutkaan ihan päättömästi pämpättyä, vaatii tässä iässä jo kaksi myöhään valvottua yötä kokonaisen päivän toipumiseen. Eli perjantai meni sohvaa pidellessä, välillä torkahdellessakin, vanhoja Putouksia katsellessa, uusia odotellessa.
Entäs sitten kirjoituspuolella? Viime viikolla vietettiin "Stoorin" 1-vuotispäivää ja alkoi näyttää pahasti siltä, etten ehtisi syyslomalla aloittaakaan viimeistä lukua, mutta parahiksi sunnuntai-iltapäivästä alkoi kynä rallattaa ja sain syntymään muutamia A4-arkkeja täyteen tekstiä. Loppu häämöttää, yritän henkisesti siihen valmistautua.
Mutta matkaa on vielä, Dick räpiköi vielä Robinin alkuaikoja ja yrittää selvitä kasvukivuista (kirjaimellisesti) parhaansa mukaan. Vaikeaa se joskus on, niin kuin huomataan luvussa

TREFFIT x 2 (OSA 4)

-Sinä saat mennä treffeille, vastustelin. –Miksen minä saa?

-Minä olen aikuinen, Bruce sähähti. –Käyn työssä, ansaitsen rahaa, teen tärkeitä päätöksiä. Olet, hm, melkein 13, VASTA 13. Et voi hiipiä ulos talosta kertomatta kenellekään, matkustaa yksin perjantai-iltana bussilla ja tulla pilaamaan iltani.

-SINUN iltasi! SINUN! Kyse on AINA sinusta, AINA! aloin hermostua, minäkin.

-Tuo ei pidä paikkaansa. Ja jos minä haluan tauon silloin tällöin, olen oikeutettu siihen!

-Haluat pitää tauon? minä irvistin. –Milloin MINÄ saan tauon?

-Sinä olet lapsi. Koko elämäsi on taukoa.

-Ei, ei se ole, minä väitin. –Minun täytyy tehdä koko ajan niin kuin sinä sanot. Mene kouluun. Tee läksyt. Käy suihkussa. Et saa katsella televisiota. Et saa pelata. Haluan tulla kohdelluksi kuin aikuinen.

-Mutta sinä et ole aikuinen, kaukana siitä. Et ajattele kuin aikuinen, etkä todellakaan käyttäydy kuin aikuinen.

-Voisin TOIMIA kuin aikuinen, minä väitin.

-Niinkö? Bruce kohotti kulmakarvojaan. –Miten esimerkiksi aioit maksaa illallisenne?

-Otin rahaa mukaan, tietysti. Minullakin on omaa rahaa, tiesitkö?

-Kuinka paljon?

-15 dollaria, vastasin.

-Hah, hän naurahti pirullisesti. –Sillä et maksa edes alkupalaa täällä.

Tämä ei ollut reilua. Bruce ja hänen hienosteleva ravintolansa!

-Sitten me menemme jonnekin muualle, päätin. –Johonkin halvempaan.

Kuten King Burgeriin, ajattelin.

-Ja sinä ajattelit maksaa sekä omasi että Barbaran illallisen?

-Kyllä.

Pidin pääni pystyssä.

-Kaiken?

-Kyllä, tietenkin.

-Ja millä ajattelit päästä takaisin kotiin?

Jäädyin täysin. Sitä en ollut tullut ajatelleeksi.

-Näetkö nyt? Bruce sanoi matalalla äänellä. –Tässä yksi syy, miksi MINÄ olen aikuinen ja SINÄ olet pahassa pulassa.

Halusin väittää vastaan, mutta silloin tytöt palasivat naistenhuoneesta ja me nousimme taas.

Barbaran hiukset oli kierretty ylös, mutta minä pidin niistä enemmän alhaalla. En pitänyt kampauksesta ja hän varmaan näki sen kasvoistani, koska hän ravisti hieman päätään minulle varoitukseksi ja minä nyökkäsin.

Selinan saavuttua pöytään, hän ripusti ensimmäisenä kätensä Brucen kaulaan ja suuteli tätä useamman sekunnin ajan. Minä ilmehdin Barbaralle ja hän hymyili tietävästi.

Kun Selina istuutui, jäi Bruce vielä hetkeksi seisomaan vaikuttaen hieman hämmentyneeltä. Kun hänkin istui jälleen, Selina pyyhkäisi lautasliinallaan, hymyillen viekoittelevasti, pois huulipunaa, jota oli aavistuksen jäänyt Brucen huulille. Selina näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä ja Bruce suuteli vielä häntä ohimolle ja sipaisi hänen hiuksiaan.

-Katso nyt, Barbara kuiskasi Selinalle. –Minähän sanoin, että hän halusi sitä.

-Barbaralla oli ihana idea, Selina liversi. –Hän ajatteli, että koska he näin tunkeutuivat meidän iltaamme tänään, me voisimme mennä kaikki yhdessä Gothamin Halloween -tanssiaisiin.

-Niinkö? Bruce ihmetteli huvittuneena, vilkaisten Dickiin ja uudelleen Selinaan. –Kaikki yhdessä?

-Kyllä, pukeutuisimme kaikki asuihin, tapaisimme ihmisiä ja tanssisimme valssia ja…

-Minä en tanssi, väitin.

-Kyllä sinä tanssit, Bruce vakuutti.

-Eikö hän näyttäisikin suloiselta polvihousuissa ja polvisukissa? Selina hymyili teennäisesti. 

–Ja sellaisessa merimieskauluksessa, jota pikkupojat käyttivät 1800-luvulla, pitsit reunojen ympärillä.

Olisin halunnut kuristaa hänet. Vilkaisin Barbaraa. Hän oli listansa takana piilossa ja hihitti siellä hiljaa.

-Ei huono ajatus, ne tanssiaiset, Bruce myönsi.

-Se on päätetty sitten? Selina varmisti flirttaillen.

-Kyllä, olet daamini Gothamin Halloween-tanssiaisissa, Bruce hymyili. –Ja Barbara voi kysyä isältään, jos hänkin tulisi mukaamme. Varmasti siellä tulee olemaan myös sinkku-naisia. 

Tuntui hieman helpommalta, kun pahin jännite välillämme hellitti. En tiedä mikä sen sai aikaan. Ilmeisesti kaikki oli Barbaran ansiota, ja näytti siltä, että joidenkin tyhmien tanssiaisten suunnittelu sai aikuiset paremmalle tuulelle.

-Ovatko nyt kaikki paikalla? tarjoilija tuli kysymään, valmiina ottamaan vastaan tilauksemme.

Minä epäröin, mietin, miten ikinä voisin maksaa minun ja Barbaran ruuat. Ruokalistassa ei ollut hintoja, joten voin vain kuvitella, miten paljon kaikki maksaisi. Tiesin, että aloin taas vaikuttaa idiootilta ja tunsin kuinka silmiäni alkoi kirvellä, mutta tiesin mitä minun oli tehtävä. En söisi itse mitään ja Barbara voisi ottaa jotain pientä… Vilkaisin Barbaraa hämmentyneenä, enkä huomannut että toisetkin silmät katsoivat häneen.

-Koska tämä on aivan erityinen ilta, minä maksan laskun, Bruce hymyili Barbaralle ja minä huokaisin helpotuksesta. –Mitä haluaisit? Entä Selina? Dick?

-Aluksi voisin ottaa… äyriäisrisoton, Selina sanoi vilkaisten ruokalistansa takaa.

Minunkin piti valita jotain, mutta katsoessani ruokalistaa, en ymmärtänyt siitä mitään. Nekin sanat, jotka näyttivät englannilta, eivät sitä olleet. Koko ruokalista oli kai ranskaa.

Selina oli jo päättänyt ja Barbarakin oli selvinnyt ruokalistasta (hän kai luki koulussa ranskaa) ja lopulta tarjoilija kysyi minulta, mitä ottaisin. Onneksi Bruce oli jo tilannut ja sanoin tarjoilijalle:

-Otan samaa kuin isä, ojentaen hänelle ruokalistan niin kuin muutkin olivat tehneet.

Brucen kasvot rentoutuivat vielä lisää ja hänen katseensa tuntui suorastaan lämpimältä, kun hän katsoi minuun. Bruce kai piti siitä, kun kutsun häntä isäksi. Minun pitäisi muistaa se myöhemmin.

-Barbara, pitäisiköhän sinun soittaa isällesi? Bruce kysyi kun tarjoilija oli kaatanut vettä laseihimme ja odotimme ruokiamme.

-Ei hän tule kotiin kuin vasta puolen yön jälkeen, tyttö vastasi.

-Jättääkö hän sinut yöksi yksin kotiin? Bruce hämmästeli.

-No, hän soittaa silloin monta kertaa minulle. Ja talossamme on paniikkihuone, jonne voin piiloutua tarvittaessa. Meidän talomme ei ole rekisterissä, joten kukaan vieras ei saa tietää osoitettamme. Vain tutut ja ystävät tietävät sen.

-Katso nyt, minähän olen sanonut, että olen tarpeeksi vanha jäämään yksin kotiin, protestoin Brucelle.

-Juo välillä vettä, Bruce määräsi.

Ensimmäinen tarjoilu tuli ja arvasin, että se olisi jotain outoa. Niin kuin olikin; kate-lautaselleni nostettiin höyryävän kuuma etanapannu, mutta tiesin, että tänään ei kannattanut kiukutella ruuasta. Tänä iltana ei ollut syytä enempää ylittää rajoja tai valittaa.

Ottaen huomioon, miten kamalalla tavalla illallinen alkoi, se ei jatkunut yhtä pahana, ei ravintolassa. Barbara osasi käyttäytyä kuten aikuiset ja Selina tuntui pitävän hänestä ja he olivatkin enimmäkseen äänessä. Brucekin hellitti vähän, muttei tarpeeksi. Tosin ei hän pysty koskaan täysin rentoutumaan; hän on Batman ja joutuu aina olemaan hieman varuillaan.

Kun olimme tekemässä lähtöä, näin vilauksen laskun loppusummasta ja taskussani olevat dollarit tuntuivat pikku rovoilta. Kun lähdimme, Bruce vaati saada ajaa kaikki kotiin ja koska hän oli lähtenyt kotoa kaksipaikkaisella Ferrarilla, hän lainasi ravintolan Bentley’a. Siinä oli onneksi neljä ovea ja pääsin istumaan takapenkille Barbaran kanssa, Selinan istuessa Brucen vieressä edessä.

Kun pääsimme Selinan asunnolle, Bruce nousi ylös autosta, kiersi auton ja avasi Selinalle oven. Hän myös saattoi tämän ovelle. Huokaisin ja nojasin taaksepäin, painaen pääni niskatukeen.

-Miksi sinä vihaat Selinaa niin paljon? Barbara kysyi yllättäen.

-Hän vain on niin… Bruce tietää niin paljon, vaihdoin puheenaihetta. -Hän tietää koska nousta seisomaan, tietää mistä puhua, aukoo ovia ja kaikkea.

-Hän on aikuinen, Barbara kohautti olkiaan. –Hänen täytyy tietää kaikesta. Siksi kai aikuisilla ei ole koskaan hauskaa. Heidän täytyy tehdä tietyt jutut tietyllä tavalla, mennä töihin, maksaa laskuja, ajaa oikealla puolella ja kasvattaa lapsia. Ei ihme, etteivät he ole useinkaan mukavia.

-Bruce sanoi, että hänen oli tänään saatava vapaata, minä mutisin. –Jukra, taidan olla todella pahassa pulassa.

-Ai vain sinä olet pulassa, Grayson? Barbara irvisti. –Kunhan Bruce kertoo isälle kaikesta, minäkin olen pulassa.

-Todellako? ihmettelin. En uskonut, että James Gordon voisi koskaan…

-Kuule, tiesit, että olemme vaikeuksissa, heti alkuunsa. Minäkin tiesin sen heti, kun näin sinut yksin ulko-ovellamme. Mutta me teimme, mitä teimme. Olemme nuoria ja saamme joutua vaikeuksiin ja isämme saavat huutaa meille ja uhkailla ja jättää arestiin ja kaikki on kamalaa. Se on osa elämää. Jonain päivänä meillä on omia lapsia ja kaikki toistuu. Ainakin, jos isään on uskomista ja siihen mitä hän aina sanoo: ”Jonain päivänä sinulla on omia lapsia, ja silloin tiedät miltä se tuntuu.” Ei auta nyt, isä.

-Kai hän on huolissaan sinusta sen jälkeen, mitä äidillesi tapahtui, minä huomautin.

-Luuletko, ettei Bruce ole huolissaan sinusta, varsinkin sen jälkeen mitä sinun vanhemmillesi tapahtui?

En ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta se tuntui järkevältä. Tunsin itseni huonoksi, kun huolestutin Brucen, mutta en voinut aina hillitä itseäni, kun halusin sanoa tai tehdä jotain ja sain vain aina Brucen raivoihinsa.

Auton ovi aukesi ja Bruce istui takaisin penkille. Olin näkevinäni taas aavistuksen huulipunaa hänen huulillaan.

Ajoimme täydessä hiljaisuudessa Barbaran kotiin, ja kun Bruce pysäytti ja oli aikeissa nousta avaamaan Barbaralle oven, sanoin:

-Minä saatan hänet ovelle.

Bruce nyökkäsi vähän, minä nousin paikaltani, kiersin auton ja avasin tytölle oven.

-Kiitos, hän sanoi hymyillen minulle.

Kun olimme taas ulko-ovella, hän ei mennytkään saman tien sisään ja minä tunsin itseni hieman kömpelöksi ja vaivaantuneeksi, tietämättä mitä pitäisi tehdä tai sanoa.

-Haloo, Grayson! hän pudisti päätään, kääntäen jo avainta lukossa. –Sinä olet niin läpinäkyvä. Ja miksi sinun on oltava tuollainen mammanpoika?

-Turpa kiinni! ärähdin epähienosti.

-Pidä itse, Grayson! hän virnisti hieman, kumartui sitten lähemmäksi ja kietoi kätensä niskaani. Luulin hetken, että hän murskaisi kasvoni otsaansa tai pamauttaisi minua nenään (hän on Barbara!), mutta ei. Hän painoikin huulensa omiani vasten.

Suljin silmäni ja tunsin hänen pehmeät huulet omillani. Maistoin hänen vadelmanmakuisen huulikiiltonsa ja haistoin hänen pehmeitten hiusten tuoksun. Se kaikki oli minulle liikaa – vatsani heitti kuperkeikkaa, polveni muuttuivat veteliksi ja koko kehoni säkenöi ja kipinöi aivan uudella tavalla.

Sitten hän vetäytyi, virnisti taas ja sanoi:

-Nähdään, Grayson.

Sitten hän avasi oven, meni sisään, sulki oven ja oli poissa.

Seisoin hetken ovella hämmentyneenä, tuskin muistaen hengittää. En ollut koskaan ennen tuntenut sellaista, mutta pidin tunteesta, vaikka sen voimakkuus hieman järkyttikin minua.

Jotenkin pääsin takaisin autoon, vaikka jalkani eivät tuntuneet koskettavan maata. Menin etupenkille ja tulin pian huomaamaan sen pahaksi virheeksi. Huokaisin, typerää ehkä, ja kosketin sormellani huuliani, jotka tuntuivat vielä lämpimiltä äskeisen jäljiltä.

Että näin. On tainnut Grayson rakastua. Kuinkahan kauan mahtaa tuo tunne kestää, mitä luulette? Siinä kaikki tällä kertaa. Näkemisiin!

-Hepa-

Juhlia kerrakseen!

Taas tietää juhlineensa! Viikonlopuksi oli taas kasaantunut noita ikääntymispäiviä, lauantaina juhlittiin, vähän kosteammin, entisen opiskelukaverini pyöreitä vuosia ja tuskin niistä olim kunnolla toipunutkaan, kun jo mentiin juhlistamaan kummipojan 17-vuotista elämäntaivalta. Ensi vuonna sitten varmasti jo skumpalla kippistellään...

Kovasti on tilailtu synttärijuhlia meille parin kuukauden päästä. Itse täytän silloin pyöreitä, mutta nyt täytyy tunnustaa: olen parempi juhlavieras kuin juhlienjärjestäjä. Keittiössä en ole niin hyvä kuin haluaisin ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän nautin päähenkilönäolosta. Jos olisi varaa, ilmoittaisin tylysti, että olen Matkoilla ja lähtisin vaikka Kanariansaarille aurinkoa palvomaan. Mutta kai sitä jotain pientä täytyy järjestää.

Olihan meikäläisellä vielä yksi syy juhlaan kuluneena viikonloppuna. Tasan vuosi sitten, syysloman alussa, yön hiljaisuudessa, eksyin "väärälle" nettisivulle ja löysin Elämäni Bruce Waynen kanssa. Syyslomalla alkoi Suuri Käännöstyö, joka päättyi vuoden alussa ja jota kertyi reilut 100 sivua. Koska tarina suorastaan VAATI jatkoa, sitähän tuli. Kaikenlainen "fakta" aiheesta yhdistyi, mielestäni ihan sujuvasti, juoksevaan tarinaan. Faktat jopa hieman sekoittuivat keskenään (anteeksi muut Batman-pöpit, jos tämä on mielestänne pyhäinhäväistystä). Tarinan loppu tulee olemaan erilainen kuin missään muussa Batman-tarinassa. Joten toinen samanmoinen sivumäärä on kertynyt ja kuluvana syyslomaviikolla olisi tarkoitus, vähintään aloittaa, Viimeinen Luku. Aivotyöskentely on jo tehty ja nyt tarvitsee enää kynän rallattaa ja sormien takoa läppärin näppäimiä. Viimeiset sanat päätin eilen ja myöntää täytyy, aiheuttivat pientä kurkun kuristusta. Hyvää vuosipäivää siis ja vain joitakin päiviä hutiin Suuresta Batman-päivästä!

Ihan vielä ei olla lopussa. Jossain vaiheessa Treffejä Dick voi alkaa ajatella, että elämänsä on lopussa. Katsotaan.

-Hepa-

P.s. Kiitos taas kerran sille lukijalle, joka niin pian uuden päivityksen jälkeen käy antamassa plussan. Kovasti arvuuttelen kukahan se mahtaisi olla, vai oletko sinä yksi Atlantin takana oleva lukija? Kiitos sinulle kuitenkin! :)


TREFFIT x 2 (OSA 3)

Olin todella iloinen, että Barbara oli kanssani sinä iltana. Hän oli niin viileä, tiedäthän, hän oli kaunis, liiankin, ja olisin ollut hukassa ilman häntä. Hän tiesi kaiken pukeutumisasioista, mikä oli hyvä, sillä kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin tuossa koppavassa ravintolassa. Olin melkein menettämässä hermoni, kun astuimme sisään ravintolaan, jossa valot olivat himmeät ja pehmeä musiikki soi taustalla ja tarjoilijalla oli smokki.

Tiedän, asuin nyt miljonäärin luona ja minun olisi pitänyt olla tottuneempi näin hienoihin paikkoihin, mutta en ollut, koska emme käyneet niissä kovinkaan usein. Tai oikeammin, Bruce ei ota minua mukaansa niihin. Joskus hän käy näissä myöhään illalla ja minä olen vain iloinen, kun minun ei tarvitse lähteä ja pukeutua tyhmiin pukuihin.

Me pukeudumme joskus sunnuntaisin ja menemme kirkkoon, enkä pidä niistä vaatteista. Bruce sanoo että tarvitsen vähän myös hengellistä kasvatusta elämässäni ja viime kerralla pappi saarnasi siitä, miten lasten on toteltava vanhempiaan ja Bruce katsoi minuun koko ajan omahyväisesti. Minä murisin läpi koko jumalanpalveluksen ja hän saarnasi minulle koko kotimatkan.

Tämä paikka oli ehdottomasti mukavampi kuin Gothamin Ensimmäinen Kirkko, mutta minä olin tehdä tenän, kun tarjoilija tuli luoksemme.

-Niin? hän sanoi hyvin hienostuneella tavalla. –Kuinka voin auttaa?

Hän katsoi meitä pitkin nenänvarttaan ja olin jo astumassa takaisin ulos, valmiina unohtamaan koko jutun.

-Olen neiti Barbara Gordon, Barb sanoi selkeästi ja varmasti. –Olen komissaari Gordonin tytär ja seuralaiseni on herra Richard Grayson, jonka holhooja on…

-Ah, herra Wayne, tarjoilija sanoi, eikä vaikuttanut enää lainkaan alentuvalta. –Kyllä, aivan, hän ja neiti Kyle ovat jo paikalla. Odottavatko he teitä?

-Ei, pudistin päätäni, -meidän ei ole tarkoitus tavata heitä. Haluamme pöydän jostain muualta.

-Haluat siis varata teille pöydän? Tarjoilijan kulmakarvat nousivat, kun hän katsoi meitä.

-Kyllä, vastasin ja yritin olla kohtelias. –Haluamme syödä täällä.

Hän ei liikahtanutkaan ja hän katsahti jonnekin salin puolelle. Inhoan sitä, että aikuiset näyttävät ovelilta ja tietäväisiltä.

-Mielestäni sinun ja seuralaisesi on sittenkin parempi mennä ensin herra Waynen pöytään. Hän luultavasti haluaa tietää, että olette täällä. Voimme sen jälkeen katsoa teille pöydän muualta.

Hän lähti määrätietoisesti kohti ravintolasalia, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata.

Barbara alkoi huokailla ihastuksesta, kun lähdimme eteisaulasta ja tulimme itse ravintola-saliin.

-Dick, täällä on niin kaunista, hän kuiskasi. Hän katsoi ylös kattoon, josta monien kattokruunujen valo heijastui hänen silmistään, enkä voinut kuin tuijottaa niihin.

Ravintola oli täynnä hienoja, kalliita juttuja kuten marmoripilareita ja elävä orkesteri lavalla soittamassa, mutta minä katsoin suoraan eteenpäin. Ravintolasalin vasemmalla puoliskolla oli useita kahden, kolmen ja neljän hengen pöytiä. Yhdessä kahden hengen katetussa pöydässä istui Bruce seuralaisineen. Selina istui pöydän toisella puolella, käsi Brucen kädellä. Bruce oli juuri kumartuneena kuiskaamaan Selinan korvaan jotain ja kuulin Selinan naurahtaen sanovan:

-Bruzie, sinä olet tuhma…

Bruce kumartui uudestaan kuiskaamaan hänelle jotain, nyt he nauroivat molemmat. Bruce sulki Selinan käden käsiensä väliin ja suuteli hänen rystysiään.

Ja sitten hän näki meidät. No, rehellisesti sanottuna, hän kai näki vain minut, mutta reaktio oli joka tapauksessa sama. Sekunnin murto-osassa hänen kasvonsa muuttuivat huvittuneisuudesta raivoon. Niillä ei ollut hetkeäkään yllättyneisyyttä tai hämmästystä tai edes lievää ärtymystä – vain Brucen tunteet pystyivät vaihtumaan nollasta sataan.

-Anteeksi… tarjoilija aloitti, mutta Bruce keskeytti hänet sähähtäen:

-Mitä sinä täällä teet? Hän katsoi suoraan minuun, aivan kuin paikalla ei muita olisikaan.

Suuni tuntui kuivalta. Olin aikonut näytellä rohkeaa ja rehvastellen näyttää hänelle-joka-välittää-minusta, mutta minulta oli valahtanut kaikki rohkeus kurkkuun. En ollut tuntenut tällaista pelkoa kuin silloin, kun olin yhdeksän ja olin kaatanut kaakaota hänen tietokoneeseensa ja se meni epäkuntoon. Tuolloin minä pakenin häntä sänkyni alle, ja hän löysi minut ja minä itkin ja hän istui sängylleni ja sanoi, että saisi sen vielä kuntoon, mutta en saanut enää koskea hänen tavaroihinsa. Näitä kahta asiaa vertaamalla, se ei tuntunut miltään.

-Minä… minä…minä…, änkytin pystymättä muuhun.

-Dick pyysi minua ulos syömään, Barbara sanoi.

Hän on varmaan rohkein henkilö maailmassa, koska hän tuli ihan viereeni ja kietoi kätensä vyötäisilleni niin kuin me olisimme yhdessä tai jotain.

-Halusimme vain tulla moikkaamaan teitä ensin.

Luoja, että hän osasi olla viileä, ihan kuin me olisimme olleet oikeasti aikuisia. Minä nyökkäsin vähän ja yritin olla yhtä viileä kuin hän. Selina istui suorana tuolillaan ja katsoi meitä molempia häijysti. Olisinpa voinut tuntea omahyväisyyttä, kun onnistuimme ärsyttää häntä, mutta koska olin onnistunut suututtamaan Gothamin voimakkaimman miehen, en voinut tuntea itseäni järin tyytyväiseksi.

-Missä Alfred on? hän kysyi minulta.

-Kotona, sanoin pienellä äänellä.

Jos mahdollista, hän näytti raivostuvan entisestään. Hänen silmänsä näyttivät lähes mustilta.

-Missä isäsi on? hän kysyi vaativasti Barbaralta.

-Töissä, missä muuallakaan, Barbara vastasi, eikä hänkään ollut enää yhtä viileä.

-Kiitos, Bruce kääntyi tarjoilijaan päin, -voitte lisätä kaksi paikkaa lapsille.

Tarjoilija nyökkäsi toisen auttamaan ja yhdessä he nostivat toisen kahden hengen pöydän heidän pöytänsä jatkoksi. Nopeasti he myös kattoivat pöydän ja nostivat vielä tuolit paikoilleen.

-Olimme menossa hakemaan oman pöydän, Barbara sanoi kun minä en kyennyt, mutta hänenkin äänensä värähti epävarmana.

-Istukaa alas, Bruce määräsi ja kaivoi taskustaan kännykkänsä.

Meillä ei ollut muutakaan mahdollisuutta ja tarjoilija poistui paikalta.

-Bruce…, Selina alkoi valittaa, mutta Bruce oli jo puhelimessa.

-Joo, Alfred, se olen minä, Bruce sanoi puhelimeen. –Kyllä, hän on täällä kanssani… Ei, en tiedä, mitä on meneillään, mutta minä aion selvittää… Minä… Oi, usko minua, aivan varmasti, hän katsoi suoraan minuun ja sisuskaluni kääntyivät ympäri ja pomppasivat kurkkuun.

Bruce sulki puhelimen ja henkäisi syvään. Voin nähdä hänen rintansa nousevan, hän näytti pian räjähtävän pidätetystä raivosta ja minä tunsin voimattomuutta.

-Tämä on niin kaunis paikka, Barbara kommentoi katsellen ympärilleen. –Niin kaunista. Käytkö täällä usein? hän kysyi Brucelta.

-Barbara, Bruce näytti hyvin ankaralta, -minun täytyy saada tietää…

-Entä sinä, neiti Kyle, Barbara kääntyi Selinaan päin. –Onko sinulla paljon miehiä, jotka tuovat sinut tänne?

-Mitä? Selina melkein kirkaisi. –Kuinka kehtaat?

-Anteeksi, Barbara pyyteli. –Olet vaan niin kaunis, oletin, että sinä käyt paljon treffeillä.

-Voi…, Selina näytti välillä siltä, että tulisi pian hulluksi, välillä hän tuntui hyväksyvän kohteliaisuuden. –Kyllä kai, hän lopulta vastasi.

-Pidän hiuksistasi, Barbara jatkoi. –Olen yrittänyt saada omani tuolla lailla ylös ja kihartumaan, mutta en saa sitä kunnolla. Sinun pitäisi olla lehtien kansissa. Näytät aivan filmitähdeltä herra Waynen seurassa.

Selina hymyili paljastaen valkoiset hampaansa. –Oletpa sinä suloinen tyttö. Miten sinä olet sekaantunut tuohon kauhistuttavaan poikaan?

-Joskus sitä täytyy päästä treffeille perjantai-iltana, Barbara huokaisi. –Minun täytyy mennä naistenhuoneeseen laittamaan lisää huulikiiltoa. Tuletko kanssani niin kuin ne tekevät televisiossa?

-Varmasti, Selina nousi tuolistaan ja otti iltalaukkunsa mukaan.

Bruce nousi ylös ja tein samoin, muistin että oli kohteliasta nousta kun nainen poistui paikalta.

-Kun olemme siellä, Selina sanoi, kun he olivat lähdössä Barbaran kanssa, -katsotaan, mitä voimme tehdä hiuksillesi.

-Tälle sotkulle, Barbara tuhahti, kun he kävelivät poispäin.

Me istuimme takaisin alas, minä katselin heidän peräänsä ja käännyin sitten varovasti kohtaamaan Brucen katseen.

-Sinä olet niin kuollut, hän sähisi minulle. –Kun saan sinut kotiin täältä – kuollut. Sinä hiivit ulos talosta, tulet yksin Gothamiin ja pilaat iltani!

-En, toin Barbaran ulos, väitin, ääneni takaisin saaneena.

-Sinä olet 12… MELKEIN 13, hän nosti varoittavasti sormensa pystyyn, ennen kuin ehdin kommentoimaan iästäni, -etkä vie ketään ulos! Sinä olet niin pulassa…, hän ei raivoltaan kyennyt enää puhumaan, vaan alkoi elehtiä käsillään. Hän veti sormet kaulansa poikki ja läimäytti kaksi kertaa pöytään. Arvelin, että se tarkoitti joko, että saisin kurkkuni auki tai sittenkin sen elämäni selkäsaunan.

-Paha, paha, paha poika, hän hoki tökkien minua sormellaan. –Kunhan saan sinut yksin… oi joi, et voi edes kuvitella… Muiden ravintolan asiakkaiden vuoksi hän ei voinut korottaa ääntään, mutta hänen hiljainenkin, matala äänensä sai polveni tutisemaan. –Kuinka kehtasit tulla tänne?

-Hienoa! Minä häivyn, mutisin ja olin jo puoliksi noussut tuolilta.

-Istu. Alas! Bruce määräsi yhteen puristettujen hampaitten takaa sihahtaen: -Jos liikut tuumaakaan paikaltasi, me kaksi menemme miestenhuoneeseen.

Me emme kai menisi sinne korjailemaan meikkiä tai laittamaan toistemme hiuksia, ajattelin sanoa, mutta rohkeuteni ei riittänyt siihen.

-Okei, yksi kysymys, Bruce henkäisi taas syvään, ennen kuin jatkoi: -ja katsokin että vastaat siihen oikein tai vannon, että saat remmistä, kun pääsemme kotiin.

Tunsin valahtavani kalpeaksi kasvoiltani.

-Otitko sinä pyörän? hän kysyi.

-En varmasti ottanut, pudistin päätäni ja melkein huokaisin helpotuksesta, että se oli oikea vastaus.

-Miten sitten pääsit tänne?

-Tulin bussilla…

-Sinä tulit bussilla! Matkustit bussilla koko matkan kartanolta, yksin, perjantai-iltana?

-Miten muuten olisin voinut tulla tänne? kysyin, ehkä hieman uhkarohkeasti.

-Oli miten oli… hän päätyi jälleen tekemään käsimerkkejä. Olikohan hän koskaan ajatellut miimikon uraa?