MÄ eli Mieletön Älmiäinen!

Heissan!

Ehkä taas pitää "hieman" avata otsikkoa, eli kertoa Teille pikkuisen enemmän Älmiäisestä. Älmiäinen on sana, jota ei löydy Googlesta. Se vaatisi tulkintaansa Mökki-Muu Suomi -sanakirjan, mutta koska sellaista ei ole, täytyy minun toimia "suomentajana". Älmiäinen on siis mikä tahansa oravaa pienempi otus, jota ei tunnista. Tällaisen otuksen meinasi Keiju-kissamme tuoda perjantai-iltana sisälle, mutta Ukkoseni sai laitettua edestään oven kiinni ja sanoi katille, että sinä pysyt saaliinesi ulkona. Aamulla sitten löysimme Älmiäisen ulkoportailta. Se oli kyllä enemmänkin oravan kokoinen ja äkkiä katsottuna näytti rotalta. Tarkempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että otuksella ei ollut rotan päätä, ei rotan karvoitusta eikä ällöttävää suomuhäntää. Väriltään se muistutti metsähiirtä, mutta oli kaksi kertaa suurempi. Loppupäätelmä oli, että kyseessä oli ns. Superhiiri, joka oli syönyt runsaasti ja saanut muutamankin poikueen. Itse en ole milloinkaan niin suurta hiirtä nähnyt ja ihmetellä täytyy, minkälainen kamppailu oli kissan ja hiiren välillä käyty, ennen kuin se päätyi hengettömänä portaillemme. Ja tietysti, juuri kun olin ajatellut, että otanpa tästä ihme-Älmiäisestä kuvan selvittääkseni mikä se oli ja teidänkin iloksi kuvan eetteriin rojauttanut, niin eikös Ukkoseni ollut juuri viskannut sen pöpelikköön. Joten se siitä. Jälleen kerran.

Samaan Mökki-Muu Suomi -sanakirjaan kuuluu myös samantyyppinen "uussana" Yömiäinen, paitsi että kategoria ei ole eläimet vaan lempiaihe mökillämme eli ruoka. Yömiäinen on ateria, joka nautitaan iltapalan ja aamiaisen välissä. Yön kulkijat, esimerkiksi taksikuskit ja baarista kotiutuvat, grillillä piipahtavat asiakkaat, ovat tunnetuimpia yömiäisen nauttijoita. Voisi siis kuvitella erään lepakkoasuisen ystävämme pysähtyvän kotimatkalla yömiäiselle Drive-In:iin, niin kuin Val Kilmerin esittämä Batman hupaisasti Alfredille toteaa elokuvan Batman Forever alussa. Tai sitten ei.

Mutta koska näin pääsimme aiheeseen, päätetään luku

TREFFIT x 2

Jatkoimme ääneti kohti kotia. Lopulta Bruce kysyi:

-Oliko se ensimmäinen suudelmasi?

Tietenkin Bruce oli nähnyt kaiken.

-Joo, myönsin ja kasvoni varmaan helottivat punaisina.

-Miltä nyt tuntuu?

-Hieman kummalliselta. Hyvältä, todella hyvältä, mutta myös kummalliselta.

-Siltähän se tuntuu, juu, Bruce mutisi.

En uskaltanut katsoa häneen tai sanoa enempää. Pelkäsin, että hän alkaisi puhua uudelleen seksistä, mikä saattaisi olla aiheellista, olinhan nyt vihdoinkin suudellut tyttöä. Tai minua oli suudeltu. Tai miten vaan.

-Kiva, että iltasi päättyi niin miellyttävästi, Bruce sanoi kääntäessään auton jo kukkulalle vievälle tielle.

Sitä minäkin, ajattelin nojautuen taaksepäin penkillä ja yritin käsitellä kaikkia uusia tunteitani.

Wham! Äkkiä jokin osui vasempaan reiteeni, kovaa.

Minä värähdin järkyttyneenä, mutta Bruce oli nostanut kätensä ja läimäytti uudestaan minua.

-Bruuuce! minä valitin. Yritin vetää itseni kiinni oveen, pois hänen kovien käsiensä ulottuvilta.

-Tulet olemaan surullisin poika, joka on juuri saanut ensisuudelmansa! Bruce vannoi.

En tajua, miten hän pystyy lyömään minua ja ajamaan yhdellä kädellä.

-Sinä livahdit kotoa, ajoit yksin bussilla kaupunkiin, kaupunkiin, jossa on vaarallista iltaisin ja öiseen aikaan, vedit Barbaran mukaan kepposiisi…

Kepposiin! Kuka enää käyttää sanaa kepponen? Sama kaveri, joka pystyy piiskaamaan samalla kuin ajaa autoa? -…huolestutit Alfredin suunniltaan, pilasit treffini ja vielä käyttäydyit kuin hemmoteltu kakara koko illan.

-En ollut kakara…, minä yritin ja yritin myös taktikoida pois tulilinjalta, onnistumatta.

Viimeisen kerran tunsin kipeän sivalluksen reidessäni.

-Jatkamme tästä, kunhan pääsemme kotiin. Todellakin, en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi noin… tuhma, Bruce osoitti minua sormellaan.

-Mitä? huusin itsekin raivoissani. Miten hän voi sanoa minua tuhmaksi, kuin pikku kakaraa?

-Tuhma, se sinä olet, hän toisti. Tykkäät aiheuttaa niin paljon ongelmia, koska olet tuhma lapsi.

-Minä…en…ole…tuhma…enkä…lapsi, raivon ja kivun kyyneleet kirvelivät silmissäni ja tuskin sain puhutuksi. –Voin olla kapinallinen, voin olla pahis, uhmakas tai roisto, mutta en todellakaan ole…

-Tuhma sinä olet, tuhma pikkupoika, Bruce keskeytti minut. –Teet kaikkesi saadaksesi huomiota. No, nyt olet saanut sen. Vai haluat sinä toimia kuten tuhmat pojat? Saamasi pitää, tulet saamaan sellaisen kohtelun kuin olisit sellainen.

-Tiedän jo, että annat selkään, kunhan päästään kotiin! huusin osoittaen tietäväni kohtaloni ja yritin esittää pelotonta.

-Varmasti, mutta tulossa on muutakin, Bruce lupasi. –Huomenillalla voit lähteä yöpartioon mukaan, mutta koko päivän pidän sinua tiukasti silmällä. Saat sellaisen kohtelun, kuin olisit seitsenvuotias, jos kerran haluat käyttäytyä kuin lapsi.

-Seitsemän? Mitä se muka tarkoittaa? kivahdin.

-Syöt seitsemän vuotiaan aamiaisen, luet minulle läksyt ääneen, vahdin sinua koko sen ajan, kun teen paperitöitä ja lepäät iltapäivällä. Ja koko ajan tarkkailen käyttäytymistäsi.

-Sinulla ei ole oikeutta tuohon!

-Ja talutan sinua kädestä, kun menemme tien yli!

-Tuo ei ole reilua! Melkein itkin raivosta.

-Päivän lopussa, jos lupaat käyttäytyä ikäsi vaatimalla tavalla ja haluat tulla kanssani partioimaan, voit tulla, enkä kohtele sinua kuin pikkulasta. Mutta jos tämän jälkeen käyttäydyt kuin pikkulapsi, saat seitsenvuotiaan kohtelun.

Tämä oli jo liian kammottavaa. Hän ei voinut olla tosissaan. Voi pojat, miksi minulla ei voinut olla sellainen isä kuin James Gordon! Viileä isä, joka antaisi minun jäädä illaksi yksin kotiin ja antaisi tehdä mitä halusin. Minä sen sijaan olin jumissa maailman määräysvaltaisimman miehen luona, joka ajatteli pahimpia mahdollisia rangaistuksia.  Seitsemän oli tyhmä ikä, kukaan ei halunnut olla seitsenvuotias, paitsi ehkä kuusivuotias, joka ei vielä tiennyt, ettei mikään tulisi muuttumaan.

Pääsimme kartanon etupihaan, jossa ulkovalot loistivat. Kello ei ollut vielä ihan yhtätoista ja ajattelin, että Alfred olisi meitä vastassa. Minä höyrysin raivosta ja kun nousimme autosta, minä kävelin lähellä Brucea, jos hän haluaisi tarttua minua niskasta tai korvasta, osoittaakseni, että olin iso ja yhteistyökykyinen. Hän laittoikin käden olkapäälleni, muttei pitänyt siitä tiukasti, kun menimme portaat ylös ulko-ovelle.

Kun ehdimme ovelle, se kiskaistiin auki ja Alfred seisoi ovella rauhallisena kuten aina, mutta silminnähden vihaisena.

Okei, ihan rehellisesti, olin tähän asti odottanut, että Alfred puolustaisi minua niin kuin viime kerralla ja hän ajaisi meidät molemmat nukkumaan ja minä jäisin ilman rangaistusta. Kun vilkaisin hänen kasvojaan, tiesin, ettei niin tulisi tapahtumaan.

-Onko hän loukkaantunut? Alfred kuitenkin kysyi.

-Ei, hän on kunnossa, toistaiseksi, Bruce vastasi.

-Moottoripyörä on edelleen alakerrassa, siihen ei ole koskettu, sir. Alfred sulki ja lukitsi oven perässämme.

-Hyvä, näin oletinkin olevan.

Bruce ei sanonut enempää vaan lähti taluttamaan minua ylös, kohti makuuhuonettani. Pahinta oli, että Alfred tuli perässä ja hänkin tuli huoneeseeni.

-Riisu tuo naurettava takki, Bruce määräsi.

Olin ihan unohtanut, että minulla oli vielä sininen takkini päällä. Haa, pitihän Brucekin tyhmää, sinistä takkiani naurettavana, mutta en saanut nyt siitä paljonkaan iloa. Avasin messinkinapit hieman vapisevin sormin ja annoin sen pudota lattialle. Alfred nosti sen ja asetteli työtuolini selkänojalle.

-Farkut alas ja nojalleen sänkyä vasten! Bruce komensi.

Minä räpyttelin silmiäni, kyyneleitä pidätellen. Yleensä sain pitää housut jalassa ja makasin hänen sylissään. En pannut pahakseni kumartumista sängyn laidalle, (oli nöyryyttävää maata poikittain hänen sylissään) mutta en olisi tahtonut luopua mistään vaatekappaleesta.

-Sinä… lupasit, että huominen on rangaistukseni, minä yritin väittää heikosti.

-Kyllä, myös huominen ja ennen kuin alat valittaa, että rankaisen sinua samasta asiasta kahteen kertaan, minä selvennän sinulle. –Livahdit kotoa ilman lupaa, hän nosti ensimmäisen sormen pystyyn, -menit yksin Gothamiin, toinen sormi, -sait Barbaran mukaan tähän sotkuun…

-Mitä? Alfred huudahti, tästä hänellä ei vielä tietoa ollutkaan.

-Hänkin on kunnossa, vein hänet kotiin, Bruce vakuutti ennen kuin jatkoi:

-…siis Barbara, -ja pilasit minun ja Selinan treffit (neljäs sormi). –Neljä asiaa, enkä minä 

huvittunut mistään niistä.

-En usko, että Selinaa ja illallista pitäisi laskea, vastustin hiljaa. –Hän ei lopultakaan ollut kauhean vihainen ja minusta ne tyhmät tanssiaiset korvaavat teidän pieleen menneet treffinne.

Bruce mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän painoi pois neljännen sormen, mutta vielä kolme jäi jäljelle. –Okei, vain kolme sitten, mutta en aio kuunnella vastaväitteitä tanssiaisista ja tanssitunneista.

-Mistä!

Mistään tanssitunneista ei ollut ollut puhetta.

-Tanssitunnit ovat osa kasvatustasi, Bruce vastasi. –Siis kolme asiaa; ensimmäisestä saat rangaistuksesi nyt, huomenna toisesta ja kolmanneksi…

Hän mietti hetken huomatessaan, että jäljellä oli vielä yksi sormi ja minä ajattelin kauhuissani, mitä kamalaa hän vielä keksisi.

-En ole varma vielä, hän myönsi. Mutta luultavasti se tulee sisältämään joitain askareita. Tuntikausia, ehkä koko päivän, saat tehdä kotitöitä.

Minun teki mieleni vaikeroida. Vihaan kotitöitä, etenkin jos Alfred seuraa koko ajan kanta-päilläni ja huomauttaa kaikesta mitä teen väärin.

-Erittäin hyvä, Alfred nyökkäsi hyväksyvästi.

-Ja nyt ne farkut alas ja sängyn laidalle!

En voinut kuin totella. Avasin housuni ja pudotin ne nilkkoihin. Onneksi olin laittanut pikkumuksumaisten, valkoisten alushousujen sijaan vaaleanharmaat bokserit, mutta silti tuntui nololta kumartua niine hyvineen sängyn laidalle. Hengitykseni pätki hieman, kun jäin odottamaan.

Bruce ei sanonut enää mitään. Hän veti kätensä taakse ja läimäytti lujasti takamustani.

Au.

Ja uudestaan, mutta kovemmin.

Todella au.

Ja uudestaan.

Todella, todella au. Olin kuitenkin päättänyt tällä kertaa olla mies. Olin päättänyt, että pystyn ottamaan selkäsaunan ilman itkua, kitinää ja parkua.

Tuli tauko ja luulin jo hetken, että pääsisin sittenkin tällä kertaa vähällä, mutta sitten näin Alfredin ojentavan Brucelle puisen hiusharjan.

Petturi! ehdin ajatella. Vanha, brittiläinen, hienosteleva, halveksittava petturi! Brucelle ei saa antaa mitään ajatuksia, kun hän on keskittynyt kurittamaan minua, eikä ainakaan pidä antaa mitään käden jatkeeksi.

Suljin silmäni ja hoin itselleni, että pystyisin kestämään tämänkin. Kaivoin sormet patjaan, hakeakseni siitä tukea ja lohdutusta.

Sitten päähäni pälkähti ajatus, joka oli murtaa minut täysin. En ollut tavallisen isän tavallinen poika vaan miehen, jonka jokapäiväiseen treeniin kuului 300 kilon nosto penkiltä ja jonka käsivarret olivat valtavat ja silkkaa rautaa. Minua piiskasi mies, joka oli Batman, joka peittosi konnia maihin muutamalla oikein suunnatulla lyönnillä, mies, joka pystyi käsittelemään mitä tahansa asetta kaataakseen vihollisensa.

Nyt tuo mies seisoi takanani kädessään hiusharja, jolla aikoi lievittää turhautumistaan minun tottelemattomaan takamukseeni, jota verhosi vain ohut kerros puuvillaa. Minulla oli paha tunne siitä, että se ajatus oli viimeinen pitkään aikaan, jota pystyin käsittelemään johdonmukaisesti.