Ja hyvää isänpäivää kaikille suomalaisille isille! Tänään sunnuntaina on juhlittu ISÄÄ ja sen kunniaksi teki äiti-mamma taas nami nami ruokaa. Metsän antimia nautittiin muun muassa kanttarelli-bruchettoina ja Ukkelin sedältä saadulla hirven jääpaistilla. Lisäksi myös suurta herkkuani, eli marinoituja punajuuria ja uutena tuttavuutena paistettua myskikurpitsaa fetajuustolla. Ja vielä naudan sisäfilettä ja valkosipuliperunoita. Jälkiruuaksi lasten herkkua, suklaamoussea, tällä kertaa mintulla ryyditettynä. Ruokajuomana meidän isä tarjosi hyvää australialaista punaviiniä ja välikahvin eli espresson kanssa maistettiin kreikkalaista, seitsemän tähden Metaxaa. Vielä jää 12 tähden Metaxa maistamatta, mutta hyvää ja pehmeää oli myös seitsemän tähdenkin.
Isänpäivälahjaksi olimme ostaneet, sisareni ideoimana ja löytämänä, maailman parhaaksi valitun Napue-gini pullon. Tämä juoma on supi suomalainen, pienen panimon tuote, joka on saavuttanut niin suuren suosion, että sen saatavuus on tällä hetkellä kiven alla. Napue-gini tarjoillaan runsailla jäillä, tonicilla, karpaloilla tai puolukoilla ja rosmariininoksalla, ja on todella hyvää. Ja vielä, ettei vaan jäisi kenellekään nälkä, tarjolla oli naked cake'a kera kahvin + juustoja. Ei siis tarvitse syödä enää mitään, ainakaan ennen huomista.
Melko kansainvälistä sisältöä oli viikonlopussamme muutenkin. Lauantaina piti käydä hakemassa, lopultakin, Neiti Vanhimman rippikuvat, mutta koska emme olleet varanneet aikaa, oli studio tietenkin kiinni. Se ei meitä kauheasti haitannut, vaan kävelimme sitten sisään studion vieressä olevaan kissakahvilaan, jossa nautimme suklaacappuccinot hyvässä seurassa, kissojen pyöriessä jaloissamme. Varmasti tiemme johtaa kyseiseen kahvilaan toistekin... Kansainvälisyyttä toi vakioruokapaikkamme Tampereella käydessämme, eli kiinalainen ravintola, jossa söimme Neiti Keskimmäisen kanssa susheja taas sellaiset määrät, että tulee vähän aikaa rullat korvista. Lisäksi neiti tunnusti, että on muutaman viikon keskustellut some-maailmassa yhden kiinalaisen pojan kanssa ja suunnitelmissa on tapaaminenkin. Lupa on nyt myönnetty, mutta turvallisuussyistä yksin tämä tapaaminen ei ole suotavaa, joten kaveri mukaan!
Kovasti ruokapainotteinen oli tämän viikkoinen päivitykseni, mutta ruokahan on tässä maailmassa yksi pääasioita! Varsinkin hyvä ruoka, jota vetäydyn nyt viikoksi sulattelemaan kuin hyvin syönyt käärme. Viettäkäähän mukava viikko ja lueskelkaa taas Hepan Höpinöitä!
-Hepa-
Toki tämäkin päivitys päätetään, kuten ennenkin...
ILMAN HOUSUJA (OSA 2)
Minä aloin olla jo aika kauhuissani ja melkein kuulin
korvissani näkemäni elokuvan musiikkia ja muistin mitä siinä tapahtui. Siinä
kaveri katseli ympärilleen metsässä yrittäen löytää hirviön tai tappajan, eikä
kaveri nähnyt mitään. Sinä alat siinä kohtaa rentoutua ja elokuvan kaveri
kääntyy ympäri ja sitten… pahin yllätys ikinä!
Minä uikutin vähän, ihan vähän, niin peloissani olin. Kun sain koottua vähäisen, jäljellä olevan rohkeuteni, käännyin ympäri. Muuta ei näkynyt kuin puita, kaikkialla oli muuten tyhjää, mutta sumu alkoi hiljalleen nousta maasta. Miksi, oi miksi, siellä piti olla sumua öisin, etenkin tänään?
Käännyin taas ympäri. Ei mitään. Juuri kun aloin rentoutua, kuulin lehtien kahinaa yhden ison, vanhan tammen takaa. Hiivin varovasti eteenpäin, kiersin hitaasti puun, minun oli tarkistettava… Ei mitään.
Nielaisin tyhjää ja käännyin ympäri.
Bruce seisoi takanani. Kiljaisin pelästyksestä ja purskahdin itkuun. Miksi en pysty koskaan pakenemaan häneltä? Seisoin paikallani, tärisin ja paruin taas kuin vauva. Yritin rauhoittaa itseni, mutta se tuntui mahdottomalta, kun hän seisoi edessäni myrskynmerkkinä.
-Ei, Saatana! Bruce noitui. –Kaikki koulutus, ja näin sinä reagoit uhkaavaan tilanteeseen! Meillä on vielä paljon töitä.
Hän tarttui minua käsivarresta, mutta sain kiskaistua itseni irti ja pakenin kauemmaksi hänestä.
-Ei, minä kiljuin. –Ei!
Käännyin ja lähdin juoksemaan. Olin ollut niin peloissani, että tunsin jo vähän huimausta, mutta en aikonut Brucen saada minua kiinni. Juoksin vauhkona reilut kymmenen metriä, sitten kuulin suhahduksen ilmassa, ja käsivarteni takertuivat vartalooni. Tuiskahdin nurin, satutin itseäni vähän ja aloin itkeä kovemmin.
Tajusin, että hän oli heittänyt minua kohti kaksi batarangia, joihin oli sidottu napakka köysi. Nyt se oli kiertynyt MINUN ympärilleni, enkä saanut käsivarsiani irrotetuksi. Taistelin vastaan minkä kykenin, mutta lopetin, kun näin mustan kengän pysähtyvän tuuman päähän kasvoistani. En usko, että Bruce olisi oikeasti potkaissut, mutta se sai silti minut lopettamaan. Vahvat kädet tarttuivat minuun ja nostivat minut jaloilleni. Tuijotin Brucea sekunnin, pari, silmät kyynelissä ja sitten hän viskasi minut vasemmalle olkapäälleen ja kiersi käsivartensa polvitaipeisiini, lukiten jalkani liikkumattomiksi.
-Ei, Bruce! Minä kiemurtelin minkä kykenin. –Älä vie minua takaisin!
-Jos luulet, että annan sinun elää metsässä, ilman housuja, olet hullu, hän vastasi.
-Päästä minut edes kävelemään, pyysin.
-Menetit juuri etuoikeutesi kävelyyn.
Tuo oli hullua. Milloin kävelystä muka oli tullut etuoikeus? Rimpuilin kovasti päästäkseni vapaaksi.
-Richard, Brucen ääni olisi voinut leikata puuta, -lopeta rimpuilu, tai vannon, että katkaisen vitsan ja käytän sitä koko matkan kotiin.
Ei epäilystäkään – olin nalkissa pelottavien asioiden metsässä. En ollut koskaan saanut Brucea käyttämään vitsaa, mutta arvelin, etten haluaisi kokea sitä nytkään. Yritin valahtaa mahdollisimman rennoksi.
Hän käveli takaisin kartanolle päin kantaen minua kuin en painaisi mitään. Olin vihainen, mutta ei maksanut vaivaa alkaa kiukutella nyt. Minun ei kannattanut myöskään alkaa hautoa kostoa; Bruce oli vahvempi kuin minä. Hän oli isompi, vanhempi, älykkäämpi, nopeampi, kaikin tavoin parempi kuin minä. Taas hän oli voittanut; tulin toiseksi, enkä voinut kuin hyväksyä sen. Ei ollut väliä kuinka kauaksi juoksisin, aina hän saisi minut kiinni. Kuuluin hänelle. Olin hänen suojattinsa, hänen koulutuksessaan eikä hän lepää, ennen kuin olen antanut itsestäni kaiken. Roikuin hänen olkansa yli ja kyyneleeni putosivat maahan.
Kun metsän aluskasvillisuus muuttui nurmikoksi, tiesin olevani takaisin kotona. Nurmikko muuttui etupihan kiveykseksi, ulkoportaiksi. Näin hänen kenkänsä kulkevan läpi marmorilattian, yläkertaan vievän portaikon ja lopulta hän seisoi oman huoneeni matolla. Hän laski minut seisomaan ja irrotti vihdoin köyden ympäriltäni. Tunsin, miten kyyneleet valuivat pitkin kylmiä poskiani. Palelin ja olin niin väsynyt, että olisin kaatunut sänkyyn ilman minkäänlaisia vastaväitteitä.
Batarangien pudotessa lattialle Bruce huokaisi, katsoi minuun ja sanoi:
-Taistelisin paljon mieluummin jokaisen Arkhamin konnan kanssa, kuin joutuisin tähän sinun kanssasi.
Olin hiljaa, kyynelteni jatkaessa vierimistään.
-Tämä alkaa olla mahdotonta, hän riipi hiuksiaan. –Olet mahdoton, Dick. En tiedä enää mitä tehdä. Yritän olla johdonmukainen kanssasi, mutta joudun vain aina päästäni pyörälle. Minä rankaisen sinua ja sinä teet kahta pahemmin. Annan jossain asiassa periksi ja sinä aiheutat lisää ongelmia. Et reagoi enää mihinkään niin kuin olettaisin sinun reagoivan. Toisena päivänä halaat minua, toisena kiipeät ulos ikkunasta ja laitat minut jahtaamaan itseäsi pitkin öistä metsää. Vihaatko sinä todella minua niin paljon?
Minä räpyttelin silmiäni ja yhä enemmän kyyneleitä vieri alas.
-Mi-mitä?
-Haluan olla hyvä isä sinulle, Dick, mutta ilmeisesti en kykene siihen. Ehkä sinun olisi parempi olla jonkun toisen luona. Se, mitä Batman tekee, on vaarallista ja olen ajamassa myös sinut vaaraan ja jos sinä vihaat minua ja kaikkea koko ajan…
-En vihaa sinua! huusin. –En ole koskaan vihannut sinua.
-Sinun täytyy auttaa minua tässä, Bruce näytti siltä, kuin murtuisi pian. –En enää tiedä, miten toimisin. Vanhempani kuolivat, ennen kuin olin sinun ikäisesi ja Alfred teki hyvää työtä kasvattaessaan minua, mutta hän ei ollut minun isäni. Kun vanhempani vielä olivat elossa, karkasin muutaman kerran, mutta palasin aina takaisin. En uskonut, että minulla olisi tulevaisuutta missään muualla. Teini-ikäisenä, silloin kun minulla oli jo ajokortti, otin kerran yhden autotallin autoista ja olin kaksi päivää hukkateillä. Alfred oli seota huolesta. Kun kahden päivän päästä palasin, hän otti ajokorttini, katkaisi sen ja jäädytti käyttötilini puoleksi vuodeksi. Silloin tiesin, että hän oli tosissaan kanssani.
Katsoin häneen, en tiennyt, mihin hän puheillaan tähtäsi.
-Haluatko palata sijaishuoltoon? hän lopulta kysyi minulta. –Onko tämä kaikki niin kamalaa, että haluat lähteä?
-Ei, ei, Bruce! minä huusin. –Minä rakastan sinua. Sinä olet isäni, enkä kuulu mihinkään muualle kuin tänne teidän kahden luokse.
Hän katsoi poispäin ja näin hänen silmiensä kiiltelevän. Brucen silmissä kyyneleitä?
Syöksähdin hänen syliinsä ja rutistin niin kovasti kuin kykenin. Imin lohtua ja voimaa itseeni hänen voimastaan. Hän halasi minua takaisin, me seisoimme niin hetken, vihdoinkin toisiamme ymmärtäen.
Vetäydyin irti ja hymyilin vinosti. Hänkin hymyili.
-Minun poikani, hän sanoi.
Olin niin onnellinen, kun hän sanoi niin ja minä rakastin häntä sillä hetkellä niin, että sydämeni oli räjähtää.
-Kiitos, Bruce, hymyilin jo täydesti.
-Minun TUHMA poikani, hän sanoi, sieppasi minut kainaloonsa niin nopeasti, etten kyennyt
reagoimaan ja sivalsi valmiiksi hellää takamustani.
-Auts! Bruuce… valitin.
-Oikea kärsivällisten pyhimys! Saat vielä selkääsi temppuilustasi ja koska kello on jo yli puolen yön, on seuraavan päivän rangaistuksesi alkanut. Tulen katsomaan, että peset hampaasi kunnolla ja että menet nukkumaan, ilman lukemista tai pelaamista. Jos tappelet yhtään vastaan, nukut yösi makuuhuoneessani, lattialla!
-Ääliö, minä mutisin uhkarohkeasti, mutta en taistellut vastaan. –En halua tätä!
-Kiltisti sitten.
Hän läimäytti minua pari kertaa, ei enää niin kovaa ja vihaisena, enkä minäkään ollut enää vihainen.
-Sitten lämpimään suihkuun ja hammaspesulle! Yhden asian sinulle sanon: jos sinä vielä kerrankin lyöt minua kun rankaisen sinua, saat seuraavana päivänä uuden selkäsaunan. Tuliko selväksi?
Kuten sanoin, jäisin Brucen kanssa aina toiseksi. Olin väsynyt kaikesta itkemisestä ja pakoyrityksestä, ja kaikesta huolimatta hän tahtoi vain huolehtia minusta ja pitää minut turvassa. Halasin häntä uudelleen ja hän hieroi jäykkiä hartioitani.
Myöhemmin olin omassa vuoteessani ja hän peitteli minut. Kello vuoteeni vieressä näytti aikaa 1:17.
-Missä Alfred on? kysyin haukotellen.
-Lähetin hänet nukkumaan jo silloin, kun lähdin perääsi. –Hän oli niin huolissaan sinusta ja vielä kovin järkyttynyt, kun olit sillä tavalla häipynyt illalla. Sanoin hänelle, jos en löytäisi sinua ja toisi takaisin, hän saisi läksyttää minua.
-Et halunnut antaa hänelle aihetta siihen.
Haukottelin taas. Minulla oli vaikeuksia pitää silmäni auki.
-Ei, en halunnut, hän kuulosti liiankin itsevarmalta. –Mutta se ei ollut ainoa syy.
-Aiotko todella kohdella minua huomenna kuin pikkupoikaa? kysyin.
-Kyllä aion ja pidän sinua silmällä koko päivän.
Kuulosti niin kuin hän itse NAUTTISI tilanteesta.
-Se on halpamaista, minä väitin ja mökötin vähän.
-Ehkä ”halpamaisuuteni” saa hieman järkeä kovaan kalloosi. Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä; minne aioit mennä ilman housuja?
-Aioin löytää jonkun konnan, joka tekisi minusta kumppaninsa, vastasin rehellisesti.
Arvatkaa mitä? Bruce purskahti nauruun. Siis BRUCE? NAUROI! Sain silmäni aivan auki enkä voinut kuin tuijottaa häntä.
-Mitä? Olisin kertonut hänelle kaikki salaisuutesi ja olisin työskennellyt hänen kanssaan, sinua vastaan.
-Voi, Dick, hän virnuili minulle. –jos olisit tehnyt sen, viholliseni olisi kääntänyt oitis kelkkansa. Ehkä minun pitäisikin tehdä se; lainata sinua jollekin muutamaksi viikoksi. Voisi toimia paremmin kuin Arkhamin vankimielisairaala.
-Olen hyvä taistelija. Minua harmitti hänen kiusoittelunsa. –Kuka tahansa ottaisi minut mielellään tiimiinsä.
Bruce ei voinut hillitä nauruaan.
-Muistuttaisin sinua vaan Arvuuttajasta ja miten sait hänet hyppimään seinille. Ihmettelen, mitä aiheuttaisit esimerkiksi Hatuntekijälle.
-Naura minulle vielä niin tulet näkemään, minä uhkasin.
-Ehei, hän pörrötti hieman pitkän otsatukkani silmilleni. –Sinä kuulut minulle. Olet minun Robin etkä kenenkään muun. Nyt nukkumaan. Ja jos liikut sängystäsi mihinkään ennen aamua, tulet pesemään kaikki autotallin autot. Hammasharjalla.
Minun olisi pitänyt keksiä jotain ilkeää vastapainoksi Brucen irvailulle, mutta olin niin väsynyt, että vain mulkaisin häntä. Oma sänky tuntui lämpimältä ja mukavalta, ja taisin olla unessa jo ennen kuin Bruce lähti huoneestani. Viimeinen ajatukseni ennen totaalista tajuttomuustilaa oli, että Bruce oli kaikesta huolimatta kunnon kaveri ja isä, jos ei huomioitu saarnaamisia ja selkäsaunoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti