Meillä ei ollut lauantai-iltana pimeää ja ankeaa, vaan kynttilän valoa, kahvipöydän herkkuja, poreilevaa boolia ja iloisia ihmisiä. Vietimme meikäläisen pyöreitä vuosia, jotka virallisesti tulevat täyteen ensi tiistaina, olenhan putkahtanut ulos ensimmäisestä kalenterinluukusta, liian monta vuotta sitten. Itse en nauti isoista väkimääristä, joten paikalle oli kutsuttu kaikki Tärkeimmät. Kiitos kaikille teille, jotka teitte juhlistani itseni näköiset! Kiitos Eija, Riikka, Hannu, Sanna, Visukki, Hanne, Maissi, Loddis, Juuski, nonna, papu, Juha, Tuija ja Sissi! Tällä jaksaa taas seuraavat 10 vuotta!
Tällä kertaa ehdin jopa ottaa kuvia, en kuitenkaan ihan koskemattomasta pitopöydästä, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan! Lisäksi olen velkaa myös Ison Kiitoksen yhdelle käsityön taitajalle, joka ystävieni vihjeestä suunnitteli minua varten UNIIKIT kynsikkäät ja säärystimet. Näitä ei siis tule olemaan kenelläkään muulla. Onhan taas mukava "tunnustaa väriä"!
Yhden reseptinkin ilmoille lasetan. Tämä on tarkoitettu AINOASTAAN 21-vuotta täyttäneille. Muksut, muistakaakin se! Virallista nimeä en tiedä, mutta olkoon se vaikka
JOKERIN JEKKUJUOMA -booli
1 plo Vanilja Koskenkorvaa (50 cl)
1 plo Sour Apple -omenalikööriä (70 cl)
n. 1,5 litraa omenakivennäisvettä
jäitä
Nautitaan hyvässä seurassa!
Tutustutin osan vieraista Napuen mieltä hivelevään maailmaan. Ymmärrettävistä syistä raksut ei ihan hirveästi tänään laula, joten päätän tiedonantoni tällä erää tähän. Alla vielä muutama kuva ja testataan myös erään moottoripyörän toimivuutta.
 |
| Pitopöydän herkkuja: kana-caesar- ja lohisalaattia (josta kissamme kävi yön pikkutunneilla vähän varastamassa) + maalaisleivästä tehtyjä valkosipulikrutonkeja voileipäkakkua lihasta (hepparakkailta anteeksi, koristeena mm. namia hevosmakkaraa) ja kalasta, marjaisaa juustokakkua ja joulutorttuja sekä perinteisellä luumusoseella että (herkullisemmalla) omena-kanelisoseella |
 |
| Pöydän toisella puolella Two Oceans -valkoviiniä ja "Jokerin Jekkujuomaa". (Ensimmäinen astiallinen loppusuoralla...), Napue-pullo taitaa olla kuvan ulkopuolella drinksuksi tekeytymässä. |
 |
| Ja kuten sanottu, mukavaa on talven viileissä "tunnustaa väriä"! Uniikit käsien ja säärien lämmittimet! |
Tällaista tällä kertaa!
-Hepa-
TESTAUSTA (OSA 3)
Alfred seisoi kartanon pääportailla päätään ravistellen,
kun Bruce valmisteli pyörän koe-ajoa varten. Ja minut. Olisin hyväksynyt
kypärän mukisematta, mutta Alfredin ehdottomasta vaatimuksesta Bruce kiinnitti
myös polviini ja kyynärpäihini suojat. Sen sijaan, että olisin ollut viileä
pahis ajamassa moottoripyörällä, tunsin olevani 5-vuotias, joka opetteli
ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä.
Brucelta vei aivan liian kauan aikaa kahvojen, poljinten,
istuimen ja peilien säätämiseen. Kai hän tarkasti kaikki niin huolellisesti,
kun Alfred oli katsomassa, mutta minä halusin vain ajaa.
-Ole kiltti, Bruce, enkö saisi ajaa jo? Pihatie on ihan
tasainen, anna minun ajaa yksi lenkki, voit sen jälkeen jatkaa asennuksia.
-Melkein valmista, Bruce sanoi, kiristi yhtä pulttia ja
sujautti sitten työkalun taskuunsa. –Käännä kaasu päälle ja paina kytkin alas
startataksesi.
Astuin lujasti kytkimelle ja moottori pärähti käyntiin,
moottoripyörä jyrisi allani. Virnistin kuin olisin saanut aimo annoksen
Jokeri-myrkkyä.
-Nyt, lisää varovasti kaasua, niin pääset liikkeelle,
Bruce neuvoi. –Vaihda kakkoselle, kun olet saanut tuntuman. Sen kovempaa sinun
ei vielä näin ensi kerralla tarvitse päästäkään.
Tein työtä käskettyä ja pyörä alkoi liikkua.
-Tee hidas lenkki, pihatie ympäri, Bruce huikkasi vielä.
Aikomukseni oli totella Brucea, ihan todella totella.
Mutta ajaessani moottoripyörälläni, OMALLA moottoripyörälläni, tunsin jotain
heräävän minussa. Halusin enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän kaikkea
upeaa mitä pyöräni voisi tarjota. Puolimatkassa kartanon ympäri, Brucen ja
Alfredin näkemättömissä, käänsin vaihteen kolmoselle ja vielä nelosellekin ja
väänsin lisää kaasua. Minä lensin, mikään tai kukaan ei voisi pysäyttää minua,
olin voittamaton!
Päästin villin huudon, kuin Tarzan, ilmavirran suhistessa
kypäräni ulkopuolella. Bruce ja Alfred olivat kadonneet ja unohtuneet, ja minä
ajoin ja ajoin ja ajoin…
Yhtäkkiä edessäni oli kivimuuri ja yrittäessäni kääntyä,
pyörä luiskahti ulos ajotieltä. Menetin pyörän hallinnan kokonaan, kaaduin ja
pyörä liukui pois luotani, suoraan Alfredin Wisteria pensaaseen ja minä itse
päädyin pehmeästi kukkapenkkiin. Ehdin maata siellä noin kaksi sekuntia, ennen
kuin Bruce ehti paikalle ja nosti minut pois sieltä.
-Onko mitään rikki? Alfred näytti kauhean huolestuneelta
rientäessään paikalle.
-Nääh, kaikki hyvin, Bruce totesi, laskien minut
jaloilleni, vaikka minä huojuin hieman pökertyneenä.
-Katsokaa nyt minun Wisteriapenkkiäni! Hän käytännössä
katkaisi nämä kaksi oksaa ja vain koska hän ei noudattanut ohjeitasi. Se on
tuon kirotun pyörän loppu, lupaan sen teille! Ei siitä hyvää seuraa…
Bruce huokaisi Alfredin vuodatukselle, kääntyi sitten minun
puoleeni ja läimäytti lujasti farkkujeni takaosaa. Hän teki sen vielä kaksi
kertaa, tarpeeksi saadakseen minut parahtamaan, ja osoitti sitten pyörää.
-Ota pyörä ja siirrä se takaisin portaiden eteen! Yrität
uudelleen, ilman sooloiluja. Enemmät sooloilut johtavat vakaviin vaikeuksiin.
Tein kuten hän käski, yrittäen olla välittämättä pienestä
kivistyksestä. Olin ollut holtiton, loin Alfrediin katuvan ja kuritetun
koiranpennun katseen tämän tuijottaessa murhaavasti moottoripyörääni. Talutin
pyörän takaisin portaiden eteen, laskin sen seisontatuen varaan ja aloin
pyyhkiä siitä multaa pois.
-Olen pahoillani pensaista, sanoin pienellä äänellä.
–Minun ei ollut tarkoitus turmella mitään.
-Tietenkin olen enemmän huolissani sinusta kuin
kasveista, Alfred sanoi huokaisten.
Hän ei voinut olla touhottamatta, vaan alkoi putsata
multaa vaatteistani ja asetti takaisin paikalleen vinoon menneet polvi- ja
kyynärsuojani, Brucen tarkistaessa pyörää.
-Sinun täytyy olla varovainen, nuori mies. En halua, että
ajat itsesi tarpeettomasti vaaraan. Täällä on jo yksi, joka tekee sitä aivan
tarpeeksi.
Hän mulkaisi Brucea, mutta Bruce oli valinnut hetken
viisaasti ja oli juuri kumartuneena alas säätääkseen renkaita uudelleen.
-Kuin uusi, Bruce totesi noustuaan ylös ja Alfredin lopettaessa
touhuamisensa ympärilläni. –Oletko valmis yrittämään uudelleen pienemmällä
vauhdilla, yrittäen olla törmäämättä kivimuuriin?
Nyökkäsin ja hyppäsin takaisin satulaan. Brucen ohjeiden
mukaan starttasin pyörän uudelleen, nyt myös Alfred jäi viereeni pyörän
karjahtaessa jälleen eloon.
-Jos tulen hyväksi tässä, kysyin nojaten rennosti
taaksepäin, -voinko ajaa sillä nuoralla?
-Se on viimeinen asia, minkä teet, Alfred tuhahti. –Vain
kuolleen ruumiini yli.
-Ei puhettakaan, Bruce sanoi, laitettuani vaihteen
päälle. –Aluksi ajat vain hidasta lenkkiä. Ota tuntumaa koneeseen. Tunne miten
se liikkuu, Dick, ota rauhallisesti.
Kaarsin pois heidän luotaan, kiinnittäen tällä kertaa
kaiken huomioni pyörääni, koneeseen, joka antoi Robinille siivet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti