Juhlaa juhlan perään!

Hyvää itsenäisyyspäivä, suomalaiset!

Vaikka meillä ei juuri itsenäisyyspäivää vietetä, meillä kun Eu-vastainen Isäntä väittää, että itsenäisyys meni jo vuosia sitten: meni markka ja kurkkudirektiivit sun muut joutavan päiväiset määräykset tulee muualta. "Toisten velkoja maksellaan ja samalla itse velkaannutaan..." No, on meillä kuitenkin vielä paljon omaakin, joten kyllä me vielä saamme itsenäisyyttämme juhlia. Minä kävin sitä juhlistamassa Ystävien luona, jossa oli sinivalkoiset kynttilät paikoillaan ja kauniit sinivalkoiset kukat maljakossa. Kahvit siinä juotiin ja Unoa pelattiin ja illan alkaessa pimetä, ajelin vesisateessa kotiin. Tällaista täällä meidän kotomaassa on: kesäkuussa sataa ja on lämmintä +10 astetta, joulukuussa sataa ja on +11 astetta lämmintä.

Perjantaina oli jälleen suvullamme syytä juhlaan, kun sisareni keskimmäinen sai valkolakin ja palkittiin vielä, mikähän se oli, Pro Musica -palkinnolla. Taas skumpattiin ja voileipäkakkua syötiin niin, että nyt saa puolestani saa mennä vähän aikaa, ennen kuin moista tarvitsee nähdäkään; tulee jo korvista voileipäkakku!

Nyt pitäisi alkaa sisäistää sellainen ajatus, että joulu on muutaman viikon päästä, säästä huolimatta. Ja arvatkaapa, mitä asian eteen on tehty? Oikein arvattu, ei mitään! Tai no, parit joululahjat on ostettuna, mutta muuten on joulu kaukana; kortit tekemättä, menu suunnittelematta, kuusi katsomatta... Ei paniikkia, paitsi vähän. Tämäkin viikko on mennyt siihen, että olen opetellut sisäistämään uuden vuosikymmeneni ja pyrkinyt olemaan Aikuinen. Ja ketun kellit, minustahan ei aikuista saa, ikä on vain numeroita. Ihminen on niin nuori kuin tuntee olevansa!

Tarinassamme Dick opettelee ymmärtämään aikuisia, mutta joskus se vain on mahdotonta, kun itse on 12. Alkamassa on muuten viimeinen kappale, joka on pelkkää käännöstekstiä, seuraavassa on jo enemmän omaani ja sitä seuraavat omaa tuotosta. Pidemmittä löpinöittä, aloitetaan luku nimeltä

AIKUISET (OSA 1)

Opin päivä päivältä paremmin käsittelemään moottoripyörääni. Hallitsin sen jo täydessä vauhdissakin, myös täyskäännös hidastamatta onnistui, vaikka se otti hurjasti vatsanpohjasta. En kuitenkaan saanut vielä ajaa yksin, minun piti aina odottaa, että Bruce tuli töistä kotiin, mutta sitten harjoittelinkin koko illan ja tein kaiken tismalleen Brucen ohjeiden mukaan.

Elämäni olisi ollut täydellistä, ilman kahta asiaa: koulua ja uhkaavasti lähestyviä koulun tanssiaisia. Bruce piti sanansa, hän ajoi minut maanantaiaamuna kouluun ja keskusteli rehtorin kanssa siitä, että siirtyisin toiselle luokalle. Matkalla kouluun pyysin häntä olemaan tekemättä sitä.

-Anna minun jäädä omalle luokalleni. Edes viikoksi. En halua vaihtaa…

-Älä väitä vastaan, kuului vastaus.

Aamuruuhka hidasti liikennettä ja Brucella oli näin aikaa pitää luentonsa.

-Sinun pitää olla siellä, missä pääset kunnolla haastamaan itsesi, ei siellä, missä vain vetelehdit ja teet tyhmyyksiä, koska olet turhautunut. Olet fiksu ja sinun pitää voida käyttää koko potentiaaliasi oppitunneilla. Se on kuin valmistautumista taistelemaan Jokeria vastaan; sinun on oltava varautunut kaikkeen ja kaikki potentiaali käytössäsi. Jos vetelehdit, etkä ole tarkkaavainen, hän tappaa sinut.

En nähnyt yhtäläisyyttä Jokerin ja koulun välillä, joten käännyin katsomaan ulos sivu-ikkunasta, varmistaakseni ettei hän näkisi, kun pyöräytin silmiäni. Samassa hänen kännykkänsä soi ja hänen vastatessaan…:

-Bruce Wayne… Ai, hei, …tietyllä äänensävyllä, arvasin, että soittaja oli nainen.

Kaivoin repustani mp-soittimeni ja laitoin kuulokkeet korvilleni. En halua kuunnella hänen siirappimaisia juttujaan rakastajattarilleen. Tiedän, että hän tapailee muitakin kuin Selinaa, ainakin Vicky Valea ja Julie Madisonia ja he ovat ihan ok, luulen, mutten silti halua kuulla.

Liikenne hidasteli ja otin aikani kuluksi esiin myös Ipadini. Olin saanut uuden mainoksen sähköpostiini: taas oli julkaistu kaksi uutta peliä, jotka halusin. Lopulta Bruce lopetti puhelunsa ja laskin kuulokkeet kaulalleni.

-Bruce? kysyin.

-Mmm?

Hän tuntui leijuvan vielä vaaleanpunaisessa hattarapilvessä puhelun vuoksi.

-Milloin nostat viikkorahaani?

-Saat jo nyt aika paljon viikossa, ja kun olet arestissa et saa mitään.

Tiesin sen kyllä ja olin parhaillaankin arestissa.

-Tiedän sen ja myös sen, että olet sanonut nostavasi viikkorahaa, kun täytän 13. Minusta minun pitäisi saada jo enemmän kuin 20 dollaria viikossa, jota muuten en ole saanut pitkään aikaan.

-Käyttäydyt viikon asiallisesti, niin saat.

-Sinä olet adoptoinut minut, eikö? Miksi minulla ei sitten ole yhtä paljon rahaa kuin sinulla?

Bruce vilkaisi minuun.

-Mihin sinä tarvitset niin paljon rahaa? Sinulla on kaikkea mitä tarvitset.

-Kaikkea mitä tarvitsen? Haluaisin joskus ostaa jotain mitä HALUAN. Sinäkin ostat.

-Olen aikuinen, päätän itse omista asioistani, käyn työssä ja ansaitsen rahaa.

-Ja perit kaiken isältäsi?

Brucen ilme tiukkeni.

-Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. En sitä paitsi minäkään saanut ostaa kaikkea mitä halusin sinun iässäsi. Perintöni oli visusti säätiön ja Alfredin takana siihen saakka, kun täytin 21. Minulle oli avattu pieni tili omia hankintojani varten.

-Joten minäkin saan oman tilin?

-Et vielä.

-Miksi en?

-Siksi et.

Että Bruce osasi olla ärsyttävä joskus.

-Miksi siksi?

-Koska sinä ostaisit vain kaikkea sellaista, mitä en hyväksyisi, ihan vain ärsyttääksesi minua.

-Hitto! ristin käsivarteni rinnalleni. –Olet niin ääliö joskus…

Sen sijaan, että olisi suuttunut, Bruce nauroi.

-Haluan pitää sinua silmällä. Viimeksi, kun sinulla oli rahaa, menit bussilla Gothamiin ja hait Barbaran ulos.

Ai, hän jo nauroi koko jutulle!

-Tein sen kerran, en tee sitä toiste. Katselin taas ulos ikkunasta. –Seuraavalla kerralla otan limusiinin.

Bruce nauroi taas.

-Hitto, Dickey, sinä ajat minut ennen aikaiseen hautaan. 21 dollaria viikossa?

-25, heitin takaisin.

-23.

-Sovittu.

Ojensin käteni Brucelle ja hän ravisti sitä huvittuneena.

-Mistä ihmeestä sinä keksit näitä juttuja? hän kysyi, kun lopulta pääsimme koulun parkkipaikalle. –Minä en koskaan kiistellyt Alfredin kanssa, niin kuin sinä minun kanssani, enkä tehnyt isän kanssa koskaan vastaavia sopimuksia.

-He eivät olleetkaan yhtä tiukkoja sinun kanssasi kuin sinä minun.

-Isä oli joskus, Bruce muisteli. –Olisin halunnut ajaa polkupyörällä paljon kauemmaksi, mutta isä sanoi, etten saisi ajaa kauemmaksi kuin mihin asti näin talon.

Bruce nousi autosta, minä samoin.

-Kuinka vanha olit silloin? kysyin.

-Seitsemän, hän myönsi. –Mutta minulle sanottiin aina, että vaikutan ikäistäni vanhemmalta. Joten olisin kyennyt huolehtimaan itsestäni. Mennään.

Bruce lukitsi ovet.

-Joo, niin varmaan olisitkin, mutisin. –Ole kiltti, älä kulje minun kanssani koululle asti. Se on 

niin noloa.

-Lopeta jo se marina, Bruce huokaisi. –Minä en koskaan valittanut siitä, jos vanhempani tulivat kanssani kouluun. Tarjosin jopa äidille käsivarteni, kuten herrasmies.

-Ja olit edelleen seitsemän?

Bruce ei sanonut enää mitään vaan kulki määrätietoisin askelin kohti koulua. Se oli NIIN nöyryyttävää. Kaikki tiesivät, että Bruce oli minulle kuin isä, eikä mikään ollut yhtä noloa kuin näyttäytyä koulussa isän kanssa.

-Hei, herra Wayne! kuulin Barbaran huudahtavan ja tyttö juoksi jostain luoksemme innokkaasti hymyillen. –Moi, Dick! Isä antaa sittenkin minun tulla.

-Mihin? Olin ihan pihalla.

-Koulun tanssiaisiin, tietty. Hän oli NIIN vihainen, kun olin lähtenyt kanssasi ulos silloin perjantaina. Kiitos vaan, herra Wayne, että olit antanut isälle täydellisen tiedonannon, Barbara sanoi, yhä hymyillen.

Miten hän uskalsi! No, Bruce ei ollutkaan HÄNEN isänsä.

-Isä oli niin vihainen, että luulin hänen räjähtävän. Hän määräsi minut kotiarestiin, mutta lupasi kuitenkin, että saan lähteä tanssiaisiin, koska asiasta oli jo sovittu. Ja jos en astu viikkoon kotioven kynnykseltä muualle kuin kouluun, saan uuden mekonkin, isä lupasi.

Brucekin näytti menevän pyörälle päästään Barbaran puhetulvasta.

-Vai niin, Bruce sai sanottua ja huokaisi sitten. -Mitkä tunnit teillä on tällä hetkellä samassa luokassa?

-Englanti, matematiikka ja yhteiskuntaoppi, Barbara vastasi ennen kuin minä ehdin edes ajatella, mitkä ne olivat.

-Saat pitää ne tunnit normaaleina, Bruce lupasi minulle ja jatkoi:

-Menkää te kaksi jo luokkaan, minä menen käymään rehtorin juttusilla.

-Oletko pulassa? Barbara kysyi, kun Bruce oli ehtinyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle. –Olin vähän huolissani sinusta perjantaina. Luulin, että Bruce irrottaa pääsi siitä hyvästä, kun ilmaannuimme hänen ja Selinan treffeille.

-Se oli… pitkä yö. Se olisi kaikki mitä voisin tytölle sen illan seurauksista koskaan myöntää.

-Hitsi, olen niin innoissani tanssiaisista! Olisitpa nähnyt ja kuullut, miten Pamela suuttui kun kerroin, että me kaksi tulisimme yhdessä. Hän taisi olla vähän mustasukkainen. Hän oli niin vihainen, hän väitti, että koko tanssiaiset olivat ihan tyhmät ja sinne tulisi vain ihan aneemista porukkaa. Hän ei aio tulla ollenkaan. Hän linnoittautui koko viikonlopuksi omaan kasvihuoneeseensa hoitamaan kasvejaan, joista hän tietää nykyään enemmän kuin mistään muusta, eikä hän enää muusta välitäkään. Hän alkaa vaikuttaa jo vähän pimahtaneelta.

Samassa kello soi.

-Äh, tunti alkaa, Barbara huokaisi. –Jutellaan lisää myöhemmin.

-Joo, oli koko lailla kaikki mitä olin ehtinyt sanoa, Barbaran puhuessa minunkin edestäni.

Bruce ei koskaan kertonut, mitä hän oli puhunut rehtorin kanssa sinä aamupäivänä, mutta jo seuraavana päivänä sain eteeni uuden lukujärjestyksen. En tehnyt edes testejä.

Edistyneitten luokalla oli aika lailla vaikeampaa, mutta pärjäsin hyvin. Uudella luokalla läksyjä tuli enemmän ja viikot lensivät. Ennen kuin huomasinkaan, vuosi vaihtui ja aloin jo laskea päiviä siihen, kun täyttäisin 13.

Joululoman aikana Barbara muuttui oudosti. Hän tuli isänsä kanssa käymään meillä vuoden viimeisenä päivänä ja voin sanoa, että suuni loksahti auki jälleen hänet nähdessäni; hänen kivat mekkonsa olivat vaihtuneet tiukkoihin mustiin farkkuihin ja ihonmyötäisiin toppeihin ja puseroihin. Huomasin vahingossa, että hänelle oli jo kasvanut pienet tissit. Kaikista hurjin muutos oli tapahtunut hänen hiuksissaan. Ennen porkkananpunaisena poninhäntänä viuhunut tukka oli nyt kynitty rikkonaiseksi, lyhyeksi poikatukaksi ja värjätty mustaksi.

Bruce ja James juttelivat olohuoneessa ja Bruce kehotti meitä menemään minun huoneeseeni. Me lähdimme olohuoneesta, mutta Barbara halusikin mennä ulos kävelemään. Ulos päästyämme hän vilkuili ensin, ettei meitä nähtäisi olohuoneen ikkunasta ja kaivoi sitten farkkutakkinsa taskusta tupakka-askin ja tulitikut. Hyvin määrätietoisesti hän sytytti tupakan ja tarjosi sitten minullekin:

-Palaako? Barb kysyi kuin olisi paljon vanhempi.

Ravistin päätäni kieltävästi.

-Mitä? Pelkääkö pikkupoika saavansa isukilta selkään? Barbara irvaili.

Mikä pikkupoika? Hän ei itse ollut kuin muutaman kuukauden minua vanhempi.

-En, (tai rehellisesti ajateltuna kyllä, ajattelin, mutta eihän sellaista voinut ääneen sanoa) –eikä sinunkaan pitäisi tehdä tuota. Mitä isäsikin sanoisi, jos tietäisi?

-Kuka isästä välittää? Hän pitää minua vieläkin lettipäisenä pikkutyttönä. En saisi hänen mielestään yhtään kasvaa ja aikuistua. En saisi hänen mielestään tehdä mitään tai mennä minnekään. Onneksi sain joululahjaksi oman tietokoneen, on edes jotain tekemistä, ennen kuin koulu alkaa ja pääsee hengailemaan kavereiden kanssa.

Jotain todella outoa Barbaralle oli tapahtunut. Kuulin Brucen ja Alfredin puhuvan, miten James oli helisemässä yksin teini-ikäisen tytön kanssa. Minä en sanonut mitään Barbaran tupakanpoltosta, enkä tulisi koskaan puhumaankaan, muuten Bruce ei antaisi enää minun olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

En pelkää pimeää (I'm not afraid of the Dark)

Pieni "vinks vinks", mitä tuleman pitää... Aiheeseen vihkiytyneet sen jo tietävätkin.

-Hepa-