Rauhallista joulun odotusta!

Hyvin rauhallista sairaspedillä, vaihteeksi. Sunnuntaina jämähti oikea korva lukkoon, maanantaina alkoi kurkkua kutittaa ja yskittää, ja tiistaina jo oli nieleminen mahdotonta ja korvaa särki. Silkalla sisulla menin kuitenkin töihin, olihan tiedossa melko rento päivä. Kavereilta tuli kuitenkin sen tasoista viestiä, että jos en mene käymään lääkärissä, ne tulee ja vie väkisin. Aloin kaatua itsekin sille kannalle, sillä ennen kuin työpäivä oli edes puolessa, alkoi toistakin korvaa särkeä. Pää oli haljeta ja kun viimeinen lapsonen lähti kotiin, tuli itku. Joka paikkaa särki ja tuntui kamalalta pelkkä ajatuskin ajella vielä terveyskeskukseen, missä arvatenkin olisi jonoa. Silmät sumeina ajoin päivystykseen, kokosin itseni ja menin ilmoittautumaan. Onneksi jonoa ei ollutkaan paljoa ja aika pian pääsin lääkärin pakeille. Tuomio: melkein 38 kuumetta, molemmissa korvissa tulehdus, toisessa paha ja nielu oli niin pahoin tulehtunut, ettei lääkäri edes nähnyt sinne, vaan passitti verikokeeseen ja nieluviljelyyn. Tulehdusarvot oli onneksi ok, lääkäri kirjoitti tulehduskipulääkkeet ja antibiootit sekä loppuviikoksi sairaslomaa. Mukavastihan tämä muuten menisi, sohvalla köllien ja vanhaa Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjaa dvd:ltä katsellen, mutta tuo pahuksen joulu pukkaa päälle. Ja kukahan täällä siivoaisi ja joulua laittaisi, jos ei tää mamma ja vielä pomottais muitakin perheenjäseniä. Ja ettei tuo vointi yhtään ainakaan paranisi, tulehtui vielä silmäkin. No, tulee se joulu näinkin, mikäs sitä estää tulemasta.

On tässä jotain hyvääkin kerrottavaa. Syy, miksi päivittäminen jäi sunnuntaina, oli se, että illalla oli pari keikkaa. Aluksi Neiti Vanhimmaisen tanssikoulun joulushow ja täytyy sanoa, että kyllä nuo "isot" alkavat olla jo puoliammattilaisia lajissa. Onneksi ehdin katsoa näytöksen loppuun, sillä sieltä kiidin suoraan toiselle keikalle, Jari Sillanpäätä katsomaan ja kuuntelemaan. Eli kaksi huippukeikkaa samana iltana, kyllä meikäläistä hemmoteltiin koko rahan edestä.

Sillanpäätä odotellessa... Harmi kun tyttöjen tansseja ei saa kuvata.

 Ikuisesti 

Maanantaina olisi sitten viimeinen työpäivä tällä erää. Seuraavasta ei tietoa ole, joten voin kaikessa rauhassa, työnhaun lomassa, hoitaa loppuun Elämäni Bruce Waynen kanssa, jonka jälkeen, hih hih, aion aloittaa seuraavan projektin. Vierivä kivi ei sammaloidu...

Vielä siis eletään Dickin varhaisnuoruutta ja kaikkea, mitä siihen nyt sitten liittyykin.

Teille, Rakkaat Lukijani, haluan toivottaa oikein rauhallista ja lempeän lämpöistä Joulun odotusta! Palataan asiaan joulukiireiden jälkeen eli... noin tuossa... joo... 28. päivän tienoilla, mikäli maltan niin kauan pysyä erossa Hepan Höpinöistä.

Palataan astialle jouluruoka-astioiden tyhjennyttyä!

-Hepa-

AIKUISET (OSA 2)

Yhtenä perjantainiltana minä olin räjähtää lopullisesti siitä, että Bruce piti minua vieläkin ihan pikkulapsena. Kun Bruce tuli kotiin, hän kertoi, että Alfredilla oli viikonloppuvapaa ja tämä olisi viikonlopun sisarensa luona.

-Hän ei siis ole ”kotimiehenä” meidän lähtiessä partioimaan, totesin.

-Tuota, me emme lähde tänä iltana partioimaan, toisin sanoen sinä et lähde. Batmanilla on tiedossa pitkä yö ja joudun ajamaan paljon, ehkä Metropoliseen asti.

-Mutta, Bruce…, aloitin.

-Niin, minä tiedän, että haluaisit jo tulla mukaan moottoripyörällä, mutta niin pitkään ajoon tarvitset lisää harjoitusta. Voit tulla mukaan seuraavana iltana.

-Okei, mutisin.

Bruce selvästi hämmästyi, kun en väittänyt vastaan kuten tavallisesti. Ihmettelin sitä vähän myös itse, muutenkin teen sitä vähemmän kuin ennen. Käyn kuulemma muutenkin vähemmän Brucen hermoille.

 -Tänä iltana minun on varmistuttava siitä, että voin jättää sinut yksin kotiin, ilman, että teet jotain hullua.

-En mene bussilla kaupunkiin, lupasin.

-Tämä on viimeinen mahdollisuutesi, hän nosti varoittavan sormensa. –Jos pilaat tämän, en jätä sinua enää yksin. Hommaan lapsenvahdin.

Kasvoni muuttuivat punaisiksi. –Et varmasti hommaisi.

-Hommaisin, hän vakuutti.

-Minun ikäiseni tyypit eivät tarvitse lapsenvahtia. ME olemme lapsenvahteja. Olen ihan pian 13, en ole mikään tyhmä pikkulapsi. En poistu kartanolta.

-Sinun on viisainta olla poistumatta, Bruce varoitti. -Ajattelin viedä sinut komissaari Gordonille, mutta hän on pois kaupungista muutaman päivän.

-En tarvitse kaitsijaa, minä intin. –Tämän vuoksi me tappelemme niin paljon, sinä kohtelet minua kuin lasta.

-Sinä käyttäydyt kuin lapsi, Bruce huokaisi väsyneesti.

Tästä oli keskusteltu ennenkin.

-Koska sinä kohtelet minua kuin olisin!

Huokaisten uudestaan hän suuntasi kohti portaita.

–Nyt saat mahdollisuuden todistaa minulle, että olen väärässä.

Tuntia myöhemmin hän oli lukenut minulle lakia.

-Saat katsella televisiota. Ei tilauksia maksullisilta kanavilta. Syötävää löydät keittiöstä. Koeta olla syömättä pelkkää sokeria. Mene nukkumaan ennen puoltayötä. Älä päästä ketään sisään. Älä tilaa pitsaa. Älä poistu talosta. Älä katsele mitään…hm…pahaa tietokoneelta. Pysy poissa chateista. Jos et voi pysyä, älä ainakaan anna mitään tietoja. Soita minulle kun olet menossa nukkumaan. Tulen takaisin aikaisintaan kahden, kolmen aikoihin. Jos löydän sinut valvomasta, olet arestissa.

Pyöritin silmiäni.

-Äläkä pyöritä silmiäsi minulle, hän sanoi, vaikkei edes katsonut minuun.

Hän oli aukaisemassa Lepakkoluolan sisäänkäyntiä, mutta pysäytti sormensa juuri ennen oikeita pianonkoskettimia.

-Alkoholi?

-En koske siihen.

-Hyvä. Sama koskee tupakkaa, huumeita ja yskänlääkettä.

-Mitä?

-Olen kuullut, että joillain sitä nauttineilla lapsilla menee melko lujaa.

Bruce painoi oikeita koskettimia ja seinäpaneeli liukui auki.

-Älä yritä ajaa yhdelläkään autoistani. Ja ennen kaikkea, hän muisti vielä, juuri ennen kuin hissin ovi sulkeutui, -älä edes ajattele ottavasi moottoripyörää ulos.

Pyöritin vielä kerran silmiäni.

-Okei.

Kun kuulin Lepakkoauton lähtevän luolasta, alkoi minun hauska iltani. Ensimmäisenä laitoin jalkaani rullaluistimeni ja luistelin pitkin marmorilattioita. Luistimissani on kumirenkaat, joten en usko, että ne jättäisivät mitään jälkiä lattiaan, mutta Alfred ei halua millään luisteltavan sisällä, joten en koskaan ollut päässyt kokeilemaan sitä.

Laitoin meteliä stereoista ja musiikki pauhasi läpi koko kerroksen, minun luistellessa ympäriinsä, nipin napin varoen maljakoita, veistoksia ja antiikkihuonekaluja. Rullailin keittiöön ja haalin pöytään kaikki herkut, mitkä löysin: donitseja, keksejä, jäätelöä, pop tartseja ja kakkua. Löysin ja söin myös muutaman sipsin, jotta voisin rehellisesti sanoa, etten ollut syönyt pelkkää sokeria, mutta sitten aloin ahtaa sisääni herkkuja. Pop tartsit olivat todella hyviä jäätelön kanssa ja keksit donitsien välissä aivan mielettömiä.

Kun tunsin itseni melkein sairaaksi kaikista syömistäni herkuista, menin olohuoneeseen katsomaan televisiota. Kanavasurffaillessa löysin elokuvan, joka kertoi jengisodasta. Se näytti tarpeeksi rajulta, joten lysähdin sohvalle katsomaan sitä.

Minun täytyi olla nukahtanut, koska havahduin hereille puhelimen soidessa. Tuijotin sitä. Bruce ei ollut sanonut mitään puhelimeen vastaamisesta. Kartanon numero oli salainen, mutta eihän sitä koskaan tiennyt…

Puhelinvastaaja naksahti päälle ja kuulin Brucen äänen.

-Dick? Oletko siellä?

Luistelin puhelimen luo ja vastasin: -Hei, Bruce!

-Onko kaikki hyvin? Taustalla kuului outoa rätinää. Arvasin, että hän soitti Lepakkoautosta.

-Joo, olin juuri aikeissa mennä nukkumaan.

-Hyvä. Olen takaisin noin neljän aikoihin. Onko okei mennä nukkumaan, vaikka olet yksin kotona?

-Joo, joo, en ole mikään vauva. Tuskin olen huomannutkaan, ettet ole kotona.

Katsoin kelloa samalla kun suljin puhelimen. Se näytti melkein yhtätoista. En todellakaan ollut vielä menossa nukkumaan. Minulle tuli sillä hetkellä mieletön ajatus. Olin jo hyvä ajamaan moottoripyörällä, olin hyvä rullaluistelemaan. Miten hyvä olisin ajamaan pyörää rullaluistimilla? Bruce oli käskenyt minua pysymään sisällä ja teknisesti ottaen Lepakkoluola oli yhteydessä taloon. Bruce oli sanonut myös, etten saa ottaa moottoripyörää ulos, enkä minä ottaisikaan. Ajaisin sillä sisällä, Lepakkoluolassa.

Rullaluistelu ei ollut Lepakkoluolassa yhtä helppoa kuin kartanon puolella; kivilattia ei ollut tasainen ja törmäilin ympäriinsä, kun en saanut yhtä helposti hiljennettyä vauhtia. Osa lattiasta oli myös vähän vino, ja jouduin taistelemaan, etten törmäisi liian lujaa suojakaiteisiin tai liukuisi jopa kaiteen alta, silloin päätyisin alemman kerroksen lattialle.

Pääsin lopulta pyörälle pelleiltyäni ensin ympäriinsä. Yrittäessäni selvittää, miten starttaisin luistimet jalassa, luulin kuulevani äänen alempaa Luolasta. Alemman Luolan uloskäyntiä suojasi vesiputous, joten siellä virtasi aina vesi. Olin tottunut siihen, vietin niin paljon aikaa Luolassa, että tuskin enää huomasin tippuvaa vettä. Lepakot joskus ärsyttivät minua, mutta niitä ei enää roikkunut katossa niin paljon kuin ennen, sillä ne eivät viihtyneet täysin sähköistetyssä ja teknologiaa täynnä olevassa luolassa.

Jätin äänen huomiotta ja yritin polkaista pyörän käyntiin. Luistimen pyörät luiskauttivat jalkani polkimelta, ärähdin turhautuneena ja yritin uudestaan.

Jyrinä täytti Luolan ja kaksi kerrosta alempana Lepakkoauto syöksyi vesiputouksen läpi.

Sukelsin alas pyörältä ja kapusin tasanteelle, jossa Lepakkotietokone sijaitsi ja hain piilopaikkaa sen luota. Bruce oli tehnyt tietokoneella testejä moottoripyörästä, joten siitä oli tietoja useilla näytöillä. Ryömin näppäimistötason alle, varjoisaan nurkkaan ja istuin siellä odottaen, sydän jyskyttäen. Tällä menolla voisin hyvästellä oikeuteni yksinoloon ikuisiksi ajoiksi, mutta minulla voisi olla pieni mahdollisuus siinä, että hän saisi itse selittää, miksi oli tullut kotiin niin aikaisin.

-Sinä ajoit siihen mutkaan liian lujaa, kuulin Brucen sanovan ennen kuin tasohissi yläkerrokseen lähti nousemaan.

-Voi, miten tyypillistä! naisääni sanoi. –Miehet yrittävät aina sanella, miten naisten tulee ajaa.

Jähmetyin. Ääni kuulosti tutulta, mutta en ollut koskaan aikaisemmin kuullut NAISEN ääntä Luolassa, joten en voinut tunnistaa sitä.

-Minä en sano sinulle, mitä voit tehdä, Bruce sanoi omalla äänellään, ei lainkaan Batman-äänellä. –Sinun pitäisi olla iloinen, että ylipäätään annan sinun ajaa. Kukaan muu ei ole koskaan saanut ajaa sitä.

-Minä tiedän, miksi annat minun ajaa sitä, nainen kiusoitteli. –Tiedän mitä haluat vastineeksi, mitä AINA haluat.

-No, koska saan vastinetta ajoajastasi? Brucen ääni oli aivan liian siirappimainen. Enemmän minua kuitenkin vaivasi naisen ääni. Nyt tunnistin sen – Selina Kyle! En voinut edes ajatella, HALUNNUT ajatella, miksi Selina sai tulla Luolaan tai ajaa Lepakkoautolla, saati tietää Batmanin henkilöllisyyden.

He astuivat pois hissiltä, ja piilostani saatoin nähdä, että Brucelta oli naamio pois, mutta muu asu päällään. Hänen vieressään, myös puku päällään, mutta ilman naamiota, seisoi KISSANAINEN!