Täällä jälleen, enkä paljoakaan puhunut pötyä luvatessani palata "astialle" sen jälkeen, kun jouluruoka-astiat ovat tyhjentyneet; tänään räävittiin loput joulukinkusta. Eli näin on joulu syöty ja muita merkkejä joulun loppumisesta ovat tuhlatut lahjarahat ja lahjakortit, tyhjä jääkaappi (ja rahapussi) ja hiljalleen variseva kuusi. Huomenna ammutaan rakettien muodossa vanha vuosi taivaan tuuliin ja otetaan vastaan uusi. Samalla siinä tulee juhlittua Ukkelin syntymäpäiviä.
Oli jäädä vieläkin päivitys tekemättä, sillä olen RAKASTUNUT. Joo joo, ei tarvitse pelästyä, mihinkäs minä oman Ukko-kullan rinnalta häipyisin, tämä "rakkaus" asuu tuolla televisioruudun puolella. Kolme kautta ehti meillä Suomessa lipsahtaa ohi suun... ei kun silmien, ennen kuin tajusin, mitä olin missannut. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui jälleen kerran Netflix (vähän maksamatonta mainosta tähänkin suuntaan). Eli nyt on pari iltaa mennyt mainiosti katsomalla (ja kuolaamalla) Uutta Sherlock'ia. Herra Jumala, että Benedict Cumberbatch'ssa (Mikä nimihirviö!) silmä lepää! Tänä iltana tajusin, mikä siinä herrassa eniten viehättää; hän näyttää aika lailla siltä, miltä alakouluaikainen ensi-ihastukseni saattaisi näyttää tällä hetkellä. Tosin hän olisi kyllä hieman tummempi, toinen tämän pojan vanhemmista nimittäin oli kolumbialainen. Ja on tuo sarja niin katsottava muutenkin. Vanha aihe on upeasti tuotu tähän päivään ja vanha, ehkä hieman "pönöttävä" tyyli on pakattu uudestaan älylliseen kääreeseen, jota koristelee minuun kolahtava huumori.
Mutta kertokaa, Herran tähden, että MIKSI? TAAS! Muistelisin, että parikymmentä vuotta sitten, varmaan jo aikaisemminkin vihjattiin, että Holmes ja Watson olisivat... sanonko suoraan... sanon: homoja. Tässä uudessa versiossa se aihe tuodaan kivasti suorasukaisesti esiin, ja Watson joutuu aina vakuuttelemaan, ettei ole homo. Ok, tiedän, tiedän; Sherlock Holmes ja John Watson ovat Arthur Conan Doylen kynästä lähtöisin, siis mielikuvitusta, mutta miksi KAIKISTA parivaljakoista pitää hakea seksuaalinen aspekti? Holmes + Watson, Bruce + Dick, Teletappien Tiivi-Taavi... Ihme, ettei Mikin ja Hessun väliin oli lyöty homoleimaa. Kai Charlien enkelitkin harrasti jonkun "tutkimuksen" mukaan tytöissä "kimppakivaa". Mä. En. Vaan. Tajua.
Ja mitenköhän tämä taas liittyi mitenkään vuoden vaihteeseen ja Uuteen Sherlock'iin tai ylipäätään mihinkään. Enpä tiedä, tällaisen aivopierun pari valvottua yötä sai aikaiseksi. Tänään päätän sepustukseni yllätys, yllätys, omaan, melko hätäisesti kokoon kyhättyyn joulutarinaan. On olemassa monta versiota, miten Dick sai tietää holhoojansa salaisuuden ja tämä on minun versioni. Käsitelkää sitä kuin vastasyntynyttä ja sitä se onkin. En ole kauhean tyytyväinen tähän, mutta oli PAKKO saada aikaan jotain jouluista ja tämän sain pukerrettua pihalle muutamassa tunnissa. Luettavaksenne ja arvosteltavaksenne antautuu täysin itsenäinen tarina nuoren Dickin elämästä, tarina nimeltä
JOULU WAYNEN KARTANOSSA
Vuoden paras päivä. Jouluaatto, vuoden paras päivä
sirkuskiertueella, kun isä ja äiti olivat vielä elossa. Sirkuksessa me
leiriydyimme, missä päin sitten olimmekin ja kokoonnuimme koko seurue yhteen
vaunuun jouluaterialle. Tietysti näin yhteen vaunuun ahtautuneena meillä oli
ahdasta, mutta yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltava. Vaunu täyttyi
puheensorinasta ja naurusta. Seurueen miehet nauttivat aterian jälkeen toteja,
ja varsinkin herra Haly innostui nauttimaan niitä vähän liikaakin. Silloin hän
riemastutti meitä laulamalla hienolla tenorillaan joululauluja. Ja tietysti
meillä oli myös lahjoja. Koska olin seurueen ainoa lapsi, sain niitä aika
paljon, kaikilta. Useimmiten ne olivat pieniä ja hyödyllisiä, asuntovaunuahan
ei voinut täyttää turhilla tavaroilla.
Aikaisemmin päivällä sirkuksen eläimet saivat
jouluateriansa. Minä kuljin herra Morrisonin mukana eläinvaunulta toiselle.
Morrison oli yksi sirkuksen klovneista ja hänen vastuullaan olivat myös
eläimet: villakoirat, hevoset, ponit, hylkeet, leijonat ja norsut. Minun
lemmikkini oli Eleanor, norsu, joka oli syntynyt sirkuksessa samana vuonna kuin
minä ja jota rakastin koko sydämestäni. Morrison sanoi aina, että tunne oli
molemmin puoleinen; sen tiesi siitä, miten Eleanor aina tavatessamme hyväili
minua kärsällään ja sen katse seurasi niin kauan kuin olin sen näköpiirissä.
Mitään tekemistähän ei ollut niillä herkuilla, joita Eleanorille kannoin… Kun
Bruce vei minut vanhempieni hautajaisten jälkeen hyvästelemään sirkuslaiset,
Haly antoi minulle läksiäisiksi pehmonorsun, jonka nimesin heti Eleanoriksi.
Kun silmät kyynelissä hyvästelin sen kaiman, minusta tuntui, että sekin suri
lähtöäni. Vannoessani, etten milloinkaan unohtaisi sitä, herra Morrison sanoi,
että norsuilla oli hyvä ja pitkä muisti, eikä sekään varmasti tulisi koskaan
unohtamaan minua.
Pidinhän minä toki myös koirista ja hevosista, mutta ne
olivat niin tavallisia. Minulla oli Eleanor ja olisin halunnut myös herra Leon,
leijonapariskuntamme uroksen, ystäväkseni. Olisihan se ollut komeaa sanoa, että
minulla oli lemmikkinä leijonauros. Isä oli kuitenkin varoittanut, että se oli
arvaamaton, enkä saisi koskaan mennä sen lähelle yksin, ilman herra Smithiä,
leijonankesyttäjää. Tilaisuus teki kuitenkin varkaan ja usein pääsin
livahtamaan kenenkään huomaamatta leijonahäkille kokeilemaan omia kesyttäjän
taitojani.
Luulin kerran jo suoriutuneeni tehtävästä ja olin
työntänyt käteni häkin kaltereiden sisäpuolelle. En tiedä, miten siinä olisi käynyt,
mutta isä oli lähtenyt minua etsimään ja osui juuri silloin paikalle. Hän huusi
nimeni, Leo kai pelästyi ja kaameasti karjahtaen aukaisi valtavan, tappavan
terävän hammasrivistön sisältävän kitansa. Isä sieppasi minut kainaloonsa ja
lennätti nopeasti kauemmas kaltereista. Sitten, ilman, että olisi laskenut
minut maahan, hän nostikin minut polvelleen ja läimäytti muutaman kerran
lujasti takamustani, toruen samalla minua ajattelemattomuudesta. Kun isä laski
minut maahan, huusin itkuisesti vihaavani häntä ja juoksin Eleanorin luokse.
Sen luota äiti lopulta löysi minut ja kaapaisi minut syleilyynsä sanoen:
-Älä ole murheissasi, pikku Robinini! Ei isä pahaa
tarkoittanut, hän vain säikähti kovin. Tule vaunuun valmistautumaan illan
esitykseen.
Illalla, esityksen jälkeen, ollessani jo vuoteessa, isä
tuli juttelemaan kanssani ja halatessamme hyvän yön toivotukseksi, tunsin
jälleen miten paljon hän rakasti minua. Kaksi kaupunkia ja kaksi näytöstä
myöhemmin, Gotham Cityssä, isä ja äiti kuolivat ja minä olin yksin…
Tai ei. Havahduin muistoistani Waynen kartanon
keittiössä, jossa istuin seuranani Alfred, joka valmisteli jo huomista
jouluateriaa. Bruce oli Wayne Enterpricen toimistossaan, töissä, vaikka oli jouluaatto!
Välillä tuntui siltä, että Bruce oli AINA töissä, usein jopa yötä myöten.
Mitähän hän nytkin mahtoi tehdä?
Joulupäivän aamu. Ensimmäinen jossain muualla kuin
sirkuslaisten keskellä. Kun menin alas ja olohuoneeseen, löysin isoimman
koskaan näkemäni joulukuusen. Se loisti kirkkaasti kymmenine kynttilöineen, se
häikäisi kimmeltelevine nauhoineen ja kristallikoristeineen. Näiden lisäksi
kuusenoksat kasvoivat isoja, houkuttelevia karkkikeppejä. Entäpä sitten kuusen
alla olevat paketit, isot ja pienet, kovat ja pehmeät? Ja niitä oli paljon!
Kaikkea tätä hämmästellessäni, tunsin äkkiä Brucen käden olkapäälläni
-Hyvää joulua, Dick! Joulu voi olla… se saattaa nostaa
ikävän pintaan ja ajattelimme Alfredin kanssa, että teemme kaikkemme
tehdäksemme ensimmäisestä joulustasi täällä ikimuistoisen.
-Ja siitä on jo vuosia, kun talossa viimeksi oli lapsi,
Alfred jatkoi.
Kaikista suurin lahja löytyi ruokasalin takaa. Sinne oli
loihdittu täydellinen viihdehuone isoine televisioineen, pelilaitteineen ja –tuoleineen.
Äänentoistolaitteet olivat huippuluokkaa elokuvia ja pelien äänimaailmaa
varten. Kun illalla pääsin pelaamaan laitteilla, joista monet minun ikäiseni
saattoivat vain uneksia, ajattelin, etten yllättyisi enää mistään. Toisin kävi.
Kello lähenteli jo yhtätoista havahtuessani siihen, ettei
kukaan ollut kehottanut minua menemään nukkumaan. Lisäksi minun alkoi tehdä
mieli jotain suuhun pantavaa. Koko talo oli oudon hiljainen. Oliko Bruce jo nukkumassa? Alfred olisi varmasti vielä valveilla, ajattelin, mutta vaikka etsin
keittiötä myöten, en löytänyt häntä. Minua alkoi jo melkein vähän pelottaa.
Olinko yksin tuossa valtavassa rakennuksessa? Mitä Brucelle ja Alfredille oli
tapahtunut? Ennen kuin ehdin alkaa pelätä ihan tosissani, kuulin askelia olohuoneen ja ruokasalin välisestä
tilasta. Hiivin hiljaa nähdäkseni kuka siellä oli, mitä siellä tapahtui.
Nähdessäni Alfredin, olin huudahtaa hänen nimensä, mutta sitten näin hänen
tekevän jotain niin merkillistä, että jäin nurkan taakse tarkkailemaan hänen
puuhiaan.
Alfred avasi vanhan kaappikellon ja käänsi sen
viisareita. Kuului pieni, tuskin korvin kuultava naksahdus ja kaappikello
näytti siirtyneen hiukan. Alfred siirsi kelloa lisää, aivan kuin se olisi ollut
ovi ja sitten hän tuntui katoavan seinän sisään. Hiljaisuudessa olisi kuullut vaikka hiiren sydämen lyönnit, mutta se oli oma
sydämeni, joka jyskytti korvissani. Menin kellon luo ja yritin siirtää sitä,
mutta mitään ei tapahtunut. Kello näytti aikaa 10.49. Siirsin minuuttiviisaria
hieman ja 10.47 kohdalla kuului vieno, metallinen kilahdus. Tunsin miten
kaappikello liikahti ja nyt sen sai kevyesti siirrettyä sivuun seinässä olevan
kapean oviaukon edestä. Hetken empien astuin aukosta toiselle puolelle. Tänne
Alfredkin oli mennyt, ei siellä voinut mitään pahaa olla.
Silmäni tottuivat pian hämärään ja näin edessäni kiveen
hakatut portaat. joiden juurelta häämötti valo. Lähdin ääneti
laskeutumaan portaita. Nähdessäni ensimmäiset lepakot olin kiljaista, mutta
sain pidettyä mölyt mahassani. Kun portaat loppuivat, aukeni edessäni valtava
luola. Ja millainen luola; tuolla oli valtava tietokonekompleksi, tuolla
jättimäiset penni ja jokerikortti, tuolla virtaviivainen urheiluauto, tosin
hurjasti muokattu sellainen, ja katonrajassa lensi ja roikkui useita lepakoita.
Todellinen Lepakkoluola… VOI LUOJA HERRA ARMAHDA ÄITI AUTA! Olin tupsahtanut
itsensä Batmanin jonkinlaiseen tukikohtaan!
Olin tavannut tuon tumman hahmon henkilökohtaisesti kaksi
kertaa. Ensimmäisen kerran Halyn sirkuksella, silloin kun Anthony Zucco oli
aikeissa viimeistellä tuhotyönsä, mutta jonka Batman esti tapahtumasta, toisen
kerran silloin, kun olin päättänyt karata Brucen ja Alfredin luota ja etsiä
sirkuksen jatkaakseni siellä, vaikka ilman vanhempianikin. Molemmilla
kerroilla, vaikka kuinka yritin hokea itselleni, että Hän oli hyviksien
puolella, en voinut olla pelkäämättä Häntä. Vaikka silloin toisella kerralla kotona
odottava, vihainen Bruce oli melkein vielä pelottavampi… Ja nyt olin paikassa,
jossa minulla ei ollut pienintäkään oikeutta olla, paikassa jossa…
-Mitä sinä täällä teet? Kuinka pääsit tänne? kuulin
tumman äänen takaani.
Tunnustan, että olin laskea alleni, kun näin Hänet
seisovan edessäni. Bruce oli pitkä mies, mutta tämä mustaan asuun pukeutunut
hahmo oli vielä, ainakin metrin, pidempi.
-Herra… Batman… Sir…, sain änkytettyä, tuijottaen mustia,
teräskärkisiä saappaita, jotka varmasti olivat valmiina murskaamaan minut kuin
muurahaisen.
Kun sitten aloin toipua ensi järkytyksestä, aloin
ajatella järkevästi. Enhän minä mikään tyhmä pentu ollut. En uskaltanut vielä
kohdata tuota tummaa katsetta, mutta uskaltauduin kysymään:
-Kuinka Sinä voit olla täällä? Kuka…?
-Ei meidän kummankaan kannata teeskennellä. Olisit saanut
tämän kuitenkin selville, ennemmin tai myöhemmin.
Sen kuullessani uskalsin varovasti nostaa katseeni;
mustaa, silkkaa voimaa ja lihasta täynnä oleva asu, rinnassaan soikea
lepakkokuvio ja kaiken huippuna… naamiottomat Brucen kasvot. Kuin kiveä.
-Alkaa näyttää siltä, että Rikhard-herra todella on
tullut jäädäkseen, paikalle tullut Alfred sanoi ja kun uskaltauduin uudelleen
katsomaan Brucea, nähdessäni hänen kasvoillaan hymyn, tiesin, että tästä
lähtien salaisuudenkantajia olisi kolme.
Kyllä, siitä joulupäivästä tuli todellakin ikimuistoinen,
päivästä, jolloin sain selville holhoojani Suuren Salaisuuden.
Semmoinen siitä sitten tuli. Hiukan tunnen tarvetta avata, aiheeseen vihkiintymättömille, tarinan yhtä, pientä yksityiskohtaa. Alfred siirsi kaappikellon viisareita tiettyyn asentoon, jolloin yksi sisäänkäynti Lepakkoluolaan avautui. Ajalle 10.47 on merkittävä syy Bruce Waynen historiassa; se on kellonaika, jolloin hänen vanhempansa kuolivat.
Tavataan taas!
-Hepa-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti