Talvi tuli!

Ja se todellakin tuli! Säätiedoituksien mukaan lauantaina piti vähän tulla lunta, mutta lumisade alkoi jo perjantaiaamuna, aamuna, jolloin Pahnanpohjimmaisemme yski limaista yskää niin, että oli oksentaa ja pyysi saada jäädä koulusta kotiin. En ollut itsekään pahoillani ylimääräisestä vapaapäivästä. Lunta satoi päivällä, jolloin "limakurkkumme" halusin väkisin mennä ulos (kuka pitelee 7-vuotias poikaa sisällä, kun ulkona sataa lunta ja sataa ja sataa ja sataa...) Iltapäivästä valot ja muut sähkölaitteet alkoivat pätkiä. Kun Isäntä tuli töistä, oli matkan varrella ollut ojaan ajaneita autoja ja yhtä autoilijaa hän oli jäänyt auttamaankin kohdalle sattuessaan. Eli taas talvi yllätti autoilijat, kuinka paljon lie oli ihmisillä vielä kesärenkaita, eikä aina ihan oteta keliäkään huomioon. Ja sitten, lopulta kello viiden aikoihin kotikylämme taivas kylpi hetken sinisessä ja vihreässä valossa, ja koko kylä pimeni. Painavien lumimassojen vuoksi oli puita kaatunut sähkölinjoille ja lopulta päämuuntaja oli sanonut POKS! Vasta seuraavana päivänä, iltapäivällä sähköt lopulta tulivat takaisin, ainakin meille, jossain päin taitaa olla edelleen sähköt poikki. Ei käy kateeksi, ei ollut nykyihmiselle helppoa olla vuorokausi sähköttä.

Miten jännä on, miten sopeutuvia lapset ovat tilanteeseen kuin tilanteeseen! Aluksi kaikki kolme nurisivat aamulla, kun ei ollut mitään tekemistä; televisiota ei voinut katsoa, tietokoneiden akut olivat tyhjät, samoin puhelimien. Uuden lumen huumassa nuoriso paineli pihalle lumiukkojen tekoon. Tai oikeammin Neiti Keskimmäinen teki lumiPATSAAN jalustoineen ja laittoi patsaalleen oman, vanhan kesähattunsa ja kaulaliinan (Se on mun kaulaliina, totesi Vanhimmainen), Neiti Vanhimmainen teki valtavasta lumipallosta lumipossun ja vain Nuorimmainen teki perinteisemmän lumiukon, vanhemman isosiskon suosiollisella avustuksella. Ja olisihan se kummallista, jos sisaruksilla olisi välit pysynyt määrättyä kauempaa, lumekas aamupäivä päättyi lumisotaan, joka lopulta otettiin liian vakavasti ja päättyi siihen, kun Nuorimmainen puolittain itkua vääntäen, kylmissään, lähti sisälle.

Tilanteen pelasti lähtö mökille ja isäni auton talvirenkaitten vaihtoon. Miten hiljaista onkaan talvisella mökillä! Kaikki oli valkoisena, naapureista ei tietoakaan. Oli kotoista katsella lasten kortinpeluuta takkatulen räiskeessä lämpimään vilttiin kietoutuneena. Puuttui vain iso muki höyryävän kuumaa teetä, mutta kun ne sähköt... Kun renkaat tuli vaihdettua, piti lähteä pikaruualle kaupunkiin, mutta kesken matkaa Isäntä sai kännykkäänsä viestin, että sähköt ovat talouteemme palanneet. Nuorimmaisen suureksi pettymykseksi palasimme kotiin kaupan kautta, jonne ostimme monen moista pikaruokamättöä, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikista tyytyväisimpiä taisivat olla tytöt, jotka, sähköjen palattua, pääsivät tekemään joulutorttuja ja joulupipareita ja kuuntelemaan, mitäs muuta kuin joulumusiikkia ja illalla katsottiin vielä The Joulukalenteria (kuka muistaa?). Ensilumi toi joulufiiliksen, viime jouluna kun ei meillä ollut lunta laisinkaan. Mutta pitääkö sen aina aiheuttaa omat ongelmansa, sen talven?

Ongelmitta ei suju muuallakaan, ei ainakaan Waynen kartanossa, vaikkei siellä ole lumesta tietoakaan.

Rauhallista, mitä vielä, kiireistä ja touhukasta joulun odotusta kaikille. 32 yötä jouluun!

-Hepa-

TESTAUSTA (OSA 2)

Bruce melkein hymyili taas.

-Testi valmis, tietokone sanoi.

Bruce kumartui näppäimistölle ja kirjoitti avauskoodin. Ensimmäinen kysymys ilmaantui ruudulle: Caesar edisti omaa ideologiaansa Roomassa luodessaan hierargisen säännön. Lauseessa Rooma on a) aihe, b) intransitiiviverbi, c) prepositio vai d) objekti

Epäröin, vatsassani lensi parvi perhosia siitä pelosta, että vastaisin väärin jo ensimmäiseen kysymykseen. Luin moneen kertaan vaihtoehdot läpi.

-Jokaiselle kysymykselle on määräaika, jonka aikana vastaus on annettava, Bruce huomautti. –Jos se kestää liian kauan, vastaus katsotaan vääräksi.

-Perhana, minulta pääsi ja valitsin vastaukseksi d:een.

Bruce naurahti ja pörrötti hellästi hiuksiani.

-Minun pitäisi saippuoida suusi jälleen, mutta koska sait ensimmäisen oikein, sovitaan etten kuullut mitään.

Tietokone antoi jo toisen kysymyksen.

-Se ei edes ilmoittanut, vastasinko oikein vai en, valitin.

-Ei niin, tiedät vasta lopussa, montako meni oikein, montako väärin.

-Saanko sanoa paskiainen?

Bruce nauroi, hän nauroi aina kun minä tunsin oloni kurjaksi, siltä ainakin tuntui. Hän taputti hartioitani kannustavasti ja sanoi:

-Jätän sinut töihin. Tulen takaisin ja tarkistan edistymisesi jonkin ajan kuluttua. Menen tällä välin asentamaan muutaman lisäominaisuuden moottoripyörääsi.

Minun teki mieleni välillä hymyillä hänelle, välillä heittää häntä kynällä ja muistilehtiöllä. Bruce on niin ainutlaatuinen; kukaan ei voi väittää, ettei hän tekisi asioita omalla, hullulla tavallaan.

Kiinnitin huomioni seuraavaan tehtävään: 4x-7x+24=0. Ratkaise x:n arvo.

Tartuin kynään ja varmistin paperilla, että sain tehtävän oikein.

______________________________________________________________________

Ensimmäinen tunti testin parissa meni suht tuskattomasti, mutta toisella tunnilla kysymykset selvästi vaikeutuivat ja noin puolentoista tunnin jälkeen aloin väsyä. Bruce tuli keskeyttämään testin kahden tunnin kohdalla ja antoi minulle lasillisen jotain energiatasoa kohottavaa juomaa. Se maistui kitkerältä, mutta sain nieltyä kaiken ja sitten palasin tehtävien pariin.

Kolmas tunti sujui taas paremmin, vaikka tehtävät olivat takuulla lukiotasoisia. Arvelin saaneeni kaikki kieliä koskevat kysymykset oikein. Syytä siihen olikin, sillä matematiikassa alkoi olla jo sellaisia tehtäviä ja symboleja, joita en ymmärtänyt ja englannin kielen tehtävät sivusivat muun muassa sellaisia kirjoja, joista en tiennyt mitään. Yritin kuitenkin vastata parhaani mukaan, pakotin itseni keskittymään.

Neljäs tunti tuntui jo ylivoimaiselta. Olin väsynyt, viime yö oli ollut rankka, ja jouduin nipistämään itseäni monta kertaa, etten nukahtaisi. Viivaimen uhkakaan ei antanut enää lisävoimia heräillä pysymiseen. Haukottelin, vastasin koneellisesti kysymyksiin, mutta tuntui siltä, että useimmat menivät väärin. Pelkkä ajatuskin vääristä vastauksista satutti.

Kello oli hieman yli neljä. Toivoin, että olisin älykkäämpi. Olin varma, että Barbara olisi pysynyt virkeänä ja saanut melkein kaikki tehtävät oikein. En tosin pitänyt ajatuksesta, että hän olisi minun kengissäni ja joku uhkailisi häntä viivaimella. Mietin, oliko Barbara koskaan saanut rangaistukseksi selkäsaunaa. Ja rankaisiko James Gordon ylipäätään tytärtään, esimerkiksi eilisiltaisesta? Se ei olisi reilua, jotenkin… se ei tuntunut… reilulta…

-Dick!

Joku ravisti olkapäätäni.

-Mitä? Mitä? säpsähdin hereille ja nousin istumaan. Olin nukahtanut, kirjoituspöytään nojaten. –Mitä nyt?

-Testi on ohi, Bruce sanoi. –Sinun lienee syytä huilata hetki sohvalla. Minun pitää vielä hieman työstää pyörää.

Nyökkäsin ja annoin hänen auttaa minut ylös tuolilta. Hoipertelin makuusopen sohvalle. Bruce on rakentanut Luolaan makuusopen, joka piti kosteuden ja lepakot loitolla, ja sohva oli yhtä mukava kuin sisällä kartanossa. Romahdin sille ja Bruce peitteli minut viltillä ja käänsi päälle lattialla olevan lämmittimen. Mutisin jotain sellaista, etten tarvitsisi lämmitintä ja että lepäisin vain hetken, mutta olinkin hetkessä unessa.

Herättyäni pari tuntia myöhemmin, huomasin Brucen työskentelevän yhä moottoripyörän parissa. Sammutettuani lämmittimen menin katsomaan hänen työskentelyään.

-Hei, Prinssi Ruusunen, Bruce virnuili. –Heräsitpä lopulta. Katsohan, mitä olen saanut aikaan. Laitoin Savuttajat takapyörän molemmille puolille. Kun käännät tätä painiketta, niistä tulee savua, jota riittää reilun mailin matkalle. Tämä painike ampuu takapyörästä ulos tukipyörät, joiden avulla voit kiertää vaikka lyhtypylvään, kääntyä takaisin 180 astetta, pysähtymättä. Ja tämä painike tekee etupyörästä kranaatinheittimen. Et saa koskaan kertoa Alfredille näistä parannuksista, et koskaan. Lupaatko?

Nyökkäsin, mutta olin aikeissa kysyä, miksi hän oli laittanut ne pyörään ollenkaan, jos ne piti pitää Alfredilta salassa. En kuitenkaan kysynyt mitään. Taas yksi outo asia lisää Brucessa; ensin hän on nylkeä minut elävältä, kun epäilin Alfredia, sitten hän hiippailee ympäriinsä Luolassa ja tekee moottoripyörääni muutoksia, muutoksia joita Alfred ei koskaan hyväksyisi. Aikuisissa ei ollut mitään logiikkaa.

-Ei huonosti yhden iltapäivän työksi, Bruce astui hieman taaksepäin ja ihaili kättensä jälkeä, pyyhkien likaiset kätensä kangasliinaan. –Sain muutaman muutoksen valmiiksi. Mielestäni se olisi valmis pieneen koeajoon pihatiellä.

Minun olisi pitänyt olla iloinen, että pääsisin vihdoin ajamaan moottoripyörälläni, mutta olin huolissani testistä ja kysyinkin:

-Entä testi? Miten se…?

-Ai niin, se on tässä. Bruce otti esiin muutaman A4-arkin. –Vastasit 367 kysymykseen. Ei ihan sataa tehtävää tunnissa, mutta hyvä tahti kuitenkin.

Valmistauduin kuulemaan tulokset.

-Sait 276 tehtävää oikein, 91 meni väärin.

Kauhistuin. 91! Miten voisin ottaa 91 iskua yhdellä kertaa? En sittenkään selviäisi siitä, en mitenkään!

-Testin lopputulos kertoo, että sinun tulisi aloittaa jo lukio-opinnot.

Hän katsoi minuun oudon iloisesti, mutta minä kykenin ajattelemaan vain niitä 91 läimäystä.

-Pitääkö minun käydä hakemassa se? Nielaisin kovaa. –Viivain, jatkoin kun Brucen ilme muuttui hämmästyneeksi.

-Ei, Dick, et sinä saa sitä. Ajattele, lukiotason tehtävät! Melkein kaikki oikein! Sinä olet fiksu! Testi kertoo, ettet sinä aina yritä tarpeeksi lujasti, mutta sinä olet todella fiksu, fiksumpi kuin ikäsi edellyttäisi.

-Joo, kiva, mutta sinä sanoit, että jokaisesta virheestä…

-…saat viivaimesta. Voit unohtaa sen, sinä selvisit testistä upeasti! Sanoin sen vain, että keskittyisit.

Minun olisi pitänyt kai tuntea valtavaa helpotusta, mutta tunsin vain raivoa.

-Senkin kusipää! minä huusin ja hyökkäsin hänen kimppuunsa nyrkit pystyssä.

Bruce tarttui toiseen ranteeseeni, käänsi minut ympäri ja otti pääni käsivartensa alle. Sitten hän pörrötti karkeasti hiuksiani nauraen:

-Sinun täytyy lopettaa tuo kiroileminen tai saat syödä koko saippuan. Et voi käsittää, miten tyytyväinen minä olen suoritukseesi. Et tiedä, miten onnelliseksi se tekee minut.

Hän päästi minut irti ja jos katseeni voisi tappaa, vannon, että hän olisi sillä hetkellä kaatunut kuolleena maahan.

-Eli et olisi onnellinen, jos olisi tullut ilmi, että olen tyhmä?

-Voi sinua, pitäisin sinusta kaikesta huolimatta, mutta se että olet noin fiksu, tekee siitä entistä helpompaa, Bruce virnuili koko valkoisella hammasrivistöllään. –Ensimmäinen asia, minkä teemme maanantaiaamuna, on se, että tulen koululle puhumaan asiasta. He saavat tehdä viralliset testit ja seuraavalla viikolla aloitatkin jo lukion puolella.

-Ei, minä EN aio lähteä yläasteelta! Ristin käsivarret rinnalleni. –Sinä et voi tehdä sitä minulle!

Brucen iloinen ilme muuttui saman tien ankaraksi.

-Jos saat tahallasi vähemmän pisteitä koulun testeissä, teen totta niistä 91 läimäyksestä.

-Minä en HALUA lähteä ja jättää kaikkia ystäviäni, minä jatkoin protestointia.

-Eihän sinulla ole ystäviä.

Minä säpsähdin ja Bruce korjasi heti puheitaan:

-Ei, ei, älä käsitä väärin, en tarkoittanut sitä sillä tavalla. Tarkoitin, että ainahan sinä valitat koulutovereistasi, miten he ovat tyhmiä ja härnäävät sinua ja…

-Ja lukiossa opiskelevat ovat sen parempia?

Bruce epäröi hetken.

-No, ehkä ei, mutta sinä tarvitset enemmän haastetta, mitä yläaste voi tarjota. Muuten kyllästyt ja turhaudut, niin kuin itse totesit. Vähän lisää haastetta ja näytät todellisen potentiaalisi.

Hän näytti minulle paperit, konkreettiset todisteet siitä, että kykenin parempaan.

-En halua hyvästellä Barbaraa, sanoin ja tunsin olevani nurkkaan ajettu.

Bruce tuntui ymmärtävän tämän. –Mitä jos teemme kompromissin? Teet testit ja siirryt edistyneitten kahdeksasluokkalaisten ryhmään. Pysyisit samassa koulussa muiden kanssa, mutta saisit enemmän haastetta opiskeluusi ja suorittaisit myös joitain lukion kursseja. 

Kuulostaako oikeudenmukaiselta?

-Et voi olla edes varma, että he antavat minun siirtyä…, aloin jo antaa periksi.

-Luota minuun, kyllä he antavat, Bruce sanoi varmasti.

Kai hän oli oikeassa. Kukaan ei uskaltanut sanoa ei Batmanille, eikä kovin moni uskaltanut sanoa ei Bruce Waynellekään.

-Hyvä on, huokaisin.

-Hyvä. Nyt voit hakea Pähkinänsärkijän ja lukea sitä minulle sillä välin, kun vahvistan moottoripyörän uudella kerroksella kovikeainetta. Haluan tämän pyörän kestävän vaikka T-Rexin hyökkäyksen naarmuuntumatta.

-Mutta tuota sinä et sano Alfredille, mutisin ja palasin yläkertaan hakemaan kirjaa.

Brucen käsitellessä pyörää minä luin kirjaa venäjäksi, jonka jälkeen luin sen englanniksi. Englannin käännös ei aivan vastannut venäjää, ja aina kun huomasin virheen ja mainitsin siitä, Brucen kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Aikaisemmin minä olin ärsyyntynyt, kun Bruce oli niin yllättynyt taidostani, mutta nyt tuntui vain hyvältä, että hän oli niin hurmaantunut jostain, mihin kykenin.

-En pidä vieläkään tarinasta, sanoin kun se vihdoin päättyi ja suljin kirjan. –Tarinat, jotka osoittautuvat uneksi, ovat surkeita. Kaikki on ensin niin jännittävää ja hauskaa, kunnes huomaat, että kaikki päättyy ja olikin vain unta. Miksi tarina ei voisi päättyä niin, että Clara jää lumottuun maahan? Miksi hänen täytyy palata kotiin, jossa prinssi on vain puinen nukke?

-Ehkä hänen täytyi palata, koska hänen perheensä olisi kaivannut häntä muuten.

Bruce suoristautui ja laski jakoavaimen pöydälle.

-Ja millainen perhe? Harmillinen pikkuveli, joka rikkoi hänen tavaroitaan ja tyhmät vanhemmat, jotka antoivat sen tapahtua ja vielä kammottava kummisetä, joka tuntui olevan liian kiinnostunut nuorista tytöistä juhlissa?

-Okei, laita sitten se outo kirja pois, Bruce sanoi hymyillen.

Hän iski kämmenellään moottoripyörän istuinta.

-Aika aloittaa koeajo.

Heitin kirjan melkein alemmalle kerrokselle riemuissani siitä, että saisin vihdoinkin ajaa pyörälläni.