Terveystieteilijä Toivonen Tallinnasta, päivää!

Onko syysloma jälkeistä elämää? Melkein, vaikka lyhyeksihän tuo jäi. Ystäväni kanssa tehty Tallinnanpyrähdys meinasi alkaa ikävissä merkeissä. Aamulla piti herätä aikaisin, koska linja-auto lähti 7.35. Kurkkuni oli aamusta kuin raastinrauta, joten aamupalaksi nautin yhden, nopeasti vaikuttavan flunssalääkkeen. Johan helpotti! Ja ISON aamukahvin jälkeen olinkin jo ihan hereillä. Laivalla kun vielä aamupalan painikkeeksi nautittiin muutamat lasit Mimosaa, niin johan tiesi matkan alkaneen.
Kuten tiedetään, laivoissa ja hotelleissa on paljon kokolattiamattoja ja mehän saimme nenämme tukkoon alta aika yksikön. Mutta nou hätä! Minulla oli matkassa, rahapussissa, muutamia 1 mg Panadoleja, jotka olivat matkassa pääasiassa ystäväni helposti kipeytyviä jalkoja ja selkää varten. Tai jos aamulla olisi itseaiheutettua päänsärkyä. Ei muuta kun pillerit poskeen, niin ei ollut tukkoisuudesta tietoakaan.
Olipa taas mukavaa reissata Tallinnassa, istua Rocca al Maren viihtyisässä pikkuravintolassa siidereillä, käydä syömässä St. Patrikissa (paitsi, että tällä kertaa viini ei ollut hyvää). Illalla, tai oikeammin yöllä, alkoi hotellin kokolattiamatto jälleen vaivata (ehkä päivän juomillakin oli osuutta asiaan) ja taas piti turvautua rahapussin valkoiseen sisältöön, jonka tämä Terveystieteilijä nielaisi alas vodkapaukulla. No, lienevät hyvin puskuroituja... Aamulla taas liikkeelle pari tuntia nukkunein silmin. Reilun aamiaisen jälkeen löysimme kauan kaivatun, VALTAVAN askartelu- ja käsityöliikkeen, Karnaluksin, josta aluksi en meinannut osata ostaa mitään, mutta jotain kuitenkin mukaan lähti. Ja sitten taas siiderille!
Loppureissu menikin sitten ostoksia tehden. Ja siidereillä istuen. Laivan lähtiessä puoli kahdeksalta illalla, alkoi "taas", sitten aamupalan, hiukoakin ja ei kun seisovaan pöytään. Ruoka oli hyvää ja viinikin kohtuullista.
Vaikka ei tullutkaan ihan päättömästi pämpättyä, vaatii tässä iässä jo kaksi myöhään valvottua yötä kokonaisen päivän toipumiseen. Eli perjantai meni sohvaa pidellessä, välillä torkahdellessakin, vanhoja Putouksia katsellessa, uusia odotellessa.
Entäs sitten kirjoituspuolella? Viime viikolla vietettiin "Stoorin" 1-vuotispäivää ja alkoi näyttää pahasti siltä, etten ehtisi syyslomalla aloittaakaan viimeistä lukua, mutta parahiksi sunnuntai-iltapäivästä alkoi kynä rallattaa ja sain syntymään muutamia A4-arkkeja täyteen tekstiä. Loppu häämöttää, yritän henkisesti siihen valmistautua.
Mutta matkaa on vielä, Dick räpiköi vielä Robinin alkuaikoja ja yrittää selvitä kasvukivuista (kirjaimellisesti) parhaansa mukaan. Vaikeaa se joskus on, niin kuin huomataan luvussa

TREFFIT x 2 (OSA 4)

-Sinä saat mennä treffeille, vastustelin. –Miksen minä saa?

-Minä olen aikuinen, Bruce sähähti. –Käyn työssä, ansaitsen rahaa, teen tärkeitä päätöksiä. Olet, hm, melkein 13, VASTA 13. Et voi hiipiä ulos talosta kertomatta kenellekään, matkustaa yksin perjantai-iltana bussilla ja tulla pilaamaan iltani.

-SINUN iltasi! SINUN! Kyse on AINA sinusta, AINA! aloin hermostua, minäkin.

-Tuo ei pidä paikkaansa. Ja jos minä haluan tauon silloin tällöin, olen oikeutettu siihen!

-Haluat pitää tauon? minä irvistin. –Milloin MINÄ saan tauon?

-Sinä olet lapsi. Koko elämäsi on taukoa.

-Ei, ei se ole, minä väitin. –Minun täytyy tehdä koko ajan niin kuin sinä sanot. Mene kouluun. Tee läksyt. Käy suihkussa. Et saa katsella televisiota. Et saa pelata. Haluan tulla kohdelluksi kuin aikuinen.

-Mutta sinä et ole aikuinen, kaukana siitä. Et ajattele kuin aikuinen, etkä todellakaan käyttäydy kuin aikuinen.

-Voisin TOIMIA kuin aikuinen, minä väitin.

-Niinkö? Bruce kohotti kulmakarvojaan. –Miten esimerkiksi aioit maksaa illallisenne?

-Otin rahaa mukaan, tietysti. Minullakin on omaa rahaa, tiesitkö?

-Kuinka paljon?

-15 dollaria, vastasin.

-Hah, hän naurahti pirullisesti. –Sillä et maksa edes alkupalaa täällä.

Tämä ei ollut reilua. Bruce ja hänen hienosteleva ravintolansa!

-Sitten me menemme jonnekin muualle, päätin. –Johonkin halvempaan.

Kuten King Burgeriin, ajattelin.

-Ja sinä ajattelit maksaa sekä omasi että Barbaran illallisen?

-Kyllä.

Pidin pääni pystyssä.

-Kaiken?

-Kyllä, tietenkin.

-Ja millä ajattelit päästä takaisin kotiin?

Jäädyin täysin. Sitä en ollut tullut ajatelleeksi.

-Näetkö nyt? Bruce sanoi matalalla äänellä. –Tässä yksi syy, miksi MINÄ olen aikuinen ja SINÄ olet pahassa pulassa.

Halusin väittää vastaan, mutta silloin tytöt palasivat naistenhuoneesta ja me nousimme taas.

Barbaran hiukset oli kierretty ylös, mutta minä pidin niistä enemmän alhaalla. En pitänyt kampauksesta ja hän varmaan näki sen kasvoistani, koska hän ravisti hieman päätään minulle varoitukseksi ja minä nyökkäsin.

Selinan saavuttua pöytään, hän ripusti ensimmäisenä kätensä Brucen kaulaan ja suuteli tätä useamman sekunnin ajan. Minä ilmehdin Barbaralle ja hän hymyili tietävästi.

Kun Selina istuutui, jäi Bruce vielä hetkeksi seisomaan vaikuttaen hieman hämmentyneeltä. Kun hänkin istui jälleen, Selina pyyhkäisi lautasliinallaan, hymyillen viekoittelevasti, pois huulipunaa, jota oli aavistuksen jäänyt Brucen huulille. Selina näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä ja Bruce suuteli vielä häntä ohimolle ja sipaisi hänen hiuksiaan.

-Katso nyt, Barbara kuiskasi Selinalle. –Minähän sanoin, että hän halusi sitä.

-Barbaralla oli ihana idea, Selina liversi. –Hän ajatteli, että koska he näin tunkeutuivat meidän iltaamme tänään, me voisimme mennä kaikki yhdessä Gothamin Halloween -tanssiaisiin.

-Niinkö? Bruce ihmetteli huvittuneena, vilkaisten Dickiin ja uudelleen Selinaan. –Kaikki yhdessä?

-Kyllä, pukeutuisimme kaikki asuihin, tapaisimme ihmisiä ja tanssisimme valssia ja…

-Minä en tanssi, väitin.

-Kyllä sinä tanssit, Bruce vakuutti.

-Eikö hän näyttäisikin suloiselta polvihousuissa ja polvisukissa? Selina hymyili teennäisesti. 

–Ja sellaisessa merimieskauluksessa, jota pikkupojat käyttivät 1800-luvulla, pitsit reunojen ympärillä.

Olisin halunnut kuristaa hänet. Vilkaisin Barbaraa. Hän oli listansa takana piilossa ja hihitti siellä hiljaa.

-Ei huono ajatus, ne tanssiaiset, Bruce myönsi.

-Se on päätetty sitten? Selina varmisti flirttaillen.

-Kyllä, olet daamini Gothamin Halloween-tanssiaisissa, Bruce hymyili. –Ja Barbara voi kysyä isältään, jos hänkin tulisi mukaamme. Varmasti siellä tulee olemaan myös sinkku-naisia. 

Tuntui hieman helpommalta, kun pahin jännite välillämme hellitti. En tiedä mikä sen sai aikaan. Ilmeisesti kaikki oli Barbaran ansiota, ja näytti siltä, että joidenkin tyhmien tanssiaisten suunnittelu sai aikuiset paremmalle tuulelle.

-Ovatko nyt kaikki paikalla? tarjoilija tuli kysymään, valmiina ottamaan vastaan tilauksemme.

Minä epäröin, mietin, miten ikinä voisin maksaa minun ja Barbaran ruuat. Ruokalistassa ei ollut hintoja, joten voin vain kuvitella, miten paljon kaikki maksaisi. Tiesin, että aloin taas vaikuttaa idiootilta ja tunsin kuinka silmiäni alkoi kirvellä, mutta tiesin mitä minun oli tehtävä. En söisi itse mitään ja Barbara voisi ottaa jotain pientä… Vilkaisin Barbaraa hämmentyneenä, enkä huomannut että toisetkin silmät katsoivat häneen.

-Koska tämä on aivan erityinen ilta, minä maksan laskun, Bruce hymyili Barbaralle ja minä huokaisin helpotuksesta. –Mitä haluaisit? Entä Selina? Dick?

-Aluksi voisin ottaa… äyriäisrisoton, Selina sanoi vilkaisten ruokalistansa takaa.

Minunkin piti valita jotain, mutta katsoessani ruokalistaa, en ymmärtänyt siitä mitään. Nekin sanat, jotka näyttivät englannilta, eivät sitä olleet. Koko ruokalista oli kai ranskaa.

Selina oli jo päättänyt ja Barbarakin oli selvinnyt ruokalistasta (hän kai luki koulussa ranskaa) ja lopulta tarjoilija kysyi minulta, mitä ottaisin. Onneksi Bruce oli jo tilannut ja sanoin tarjoilijalle:

-Otan samaa kuin isä, ojentaen hänelle ruokalistan niin kuin muutkin olivat tehneet.

Brucen kasvot rentoutuivat vielä lisää ja hänen katseensa tuntui suorastaan lämpimältä, kun hän katsoi minuun. Bruce kai piti siitä, kun kutsun häntä isäksi. Minun pitäisi muistaa se myöhemmin.

-Barbara, pitäisiköhän sinun soittaa isällesi? Bruce kysyi kun tarjoilija oli kaatanut vettä laseihimme ja odotimme ruokiamme.

-Ei hän tule kotiin kuin vasta puolen yön jälkeen, tyttö vastasi.

-Jättääkö hän sinut yöksi yksin kotiin? Bruce hämmästeli.

-No, hän soittaa silloin monta kertaa minulle. Ja talossamme on paniikkihuone, jonne voin piiloutua tarvittaessa. Meidän talomme ei ole rekisterissä, joten kukaan vieras ei saa tietää osoitettamme. Vain tutut ja ystävät tietävät sen.

-Katso nyt, minähän olen sanonut, että olen tarpeeksi vanha jäämään yksin kotiin, protestoin Brucelle.

-Juo välillä vettä, Bruce määräsi.

Ensimmäinen tarjoilu tuli ja arvasin, että se olisi jotain outoa. Niin kuin olikin; kate-lautaselleni nostettiin höyryävän kuuma etanapannu, mutta tiesin, että tänään ei kannattanut kiukutella ruuasta. Tänä iltana ei ollut syytä enempää ylittää rajoja tai valittaa.

Ottaen huomioon, miten kamalalla tavalla illallinen alkoi, se ei jatkunut yhtä pahana, ei ravintolassa. Barbara osasi käyttäytyä kuten aikuiset ja Selina tuntui pitävän hänestä ja he olivatkin enimmäkseen äänessä. Brucekin hellitti vähän, muttei tarpeeksi. Tosin ei hän pysty koskaan täysin rentoutumaan; hän on Batman ja joutuu aina olemaan hieman varuillaan.

Kun olimme tekemässä lähtöä, näin vilauksen laskun loppusummasta ja taskussani olevat dollarit tuntuivat pikku rovoilta. Kun lähdimme, Bruce vaati saada ajaa kaikki kotiin ja koska hän oli lähtenyt kotoa kaksipaikkaisella Ferrarilla, hän lainasi ravintolan Bentley’a. Siinä oli onneksi neljä ovea ja pääsin istumaan takapenkille Barbaran kanssa, Selinan istuessa Brucen vieressä edessä.

Kun pääsimme Selinan asunnolle, Bruce nousi ylös autosta, kiersi auton ja avasi Selinalle oven. Hän myös saattoi tämän ovelle. Huokaisin ja nojasin taaksepäin, painaen pääni niskatukeen.

-Miksi sinä vihaat Selinaa niin paljon? Barbara kysyi yllättäen.

-Hän vain on niin… Bruce tietää niin paljon, vaihdoin puheenaihetta. -Hän tietää koska nousta seisomaan, tietää mistä puhua, aukoo ovia ja kaikkea.

-Hän on aikuinen, Barbara kohautti olkiaan. –Hänen täytyy tietää kaikesta. Siksi kai aikuisilla ei ole koskaan hauskaa. Heidän täytyy tehdä tietyt jutut tietyllä tavalla, mennä töihin, maksaa laskuja, ajaa oikealla puolella ja kasvattaa lapsia. Ei ihme, etteivät he ole useinkaan mukavia.

-Bruce sanoi, että hänen oli tänään saatava vapaata, minä mutisin. –Jukra, taidan olla todella pahassa pulassa.

-Ai vain sinä olet pulassa, Grayson? Barbara irvisti. –Kunhan Bruce kertoo isälle kaikesta, minäkin olen pulassa.

-Todellako? ihmettelin. En uskonut, että James Gordon voisi koskaan…

-Kuule, tiesit, että olemme vaikeuksissa, heti alkuunsa. Minäkin tiesin sen heti, kun näin sinut yksin ulko-ovellamme. Mutta me teimme, mitä teimme. Olemme nuoria ja saamme joutua vaikeuksiin ja isämme saavat huutaa meille ja uhkailla ja jättää arestiin ja kaikki on kamalaa. Se on osa elämää. Jonain päivänä meillä on omia lapsia ja kaikki toistuu. Ainakin, jos isään on uskomista ja siihen mitä hän aina sanoo: ”Jonain päivänä sinulla on omia lapsia, ja silloin tiedät miltä se tuntuu.” Ei auta nyt, isä.

-Kai hän on huolissaan sinusta sen jälkeen, mitä äidillesi tapahtui, minä huomautin.

-Luuletko, ettei Bruce ole huolissaan sinusta, varsinkin sen jälkeen mitä sinun vanhemmillesi tapahtui?

En ollut koskaan ajatellut asiaa niin, mutta se tuntui järkevältä. Tunsin itseni huonoksi, kun huolestutin Brucen, mutta en voinut aina hillitä itseäni, kun halusin sanoa tai tehdä jotain ja sain vain aina Brucen raivoihinsa.

Auton ovi aukesi ja Bruce istui takaisin penkille. Olin näkevinäni taas aavistuksen huulipunaa hänen huulillaan.

Ajoimme täydessä hiljaisuudessa Barbaran kotiin, ja kun Bruce pysäytti ja oli aikeissa nousta avaamaan Barbaralle oven, sanoin:

-Minä saatan hänet ovelle.

Bruce nyökkäsi vähän, minä nousin paikaltani, kiersin auton ja avasin tytölle oven.

-Kiitos, hän sanoi hymyillen minulle.

Kun olimme taas ulko-ovella, hän ei mennytkään saman tien sisään ja minä tunsin itseni hieman kömpelöksi ja vaivaantuneeksi, tietämättä mitä pitäisi tehdä tai sanoa.

-Haloo, Grayson! hän pudisti päätään, kääntäen jo avainta lukossa. –Sinä olet niin läpinäkyvä. Ja miksi sinun on oltava tuollainen mammanpoika?

-Turpa kiinni! ärähdin epähienosti.

-Pidä itse, Grayson! hän virnisti hieman, kumartui sitten lähemmäksi ja kietoi kätensä niskaani. Luulin hetken, että hän murskaisi kasvoni otsaansa tai pamauttaisi minua nenään (hän on Barbara!), mutta ei. Hän painoikin huulensa omiani vasten.

Suljin silmäni ja tunsin hänen pehmeät huulet omillani. Maistoin hänen vadelmanmakuisen huulikiiltonsa ja haistoin hänen pehmeitten hiusten tuoksun. Se kaikki oli minulle liikaa – vatsani heitti kuperkeikkaa, polveni muuttuivat veteliksi ja koko kehoni säkenöi ja kipinöi aivan uudella tavalla.

Sitten hän vetäytyi, virnisti taas ja sanoi:

-Nähdään, Grayson.

Sitten hän avasi oven, meni sisään, sulki oven ja oli poissa.

Seisoin hetken ovella hämmentyneenä, tuskin muistaen hengittää. En ollut koskaan ennen tuntenut sellaista, mutta pidin tunteesta, vaikka sen voimakkuus hieman järkyttikin minua.

Jotenkin pääsin takaisin autoon, vaikka jalkani eivät tuntuneet koskettavan maata. Menin etupenkille ja tulin pian huomaamaan sen pahaksi virheeksi. Huokaisin, typerää ehkä, ja kosketin sormellani huuliani, jotka tuntuivat vielä lämpimiltä äskeisen jäljiltä.

Että näin. On tainnut Grayson rakastua. Kuinkahan kauan mahtaa tuo tunne kestää, mitä luulette? Siinä kaikki tällä kertaa. Näkemisiin!

-Hepa-