Juhlia kerrakseen!

Taas tietää juhlineensa! Viikonlopuksi oli taas kasaantunut noita ikääntymispäiviä, lauantaina juhlittiin, vähän kosteammin, entisen opiskelukaverini pyöreitä vuosia ja tuskin niistä olim kunnolla toipunutkaan, kun jo mentiin juhlistamaan kummipojan 17-vuotista elämäntaivalta. Ensi vuonna sitten varmasti jo skumpalla kippistellään...

Kovasti on tilailtu synttärijuhlia meille parin kuukauden päästä. Itse täytän silloin pyöreitä, mutta nyt täytyy tunnustaa: olen parempi juhlavieras kuin juhlienjärjestäjä. Keittiössä en ole niin hyvä kuin haluaisin ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän nautin päähenkilönäolosta. Jos olisi varaa, ilmoittaisin tylysti, että olen Matkoilla ja lähtisin vaikka Kanariansaarille aurinkoa palvomaan. Mutta kai sitä jotain pientä täytyy järjestää.

Olihan meikäläisellä vielä yksi syy juhlaan kuluneena viikonloppuna. Tasan vuosi sitten, syysloman alussa, yön hiljaisuudessa, eksyin "väärälle" nettisivulle ja löysin Elämäni Bruce Waynen kanssa. Syyslomalla alkoi Suuri Käännöstyö, joka päättyi vuoden alussa ja jota kertyi reilut 100 sivua. Koska tarina suorastaan VAATI jatkoa, sitähän tuli. Kaikenlainen "fakta" aiheesta yhdistyi, mielestäni ihan sujuvasti, juoksevaan tarinaan. Faktat jopa hieman sekoittuivat keskenään (anteeksi muut Batman-pöpit, jos tämä on mielestänne pyhäinhäväistystä). Tarinan loppu tulee olemaan erilainen kuin missään muussa Batman-tarinassa. Joten toinen samanmoinen sivumäärä on kertynyt ja kuluvana syyslomaviikolla olisi tarkoitus, vähintään aloittaa, Viimeinen Luku. Aivotyöskentely on jo tehty ja nyt tarvitsee enää kynän rallattaa ja sormien takoa läppärin näppäimiä. Viimeiset sanat päätin eilen ja myöntää täytyy, aiheuttivat pientä kurkun kuristusta. Hyvää vuosipäivää siis ja vain joitakin päiviä hutiin Suuresta Batman-päivästä!

Ihan vielä ei olla lopussa. Jossain vaiheessa Treffejä Dick voi alkaa ajatella, että elämänsä on lopussa. Katsotaan.

-Hepa-

P.s. Kiitos taas kerran sille lukijalle, joka niin pian uuden päivityksen jälkeen käy antamassa plussan. Kovasti arvuuttelen kukahan se mahtaisi olla, vai oletko sinä yksi Atlantin takana oleva lukija? Kiitos sinulle kuitenkin! :)


TREFFIT x 2 (OSA 3)

Olin todella iloinen, että Barbara oli kanssani sinä iltana. Hän oli niin viileä, tiedäthän, hän oli kaunis, liiankin, ja olisin ollut hukassa ilman häntä. Hän tiesi kaiken pukeutumisasioista, mikä oli hyvä, sillä kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin tuossa koppavassa ravintolassa. Olin melkein menettämässä hermoni, kun astuimme sisään ravintolaan, jossa valot olivat himmeät ja pehmeä musiikki soi taustalla ja tarjoilijalla oli smokki.

Tiedän, asuin nyt miljonäärin luona ja minun olisi pitänyt olla tottuneempi näin hienoihin paikkoihin, mutta en ollut, koska emme käyneet niissä kovinkaan usein. Tai oikeammin, Bruce ei ota minua mukaansa niihin. Joskus hän käy näissä myöhään illalla ja minä olen vain iloinen, kun minun ei tarvitse lähteä ja pukeutua tyhmiin pukuihin.

Me pukeudumme joskus sunnuntaisin ja menemme kirkkoon, enkä pidä niistä vaatteista. Bruce sanoo että tarvitsen vähän myös hengellistä kasvatusta elämässäni ja viime kerralla pappi saarnasi siitä, miten lasten on toteltava vanhempiaan ja Bruce katsoi minuun koko ajan omahyväisesti. Minä murisin läpi koko jumalanpalveluksen ja hän saarnasi minulle koko kotimatkan.

Tämä paikka oli ehdottomasti mukavampi kuin Gothamin Ensimmäinen Kirkko, mutta minä olin tehdä tenän, kun tarjoilija tuli luoksemme.

-Niin? hän sanoi hyvin hienostuneella tavalla. –Kuinka voin auttaa?

Hän katsoi meitä pitkin nenänvarttaan ja olin jo astumassa takaisin ulos, valmiina unohtamaan koko jutun.

-Olen neiti Barbara Gordon, Barb sanoi selkeästi ja varmasti. –Olen komissaari Gordonin tytär ja seuralaiseni on herra Richard Grayson, jonka holhooja on…

-Ah, herra Wayne, tarjoilija sanoi, eikä vaikuttanut enää lainkaan alentuvalta. –Kyllä, aivan, hän ja neiti Kyle ovat jo paikalla. Odottavatko he teitä?

-Ei, pudistin päätäni, -meidän ei ole tarkoitus tavata heitä. Haluamme pöydän jostain muualta.

-Haluat siis varata teille pöydän? Tarjoilijan kulmakarvat nousivat, kun hän katsoi meitä.

-Kyllä, vastasin ja yritin olla kohtelias. –Haluamme syödä täällä.

Hän ei liikahtanutkaan ja hän katsahti jonnekin salin puolelle. Inhoan sitä, että aikuiset näyttävät ovelilta ja tietäväisiltä.

-Mielestäni sinun ja seuralaisesi on sittenkin parempi mennä ensin herra Waynen pöytään. Hän luultavasti haluaa tietää, että olette täällä. Voimme sen jälkeen katsoa teille pöydän muualta.

Hän lähti määrätietoisesti kohti ravintolasalia, eikä meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata.

Barbara alkoi huokailla ihastuksesta, kun lähdimme eteisaulasta ja tulimme itse ravintola-saliin.

-Dick, täällä on niin kaunista, hän kuiskasi. Hän katsoi ylös kattoon, josta monien kattokruunujen valo heijastui hänen silmistään, enkä voinut kuin tuijottaa niihin.

Ravintola oli täynnä hienoja, kalliita juttuja kuten marmoripilareita ja elävä orkesteri lavalla soittamassa, mutta minä katsoin suoraan eteenpäin. Ravintolasalin vasemmalla puoliskolla oli useita kahden, kolmen ja neljän hengen pöytiä. Yhdessä kahden hengen katetussa pöydässä istui Bruce seuralaisineen. Selina istui pöydän toisella puolella, käsi Brucen kädellä. Bruce oli juuri kumartuneena kuiskaamaan Selinan korvaan jotain ja kuulin Selinan naurahtaen sanovan:

-Bruzie, sinä olet tuhma…

Bruce kumartui uudestaan kuiskaamaan hänelle jotain, nyt he nauroivat molemmat. Bruce sulki Selinan käden käsiensä väliin ja suuteli hänen rystysiään.

Ja sitten hän näki meidät. No, rehellisesti sanottuna, hän kai näki vain minut, mutta reaktio oli joka tapauksessa sama. Sekunnin murto-osassa hänen kasvonsa muuttuivat huvittuneisuudesta raivoon. Niillä ei ollut hetkeäkään yllättyneisyyttä tai hämmästystä tai edes lievää ärtymystä – vain Brucen tunteet pystyivät vaihtumaan nollasta sataan.

-Anteeksi… tarjoilija aloitti, mutta Bruce keskeytti hänet sähähtäen:

-Mitä sinä täällä teet? Hän katsoi suoraan minuun, aivan kuin paikalla ei muita olisikaan.

Suuni tuntui kuivalta. Olin aikonut näytellä rohkeaa ja rehvastellen näyttää hänelle-joka-välittää-minusta, mutta minulta oli valahtanut kaikki rohkeus kurkkuun. En ollut tuntenut tällaista pelkoa kuin silloin, kun olin yhdeksän ja olin kaatanut kaakaota hänen tietokoneeseensa ja se meni epäkuntoon. Tuolloin minä pakenin häntä sänkyni alle, ja hän löysi minut ja minä itkin ja hän istui sängylleni ja sanoi, että saisi sen vielä kuntoon, mutta en saanut enää koskea hänen tavaroihinsa. Näitä kahta asiaa vertaamalla, se ei tuntunut miltään.

-Minä… minä…minä…, änkytin pystymättä muuhun.

-Dick pyysi minua ulos syömään, Barbara sanoi.

Hän on varmaan rohkein henkilö maailmassa, koska hän tuli ihan viereeni ja kietoi kätensä vyötäisilleni niin kuin me olisimme yhdessä tai jotain.

-Halusimme vain tulla moikkaamaan teitä ensin.

Luoja, että hän osasi olla viileä, ihan kuin me olisimme olleet oikeasti aikuisia. Minä nyökkäsin vähän ja yritin olla yhtä viileä kuin hän. Selina istui suorana tuolillaan ja katsoi meitä molempia häijysti. Olisinpa voinut tuntea omahyväisyyttä, kun onnistuimme ärsyttää häntä, mutta koska olin onnistunut suututtamaan Gothamin voimakkaimman miehen, en voinut tuntea itseäni järin tyytyväiseksi.

-Missä Alfred on? hän kysyi minulta.

-Kotona, sanoin pienellä äänellä.

Jos mahdollista, hän näytti raivostuvan entisestään. Hänen silmänsä näyttivät lähes mustilta.

-Missä isäsi on? hän kysyi vaativasti Barbaralta.

-Töissä, missä muuallakaan, Barbara vastasi, eikä hänkään ollut enää yhtä viileä.

-Kiitos, Bruce kääntyi tarjoilijaan päin, -voitte lisätä kaksi paikkaa lapsille.

Tarjoilija nyökkäsi toisen auttamaan ja yhdessä he nostivat toisen kahden hengen pöydän heidän pöytänsä jatkoksi. Nopeasti he myös kattoivat pöydän ja nostivat vielä tuolit paikoilleen.

-Olimme menossa hakemaan oman pöydän, Barbara sanoi kun minä en kyennyt, mutta hänenkin äänensä värähti epävarmana.

-Istukaa alas, Bruce määräsi ja kaivoi taskustaan kännykkänsä.

Meillä ei ollut muutakaan mahdollisuutta ja tarjoilija poistui paikalta.

-Bruce…, Selina alkoi valittaa, mutta Bruce oli jo puhelimessa.

-Joo, Alfred, se olen minä, Bruce sanoi puhelimeen. –Kyllä, hän on täällä kanssani… Ei, en tiedä, mitä on meneillään, mutta minä aion selvittää… Minä… Oi, usko minua, aivan varmasti, hän katsoi suoraan minuun ja sisuskaluni kääntyivät ympäri ja pomppasivat kurkkuun.

Bruce sulki puhelimen ja henkäisi syvään. Voin nähdä hänen rintansa nousevan, hän näytti pian räjähtävän pidätetystä raivosta ja minä tunsin voimattomuutta.

-Tämä on niin kaunis paikka, Barbara kommentoi katsellen ympärilleen. –Niin kaunista. Käytkö täällä usein? hän kysyi Brucelta.

-Barbara, Bruce näytti hyvin ankaralta, -minun täytyy saada tietää…

-Entä sinä, neiti Kyle, Barbara kääntyi Selinaan päin. –Onko sinulla paljon miehiä, jotka tuovat sinut tänne?

-Mitä? Selina melkein kirkaisi. –Kuinka kehtaat?

-Anteeksi, Barbara pyyteli. –Olet vaan niin kaunis, oletin, että sinä käyt paljon treffeillä.

-Voi…, Selina näytti välillä siltä, että tulisi pian hulluksi, välillä hän tuntui hyväksyvän kohteliaisuuden. –Kyllä kai, hän lopulta vastasi.

-Pidän hiuksistasi, Barbara jatkoi. –Olen yrittänyt saada omani tuolla lailla ylös ja kihartumaan, mutta en saa sitä kunnolla. Sinun pitäisi olla lehtien kansissa. Näytät aivan filmitähdeltä herra Waynen seurassa.

Selina hymyili paljastaen valkoiset hampaansa. –Oletpa sinä suloinen tyttö. Miten sinä olet sekaantunut tuohon kauhistuttavaan poikaan?

-Joskus sitä täytyy päästä treffeille perjantai-iltana, Barbara huokaisi. –Minun täytyy mennä naistenhuoneeseen laittamaan lisää huulikiiltoa. Tuletko kanssani niin kuin ne tekevät televisiossa?

-Varmasti, Selina nousi tuolistaan ja otti iltalaukkunsa mukaan.

Bruce nousi ylös ja tein samoin, muistin että oli kohteliasta nousta kun nainen poistui paikalta.

-Kun olemme siellä, Selina sanoi, kun he olivat lähdössä Barbaran kanssa, -katsotaan, mitä voimme tehdä hiuksillesi.

-Tälle sotkulle, Barbara tuhahti, kun he kävelivät poispäin.

Me istuimme takaisin alas, minä katselin heidän peräänsä ja käännyin sitten varovasti kohtaamaan Brucen katseen.

-Sinä olet niin kuollut, hän sähisi minulle. –Kun saan sinut kotiin täältä – kuollut. Sinä hiivit ulos talosta, tulet yksin Gothamiin ja pilaat iltani!

-En, toin Barbaran ulos, väitin, ääneni takaisin saaneena.

-Sinä olet 12… MELKEIN 13, hän nosti varoittavasti sormensa pystyyn, ennen kuin ehdin kommentoimaan iästäni, -etkä vie ketään ulos! Sinä olet niin pulassa…, hän ei raivoltaan kyennyt enää puhumaan, vaan alkoi elehtiä käsillään. Hän veti sormet kaulansa poikki ja läimäytti kaksi kertaa pöytään. Arvelin, että se tarkoitti joko, että saisin kurkkuni auki tai sittenkin sen elämäni selkäsaunan.

-Paha, paha, paha poika, hän hoki tökkien minua sormellaan. –Kunhan saan sinut yksin… oi joi, et voi edes kuvitella… Muiden ravintolan asiakkaiden vuoksi hän ei voinut korottaa ääntään, mutta hänen hiljainenkin, matala äänensä sai polveni tutisemaan. –Kuinka kehtasit tulla tänne?

-Hienoa! Minä häivyn, mutisin ja olin jo puoliksi noussut tuolilta.

-Istu. Alas! Bruce määräsi yhteen puristettujen hampaitten takaa sihahtaen: -Jos liikut tuumaakaan paikaltasi, me kaksi menemme miestenhuoneeseen.

Me emme kai menisi sinne korjailemaan meikkiä tai laittamaan toistemme hiuksia, ajattelin sanoa, mutta rohkeuteni ei riittänyt siihen.

-Okei, yksi kysymys, Bruce henkäisi taas syvään, ennen kuin jatkoi: -ja katsokin että vastaat siihen oikein tai vannon, että saat remmistä, kun pääsemme kotiin.

Tunsin valahtavani kalpeaksi kasvoiltani.

-Otitko sinä pyörän? hän kysyi.

-En varmasti ottanut, pudistin päätäni ja melkein huokaisin helpotuksesta, että se oli oikea vastaus.

-Miten sitten pääsit tänne?

-Tulin bussilla…

-Sinä tulit bussilla! Matkustit bussilla koko matkan kartanolta, yksin, perjantai-iltana?

-Miten muuten olisin voinut tulla tänne? kysyin, ehkä hieman uhkarohkeasti.

-Oli miten oli… hän päätyi jälleen tekemään käsimerkkejä. Olikohan hän koskaan ajatellut miimikon uraa?