On aika sanoa...

...Näkemiin, ainakin toistaiseks.

Ihmettelitte varmaan, mihin katosin joksikin aikaa. Kuten olette ehkä huomanneet, Rakkaat Lukijat, että silloin, kun meillä sairastetaan, meillä sairastetaan kunnolla. Tällä kertaa sairastaja olin minä. Kolme viikkoa sitten, aloitellessani joulusiivousta, meni yks kaks voimat aivan nolliin ja sohva kutsui. Muutaman tunnin kuluttua kuume oli noussut liki 40 asteeseen ja olo oli sen mukainen. Onneksi lääkekaapista löytyi kuumetta alentavaa ja se helpottikin nopeasti. Hiki virtasi ja kuumeen laskettua, olo oli vaisu mutta hyvä. Suihkun jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja tarkoitus oli mennä normaalisti nukkumaan. Ikävä kyllä yskä alkoi vaivata ja oli pakko siirtyä sohvalle, jossa pystyy nukkumaan puoli-istuvassa asennossa, nukkumaan, Siinä olenkin sitten nukkunut tähän päivään asti, siis ne yöt, mitkä olen kotona ollut. Viisi päivää kärsin kotona siitä, että kuume nousi kaksi kertaa päivässä siihen 40:een. Kävin välillä lääkärissä hakemassa lääkitystä, mutta viidennen päivän aamuna oli pakko lähteä lääkäriin uudestaan ja sille tielle jäin kuudeksi päiväksi. Keuhkokuume kaatoi muijan lopullisesti petiin ja akuuttiosastolla tiputukseen. Kotiutumisen jälkeenkin oli olo vielä kissanpennun heikko, mutta nyt alkaa hiljalleen helpottaa, vielä kun yskästä pääsisi eroon.
Hiljalleen alkaa voimat palautua ja voin aloittaa jouluvalmistelut. Onneksi joululahjat on suurimmaksi osaksi hommattu, enää pitäisi siivota nurkat, hakea kuusi ja lisätä vähän koristeluja, ja sitten voikin joulu jo tulla. Onneksi ruokaihmeemme on luvannut tehdä meillekin joululaatikoita ja ah, niin rakastamiani joulusillejä.
Kuten otsikko kertoo, on aika sanoa näkemiin, ainain toistaiseksi. Dickin tarina saadaan tämän päivityksen päätteeksi päätökseen ja se on oikeastaan ollut tämän blogin kantava voima. Kuten jossain välissä olen ehkä kertonut, uusi tarina on jo alullaan ja jos se joskus valmistuu, palaan luultavasti eetteriin Teidän iloksi. Hieman haikein mielin jätän nyt jäähyväiset ja toivotan teille kaikille oikein rauhallista joulua ja onnekasta uutta vuotta 2017. Ehkä vielä tapaamme.

Iso KIITOS kaikille lukijoille!

-Hepa-

Aika erota on

UUSI PERHE (OSA 3)

Elämäni oli muuttunut monta kertaa ja vielä kerran se koki suuren mullistuksen. Sain lopultakin laittaa sormuksen, jota Barbara oli vanhan lupauksensa mukaisesti kaikki vuodet kantanut kaulallaan, hänen nimettömäänsä. Ehkä me olisimme rakentaneet yhteisen elämämme Blüdhaveniin, työni sekä poliisina että Nightwinginä olisi jatkunut kuten ennenkin, mutta kaikki muuttui sinä päivänä, kun Bruce ja Selina saivat surmansa kohdatessaan viimeisen kerran Jokerin. Yhtäkkiä minusta oli tullut 10-vuotiaan Damianin holhooja ja Wayne Enterpricen pääjohtaja. Palasin asumaan Gotham Cityyn, kartanoon, joka oli ollut lapsuus- ja teinivuodet kotini. Nightwingin asu vaihtui Batmanin naamioon ja Damian aisaparinani, sekä Barbaran jatkaessa Oraakkelina, jatkoimme Brucen viitoittamalla tiellä.    

Eräänä päivänä, ollessani Wayne Towerin työhuoneessa, Barbara soitti ja kertoi huolestuneena, että Damian oli tapellut koulussa kolmen vanhemman oppilaan kanssa. Koulun uuden rehtorin, Frank Hamiltonin, mukaan jälki ei ollut kovin kaunista ja hänen päätöksensä mukaisesti poika erotettaisiin koulusta määräajaksi, varoittavana esimerkkinä muille. Barbaran kertoman mukaan, poika oli karannut koulusta, ei ollut tullut kotiinkaan. Lupasin heti lähteä etsimään Damiania.

Mitä pidempään etsin karkulaista, sitä enemmän raivostuin; en pelkästään siksi, että poika oli tapellut, ehkä hänellä oli siihen, ainakin omasta mielestään, hyvä syy, mutta minua suututti se, ettei poika kyennyt vastaamaan teoistaan, vaan pakeni.   

Lopulta, illan jo alkaessa hämärtää, löysin pojan istumasta bussipysäkkikatoksessa. Damian saattoi näyttää eksyneeltä koiranpennulta, hän näytti olevan kylmissään eikä luultavasti ollut syönyt mitään sitten lounaan, mutta minä olin vihainen hänelle. Pysäytin auton pysäkille, avasin ikkunan ja käskin:

-Autoon!

Damian nosti alas painetun päänsä, otti vierestään penkiltä reppunsa, painoi uudelleen päänsä ja teki työtä käskettyä. En heti kyennyt sanomaan pojalle mitään, niin tuohtunut olin. Lopulta sain sanallisen arkkuni auki.

-Miten saatoit! Miten monta kertaa olen sanonut, että me tappelemme vain ja vasta kun on pakko? Sinun taistelutaitosi eivät ole mitään koulupojan nahistelua, voit satuttaa ikäisiäsi ja vanhempiakin oppilaita pahasti. Eikä siinä kaikki; herätitkö epäilyksiä? Vastaa! huusin, kun Dami aina vain oli hiljaa. – Annoitko syyn epäillä, että olet uusi Robin?

-E-en, Damian vastasi hiljaa. –En usko. Meidänkin koulussa on monia, jotka harrastavat taistelulajeja, moniakin, joita voisi ennemmin luulla Robiniksi kuin minua.

-Sinä tiedät, että meidän on tehtävä kaikkemme, ettemme herätä epäilyksiä. Miten saatoit olla niin ajattelematon! Salaisuus ei ole edes pelkästään meidän, perimme sen isältäsi! Kiva, ettet lähtenyt mihinkään kauas, mutta saat varautua kunnon läksytykseen kunhan  päästään kotiin.

Vilkaisin syrjäsilmällä poikaan ja hänen surkea ilmeensä kertoi, että Damian hyvin tiesi, mitä tarkoitin.

Ehtiessämme kotiin, Barbara kysyi ensimmäiseksi:

-Löysitkö hänet?

En aluksi ymmärtänyt, miksi hän niin kysyi, mutta sitten tajusin, että Damian piilotteli selkäni takana. Tartuin poikaa niskasta ja vedin hänet eteeni.

-Tässä tämä karkulainen on, totesin.

Barbara rutisti poikaa lujasti.

-Voi, Dami… Kylläpä onnistuit pelästyttämään meidät. Luulin jo, että…, Barbara rutisti poikaa uudelleen.

-No niin, riittää hempeily! sanoin, yrittäen saada ankaruutta ääneeni. –Damian, mene huoneeseesi! Odota minua siellä, tulen kohta perässä.

Vastaan hangoittelematta, pää riipuksissa, poika meni portaisiin.

-Dick, mitä sinä…? Barbara kysyi ja arvatessaan aikomukseni, jatkoi: –Ehkä Dami on jo ottanut opiksi. Luulen, ettei hän enää koskaan tappele koulussa. Ei sinun tarvitse kurittaa häntä.

-Niin minäkin uskon, mutta tosiasia on, että hän on tehnyt väärin ja ansaitsee rangaistuksen.

-Dick… Kuulin Barbaran vielä sanovan mennessäni pojan perään.

 Poika katseli ulos ikkunasta, kun astuin huoneeseen.

-Damian…, sanoin, yrittäen kuulostaa ankaralta, mutta ääneni kuulostikin pettyneeltä ja surulliselta.

Poika kääntyi ja jo hänen katseensa oli saada minut pyörtämään aikeeni. Damianin silmät kimmelsivät kyynelistä ja niistä kuvastui pelko. Mietin, oliko tämä ollut Brucelle aikoinaan yhtä vaikeaa. Hoin itsekseni, että Damian oli tehnyt väärin ja häntä piti rangaista. Mitä nopeammin asia hoidettaisiin, sitä pikemmin se olisi pois päiväjärjestyksestä.

-Damien Wayne, sanoin äänellä, joka ei mielestäni kuulostanut yhtään uskottavammalta, 

päinvastoin, -sinä tiedät miksi tämä on tehtävä, enkä halua tätä yhtään sen enempää kuin sinäkään.

Miksi se kuulosti niin väärältä? Miksi piti tehdä jotain mitä ei halunnut tehdä?

-Damian, ei pitkitetä tätä tämän enempää.

Pelkäsin itse murtuvani.

- Tule tänne!

Istuin sängyn laidalle ja ojensin käteni. Pojalta pääsi nyyhkäys, mutta hän tuli luokseni. Vedin hänet poikittain polvilleni ja ennen kuin ehdin edes kohottaa kättäni, Damian pyysi ääni väristen:

-O-ole kiltti, ethän ly-lyö yhtä kovaa kuin isä…

Nyt murruin minäkin ja polttelevin silmin, karhealla äänellä sanoin:

-Voi, Dami…

Nostin pojan ylös ja rutistin lujasti itseäni vasten.

-Minä lupaan, etten koskaan, IKINÄ, lyö sinua.

Damian kietoi kätensä ympärilleni ja hetken nieleskelimme molemmat kyyneleitämme. Sillä hetkellä vannoin itsekseni, että yhtä Brucen ”perintöä” en ottaisi vastaan; poika ei tulisi milloinkaan saamaan selkäänsä. Lopulta sanoin:

-Käy nukkumaan, pikku D,  jutellaan lisää aamulla.

Damian pujahti vuoteeseen. Peittelin hänet, pörrötin hiuksiaan ja hetken mielijohteesta painoin suukon hänen otsalleen.

-Hyvää yötä, sanoin.

-Hyvää yötä, iso D, Dami vastasi virnistäen.

Lähtiessäni pysähdyin vielä ovella, käännyin ja sanoin:

-Rakastan sinua, pikku Robin.

Mutta Damian ei sitä enää kuullut, hän oli jo unessa, huulillaan vieno hymy.

Mennessäni makuuhuoneeseemme Barbara oli jo vuoteessa. Asetuttuani omalle puoliskolleni, Barbara kysyi:

-Puhuitteko asiat selviksi?

Nyökkäsin.

-Piiskasitko häntä? Barbara kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

-En, vastasin. –Ei minusta ollut siihen, eikä tule koskaan olemaankaan. Lupasin sen Damianille.

Barbara käpertyi kylkeäni vasten ja painoi nenänsä kaulaani.

-Mukava kuulla. Minä nimittäin olen jo jonkin aikaa halunnut puhua eräästä asiasta, Barbara sanoi. –En tiedä, tulemmeko koskaan saamaan omaa lasta ja kartanoon mahtuisi vaikka kymmenen. Olen ajatellut, mitä jos tarjoaisimme kodin muutamille orvoille lapsille, eikös se kuulu vähän niin kuin talon tapoihinkin?

Lupasin miettiä asiaa. Miten hyvältä tuntuikaan nukahtaa rakkaan ihmisen viereen tietäen, että toisessa huoneessa nukkui toinen tärkeä ihminen, turvassa.

Joitain kuukausia myöhemmin avattiin kartanon ja B. Wayne Memorial-orpokodin ovet viidelle ensimmäiselle asukille, kolmelle tytölle ja kahdelle pojalle. Damian oli innoissaan uusista ”sisaruksistaan”. Tulin ajatelleeksi, olisiko näissä lapsissa joku utelias, joka löytäisi tiensä Lepakkoluolaan, selvittäisi Suuren Salaisuuden? Olisiko näissä lapsissa Robinin, Nightwingin, Lepakkotytön, Oraakkelin, ehkä jopa Batmanin manttelin perijä?

Olin onnellinen uudesta perheestäni. Eräänä iltana menin yksin alas uudelleen herätettyyn, modernisoituun Luolaan. Vaikka olinkin aina nauttinut elämäni salaisesta puolesta, iän ja nyt myös perheen karttuessa, olin onnellinen, että Batmania kaivattiin yhä harvemmin. Uudistunut  Arkham sai pidettyä paremmin kuin koskaan vaikeat asiakkaansa kivisten seiniensä sisässä, poliisin korruptiosta ei ollut enää tietoakaan, koko Gotham oli ikään kuin pessyt kasvonsa sitten pahempien aikojensa. Gothamin alamäki alkoi erään pariskunnan murhasta ja nyt, kun yksi sen mädimmistä hampaista oli mennyttä, sen nousu oli alkamassa. Mutta mikäli Pahuus saisi kaupungissani uudelleen vallan, me kolme olisimme valmiita nousemaan uudelleen. Katselin ympärilleni Luolassa, muistellen vanhoja aikoja ja odottaen toiveikkaana tulevia. Lopulta sanoin ääneen, vaikkei ketään ollut kuulemassa:

-Melkoisen perinnön sinä jätit minulle, Bruce.

-Tiedän.

Kuvittelinko vain, vai oliko Luolaan jäänyt Brucen henki? Nostin katseeni ylös ja näin tavallista isomman lepakon lentävän kivisen katon rajassa. Hymyilin. Brucen elämä, vaikka ennen aikojaan päättyikin, oli suurista menetyksistä huolimatta sellaista, jota voi kutsua Elämäksi isolla E:llä. Sellaiseksi tunsin oman elämänikin. Minun ja perheeni, Barbaran ja kuuden lapsemme elämä, se oli tässä ja nyt.

Ja se oli hyvää.


Aikamme sankarit

Jännitystä elämään

Pitkästä aikaa Hei!

Eipä sitä moista jännitystä olisi kaivannut, mutta sitä me saimme muutama viikko sitten eli viikonloppuna ennen Halloweenia. Neiti Vanhimmainen oli lähdössä viettämään kyseistä juhlaa ystävälleen perjantaina, kotiutuessaan tanssitunniltaan. Kysymys kuului, vieläkö olet menossa skootterilla, vai mitä, jos vietäisiin autolla? Ilmat olivat jo alkaneet viiletä ja luulo oli, että tytön tulee kylmä ajoviimassa. Muuten olisi vienti käynytkin, mutta Neidillä ei ollut tietoa siitä, tuleeko yöksi kotiin joskus yön pikkutunneilla vai jääkö ihan yöksi asti. Aamulla näin ikkunasta, että jaahas, yöksi oli jäänyt, ei näkynyt ajopeliä omalla paikallaan. Samaan hengenvetoon päivittelin, miksi ihmeessä Neiti Keskimmäinen oli mennyt hevostallille talvikävelykengissään, jotka olivat varsiaan myöten kurassa. Hieman ennen puolta päivää Neiti Keskimmäinen heräsi ja suuntasi tiensä suihkuun ja pääsin asiaa ihmettelemään. No, eihän kengät olleetkaan hänen, jonka tajusin vasta, kun Neiti sen totesi. Samassa se iski kuin salama; missä on mopo, mitä on tapahtunut, missä on Neiti Vanhimmainen? Ryntäsin yläkertaan Neidin huoneeseen ja siellähän neiti tärisi ja itki. Mitä on tapahtunut? Onko sattunut? Missä mopo on? Onko muihin sattunut? Kysymykset lenteli, mutta vastausta ei heti saatu, mutta lopulta Neiti kykeni kertomaan, miten yöllä oli ollut liukasta, mopo oli lähtenyt käsistä, päätynyt päin liikennemerkkiä ja luisunut ojaan. Monien vaiheitten ja poliisinkin vierailun (ei sakkoa, suullisella päästiin, mopon menettämisellä ja ISOLLA järkytyksellä) jälkeen käytiin tarkistuskäynnillä lääkärissä, mutta onneksi pääsimme pelkällä säikähdyksellä; yläkroppa oli noin viikon verran jumissa, vatsassa, jonka Neiti löi ilmeisesti ohjaustankoon "muljusi" myös jonkin aikaa ja vieläkin on jalka hieman painoarka. Mutta sehän ei tanssitunteja haittaa; seuraavan maanantain steppitunti jäi väliin ja ainakin yhden tunnin Neiti oli katseluoppilaana, mutta enempää sairaslomaa hän ei suostunut pitämään. Harmistus skootterin menetyksestä oli isoin murhe, mutta jo seuraavan viikon lauantaina haettiin Ukko-kullan kanssa Malaguti, skoottereiden Ferrari ja tietysti Ferrarin punaisena, odottamaan ensi kevättä.
Seuraavana viikonloppuna Neiti meni taas ystävälleen ja tällä kertaa, hieman pakonkin sanelemana, yökylään. Ja niin kuin odotettavissa oli, onhan Neiti jo aivan pian 17-vuotias, eikä ulkomuotokaan ihan pahimmasta päästä ole, hän jäi niin sanotusti "kiinni". Tarkkasilmäinen ystäväni oli meillä Neidin kotiutuessa, "kaverin" mopoauton kyydillä. Kyllä, kyseisellä kaverilla on mopoauto, mutta kyseinen ystäväTÄR tuskin olisi "puuhaillut" Neidin kaulalla. Niin alkoi kova tenttaaminen, jonka loppusumma oli, että jotain "säätöä" on ilmassa, mutta ei, ainakaan vielä, sen vakavampaa. Vaikka kyllä tämä täysi-ikäinen, autoileva, musisoiva, poikapuolinen ihminen on kysynyt, lähtisikö Neiti treffeille, mutta ainakaan vielä ei yhteistä aikaa tähän ole löytynyt. Ja niin kuin olen jo muutaman vuoden Neidille naureskellut, miten sitä aikaa niin vain löytyisikään, kun "täytyy mennä tanssitunnille ja sinä jäit seisomaan lumeen."
Lopuksi haluan vielä kertoa isästäni, näin isänpäivänä. Isäni on, sanoisinko HENGELLISESTI herkkä. Itse olen siis HENKISESTI herkkä, yhtä helposti itkevä, naurava, suuttuva, leppyvä ym. ym. mutta isäni on ennenkin nähnyt enneunia, mikä tekee hänestä mielestäni tuon hengellisesti herkän. Sinäkin lauantaina, jolloin Neiti Vanhimmainen ajoi moponsa tuusan nuuskaksi, isäni näki unta. Unessa näkyi tie, jossa ajoin rekka-autoja ja jostain, missä ei ollut tietä, oli ajanut pieni traktori, jonka kuski menetti ajokin hallinnan ja luisui ojaan. Tähän isäni oli herännyt, eikä ollut enää saanut unta. Hieman ennen aamuneljää, hän oli aamuvirkulle äidilleni sanonut, että jos keitettäisiin jo aamukahvit. Kahvittelun lomassa isä oli kertonut unestaan ja oli sanonut, että ajatteles, kuinka vähällä on päästy; sisarellani on kolme lasta, joista jo nuorimmaisellakin on ajokortti ja Neiti Vanhimmainenkin on jo pidempään ajanut mopolla, eikä, onneksi, mitään ole liikenteessä sattunut. Okei, vielä ihan ok juttua, mutta sitten meni kylmät väreet: isäni oli nähnyt unensa hieman kolmen jälkeen, samoihin aikoihin kuin Neiti ajoi skootterinsa ojaan. A little spooky!

Kaksi kesää sitten Neiti Vanhimmaisen männynvihreä Piaggio Free oli näin kaunis...

Loppusyksystä pari vuotta myöhemmin hieman murheellisessa tilassa. Mutta tyty on ehjä!

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin Graysonin tarina. Pieni varoituksen sana seuraavasta osasta: tässä osassa on ns. kolme minä-kertojaa, mutta ne pitäisi olla helposti eroteltavissa. Tyyliseikkoja.....

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

-Hepa-

UUSI PERHE (OSA 2)

Ei ollut helppoa kadota Dickin elämästä. Vaikka onkin useampi vuosi siitä, kun olemme viimeksi tavanneet, en ole unohtanut häntä. Tiedän hänestä vain sen, ettei hänkään elä vakiintunutta perhe-elämää; ehkä elämä Nightwinginä tekee sen omalta osaltaan mahdottomaksi. Minä olen alkanut ajatella, että minun on aika mennä elämässä eteenpäin. Ensimmäinen askel tähän on, että olen menossa uuden aikaiseen hermorataoperaatioon, joka onnistuessaan voi palauttaa tunnon jalkoihini.

Pyysin hyvän ystäväni Dinah Lancen tuekseni leikkaukseen. Hän lupasi olla luonani nukutukseen asti ja tulla takaisin, kun heräisin. Ollessamme huoneessani valmistautumassa operaation, vitsailimme komeasta kirurgista, joka operaation suorittaisi. Kirurgi oli nimeltään Kevin Anderson, ruotsalaissyntyinen ekspertti, joka oli jo vuosia tutkinut hermoratojen korjaamismahdollisuuksia. Hän oli melko vaalea, kuten pohjoismaalaiset yleensä olivat ja hänen silmänsä olivat kuin siniset metsälammet, joihin olisi voinut hukkua.

Olin juuri saanut rauhoittavan lääkkeen ja olin valmis nukutukseen. Viimeinen, mitä näin, oli Kevinin hymyilevät kasvot. Juuri ennen kuin silmäni sulkeutuivat, ne hämärtyivät, muuttuen toisiksi, joskus niin rakkaiksi kasvoiksi, vehnäpellon väriset hiukset paksuiksi, tummiksi suortuviksi. Nukahdin syvään uneen hymy huulillani.

Helena Merlin, pieni sähikäiseni. Antamani hellittelynimen mukaisesti hän oli kuin pieni sähikäinen, niin vuoteessani kuin muissakin toimissaan. Minua oli kuitenkin alkanut hieman ahdistaa; Helena oli jotenkin ripustautunut minuun ja epäilen hänen odottavan sitoutumista ja jopa kosintaa. Haastavaa oli myös keksiä keinoja kaksoiselämäni peittelemiseen. Onneksi pystyin piiloutumaan ammattini taakse, eikä Helena, ainakaan vielä, ole ihmetellyt, miksi teen niin paljon yövuoroja, jolloin hänen ei kannattanut jäädä luokseni yöksi. Joskus olen myös joutunut hiipimään kodistani kuin varas, Helenan nukahdettua.

Oli lauantai-ilta, vapaailta töistä ja pakotettu pitämään vapaata myös Nightwingin toimista. En toki kiellä, että oli mukavaa vaihtelua loikoilla laiskana sohvalla elokuvakanavaa katsellen, tyttö kainalossa. Viimeisimmän elokuvan lopputekstien alkaessa Helena kiipesi hajareisin syliini ja alkoi samalla innolla, millä teki kaiken muunkin, kertoa pienestä 

omakotitalosta, joka oli myynnissa Lavender Row’lla.

-Siinä on yläkerrassakin kaksi makuuhuonetta, täydelliset lapsia varten, iso piha ja…

Omakotitalo? Lapsia? Kun en heti vastannut, Helena hiljeni ja näytti myrtyneeltä.

-Sinä et rakasta minua… Helena oli nousta sylistäni, mutta tartuin häntä vyötäröltä estäen sen.

-Rakastan. Minä rakastan tätä pientä nenää…, sanoin suukottaen Helenan nenänpäätä… -minä rakastan näitä…, siirryin hänen korvalehtiinsä… -ja näitä…, huulille, joilla viipyilin pidempään, avaten ne kielelläni saaden aikaan vienon voihkaisun. Siirryin yhä alemmas, Helenan maidon vaalealle kaulalle, ja availlessani hänen paitansa nappeja, hän tarttui molemmin käsin hiuksiini. Maistellessani yhä enemmän paljastuvaa ihoa, tunsin tyttöni sulavan yhä vain enemmän ja lopulta taivutin hänet alleni sohvalle, aikomuksenani viedä ajatuksensa kauas omakotitaloista ja perhe-elämästä.

Kun heräsin leikkauksen jälkeen, näin ensimmäisenä Kevinin hymyilevät kasvot.

-Onnistuiko se? kysyin heti. –Saitteko jalkani toimimaan?

-Kokeile, Kevin sanoi, siirtäen lakanaa nilkkojeni päältä. –Koeta liikuttaa varpaitasi.

Keskityin varpaisiini ja niiden liikuttamiseen. Lopulta kysyin:

-Liikkuivatko ne?

Kevinin ilme oli muuttunut vakavammaksi. Pian hän kysyi:

-Tunsitko tuon?

-Minkä? ihmettelin.

Näin Kevinin vetävän, ilmeisesti uudelleen, kynällä jalkapohjani poikki, mutta hän olisi voinut tehdä sen yhtä hyvin pyörösahalla. En tuntenut mitään. Kevin laski kätensä olkapäälleni.

-Ei luovuteta vielä. Odotetaan muutama päivä, hermoratojen on saatava aikaa toipua operaatiosta.

Kevinin toivorikkaudesta huolimatta olin itse masentua siitä, ettei jalkoihini heti palautunut tunto. Ilman häntä ja Dinah’ia, joka kävi luonani joka päivä, olisin antanut periksi ja alistunut viettämään loppuelämäni pyörätuolissa.

Moneen päivään ei tapahtunut mitään. Olisin lähtenyt jo monta kertaa sairaalasta kotiin pyörätuoleineni, mutta Kevin oli aina vain toiveikas. Hän oli myös kantanut minulle kirjoja aikani kuluksi, hän oli viettänyt useita kahvitaukojaan huoneessani ja kerran tuonut suklaakonvehtirasiankin. Toden sanoakseni, me flirttailimme keskenämme ja se piristi oloani kummasti; saatoin jopa hetkeksi unohtaa toimimattomat jalkani.

Kun operaatiosta oli kulunut viikko, olin vaipunut epätoivoon. Joka aamu herättyäni yritin ensimmäisenä liikuttaa varpaitani, mutta ne eivät suostuneet yhteistyöhön kanssani. Sinä päivänäkin Dinah tuli pitämään minulle seuraa, mutta en ollut järin herttaisella tuulella; itku kurkussa kerroin, miten olin valmis luovuttamaan, miten en uskonut koskaan enää käveleväni.

-Älä menetä toivoasi, Barb-kulta, Dinah sanoi. –Kyllä nämä kaunokaiset vielä jonain päivänä liikkuvat, hän jatkoi silittäen varpaitani, jotka oli edellisellä käynnillään lakannut syntisen punaisiksi, piristyksekseni ja komean lääkärini iloksi, kuten itse sanoi.

-Odota, Di! huudahdin. –Tee se uudestaan!

Kun Kevin hetkeä myöhemmin ehti kierroksellaan huoneeseeni, hän hämmästyi kahta naista, jotka kaulakkain nauroivat ja kyynelehtivät yhtä aikaa.

-Oi, Kevin! Riemuissani heittäydyin hänen kaulaansa ja hetken huumassa annoin suukonkin miehen poskelle. –Varpaani! Minä tunnen varpaani! Ne liikkuvat! Katso, kuinka ne liikkuvat!

Ja toden totta, lakatut varpaani heiluivat ja minä itse heilutin niitä!

Olisin saman tien halunnut kokeilla jalkojeni kantavuutta, mutta Kevin toppuutteli innokkuuttani. Oli useita vuosia siitä, kun viimeksi olin seissyt saati kävellyt, joten meidän oli aloitettava rauhallisesti, pienin askelin. Aluksi minun pitäisi vain totutella varpaiden liikkumiseen ja hiljalleen siirtyä nilkkoihin.

Silkalla sisullani ja Kevinin, joka ei enää tuntunut liikahtavankaan viereltäni, avustuksella pääsin lopulta jalkojeni päälle, eikä aikaakaan kuin jo otin varovaisia askeleita. Ehkä en koskaan enää juoksisi ja hyppisi talojen katoilla, eikä ennen niin napakoista karatepotkuista voisi kuin haaveilla, mutta kaipasinko niitä enää? Ehkä minun oli aika aikuistua ja vaihtaa haaveet sankarin elämästä haaveiksi perheestä, rakastavasta aviomiehestä ja lapsista. Ensimmäisen askeleen kohti tätä olin jo ottanut, olin löytänyt ihastuttavan pienen omakotitalon, johon varani riittäisi, pankin suosiolla avustuksella. Olin vihdoinkin valmis lähtemään sairaalasta ja otin asian puheeksi myös Kevinin kanssa.

-Ehkä minun on päästettävä sinut pois, Kevin sanoi. –Niin kauan kuin välillämme vallitsee lääkäri – potilas –suhde, en voi pyytää sinua illalliselle.

Erään aamuvuoron jälkeen Helena odotti poliisiaseman parkkipaikalla autoni vieressä. Olin juuri aikeissa halata häntä, mutta sainkin kylmän vastaanoton. Pienet nyrkkinsä pystyssä Helena kävi kimppuuni kuin yleinen syyttäjä huutaen:

-Senkin paskiainen, olet pilannut kaiken! Minä olisin todella halunnut sen, sinä olisit voinut ostaa sen, mutta sinä et rakasta minua! Sinulle ei edes yksi nainen riitä, helvetin häntäheikki!

-Helena, mikä nyt on? Rauhoitu!

Näin lähtevien ja vuoroon tulevien työtovereiden huvittuneet katseet; konstaapeli Grayson, joka pidätti karskeja roistoja paljain käsin, juurikaan aseeseen koskematta, vietti enemmän aikaa kuin kukaan muu laitoksen kuntosalilla ja vaaransi työssään henkensä kymmenin eri  tavoin, oli saamaisillaan köniin pieneltä naisystävältään. Siltähän se puusta katsottuna näytti, mutta en halunnut satuttaa Helenaa, joka oli niin raivoissaan, ettei varmaan olisi edes huomannut, jos olisinkin vähän tirvaissut häntä. Mutta Brucen vanha oppi oli iskostunut lähtemättömästi mieleeni; naista ei lyödä, nainen oli aina heikommassa asemassa ja saatavissa hallintaan muilla keinoin. Niinpä vain tartuin Helenaa ristiotteella ranteista ja puristin hänet tiukasti itseäni vasten.

-Rauhoitu nyt, sanoin rauhoittavaan sävyyn. –Vien sinut kahville, jos vain rauhoitut. Istutaan alas ja puhutaan.

Hiljalleen Helenan raivo suli itkuisuudeksi ja sain istutettua hänet autoon ja lupaukseni mukaisesti vein hänet rauhalliseen kulmakahvilaan rauhoittumaan lopullisesti ja selvittämään raivonpuuskan syitä.

Saatuaan ison latten ja kolmen suklaan leivoksen eteensä, Helena alkoi puhua.

-Se Lavender Row’n talo… Se on myyty. Se olisi ollut niin täydellinen, mutta sinä et halua minua. Minä luulin, että rakastit, mutta sinä vehtailet muidenkin kanssa ja olet kuin naimisissa työsi kanssa. Dick, minä kysyn tämän yhden ainoan kerran; oletko sinä tosissani kanssani vai et?

-Helena… työni on minulle tärkeintä maailmassa tällä hetkellä, ja totuus on, etten ole vielä valmis vakiintuneempaan suhteeseen. Ja ehkä minun elämässäni on jotain, josta et tiedä…

-Minulla ei ole aikaa eikä halua odottaa, koska suvaitset aikuistumaan, etkä vain ajelemaan ”piipaa”-autolla ja leikkimään jotain sankaria. Jonain päivänä menet uhkarohkeudessasi liian pitkälle. Sinä et ole mikään Batman tai Nightwing.

En tietenkään ollut… Minä halusin vaihtaa puheenaihetta, nyt oltiin vaarallisilla vesillä, josta oli paras luovia pois.

-Vai on Lavender Row’n talo myyty. Kukahan sen osti? Joku pieni perhe varmaan.

-Minä otin siitä selvää, ajattelin, että voisimme vielä yrittää ostaa sen. Se oli joku Nora… sukunimi oli niin kummallinen, että kirjoitin sen ylös… ilmeisesti ämmä on jostain itäeuroopasta kotoisin… Garodrabb.

-Mikä? ihmettelin ja sieppasin lappusen, johon Helena oli kirjoittanut naisen nimen. –Nora Garodrabb? Onpa todella kumma nimi.

Tämän jälkeen, mitä Helena vielä puhuikin, en enää kuullut, jäin ihmettelemään kummallista nimeä. Kun olin vienyt Helenan kotiinsa, aloin epäillä, että yksi ihmissuhteeni oli tullut tiensä päähän.

Pienen kotini hiljaisuudessa pudotin kämmeneltäni paperilapun, joka oli puoli huomaamattani jäänyt minulle. Laskin sen pöydälle ja yritin olla välittämättä siitä enää, mutta yhä uudestaan ja uudestaan katseeni harhaili lapussa lukevaan nimeen: Nora Garodrabb. Nimi vaikutti yhä kummallisemmalta ja aloin epäillä nimen oikeellisuutta. Hetken mielijohteesta otin palan paperia sekä kynän ja aloin siirrellä nimen kirjaimia toiseen järjestykseen.

Perjantai-ilta Blüdhavenissa.  Eräässä kukkakaupassa oli tungosta; suurin osa asiakkaista oli miehiä, osa ostamassa toiveikkaalla mielellä kukkia treffikumppanilleen, osa apeampana, yrittäen saada anteeksi virheitään kukilla. Näiden toiveikkaiden miesten joukossa oli muuan Kevin Anderson mittatilauspuvussaan. Hän oli juuri teettänyt floristilla upean kimpun, jolla aikoi hurmata illalliskumppaninsa. Ennen häntä kassalle astui määrätietoisen oloinen, ruskeaan nahkatakkiin sonnustautunut mies, joka tilasi muihin myyntiartikkeleihin vilkaisematta 12 pitkävartista valkoista ruusua. Kimpusta tuli niin suuri ja mykistävän kaunis, että Kevin ja moni muu tunsi oman kimppunsa kalpenevan sen edessä. Miehen maksaessa ja poistuessa, hänen ja Kevinin katseet kohtasivat. Onnellinen se nainen, joka saa tuon kimpun, Kevin ajatteli maksaen oman kimppunsa ja lähtien ajamaan kohti taloa, jonka asukkaan hän noutaisi illalliselle.

Osoitteessa Lavender Row 5 soi ovikello. Talon asukas oli valmistautunut koko illan illallistreffejä varten. Hänen pitäisi olla onnensa kukkuloilla, hän oli menossa komean ja miellyttävän miehen kanssa ulos, mutta… jotain puuttui. Hän oli kyllä ihastunut, mutta kaipasi sitä tunnetta, joka sai sydämen melkein lennähtämään ulos rinnasta, sitä, miten oikealta tuntui toisen ollessa lähellä, miten oma paikka oli juuri siinä.

Ajatuksistaan havahtuen asukas meni ovelle. Noutaja oli hieman aikaisessa, muttei sillä ollut väliä, hän oli jo valmis. Hän ei ollut kuitenkaan valmis siihen valtavaan ruusukimppuun, jonka hän ensimmäisenä näki. Kun Barbara näki miehen ruusukimpun takana, oli kuin vuodet olisi pyyhkäisty pois, aivan kuin olisi ollut vain päiviä aikaa siitä kirjeestä, jonka jättäen oli kadonnut hänen elämästään.

-Dick! Oletko se todellakin sinä? Barbara heittäytyi miehen kaulaan niin, että kukat olivat rusentua.

Miehellä kesti hetken, ennen kuin tajusi näkemänsä.

-Barbara! Sinä… sinähän seisot!

-Eikö olekin ihmeellistä! Barbara kikatti kuin pikku tyttö. –Kuntoutus jatkuu vielä, enkä pysty vielä kävelemään pitkiä matkoja, mutta tämäkin on jo ihme, Barbara pyörähti muutaman tanssiaskeleen. –Ja ihme olet sinäkin. Miten osasit tulla tänne?

-Eipä se kauhean vaikeaa ollut tällaiselle superetsivälle, Dick vastasi se poikamainen virne kasvoillaan, jota Barbara oli niin kovin kaivannut ja öisin unta nähnyt. –Ei kovin vaikeaa, neiti Nora Garodrabb, anagrammi nimestä Barbara Gordon. Taisit tietää, että selvittäisin sen; vihjeesi, jolla etsisin sinut käsiini.

-Toivoin sitä, mutta en uskaltanut ajatella, että olisit enää kiinnostunut, että haluaisit minut vielä. Niin tai näin, nyt olet siinä. Et tiedäkään, miten olen kaivannut sinua, Barbara painautui uudelleen Dickiä vasten. Kaksi sydäntä löivät toisiaan vasten samoin, miten ne aina olivat lyöneet. Heidän silmänsä, toisen siniset, toisen ruskeat lukkiutuivat toisiinsa. Tunsiko toinen saman kaipauksen?

-Kuinka olenkaan  kaivannut sitä, miten kosketat… Dick nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi lujemmin itseään vasten. –Kaivannut sitä, miten… Barbaran ääni oli muuttunut kuiskaukseksi…

-…suutelen… Dick jatkoi, sulkien Barbaran huulet omillaan.

Jonkin matkan päähän, Dickin sinisen avoauton taakse, oli pysähtynyt toinen, valkoinen auto. Auton omistaja oli nähnyt, miten aikaisemmin näkemänsä valtava ruusukimppu ja nahkatakkinen mies menivät sisään HÄNEN illalliskumppaninsa taloon. Kun hän näki kaksi toisiinsa kietoutunutta silhuettia Barbaran makuuhuoneen hämärässä, kuljettaja nousi autostaan ja laittoi oman kukkakimppunsa naapuritalon postilaatikkoon. Astuessaan takaisin autoonsa, hän tunsi sydämensä särkyvän asfalttiin kuin se olisi ollut se samppanjapullo, jota ei milloinkaan avattu romanttisessa ravintolassa, kahdelle katetussa pöydässä. Seuraavana päivänä Barbara Gordonin lääkäriksi kirjattaisiin joku muu, Kevin Anderson tiesi kyllä, milloin oli jäänyt toiseksi. 

Voisi sanoa, että lopultakin!

Eikä muuta enää tarvitakaan...

Tasan ei mee onnenlahjat

Heipä hei jälleen!

Jo perjantaina ahdisti. Ei mitään päivitettävää, ainakaan mitään mukavaa. Tietenkään en päässyt lähihoitajakoulutukseen ensimmäisellä hakukerralla eli jatketaan edelleen niillä muruilla, mitä tähän saaviin, tai lähinnä lasten hiekkaämpäriin putoaa. Harmi vaan, että kohta alkaa ikä painaa sen verran, etten kovin montaa kevättä ja syksyä ole valmis hakemaan koulutukseen, vaikkei nyt ihan vielä tarvitsekaan koulunpenkiltä suoraan eläkkeelle jäädä. Tuppaa vaan olemaan niin, että kun yksi asia ahdistaa, alkaa ahdistaa moni muukin asia ja tällä kertaa alkoi ahdistaa parisuhde. En tiedä, kuinka moni olisi jaksanut tällaista suhdetta samalla tavoin kuin minä; yltiöromanttinen yksilö naimisissa mahdollisimman epäromanttisen kanssa yksissä. Siinä ruokaa tehdessäni niin, että keittiöastiat vaan kolisi, aloin miettiä, mikä kaikki mättää, mikä on mättänyt alusta asti. Minullahan on siis norsun muisti ja varsinkin kaikki negatiiviset asiat tahtoo jäädä mieleen pysyväisesti. Laadin mielessäni listan kaikille maailman miehille, mitkä asiat ainakin minun mieleni saa pahoittamaan. Tällainen listasta tuli:

1. Jos toinen pariskunta on juuri kertonut ihanasti ja kivasti kuinka he tapasivat, älä ala kertoa, miten sinä iltana kun tapasitte ensi kertaa, kaverisi halusi panna, mutta olit myös iskenyt silmäsi samaan kohteeseen ja sinulla oli samat mielessä. Itseäni ainakin nolottaisi tällaisen jälkeen sisareni paljastus, miten kerroit kotona tavanneesi tosi kivan tytön, jolla oli tosi nätit silmät
2. Jos olette sopineet tapaamisajankohdasta, älä odotuta itseäsi kahta tuntia pakkasessa. Aina voit ainakin soittaa ja kertoa, koska suvaitset olla paikalla
3. Kun vaimokkeesi on tehnyt kehnoilla kokkaustaidoillaan ruokaa ja haluaa romantikkona tarjoilla sinulle illallisen kynttilänvalossa, älä latista tunnelmaa toteamalla: Turhaa touhua. Maailmassa ja parisuhteessa on paljon muutakin "turhaa"...
4. Vaikka kosisitkin puhelimessa, voit silti tavatessanne huomioida toista vaikka ruusulla tai edes palata aiheeseen jollain tavalla
5. Voit tehdä puoliskosi kanssa jotain myös ihan kahden, siis muutakin kuin.... Mikäli aina tarvitset mukaan muita, saat toisen tuntemaan, että häpeät häntä. Jos (ja kun) toinen on kasvanut vuosien varrella Isoksi Tytöksi ja osaa mennä elokuviin, teatteriin, syömään ym. ym. yksinkin tai omien ystävien kanssa, voit edes kysäistä missä olit ja kenen kanssa. Mustasukkaisuutta ei kukaan kaipaa, mutta vähäinenkin mielenkiinnon osoittaminen on välittämistä
6. Huomioi raskaana oleva vaimosi. Kuuntele vanhempaa pariskuntaa, joka kehottaa teitä tekemään jotain yhdessä, koska pian teillä ei ole siihen aikaa ja mahdollisuutta. Älä vetoa kotona odottaviin töihin, kun vaimosi haluaa viimeisillä viikoillaan elokuviin, vaikkei elokuva olisikaan niin mieleesi. Vauva sitoo äitiä monta kuukautta, elokuvailta vie vain muutaman tunnin. Ei tunnu kauhean mukavalta mennä viimeisillään kauemmas kotoa katsomaan elokuvaa, jonka haluaa EHDOTTOMASTI nähdä 
7. Muista muutkin kuin vain ensimmäinen hääpäivä. Kannattaako viedä viisivuotishääpäivänä lapset, vaimo mukana, jäätelöannoksille, jotka tulevat kalliimmiksi kuin viedä pelkkä vaimo, edes yhtenä päivänä kahdestaan syömään?
8. Myös sinä voit keksiä hääpäiväksi jotain mukavaa. Jos vain toinen keksii viedä syömään tai hankkii 10-vuotishääpäiväksi sen häämatkan, joka kymmenen vuotta sitten jäi tekemättä, menee aika yksipuoliseksi. Älä myöskään torju edes kotona nautittua samppanjapulloa vetoamalla remonttitöihin, jotka ehdottomasti pitää tehdä juuri sinä päivänä, vaikka remontti muuten kestäisi vuositolkulla
9. Kun olette yhteen menneet ja perheen perustaneet, voitte joskus tehdä jotain tai mennä johonkin perheenä. Se ei aina vaadi matkustamista ympäri maailmaa, kun ihan kotimaassakin ja naapurikaupungissa olisi mukavaa nähtävää ja koettavaa, eikä veisi niin paljon rahaakaan. Ei ole mukavaa (vaikka onkin) aina mennä vain toisen perheen kanssa, ilman omaa.
10. Jos toisen pariskunnan, joka on ollut yli 10 vuotta kauemmin naimisissa kuin te ja ovat edelleen kuin vastanaineet, miespuolisko sanoo sinulle suoraan, ettei parisuhde elä, jos sitä ei vaali, kuuntele häntä. Pahimmassa tapauksessa ajat puolisosi toiseen syliin ja miten sitten suu laitetaan. Vai välitätkö siitäkään?

No, tämä vakka on kantensa valinnut, eikä ne uudet kannet tilannetta muuta. Samalla lailla nekin saranat narisee. Ja vaikka sainkin laadittua moisen listan, samanlaisen listan saisi varmasti laadittua toisinkin päin, joten se siitä. Toki tällaisen listan voisi kirjoittaa paperille ja polttaa nuotiossa tai piilottaa pöytälaatikkoon tai sujauttaa pulloon ja heittää sen järveen, mutta tämä blogi on minun pullopostini ja kun lista on nyt tehty ja paha ulos pukerrettu, voin itse aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kaikesta huolimatta rakastan Ukkeli-Kultaa ja uskon hänenkin rakastavan minua. Parisuhteet ovat erilaisia ja tämän on meidän. Aamen.

Jo pidemmän aikaa hieman matalapaineinen oloni parani kummasti, kun tuttavaperheen matkassa olin taas kylpylässä. Nämä pullonokkadelfiinit uittivat kaiken negan itsestään ulkoaltaassa, missä lillusimme niin kauan, että päästä meinasi viimeisetkin järjenhivenet jäätyä. Samoin kokeilimme porealtaassa, miltä perunoista tuntuu kattilassa. Lopulta tunnustelimme turkkilaisessa saunassa, kuinka raskaat olivat jäsenemme. Eihän moinen koppi vastaa kotoista saunaa, ei juuri kiuas sihahtanut, kun sille heitti vettä, mutta ihanan rentouttavaa oli sulkea silmät, kun kaiuttimien vaimea musiikki ja himmeät valot kuljettivat meitä yhä euforisempaan olotilaan... 

Ja sitten herätys! Viime kerralla päätin luvun, joka oli nimeltään Viimeinen tarina. Sen piti alunperin olla nimensä veroinen ja joskus vuosia sitten olisin varmaan jättänytkin sen siihen, mutta tänä päivänä Dick kaipasi mielestäni onnellisemman lopun. Siispä kirjoitin vielä yhden luvun ja se on oikeasti viimeinen. Ainakin tätä tarinaa. Uutta olen jo hieman aloittanut, mutta siitä en tiedä kuinka se valmistuu ja valmistuuko lainkaan. Kiitettävästi olette matkanneet läpi yhden pojan kasvutarinan, siis minun version, kiitos siitä. Nyt siis OIKEASTI viimeiseen lukuun nimeltä

UUSI PERHE (OSA 1)

Muutamia vuosia Barbaran katoamisen jälkeen minä hukutin ikävääni ja yksinäisyyttäni Blüdhavenin poliisina. Päivisin minut tunnettiin konstaapeli R. Graysonina, öisin, kun en ollut vuorossa, minut tunnettiin mystisenä sankarina, Nightwing’inä.

Yhden iltavuoron jälkeen vedimme pitkää tikkua parini Jack Johnssonin kanssa siitä, kumpi jäisi tekemään vuororaportin ennen saunaa. Tarvitseeko minun edes kertoa, kumpi pidemmän tikun sai? Johnssonin viipyessä raportin teossa, minä rentouduin lauteilla, melkein nukahdinkin.

-Jo se taas myrkyn lykkäsi! Johnsson kajautti saunaan tullessaan. –Tiedossa on taas ylitöitä, jopa tuplavuoroja.

-Mitä sinä vaahtoat? kysyin, enkä vaivautunut edes avaamaan silmiäni. Jack oli hieman ylireagoiva. –Mitä on tapahtunut?

-Juttelin yövuorolaisten kanssa. Pääsimme vasta Deathstrokesta, kun jo saimme uuden maskihemmon riesaksemme. Tyyppi jahtaa huumekuninkaita ja vaatii heiltä 40-45 % suojelurahoiksi. Jos rahoja ei tipu, hän antaa lyijymyrkytyksen ja jos diilerit myy alaikäisille, se on auttamattomasti… Jack teki pistoolin sormistaan… -PUM! Hän sanoo putsaavansa kaupungin, lopullisesti. Tyyppi on raskaasti aseistettu kahdella AK-47:lla ja 357 Magnumilla.

Avasin tähän asti kiinni olevat silmäni ja odotin jatkoa.

-Hän käyttää punaista maskia ja kulkee mustalla…

-…moottoripyörällä, jatkoin.

-Mistä arvasit? Jack kysyi. –Vai joko olet törmännyt tyyppiin, joka käyttää nimeä…

-…Red Hood, sanoimme yhdestä suusta.

-Siis tuttu kaveri, Jack totesi.

-Hänen tunnusmerkkinsä ovat veren punainen lepakko, ruskea, kulunut nahkatakki ja mustat maiharit. Maskin alla hänellä on ruskeat silmät ja tummat, lähes mustat hiukset, joissa edessä valkoista. Ilman maskiaan hän polttaa kuin korsteeni. Gothamia riesasi pari vuotta sitten samankaltainen tyyppi. Tämä voi olla sama tai sitten, luultavimmin, matkija.

Nousin lauteilta, minulta oli mennyt kaikki into saunaan. Painuin siltä istumalta suihkuun, kurkkuani kuristi ja veden virratessa tunsin kuumien vesien kirvelevän silmäkulmissani. Minun teki mieli iskeä nyrkkini seinälaattoihin, mutta jätin sen tekemättä. Sen sijaan nojasin otsallani viileään seinään ja mutisin hiljaa:

-Jason…

Saunatuvan jääkaapissa oli usein näin perjantaisin olutta ja nyt kaipasin enemmän kuin koskaan kylmää huurteista. Jackin tullessa istuin edelleen ajatuksissani.

-Et olekaan vielä lähtenyt, Jack ihmetteli.

Yleensä  lähdin liukkaasti iltavuorosta ”yötöihin”.

-Otatko seurakseni toisen oluen?

Nyökkäsin ja ilmeisesti päätellen siitä tahdista, millä pullo tyhjeni, Jack ehdotti poikkeamista parille poliisien kantapaikkaan, tien toisella puolella olevaan kulmakuppilaan.

Päästyämme baaritiskille tilasin whiskyn jäillä.

-Mikä mieltäsi painaa, Dickie? Jack kysyi ihmetellen kuinka nopeasti lasini tyhjeni. Minä harvoin join humalaan asti, mutta tänä iltana mieleni teki vetää pää täyteen.

-Liittyykö tämä jotenkin siihen Red Hoodin? Tunnetko hänet paremminkin?

Vastaamatta join lasin tyhjäksi, vinkkasin baarimikolle ja tilasin tuplawhiskyn. Saatuani juoman join siitä puolet ennen kuin vastasin:

-Hänen nimensä on Jason Todd.

-Mistä tunnet hänet? Jack kysyi.

Join loput ”tuplista”. Aloin humaltua ja vaikka kurkkuani oli alkanut kuristaa, sain sanottua:

-Hän… oli pikkuveljeni.

-Pikkuveljesi? Eihän sinulla kertomasi mukaan ole sisaruksia.

-Kasvattiveli… Bruce toi hänet kotiin, kun olin 15. Jay oli 12… Tarjoilija! Tuplawhisky!

-Dick, olisikohan syytä hidastaa tahtia? Jack yritti.

-Jay… kuoli, vastasin kiinnittämättä huomiota Jackin kehoitukseen, -16-vuotiaana. Hänen elämänsä oli vaikeaa alusta asti ja Bruce pilasi sen lopullisesti. Valkoiset hiukset… Ei sellaista väriä saa mistään purkista. Tiedäthän, että tarpeeksi paha järkytys voi viedä värin hiuksista. Jason koki järkytyksistä suurimman, mitä kuvitella saattaa. Kun hän palasi… Tarjoilija, tupla…

-Dick, lopeta jo! Sinä puhut jo ihan pehmoisia, Jack pyysi.

Juotuani vielä yhden tuplawhiskyn jalkani eivät tahtoneet enää kantaa ja Jack sanoi:

-Nyt lähdetään! Minä ajan sinut kotiin.

Jack ei ollut juonut kuin saunaoluen.

Aloin kuitenkin voida huonosti lämpimässä autossa ja pyysin Jackiä pysäyttämään auton, menisin loppumatkan kävellen raittiissa ilmassa.

-Hyvä on, Jack sanoi. –Laitan auton parkkiin, saatan sinut kotiin.

-En tarvitse mitään taluttajaa! kivahdin. –Kyllä minä aina kotiin löydän.

Niin Jack jätti minut kadunvarteen ja lähdin kävelemään, hieman horjuen, kotia kohti. Kadulla oli hiljaista, mutta pian takanani alkoi kuulua askeleita. Humalatilastani johtuen en ollut varma kuulinko oikein vai takoiko pääni sisällä, joten pysähdyin. Myös askeleiden ääni taukosi. Lähtiessäni liikkeelle, askeleet palasivat. Pysähdyin. Askeleet taukosivat. Kävelin eteenpäin, askeleet perässäni. Samassa kuulin sytyttimen sihahduksen ja tunsin nenässäni tutun tupakan hajun. Kääntymättä ympäri, sanoin:

-Jason…

-Iltaa, konstaapeli Grayson.

-Mitä helvettiä sinä teet täällä? En halua nähdä sinua, minun pitäisi pidättää…

-Vitut! Jay tuhahti. –Sinä olet sellaisessa kunnossa, ettet pidättäisi pikkulastakaan.

-Mitä ylipäätään teet Blüdhavenissa? kysyin.

-Alkoi maa polttaa jalkojen alla, plus tuli likviditeettiongelmia. Täällä on mukavasti rahoittajia ja työsarkaa riittää.

-Jay, palaisit Gothamiin, pyysin.

-”Isän” luo, vai?

-Bruce pystyisi auttamaan sinua. Tarvitset terapiaa kaiken tapahtuneen jälkeen. Ei ole myöhäistä…

-Kohdallani KAIKKI on myöhäistä. Ja olen sanonut tämän ennenkin, katsokaakin, että Nightwing ja Batman pysyvät poissa Red Hoodin tieltä.

-Jay… Päässäni pyöri ja humisi, painoin hetkeksi pääni alas ja hieroin ohimoitani. Kun nostin katseeni, Jason oli kadonnut.

Siitä illasta lähtien aloin toivoa, etten törmäisi Red Hoodiin. Miten voisin taistella häntä vastaan, pidättää saati… ampua oman pikkuveljeni? En törmännytkään Jayhin enää, ennen hänen lopullista kuolemaansa, mutta törmäsin erääseen toiseen.

Seuraavan iltavuoron jälkeisen saunan saunoin yksin, sillä Johnsson oli löytänyt Elämänsä Naisen, oli menossa hänen luokseen ja hän oli käynyt vain pikaisesti suihkussa. Minä makasin lauteilla antaen jokaisen lihakseni rentoutua. Ollessani puoliunessa, kuulin saunan oven käydän. Aukaisin toisen silmäni ja hämmennyksekseni näin pyyhkeeseen kietoutuneen Nina Montoyan. Olin jättänyt oman pyyhkeeni suihkuhuoneeseen, olihan laitoksella naisille, joita oli vähemmän, eri sauna-ajat. Nostin toisen jalkani ristiin toisen päälle kätkien… hm… henkilökohtaiset alueet.

-Konstaapeli Montoya…

-Konstaapeli Grayson… Nina vastasi hymyillen.

-Enhän häiritse sinua, jos istun tässä hetken? Nina kysyi istuutuen eteeni, alemmalle lauteelle.

-Hm… E-et…, vastasin hieman epäröiden.

-Enhän myöskään hämmennä sinua? hän kysyi pilke silmäkulmassaan.

Siihen en enää vastannut, mutta kyllä, Nina alkoi hieman hämmentää minua, varsinkin kääntyessään minuun päin ja alkaessaan jokseenkin julkeasti kuljettaa katsettaan vartalollani.

-Mistä tämä on tullut? hän kysyi ja kuljetti sormeaan kostealla ihollani, olkapäältä rintaani asti kulkevalla arvella.

-Veitsi…, vastasin lyhyesti. ”Hämmennykseni” tuntui kasvavan, en pystynyt liikahtamaankaan, ettei se ilmenisi Montoyallekin.

-Mikäli en hämmennä sinua, sinä kyllä hämmennät minua. Montako vuotta oletkaan ollut poliisina? Miten sinulla on uudempien arpien joukossa vanhempiakin?

-Rankka nuoruus, käsitäthän, jengitappeluita…, valehtelin sujuvasti. –Kasvatti-isäni oli usein helisemässä kanssani. Ja kyllä, sinä hieman hämmennät minua.

-Vain hieman? Montoya kumartui alemmas puoleeni ja painoi pehmeät huulensa omilleni. Luoja, mitkä sävärit hän sai aikaan! En ollut ollut kenenkään naisen kanssa Barbaran jälkeen ja tilani alkoi olla jokseenkin… tukala.

-Joko hämmennän sinua hieman enemmän? Nina kysyi hymyillen.

-Montoya… Nina… kyllä. Voisitko… häipyä? En voinut sitä kauniimmin sanoa.

-Oletko varma? hän kujersi keimailevasti.

Nyökkäsin.

-Hyvä on. Olen tuossa kulmabaarissa, jos muutat mielesi.

Montoya lähti ja kuullessani suihkuhuoneen oven käyvän, hivuttauduin alas lauteilta ja suuntasin suihkuun, KYLMÄÄN suihkuun. Jo hieman huvittuneena sanoin itsekseni:

-Alas, poika! Lepo vaan!

Kylmän suihkun jälkeen painuin takaisin lauteilla, mutta tällä kertaa, varmuuden vuoksi, kiedoin pyyhkeen lanteilleni.

Pian vuoropäällikkö Sean Smith astui löylyhuoneeseen kysyen:

-Näinkö konstaapeli Montoyan juuri poistuvan täältä?

-Saattoi hän täältä poistua, sir, vastasin ja sain tehdä tosissani töitä pitääkseni naamani peruslukemilla.

-Grayson, saanko varoittaa sinua? pomo kysyi isällisesti. –Nina on käynyt läpi melkein kaikki laitoksemme miehet, eikä taida olla jäänyt kenellekään epäselväksi, että hän on iskenyt silmänsä sinuun.

-Ehkä asialle pitää tehdä jotain, lohkaisin ja nousin lähteäkseni.

-Mitä suunnittelet? Smith kysyi epäluuloisesti.

-Taidan mennä kulmabaarin yhdelle, vastasin virnistäen.

Teinkin niin ja sinä yönä en mennyt yksin kotiin. Seurustelimme Ninan kanssa jonkin aikaa, mutta ei meidän suhteesta sen kummempaa tullut. Ninan jälkeen minä naamioin yksinäisyyteni Brucen tavoin: aloin pyöritellä useampiakin nuoria naisia, joiden joukossa oli Dinah Lance, pitkäsäärinen blondi ja kappas vaan, poliisipäällikön tytär, Helena Merlyn, pieni sähikäinen ja Amanda ”Luciuksen tytär” Fox, älykkö, vain muutaman mainitakseni.

Minä kaipasin kuitenkin rinnalleni vain yhtä: Barbaraa.

I niin kuin Ihana ja Grrr... niin kuin Grayson

On se vaan niin ihana...

-Hepa-