Jännitystä elämään

Pitkästä aikaa Hei!

Eipä sitä moista jännitystä olisi kaivannut, mutta sitä me saimme muutama viikko sitten eli viikonloppuna ennen Halloweenia. Neiti Vanhimmainen oli lähdössä viettämään kyseistä juhlaa ystävälleen perjantaina, kotiutuessaan tanssitunniltaan. Kysymys kuului, vieläkö olet menossa skootterilla, vai mitä, jos vietäisiin autolla? Ilmat olivat jo alkaneet viiletä ja luulo oli, että tytön tulee kylmä ajoviimassa. Muuten olisi vienti käynytkin, mutta Neidillä ei ollut tietoa siitä, tuleeko yöksi kotiin joskus yön pikkutunneilla vai jääkö ihan yöksi asti. Aamulla näin ikkunasta, että jaahas, yöksi oli jäänyt, ei näkynyt ajopeliä omalla paikallaan. Samaan hengenvetoon päivittelin, miksi ihmeessä Neiti Keskimmäinen oli mennyt hevostallille talvikävelykengissään, jotka olivat varsiaan myöten kurassa. Hieman ennen puolta päivää Neiti Keskimmäinen heräsi ja suuntasi tiensä suihkuun ja pääsin asiaa ihmettelemään. No, eihän kengät olleetkaan hänen, jonka tajusin vasta, kun Neiti sen totesi. Samassa se iski kuin salama; missä on mopo, mitä on tapahtunut, missä on Neiti Vanhimmainen? Ryntäsin yläkertaan Neidin huoneeseen ja siellähän neiti tärisi ja itki. Mitä on tapahtunut? Onko sattunut? Missä mopo on? Onko muihin sattunut? Kysymykset lenteli, mutta vastausta ei heti saatu, mutta lopulta Neiti kykeni kertomaan, miten yöllä oli ollut liukasta, mopo oli lähtenyt käsistä, päätynyt päin liikennemerkkiä ja luisunut ojaan. Monien vaiheitten ja poliisinkin vierailun (ei sakkoa, suullisella päästiin, mopon menettämisellä ja ISOLLA järkytyksellä) jälkeen käytiin tarkistuskäynnillä lääkärissä, mutta onneksi pääsimme pelkällä säikähdyksellä; yläkroppa oli noin viikon verran jumissa, vatsassa, jonka Neiti löi ilmeisesti ohjaustankoon "muljusi" myös jonkin aikaa ja vieläkin on jalka hieman painoarka. Mutta sehän ei tanssitunteja haittaa; seuraavan maanantain steppitunti jäi väliin ja ainakin yhden tunnin Neiti oli katseluoppilaana, mutta enempää sairaslomaa hän ei suostunut pitämään. Harmistus skootterin menetyksestä oli isoin murhe, mutta jo seuraavan viikon lauantaina haettiin Ukko-kullan kanssa Malaguti, skoottereiden Ferrari ja tietysti Ferrarin punaisena, odottamaan ensi kevättä.
Seuraavana viikonloppuna Neiti meni taas ystävälleen ja tällä kertaa, hieman pakonkin sanelemana, yökylään. Ja niin kuin odotettavissa oli, onhan Neiti jo aivan pian 17-vuotias, eikä ulkomuotokaan ihan pahimmasta päästä ole, hän jäi niin sanotusti "kiinni". Tarkkasilmäinen ystäväni oli meillä Neidin kotiutuessa, "kaverin" mopoauton kyydillä. Kyllä, kyseisellä kaverilla on mopoauto, mutta kyseinen ystäväTÄR tuskin olisi "puuhaillut" Neidin kaulalla. Niin alkoi kova tenttaaminen, jonka loppusumma oli, että jotain "säätöä" on ilmassa, mutta ei, ainakaan vielä, sen vakavampaa. Vaikka kyllä tämä täysi-ikäinen, autoileva, musisoiva, poikapuolinen ihminen on kysynyt, lähtisikö Neiti treffeille, mutta ainakaan vielä ei yhteistä aikaa tähän ole löytynyt. Ja niin kuin olen jo muutaman vuoden Neidille naureskellut, miten sitä aikaa niin vain löytyisikään, kun "täytyy mennä tanssitunnille ja sinä jäit seisomaan lumeen."
Lopuksi haluan vielä kertoa isästäni, näin isänpäivänä. Isäni on, sanoisinko HENGELLISESTI herkkä. Itse olen siis HENKISESTI herkkä, yhtä helposti itkevä, naurava, suuttuva, leppyvä ym. ym. mutta isäni on ennenkin nähnyt enneunia, mikä tekee hänestä mielestäni tuon hengellisesti herkän. Sinäkin lauantaina, jolloin Neiti Vanhimmainen ajoi moponsa tuusan nuuskaksi, isäni näki unta. Unessa näkyi tie, jossa ajoin rekka-autoja ja jostain, missä ei ollut tietä, oli ajanut pieni traktori, jonka kuski menetti ajokin hallinnan ja luisui ojaan. Tähän isäni oli herännyt, eikä ollut enää saanut unta. Hieman ennen aamuneljää, hän oli aamuvirkulle äidilleni sanonut, että jos keitettäisiin jo aamukahvit. Kahvittelun lomassa isä oli kertonut unestaan ja oli sanonut, että ajatteles, kuinka vähällä on päästy; sisarellani on kolme lasta, joista jo nuorimmaisellakin on ajokortti ja Neiti Vanhimmainenkin on jo pidempään ajanut mopolla, eikä, onneksi, mitään ole liikenteessä sattunut. Okei, vielä ihan ok juttua, mutta sitten meni kylmät väreet: isäni oli nähnyt unensa hieman kolmen jälkeen, samoihin aikoihin kuin Neiti ajoi skootterinsa ojaan. A little spooky!

Kaksi kesää sitten Neiti Vanhimmaisen männynvihreä Piaggio Free oli näin kaunis...

Loppusyksystä pari vuotta myöhemmin hieman murheellisessa tilassa. Mutta tyty on ehjä!

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nimittäin Graysonin tarina. Pieni varoituksen sana seuraavasta osasta: tässä osassa on ns. kolme minä-kertojaa, mutta ne pitäisi olla helposti eroteltavissa. Tyyliseikkoja.....

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

-Hepa-

UUSI PERHE (OSA 2)

Ei ollut helppoa kadota Dickin elämästä. Vaikka onkin useampi vuosi siitä, kun olemme viimeksi tavanneet, en ole unohtanut häntä. Tiedän hänestä vain sen, ettei hänkään elä vakiintunutta perhe-elämää; ehkä elämä Nightwinginä tekee sen omalta osaltaan mahdottomaksi. Minä olen alkanut ajatella, että minun on aika mennä elämässä eteenpäin. Ensimmäinen askel tähän on, että olen menossa uuden aikaiseen hermorataoperaatioon, joka onnistuessaan voi palauttaa tunnon jalkoihini.

Pyysin hyvän ystäväni Dinah Lancen tuekseni leikkaukseen. Hän lupasi olla luonani nukutukseen asti ja tulla takaisin, kun heräisin. Ollessamme huoneessani valmistautumassa operaation, vitsailimme komeasta kirurgista, joka operaation suorittaisi. Kirurgi oli nimeltään Kevin Anderson, ruotsalaissyntyinen ekspertti, joka oli jo vuosia tutkinut hermoratojen korjaamismahdollisuuksia. Hän oli melko vaalea, kuten pohjoismaalaiset yleensä olivat ja hänen silmänsä olivat kuin siniset metsälammet, joihin olisi voinut hukkua.

Olin juuri saanut rauhoittavan lääkkeen ja olin valmis nukutukseen. Viimeinen, mitä näin, oli Kevinin hymyilevät kasvot. Juuri ennen kuin silmäni sulkeutuivat, ne hämärtyivät, muuttuen toisiksi, joskus niin rakkaiksi kasvoiksi, vehnäpellon väriset hiukset paksuiksi, tummiksi suortuviksi. Nukahdin syvään uneen hymy huulillani.

Helena Merlin, pieni sähikäiseni. Antamani hellittelynimen mukaisesti hän oli kuin pieni sähikäinen, niin vuoteessani kuin muissakin toimissaan. Minua oli kuitenkin alkanut hieman ahdistaa; Helena oli jotenkin ripustautunut minuun ja epäilen hänen odottavan sitoutumista ja jopa kosintaa. Haastavaa oli myös keksiä keinoja kaksoiselämäni peittelemiseen. Onneksi pystyin piiloutumaan ammattini taakse, eikä Helena, ainakaan vielä, ole ihmetellyt, miksi teen niin paljon yövuoroja, jolloin hänen ei kannattanut jäädä luokseni yöksi. Joskus olen myös joutunut hiipimään kodistani kuin varas, Helenan nukahdettua.

Oli lauantai-ilta, vapaailta töistä ja pakotettu pitämään vapaata myös Nightwingin toimista. En toki kiellä, että oli mukavaa vaihtelua loikoilla laiskana sohvalla elokuvakanavaa katsellen, tyttö kainalossa. Viimeisimmän elokuvan lopputekstien alkaessa Helena kiipesi hajareisin syliini ja alkoi samalla innolla, millä teki kaiken muunkin, kertoa pienestä 

omakotitalosta, joka oli myynnissa Lavender Row’lla.

-Siinä on yläkerrassakin kaksi makuuhuonetta, täydelliset lapsia varten, iso piha ja…

Omakotitalo? Lapsia? Kun en heti vastannut, Helena hiljeni ja näytti myrtyneeltä.

-Sinä et rakasta minua… Helena oli nousta sylistäni, mutta tartuin häntä vyötäröltä estäen sen.

-Rakastan. Minä rakastan tätä pientä nenää…, sanoin suukottaen Helenan nenänpäätä… -minä rakastan näitä…, siirryin hänen korvalehtiinsä… -ja näitä…, huulille, joilla viipyilin pidempään, avaten ne kielelläni saaden aikaan vienon voihkaisun. Siirryin yhä alemmas, Helenan maidon vaalealle kaulalle, ja availlessani hänen paitansa nappeja, hän tarttui molemmin käsin hiuksiini. Maistellessani yhä enemmän paljastuvaa ihoa, tunsin tyttöni sulavan yhä vain enemmän ja lopulta taivutin hänet alleni sohvalle, aikomuksenani viedä ajatuksensa kauas omakotitaloista ja perhe-elämästä.

Kun heräsin leikkauksen jälkeen, näin ensimmäisenä Kevinin hymyilevät kasvot.

-Onnistuiko se? kysyin heti. –Saitteko jalkani toimimaan?

-Kokeile, Kevin sanoi, siirtäen lakanaa nilkkojeni päältä. –Koeta liikuttaa varpaitasi.

Keskityin varpaisiini ja niiden liikuttamiseen. Lopulta kysyin:

-Liikkuivatko ne?

Kevinin ilme oli muuttunut vakavammaksi. Pian hän kysyi:

-Tunsitko tuon?

-Minkä? ihmettelin.

Näin Kevinin vetävän, ilmeisesti uudelleen, kynällä jalkapohjani poikki, mutta hän olisi voinut tehdä sen yhtä hyvin pyörösahalla. En tuntenut mitään. Kevin laski kätensä olkapäälleni.

-Ei luovuteta vielä. Odotetaan muutama päivä, hermoratojen on saatava aikaa toipua operaatiosta.

Kevinin toivorikkaudesta huolimatta olin itse masentua siitä, ettei jalkoihini heti palautunut tunto. Ilman häntä ja Dinah’ia, joka kävi luonani joka päivä, olisin antanut periksi ja alistunut viettämään loppuelämäni pyörätuolissa.

Moneen päivään ei tapahtunut mitään. Olisin lähtenyt jo monta kertaa sairaalasta kotiin pyörätuoleineni, mutta Kevin oli aina vain toiveikas. Hän oli myös kantanut minulle kirjoja aikani kuluksi, hän oli viettänyt useita kahvitaukojaan huoneessani ja kerran tuonut suklaakonvehtirasiankin. Toden sanoakseni, me flirttailimme keskenämme ja se piristi oloani kummasti; saatoin jopa hetkeksi unohtaa toimimattomat jalkani.

Kun operaatiosta oli kulunut viikko, olin vaipunut epätoivoon. Joka aamu herättyäni yritin ensimmäisenä liikuttaa varpaitani, mutta ne eivät suostuneet yhteistyöhön kanssani. Sinä päivänäkin Dinah tuli pitämään minulle seuraa, mutta en ollut järin herttaisella tuulella; itku kurkussa kerroin, miten olin valmis luovuttamaan, miten en uskonut koskaan enää käveleväni.

-Älä menetä toivoasi, Barb-kulta, Dinah sanoi. –Kyllä nämä kaunokaiset vielä jonain päivänä liikkuvat, hän jatkoi silittäen varpaitani, jotka oli edellisellä käynnillään lakannut syntisen punaisiksi, piristyksekseni ja komean lääkärini iloksi, kuten itse sanoi.

-Odota, Di! huudahdin. –Tee se uudestaan!

Kun Kevin hetkeä myöhemmin ehti kierroksellaan huoneeseeni, hän hämmästyi kahta naista, jotka kaulakkain nauroivat ja kyynelehtivät yhtä aikaa.

-Oi, Kevin! Riemuissani heittäydyin hänen kaulaansa ja hetken huumassa annoin suukonkin miehen poskelle. –Varpaani! Minä tunnen varpaani! Ne liikkuvat! Katso, kuinka ne liikkuvat!

Ja toden totta, lakatut varpaani heiluivat ja minä itse heilutin niitä!

Olisin saman tien halunnut kokeilla jalkojeni kantavuutta, mutta Kevin toppuutteli innokkuuttani. Oli useita vuosia siitä, kun viimeksi olin seissyt saati kävellyt, joten meidän oli aloitettava rauhallisesti, pienin askelin. Aluksi minun pitäisi vain totutella varpaiden liikkumiseen ja hiljalleen siirtyä nilkkoihin.

Silkalla sisullani ja Kevinin, joka ei enää tuntunut liikahtavankaan viereltäni, avustuksella pääsin lopulta jalkojeni päälle, eikä aikaakaan kuin jo otin varovaisia askeleita. Ehkä en koskaan enää juoksisi ja hyppisi talojen katoilla, eikä ennen niin napakoista karatepotkuista voisi kuin haaveilla, mutta kaipasinko niitä enää? Ehkä minun oli aika aikuistua ja vaihtaa haaveet sankarin elämästä haaveiksi perheestä, rakastavasta aviomiehestä ja lapsista. Ensimmäisen askeleen kohti tätä olin jo ottanut, olin löytänyt ihastuttavan pienen omakotitalon, johon varani riittäisi, pankin suosiolla avustuksella. Olin vihdoinkin valmis lähtemään sairaalasta ja otin asian puheeksi myös Kevinin kanssa.

-Ehkä minun on päästettävä sinut pois, Kevin sanoi. –Niin kauan kuin välillämme vallitsee lääkäri – potilas –suhde, en voi pyytää sinua illalliselle.

Erään aamuvuoron jälkeen Helena odotti poliisiaseman parkkipaikalla autoni vieressä. Olin juuri aikeissa halata häntä, mutta sainkin kylmän vastaanoton. Pienet nyrkkinsä pystyssä Helena kävi kimppuuni kuin yleinen syyttäjä huutaen:

-Senkin paskiainen, olet pilannut kaiken! Minä olisin todella halunnut sen, sinä olisit voinut ostaa sen, mutta sinä et rakasta minua! Sinulle ei edes yksi nainen riitä, helvetin häntäheikki!

-Helena, mikä nyt on? Rauhoitu!

Näin lähtevien ja vuoroon tulevien työtovereiden huvittuneet katseet; konstaapeli Grayson, joka pidätti karskeja roistoja paljain käsin, juurikaan aseeseen koskematta, vietti enemmän aikaa kuin kukaan muu laitoksen kuntosalilla ja vaaransi työssään henkensä kymmenin eri  tavoin, oli saamaisillaan köniin pieneltä naisystävältään. Siltähän se puusta katsottuna näytti, mutta en halunnut satuttaa Helenaa, joka oli niin raivoissaan, ettei varmaan olisi edes huomannut, jos olisinkin vähän tirvaissut häntä. Mutta Brucen vanha oppi oli iskostunut lähtemättömästi mieleeni; naista ei lyödä, nainen oli aina heikommassa asemassa ja saatavissa hallintaan muilla keinoin. Niinpä vain tartuin Helenaa ristiotteella ranteista ja puristin hänet tiukasti itseäni vasten.

-Rauhoitu nyt, sanoin rauhoittavaan sävyyn. –Vien sinut kahville, jos vain rauhoitut. Istutaan alas ja puhutaan.

Hiljalleen Helenan raivo suli itkuisuudeksi ja sain istutettua hänet autoon ja lupaukseni mukaisesti vein hänet rauhalliseen kulmakahvilaan rauhoittumaan lopullisesti ja selvittämään raivonpuuskan syitä.

Saatuaan ison latten ja kolmen suklaan leivoksen eteensä, Helena alkoi puhua.

-Se Lavender Row’n talo… Se on myyty. Se olisi ollut niin täydellinen, mutta sinä et halua minua. Minä luulin, että rakastit, mutta sinä vehtailet muidenkin kanssa ja olet kuin naimisissa työsi kanssa. Dick, minä kysyn tämän yhden ainoan kerran; oletko sinä tosissani kanssani vai et?

-Helena… työni on minulle tärkeintä maailmassa tällä hetkellä, ja totuus on, etten ole vielä valmis vakiintuneempaan suhteeseen. Ja ehkä minun elämässäni on jotain, josta et tiedä…

-Minulla ei ole aikaa eikä halua odottaa, koska suvaitset aikuistumaan, etkä vain ajelemaan ”piipaa”-autolla ja leikkimään jotain sankaria. Jonain päivänä menet uhkarohkeudessasi liian pitkälle. Sinä et ole mikään Batman tai Nightwing.

En tietenkään ollut… Minä halusin vaihtaa puheenaihetta, nyt oltiin vaarallisilla vesillä, josta oli paras luovia pois.

-Vai on Lavender Row’n talo myyty. Kukahan sen osti? Joku pieni perhe varmaan.

-Minä otin siitä selvää, ajattelin, että voisimme vielä yrittää ostaa sen. Se oli joku Nora… sukunimi oli niin kummallinen, että kirjoitin sen ylös… ilmeisesti ämmä on jostain itäeuroopasta kotoisin… Garodrabb.

-Mikä? ihmettelin ja sieppasin lappusen, johon Helena oli kirjoittanut naisen nimen. –Nora Garodrabb? Onpa todella kumma nimi.

Tämän jälkeen, mitä Helena vielä puhuikin, en enää kuullut, jäin ihmettelemään kummallista nimeä. Kun olin vienyt Helenan kotiinsa, aloin epäillä, että yksi ihmissuhteeni oli tullut tiensä päähän.

Pienen kotini hiljaisuudessa pudotin kämmeneltäni paperilapun, joka oli puoli huomaamattani jäänyt minulle. Laskin sen pöydälle ja yritin olla välittämättä siitä enää, mutta yhä uudestaan ja uudestaan katseeni harhaili lapussa lukevaan nimeen: Nora Garodrabb. Nimi vaikutti yhä kummallisemmalta ja aloin epäillä nimen oikeellisuutta. Hetken mielijohteesta otin palan paperia sekä kynän ja aloin siirrellä nimen kirjaimia toiseen järjestykseen.

Perjantai-ilta Blüdhavenissa.  Eräässä kukkakaupassa oli tungosta; suurin osa asiakkaista oli miehiä, osa ostamassa toiveikkaalla mielellä kukkia treffikumppanilleen, osa apeampana, yrittäen saada anteeksi virheitään kukilla. Näiden toiveikkaiden miesten joukossa oli muuan Kevin Anderson mittatilauspuvussaan. Hän oli juuri teettänyt floristilla upean kimpun, jolla aikoi hurmata illalliskumppaninsa. Ennen häntä kassalle astui määrätietoisen oloinen, ruskeaan nahkatakkiin sonnustautunut mies, joka tilasi muihin myyntiartikkeleihin vilkaisematta 12 pitkävartista valkoista ruusua. Kimpusta tuli niin suuri ja mykistävän kaunis, että Kevin ja moni muu tunsi oman kimppunsa kalpenevan sen edessä. Miehen maksaessa ja poistuessa, hänen ja Kevinin katseet kohtasivat. Onnellinen se nainen, joka saa tuon kimpun, Kevin ajatteli maksaen oman kimppunsa ja lähtien ajamaan kohti taloa, jonka asukkaan hän noutaisi illalliselle.

Osoitteessa Lavender Row 5 soi ovikello. Talon asukas oli valmistautunut koko illan illallistreffejä varten. Hänen pitäisi olla onnensa kukkuloilla, hän oli menossa komean ja miellyttävän miehen kanssa ulos, mutta… jotain puuttui. Hän oli kyllä ihastunut, mutta kaipasi sitä tunnetta, joka sai sydämen melkein lennähtämään ulos rinnasta, sitä, miten oikealta tuntui toisen ollessa lähellä, miten oma paikka oli juuri siinä.

Ajatuksistaan havahtuen asukas meni ovelle. Noutaja oli hieman aikaisessa, muttei sillä ollut väliä, hän oli jo valmis. Hän ei ollut kuitenkaan valmis siihen valtavaan ruusukimppuun, jonka hän ensimmäisenä näki. Kun Barbara näki miehen ruusukimpun takana, oli kuin vuodet olisi pyyhkäisty pois, aivan kuin olisi ollut vain päiviä aikaa siitä kirjeestä, jonka jättäen oli kadonnut hänen elämästään.

-Dick! Oletko se todellakin sinä? Barbara heittäytyi miehen kaulaan niin, että kukat olivat rusentua.

Miehellä kesti hetken, ennen kuin tajusi näkemänsä.

-Barbara! Sinä… sinähän seisot!

-Eikö olekin ihmeellistä! Barbara kikatti kuin pikku tyttö. –Kuntoutus jatkuu vielä, enkä pysty vielä kävelemään pitkiä matkoja, mutta tämäkin on jo ihme, Barbara pyörähti muutaman tanssiaskeleen. –Ja ihme olet sinäkin. Miten osasit tulla tänne?

-Eipä se kauhean vaikeaa ollut tällaiselle superetsivälle, Dick vastasi se poikamainen virne kasvoillaan, jota Barbara oli niin kovin kaivannut ja öisin unta nähnyt. –Ei kovin vaikeaa, neiti Nora Garodrabb, anagrammi nimestä Barbara Gordon. Taisit tietää, että selvittäisin sen; vihjeesi, jolla etsisin sinut käsiini.

-Toivoin sitä, mutta en uskaltanut ajatella, että olisit enää kiinnostunut, että haluaisit minut vielä. Niin tai näin, nyt olet siinä. Et tiedäkään, miten olen kaivannut sinua, Barbara painautui uudelleen Dickiä vasten. Kaksi sydäntä löivät toisiaan vasten samoin, miten ne aina olivat lyöneet. Heidän silmänsä, toisen siniset, toisen ruskeat lukkiutuivat toisiinsa. Tunsiko toinen saman kaipauksen?

-Kuinka olenkaan  kaivannut sitä, miten kosketat… Dick nosti kätensä hänen vyötäisilleen ja painoi lujemmin itseään vasten. –Kaivannut sitä, miten… Barbaran ääni oli muuttunut kuiskaukseksi…

-…suutelen… Dick jatkoi, sulkien Barbaran huulet omillaan.

Jonkin matkan päähän, Dickin sinisen avoauton taakse, oli pysähtynyt toinen, valkoinen auto. Auton omistaja oli nähnyt, miten aikaisemmin näkemänsä valtava ruusukimppu ja nahkatakkinen mies menivät sisään HÄNEN illalliskumppaninsa taloon. Kun hän näki kaksi toisiinsa kietoutunutta silhuettia Barbaran makuuhuoneen hämärässä, kuljettaja nousi autostaan ja laittoi oman kukkakimppunsa naapuritalon postilaatikkoon. Astuessaan takaisin autoonsa, hän tunsi sydämensä särkyvän asfalttiin kuin se olisi ollut se samppanjapullo, jota ei milloinkaan avattu romanttisessa ravintolassa, kahdelle katetussa pöydässä. Seuraavana päivänä Barbara Gordonin lääkäriksi kirjattaisiin joku muu, Kevin Anderson tiesi kyllä, milloin oli jäänyt toiseksi. 

Voisi sanoa, että lopultakin!

Eikä muuta enää tarvitakaan...