On aika sanoa...

...Näkemiin, ainakin toistaiseks.

Ihmettelitte varmaan, mihin katosin joksikin aikaa. Kuten olette ehkä huomanneet, Rakkaat Lukijat, että silloin, kun meillä sairastetaan, meillä sairastetaan kunnolla. Tällä kertaa sairastaja olin minä. Kolme viikkoa sitten, aloitellessani joulusiivousta, meni yks kaks voimat aivan nolliin ja sohva kutsui. Muutaman tunnin kuluttua kuume oli noussut liki 40 asteeseen ja olo oli sen mukainen. Onneksi lääkekaapista löytyi kuumetta alentavaa ja se helpottikin nopeasti. Hiki virtasi ja kuumeen laskettua, olo oli vaisu mutta hyvä. Suihkun jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja tarkoitus oli mennä normaalisti nukkumaan. Ikävä kyllä yskä alkoi vaivata ja oli pakko siirtyä sohvalle, jossa pystyy nukkumaan puoli-istuvassa asennossa, nukkumaan, Siinä olenkin sitten nukkunut tähän päivään asti, siis ne yöt, mitkä olen kotona ollut. Viisi päivää kärsin kotona siitä, että kuume nousi kaksi kertaa päivässä siihen 40:een. Kävin välillä lääkärissä hakemassa lääkitystä, mutta viidennen päivän aamuna oli pakko lähteä lääkäriin uudestaan ja sille tielle jäin kuudeksi päiväksi. Keuhkokuume kaatoi muijan lopullisesti petiin ja akuuttiosastolla tiputukseen. Kotiutumisen jälkeenkin oli olo vielä kissanpennun heikko, mutta nyt alkaa hiljalleen helpottaa, vielä kun yskästä pääsisi eroon.
Hiljalleen alkaa voimat palautua ja voin aloittaa jouluvalmistelut. Onneksi joululahjat on suurimmaksi osaksi hommattu, enää pitäisi siivota nurkat, hakea kuusi ja lisätä vähän koristeluja, ja sitten voikin joulu jo tulla. Onneksi ruokaihmeemme on luvannut tehdä meillekin joululaatikoita ja ah, niin rakastamiani joulusillejä.
Kuten otsikko kertoo, on aika sanoa näkemiin, ainain toistaiseksi. Dickin tarina saadaan tämän päivityksen päätteeksi päätökseen ja se on oikeastaan ollut tämän blogin kantava voima. Kuten jossain välissä olen ehkä kertonut, uusi tarina on jo alullaan ja jos se joskus valmistuu, palaan luultavasti eetteriin Teidän iloksi. Hieman haikein mielin jätän nyt jäähyväiset ja toivotan teille kaikille oikein rauhallista joulua ja onnekasta uutta vuotta 2017. Ehkä vielä tapaamme.

Iso KIITOS kaikille lukijoille!

-Hepa-

Aika erota on

UUSI PERHE (OSA 3)

Elämäni oli muuttunut monta kertaa ja vielä kerran se koki suuren mullistuksen. Sain lopultakin laittaa sormuksen, jota Barbara oli vanhan lupauksensa mukaisesti kaikki vuodet kantanut kaulallaan, hänen nimettömäänsä. Ehkä me olisimme rakentaneet yhteisen elämämme Blüdhaveniin, työni sekä poliisina että Nightwinginä olisi jatkunut kuten ennenkin, mutta kaikki muuttui sinä päivänä, kun Bruce ja Selina saivat surmansa kohdatessaan viimeisen kerran Jokerin. Yhtäkkiä minusta oli tullut 10-vuotiaan Damianin holhooja ja Wayne Enterpricen pääjohtaja. Palasin asumaan Gotham Cityyn, kartanoon, joka oli ollut lapsuus- ja teinivuodet kotini. Nightwingin asu vaihtui Batmanin naamioon ja Damian aisaparinani, sekä Barbaran jatkaessa Oraakkelina, jatkoimme Brucen viitoittamalla tiellä.    

Eräänä päivänä, ollessani Wayne Towerin työhuoneessa, Barbara soitti ja kertoi huolestuneena, että Damian oli tapellut koulussa kolmen vanhemman oppilaan kanssa. Koulun uuden rehtorin, Frank Hamiltonin, mukaan jälki ei ollut kovin kaunista ja hänen päätöksensä mukaisesti poika erotettaisiin koulusta määräajaksi, varoittavana esimerkkinä muille. Barbaran kertoman mukaan, poika oli karannut koulusta, ei ollut tullut kotiinkaan. Lupasin heti lähteä etsimään Damiania.

Mitä pidempään etsin karkulaista, sitä enemmän raivostuin; en pelkästään siksi, että poika oli tapellut, ehkä hänellä oli siihen, ainakin omasta mielestään, hyvä syy, mutta minua suututti se, ettei poika kyennyt vastaamaan teoistaan, vaan pakeni.   

Lopulta, illan jo alkaessa hämärtää, löysin pojan istumasta bussipysäkkikatoksessa. Damian saattoi näyttää eksyneeltä koiranpennulta, hän näytti olevan kylmissään eikä luultavasti ollut syönyt mitään sitten lounaan, mutta minä olin vihainen hänelle. Pysäytin auton pysäkille, avasin ikkunan ja käskin:

-Autoon!

Damian nosti alas painetun päänsä, otti vierestään penkiltä reppunsa, painoi uudelleen päänsä ja teki työtä käskettyä. En heti kyennyt sanomaan pojalle mitään, niin tuohtunut olin. Lopulta sain sanallisen arkkuni auki.

-Miten saatoit! Miten monta kertaa olen sanonut, että me tappelemme vain ja vasta kun on pakko? Sinun taistelutaitosi eivät ole mitään koulupojan nahistelua, voit satuttaa ikäisiäsi ja vanhempiakin oppilaita pahasti. Eikä siinä kaikki; herätitkö epäilyksiä? Vastaa! huusin, kun Dami aina vain oli hiljaa. – Annoitko syyn epäillä, että olet uusi Robin?

-E-en, Damian vastasi hiljaa. –En usko. Meidänkin koulussa on monia, jotka harrastavat taistelulajeja, moniakin, joita voisi ennemmin luulla Robiniksi kuin minua.

-Sinä tiedät, että meidän on tehtävä kaikkemme, ettemme herätä epäilyksiä. Miten saatoit olla niin ajattelematon! Salaisuus ei ole edes pelkästään meidän, perimme sen isältäsi! Kiva, ettet lähtenyt mihinkään kauas, mutta saat varautua kunnon läksytykseen kunhan  päästään kotiin.

Vilkaisin syrjäsilmällä poikaan ja hänen surkea ilmeensä kertoi, että Damian hyvin tiesi, mitä tarkoitin.

Ehtiessämme kotiin, Barbara kysyi ensimmäiseksi:

-Löysitkö hänet?

En aluksi ymmärtänyt, miksi hän niin kysyi, mutta sitten tajusin, että Damian piilotteli selkäni takana. Tartuin poikaa niskasta ja vedin hänet eteeni.

-Tässä tämä karkulainen on, totesin.

Barbara rutisti poikaa lujasti.

-Voi, Dami… Kylläpä onnistuit pelästyttämään meidät. Luulin jo, että…, Barbara rutisti poikaa uudelleen.

-No niin, riittää hempeily! sanoin, yrittäen saada ankaruutta ääneeni. –Damian, mene huoneeseesi! Odota minua siellä, tulen kohta perässä.

Vastaan hangoittelematta, pää riipuksissa, poika meni portaisiin.

-Dick, mitä sinä…? Barbara kysyi ja arvatessaan aikomukseni, jatkoi: –Ehkä Dami on jo ottanut opiksi. Luulen, ettei hän enää koskaan tappele koulussa. Ei sinun tarvitse kurittaa häntä.

-Niin minäkin uskon, mutta tosiasia on, että hän on tehnyt väärin ja ansaitsee rangaistuksen.

-Dick… Kuulin Barbaran vielä sanovan mennessäni pojan perään.

 Poika katseli ulos ikkunasta, kun astuin huoneeseen.

-Damian…, sanoin, yrittäen kuulostaa ankaralta, mutta ääneni kuulostikin pettyneeltä ja surulliselta.

Poika kääntyi ja jo hänen katseensa oli saada minut pyörtämään aikeeni. Damianin silmät kimmelsivät kyynelistä ja niistä kuvastui pelko. Mietin, oliko tämä ollut Brucelle aikoinaan yhtä vaikeaa. Hoin itsekseni, että Damian oli tehnyt väärin ja häntä piti rangaista. Mitä nopeammin asia hoidettaisiin, sitä pikemmin se olisi pois päiväjärjestyksestä.

-Damien Wayne, sanoin äänellä, joka ei mielestäni kuulostanut yhtään uskottavammalta, 

päinvastoin, -sinä tiedät miksi tämä on tehtävä, enkä halua tätä yhtään sen enempää kuin sinäkään.

Miksi se kuulosti niin väärältä? Miksi piti tehdä jotain mitä ei halunnut tehdä?

-Damian, ei pitkitetä tätä tämän enempää.

Pelkäsin itse murtuvani.

- Tule tänne!

Istuin sängyn laidalle ja ojensin käteni. Pojalta pääsi nyyhkäys, mutta hän tuli luokseni. Vedin hänet poikittain polvilleni ja ennen kuin ehdin edes kohottaa kättäni, Damian pyysi ääni väristen:

-O-ole kiltti, ethän ly-lyö yhtä kovaa kuin isä…

Nyt murruin minäkin ja polttelevin silmin, karhealla äänellä sanoin:

-Voi, Dami…

Nostin pojan ylös ja rutistin lujasti itseäni vasten.

-Minä lupaan, etten koskaan, IKINÄ, lyö sinua.

Damian kietoi kätensä ympärilleni ja hetken nieleskelimme molemmat kyyneleitämme. Sillä hetkellä vannoin itsekseni, että yhtä Brucen ”perintöä” en ottaisi vastaan; poika ei tulisi milloinkaan saamaan selkäänsä. Lopulta sanoin:

-Käy nukkumaan, pikku D,  jutellaan lisää aamulla.

Damian pujahti vuoteeseen. Peittelin hänet, pörrötin hiuksiaan ja hetken mielijohteesta painoin suukon hänen otsalleen.

-Hyvää yötä, sanoin.

-Hyvää yötä, iso D, Dami vastasi virnistäen.

Lähtiessäni pysähdyin vielä ovella, käännyin ja sanoin:

-Rakastan sinua, pikku Robin.

Mutta Damian ei sitä enää kuullut, hän oli jo unessa, huulillaan vieno hymy.

Mennessäni makuuhuoneeseemme Barbara oli jo vuoteessa. Asetuttuani omalle puoliskolleni, Barbara kysyi:

-Puhuitteko asiat selviksi?

Nyökkäsin.

-Piiskasitko häntä? Barbara kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.

-En, vastasin. –Ei minusta ollut siihen, eikä tule koskaan olemaankaan. Lupasin sen Damianille.

Barbara käpertyi kylkeäni vasten ja painoi nenänsä kaulaani.

-Mukava kuulla. Minä nimittäin olen jo jonkin aikaa halunnut puhua eräästä asiasta, Barbara sanoi. –En tiedä, tulemmeko koskaan saamaan omaa lasta ja kartanoon mahtuisi vaikka kymmenen. Olen ajatellut, mitä jos tarjoaisimme kodin muutamille orvoille lapsille, eikös se kuulu vähän niin kuin talon tapoihinkin?

Lupasin miettiä asiaa. Miten hyvältä tuntuikaan nukahtaa rakkaan ihmisen viereen tietäen, että toisessa huoneessa nukkui toinen tärkeä ihminen, turvassa.

Joitain kuukausia myöhemmin avattiin kartanon ja B. Wayne Memorial-orpokodin ovet viidelle ensimmäiselle asukille, kolmelle tytölle ja kahdelle pojalle. Damian oli innoissaan uusista ”sisaruksistaan”. Tulin ajatelleeksi, olisiko näissä lapsissa joku utelias, joka löytäisi tiensä Lepakkoluolaan, selvittäisi Suuren Salaisuuden? Olisiko näissä lapsissa Robinin, Nightwingin, Lepakkotytön, Oraakkelin, ehkä jopa Batmanin manttelin perijä?

Olin onnellinen uudesta perheestäni. Eräänä iltana menin yksin alas uudelleen herätettyyn, modernisoituun Luolaan. Vaikka olinkin aina nauttinut elämäni salaisesta puolesta, iän ja nyt myös perheen karttuessa, olin onnellinen, että Batmania kaivattiin yhä harvemmin. Uudistunut  Arkham sai pidettyä paremmin kuin koskaan vaikeat asiakkaansa kivisten seiniensä sisässä, poliisin korruptiosta ei ollut enää tietoakaan, koko Gotham oli ikään kuin pessyt kasvonsa sitten pahempien aikojensa. Gothamin alamäki alkoi erään pariskunnan murhasta ja nyt, kun yksi sen mädimmistä hampaista oli mennyttä, sen nousu oli alkamassa. Mutta mikäli Pahuus saisi kaupungissani uudelleen vallan, me kolme olisimme valmiita nousemaan uudelleen. Katselin ympärilleni Luolassa, muistellen vanhoja aikoja ja odottaen toiveikkaana tulevia. Lopulta sanoin ääneen, vaikkei ketään ollut kuulemassa:

-Melkoisen perinnön sinä jätit minulle, Bruce.

-Tiedän.

Kuvittelinko vain, vai oliko Luolaan jäänyt Brucen henki? Nostin katseeni ylös ja näin tavallista isomman lepakon lentävän kivisen katon rajassa. Hymyilin. Brucen elämä, vaikka ennen aikojaan päättyikin, oli suurista menetyksistä huolimatta sellaista, jota voi kutsua Elämäksi isolla E:llä. Sellaiseksi tunsin oman elämänikin. Minun ja perheeni, Barbaran ja kuuden lapsemme elämä, se oli tässä ja nyt.

Ja se oli hyvää.


Aikamme sankarit