Asiaa liikenteestä!

Nyt tulee semmosta tekstiä, että jos omatunto kolkuttaa tai muuten kolahtaa, olen onnistunut elämässäni jossain. Nimittäin: on yksi asia maailmassa, mikä saa tällaisen rauhallisen tyypin kuin minä näkemään punaista ja nyrkkini nykimään. Voi niitä toki olla pari muutakin, mutta on tämä yksi asia ollut hieman pinnassa viime päivinä: LIIKENTEESSÄ TÖRPPÖILEVÄT TÖRPÖT! Kaikki alkoi viime viikolla (tai oikeastaan sinä vuonna yksi elämä sitten, kun sain itse ajokortin, ja omat törttöilytkin on tullut törttöiltyä...) Minun yksi ainoita rikkeitä liikenteessä on se, että provosoidun TODELLA helposti toisten liikennekäyttäytymisestä. Kyllä sitä omakin kaasujalka joskus painaa ja tulee ajeltua vähän liian kovaa, mutta ylinopeussakkoa en ole koskaan saanut ja koulujen ym. sellaisten lähettyvillä ajalen AINA nätisti. En varmaan voisi itse elää, jos vuokseni joku pieni tai isompikin koululainen loukkaantuisi tai tapahtuisi vielä pahempaa.
Mutta siihen viime viikkoon. Vein Neiti Keskimmäistä aamulla kouluun ja ajallessani kotiin päin, sellaisella maisemasuoralla, missä nopeusrajoitus on 80 km/h ja jossa itse ajoin noin 10 km/h ylinopeutta, tulee yksi volvokuski, jolle selvästi auto on SEN jatke, ihan autoni ahteriin kiinni. Ja on kaksi asiaa, jota en siedä: minun eikä minun autoni perseessä ole kukaan kiinni! Pian sen volvokuskin piti tietenkin päästä ohi ja ihan mielenkiinnosta ja koska oli rauhallinen tie, halusin koittaa kuinka kovaa tämän kuskin mielestä pitäisi ajaa. Siinä sitten ajettiin peräkanaa vähän reilua satasta ja tuumasin itsekseni volvokuskille, että sinähän tässä ensimmäisenä sakot saat. Olisi meitä siinä sitten ollut kolmekin, koska takana tuli vielä yksi auto, samaa vauhtia. Päädyimme sillalle, missä rajoitus tippuu 60 km/h ja päätin lopettaa leikin ja pudotin vauhdin niin, että oli taas vain se 10 km ylinopeutta. Minä kun tarvitsen lähes päivittäin autoa, en voi muiden ääliöiden takia vaarantaa ajokorttiani, täällä maalla kun ei julkisilla ole toivoakaan päästä kulkemaan. Volvokuski ei tässäkään vaiheessa vauhtia pudottanut vaan jatkoi "reikä päässä" matkaansa. Ja tämä perässäni ajava auto, vaikka edelleen oli vauhtia vähän liikaa, tuli vuorostaan perään, hyvin liki. Jos olisin joutunut tekemään äkkijarrutuksen, olisi tullut peräänajo. Se olisi kyllä sopinut minulle, kun ei takapenkkiläisiäkään ollut; olisi päässyt peräänajaja maksumieheksi. Kun sitten pääsimme RISTEYSALUEELLE, jossa minä käännyn pois päätieltä, takana tuleva kuski painoi tallan pohjaan ja painui ohi, KELTAISEN VIIVAN yli. Tsiisus, mikä liikennetollo!
Muita liikennetilanteita, jotka saavat minut näkemään punaista, siis näiden lisäksi, joille nopeusrajoitukset ja muu merkistö ei ole kuin jotain hassuja koristeita tien varsilla, on kolmion takaa eteen ryysäävät, viime tingassa kääntymisidean saavat, vilkun käyttämättä jättävät ja myös ne, jotka käyttävä vilkkua väärässä paikassa, HYVIN vanhoilla vihreillä ajavat, vain muutaman mainitakseni. Niin ja tietysti eräs elin kasvaa otsaani kotikaupunkimme liikennevaloista, joita on naurettavan paljon liikaa, eivätkä toimi loogisesti. Kaikista suurin vitutuksen tuottaja on kuitenkin se henkilö, joka ohittaa suojatielle pysähtyneen auton. Itse en enää uskalla antaa kenellekään jalankulkijalle tietä, jos vieressä menee toinen kaista, josta joku IDIOOTTI voi pyyhältää ohi; minähän vaarannan sellaisessa tilanteessa jalankulkijan hengen. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin, miten 10-vuotias lapsi oli jäänyt auton töytäisemäksi, kun toinen kuski oli asiallisesti antanut tietä ja toinen TOLLO oli pyyhkäissyt ohi. Ei muuta kuin kortti ja auto pois, ja kuski autokouluun uudestaan ja TARPEEKSI sakkoa. Matkustelemme aika paljon Virossa ja siellä suojatietä kunnioitetaan hienosti. Ei ihme; siellä kuulemani mukaan ensimmäinen liikennesakko on 500 euroa, toinen 1000 ja kolmannesta lähtee kortti pois pitkäksi aikaa. Kerran ihmettelimme ollessamme juuri astumassa suojatielle, miksi kahdella kaistalla olevat autot pysähtyivät jo hyvissä ajoin, mutta kolmannella, lähinnä meidän varpaita, ryysi talla pohjassa ohi peräti kolme autoa. Ei mikään ihme: kaikki kolme kaaharia oli Suomi-kilvissä. Ärinää, murinaa, nyrkit nykii, verenpaine nousee....
Eli ei kohelleta liikenteessä. Jos edelleen tekee mieli koheltaa, katso seuraavan kerran, että vaarannat vain oman henkesi, eli olet yksin autossasi (tai SEN jatkeessa) ja katsot ettei muita liikenteessä kulkijoita ole mailla halmeilla. Sitten voit puolestani koheltaa miten lystää, mutta kukkia en haudallesi tuo. Kaikki autot kun eivät ole virtaviivaisia, luodinkestäviä ajokkeja, etkä sinä ole niin hyvä kuski kuin luulet olevasi. Ja koska nyt pääsimme, jälleen ontuvan aasinsillan kautta, "aiheeseen", kysynpä ARVOITUKSEN (Nimimerkki Hepa Nigma) liittyen Bat-triviaan:

Kuinka pitkä matka on Wayne Manor'lta Gotham Cityn keskustaan?

Vastaus löytyy... enpäs kerrokaan. Jos et tiedä, saat taas syyn lukea Hepan Höpinöitä!

Hyvää talvi-, hiihto-, kevät- tai mitä lie lomaa niille, jotka jossain vaiheessa sellaista viettävät!

-Hepa-

Viime Höpinöissä tutustuttiin Jason Todd'iin ja nyt vähän enemmän. Melkein tulee ikävä Jay-Jay'tä, asiaan vihkiytyneet tietävät, että tämä muru ei onnellista loppua saa... Ai niin, meinasin unohtaa kertoa; tässä osassa on pari tummennettua ns. tukisanaa, jotka kertovat mielestäni paljon Jasonista. Tukisanat ovat animaatioelokuvasta Under the Red Hood. Teksti tukisanojen jälkeen on harmaista aivosoluistani. 

Oletteko muuten juoneet OIKEAA kaakaota vaahtokarkkien kanssa. Suosittelen, on namia ja makeanhimo on taatusti karkotettu!

Tässä osassa vilahtaa yksi "ylimääräinenkin" tuttu nimi, mutta niinhän DC Comic'kin tekee; sekoittaa hahmoja keskenään eri sarjoista. (Mieti vaikka Arrow'ta)

JASON PETER TODD (OSA 2)

Jason oli ylimielinen. Tämä tuli ilmi enemmän ja enemmän hänen kotiutuessaan. Eräänä sunnuntaiaamuna Alfred nosti Jayn ja minun eteen isot mukit herkkukaakaota, joiden pinnassa kellui, hiljalleen sulaen, vaahtokarkkeja. Minä annoin niiden sulaa saadakseni kaakaoon suloisenmakean pinnan, mutta Jay lusikoi ne saman tien suuhunsa.

-Anna, Al, lisää vaahtokarkkeja! hän vaati.

-Antaisitko, nuori herra Jason. Ne ovat sellaisia sokeripommeja, että muutama saa luvan riittää.

-Mutta minä HALUAN lisää vaahtokarkkeja! Jason huusi kuin pikkupoika ja löi nyrkillä pöytään niin, että sokerisirotin kaatui ja varisti sisältöään pöydälle.

Vilkaisin nopeasti Bruceen. Hänen katseensa kahvikupin takaa oli mitään paljastamaton, mutta olin varma, että hän komentaisi Jayn huoneeseensa tai taluttaisi pojan sinne puhuteltavaksi, ehkä jopa…

-Ole hyvä, Jason, siivoa jälkesi, hän sanoikin vain.

-Ei minun tarvitse, Al on sitä varten, Jason tuhahti.

-Jos sotket, siivoat, Bruce sanoi äänellä, jota en vieläkään uskaltaisi väheksyä.

-EN! Jason kivahti.

-Siinä tapauksessa istut siinä niin kauan, että siivoat. Ja mieti samalla, miten ihmisille puhutaan. Kun olet tämän tehnyt, mieti, miten pyydät Alfredilta anteeksi.

Todellakin, Jay jäi pöytään istumaan, kun Bruce ja minä siirryimme omiin askareisiimme. En tiedä, kuinka kauan siinä oli mennyt aikaa, mutta lounaaseen mennessä sokerit olivat kadonneet pöydältä.

Muutama viikko aamiaisepisodin jälkeen, lukiessani olohuoneessa läksyjä, ihmettelin, miksi Jason oli selvästi lähdössä ulos.

-Mihin menossa? kysyin.

-Kavereiden kanssa ostarille, jos sinun nyt ylipäätään tarvitsee saada tietää, kuului vastaus.

-Entä läksyt?

-Ei minun tarvitse niitä lukea, osaan muutenkin. Istu sinä vain koko ilta nenä kirjassa kiinni, Ihmepölhö. Lue niin, että korvista nousee savu, päästäksesi illalla Ison, Pahan Lepakon kanssa ottamaan kiinni pahoja poikia.

-Kerjäätkö nokkaasi, ipana? Luen, koska haluan suorittaa lukion ennätysajassa. Tuolla menolla sinä olet koulussa vielä vanhana papparaisenakin.

En tiedä, olisiko siitä kehkeytynyt kunnon käsirysy, mutta onneksi Jaytä odotettiin jo ja hän lähti, ovet paukkuen.

Seuraavana perjantaina, kun olimme Brucen kanssa olohuoneessa pelaamassa shakkia, Jason tuli sinne ja oli taas lähdössä ulos.

-Bruce, heitä satasella! tuo julkea kaveri pyysi.

-Minä annan sinulle viikkorahan, jonka oletan riittävän omiin menoihisi. Toisin sanoen: ei 

tipu.

-Jos sinä kerran aiot elättää minua, saat tehdä sen kunnolla! Jay huusi. –Äijällä on rahaa niin, ettei pas…

-Bruce! Oli minun vuoroni menettää malttini. –Eikö tuo kakara ole jo ansainnut kurin-palautuksen? Hän on aivan kauhea!

-Katsotaan, kuka tässä on kurinpalautusta vailla! Jay huusi ja oli taas nyrkit pystyssä. Kerran katupoika, aina katupoika.

-Jason!

Tuo ääni oli saanut ihoni kananlihalle useammin kuin kerran kartanossa asumiseni aikana. Minun kävi poikaa melkein sääliksi; nyt pentu saisi sen selkäsaunan, jota oli jo pitkään kerjännyt.

-Lähdetään alas!

Koska Jason ei ollut kuulevinaan, Bruce tarttui poikaa käsivarresta ja lähti määrätietoiseen tapaansa viemään kohti kirjastoa.

Alas? Minut Bruce oli aina komentanut tai vienyt omaan huoneeseeni.

Kun askelten (ja Jasonin kiukuttelun) äänet olivat hiljentyneet, siirryin kirjastoon. Odottaisin siellä, kunnes poika tulisi hissistä silmät itkusta punaisina, takamustaan hieroen, kettuillakseni hänelle.

Meni hetki, toinenkin. Mietin, minkälaiseksi tappeluksi alhaalla oli mennyt. Meni puoli tuntia, ylikin. Aloin jo huolestua vähän. En ollut kuitenkaan halukas menemään siihen myrskynsilmään, mikä Luolassa varmasti vallitsi. Kun oli mennyt kokonainen tunti, ajattelin, oliko Bruce… tai Batman, vienyt pojan takaisin sinne, mistä oli tuonutkin. Kun oli mennyt miltei kaksi tuntia, hissinovi aukesi ja siitä astui ulos, ei suinkaan itkuinen, vaan hikinen, hengästynyt ja selvästi rauhoittunut Jason.

-Taidankin jäädä kotiin…, poika mutisi. –Kun jaksaisi… suihkuun…

Ihmettelin hetken, mistä oli kyse, mutta hoksasin pian, että Bruce oli pistänyt Jasonin tekemään kunnon…

-…treenit, vai? kysyin, kun Brucekin palasi Luolasta.

-Jos poika haluaa käyttää nyrkkejään ja olla niin tappelunhaluinen, turhaa häntä on yrittää hillitä. Uskomattoman pitkään hän jaksoikin, ennen kuin väsähti.

Jason sai siitä lähtien täyden vapauden käyttää Lepakkoluolan kuntolaitteita, nyrkkeily-säkkejä ja taistelusimulaattoria. Näin saimme tasoitetuksi vähän pojan terävimpiä särmiä. Ja olisihan minun pitänyt arvata, mihin tarkoitukseen Bruce aikoi Jayn voimat ja taidot valjastaa…

Jason oli röyhkeä. Myöhemmin, silloin kun me olimme jo Barbaran kanssa… hm… uudistaneet ystävyytemme, koputettiin eräänä perjantaiaamuna huoneeni ovea. Meillä oli vähän aika sitten alkanut kevätloma, jonka aioin suurimmaksi osaksi käyttää lukemiseen. Jos vielä hieman kiristäisin tahtia, saattaisin saada koulun päätökseen seuraavana keväänä, 17-vuotiaana.

-Sisään, kehoitin tulijaa.

Ovesta astui sisään Bruce ja jo naamastaan näki, että asia oli vakava.

-Alfred teki kirjanpitoa illalla ja huomasi, että talousrahoista puuttuu 300. Dick, rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus: oletko ottanut ne?

-Rehellinen vastaus: en, vastasin ja olin vallan hyvilläni, etten ollut niitä vienyt, mutta arvatenkin joku tulisi teostaan kärsimään.

-Mihin rahat sitten ovat voineet hävitä?

-Ihan totta, Bruce, mihinköhän? en voinut olla irvailematta.

-Jason?

-Kuka muukaan.

-Täytyy ottaa poika puhutteluun, kunhan tulee koulusta, Bruce tuumi.

-Puhutteluun! kivahdin. –Eikö pennun kanssa puhumisen aika ala olla ohi? Hän on törkeä puheissaan, törkeä teois…

-Kärsivällisyyttä, Dick! Kyllähän pojan käytös on ollut anteeksiantamatonta, mutta ajattele hänen menneisyyttään. Jos alkulapsuus on vietetty narkomaaniäidin ja rikollisisän huomassa, kestää aikansa totutella toisenlaiseen kotiin. Annetaan Jasonille aikaa siihen.

-Aikaa? Selkäänsä pentu sietäisi…, mutisin.

Bruce naurahti ja pörrötti hiukseni sekaisin, mitä hän ei ollutkaan tehnyt aikoihin.

Jay ei tullut koulusta kotiin. Sen sijaan, puolen päivän aikoihin, Brucen puhelin soi. Soittaja oli Jasonin luokanvalvoja, joka kyseli, kuinka pitkään poika olisi vielä pois koulusta. Ei kuulemma ollut näkynyt koulussa tiistain jälkeen. Kuulin Brucen lupaavan, että Jason olisi maanantaina takaisin koulussa. Kun Bruce laski puhelimen kädestään, näin hänen kasvoistaan, että ehkä puhumisen aika olisi sittenkin ohi.

Aivan kuin melkein koko viikon lintsaaminen ei olisi ollut tarpeeksi, Brucen puhelin soi toisenkin kerran sinä päivänä, koskien Jasonia. Iltapäivällä soitti poliisi, joka oli kutsuttu hätiin Gothamin Tivoliin, jossa pieni poikaporukka oli tapellut. Jasonin lisäksi kiinni oli napattu kahden muun lisäsi Oliver Queen, Jasonin koulukavereita, jonka isä oli Starling Cityn miljonäärejä. Oliver oli vaihtanut koulua kerran jos toisenkin, poika kun oli kovin kouluun sopeutumaton. Häntä kiinnosti enemmän pahanteko ja tytöt kuin koulunkäynti. Nämä kaksi olivat joutuneet tappeluun neljän vieraan pojan kanssa ja varsinkin Jason oli pannut tuulemaan. Oli Jaykin saanut osuutensa, vähän oli tullut verta nenästä, mutta näillä muilla oli ollut mustaa silmää, haljennutta huulta ja yksi oli saanut Jayn kyynärpäästä polvitaipeeseensa ja oli joutunut kipeän jalan vuoksi tarkempiin tutkimuksiin.

Kaiken tämän sain kuulla myöhemmin, kun Bruce oli hakenut Jasonin poliisiasemalta. Olin huoneessani, kun nämä kaksi tulivat kotiin. Luoja, sitä huutoa, mikä seurasi, kun parivaljakko kotiutui! Ilmeisesti Bruce yritti saada järjen äänen menemään Jasonin kovaan kalloon, mutta poika ei tuntunut olevan vastaanottavaisella tuulella. Jay kiljui omat näkemyksensä tapahtumiin ja ne kuuluivat huoneeseeni asti aina siihen saakka, kunnes Jasonin huoneen ovi pamahti kiinni.

Terästin kuuloani. Puheesta ei saanut enää selvää, mutta melko pian alkoi kuulostaa siltä, että Jay sai lopultakin tuntea toilailunsa nahoissaan. Vaimeana kuuluva parku sai kylmät väreet kulkemaan minunkin selkäpiissäni, ja minun alkoi käydä poikaa sääliksi. Hetken Jay-paran ulvontaa kuunneltuani rohkaisin itseni, mennäkseni rauhoittamaan tilannetta, ainakin yrittämään. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kuin poistua huoneestani, kun jo näin Brucen tulevan pojan huoneesta, vyötään takaisin lenkkeihin ujuttaen. Katseemme kohtasivat hetken, mutta mitään sanomatta Bruce palasi alakertaan. Minä menin Jayn huoneen ovelle, tarkoituksenani oli käydä katsomassa, missä jamassa poika oli.

Koputukseeni ei vastattu. Kun avasin huoneen oven, näin Jayn makaavan mahallaan vuoteella.

-Jay? Miten sinä…, yritin, mutta nyyhkytyksen seasta kuului niin vakuuttavasti:

-Pa…painu He… helvettiin, Gr…Grayson, että katsoin viisaammaksi jättää hänet yksin ja toipumaan rauhassa remminvihoistaan.

Illalliselle Jason jo laahusti aika hiljaisena ja nöyränä poikana. Aina yhtä ajan tasalla oleva ja tahdikas Alfred sujautti pojan tuolille tyynyn ylimääräiseksi pehmusteeksi. Jay ei sanonut mitään, mutta olin huomaavinani pojan katseessa kiitollisuutta.

Paljonkaan ei sillä illallisella keskusteltu ja vähin äänin itse kukin painui pehkuihin. Vasta seuraavana päivänä Bruce ja Jason olivat taas puheväleissä. Ehkä hyväkin niin, sillä nyt kumpikin kykeni rakentavaan keskusteluun. Jay tuntui ymmärtävän tekojensa vakavuuden ja oli jo sen verran oppinut tavoille, että osasi pyytää anteeksi.

Jason tuntui ottaneen oppia saamastaan läksytyksestä, sillä poika tuntui jonkun verran rauhoittuvan.

Jason oli nerokas. Meillä oli Brucen kanssa ongelma, jonka nimi oli Kaksikasvo. Päästyään ehdonalaiseen vapauteen ei mennyt kauaakaan, kun Dent oli jo kasannut jenginsä kokoon. Jengin uusiksi jäseniksi lukeutui James ja Jack Stilton, kaksoset, jotka helppoa rikastumista ja seikkailua havitellessaan hakivat sitä Kaksikasvon alaisuudessa. Pian Kaksikasvo olikin vanhoissa puuhissaan; paritusta ja huumebisnestä.

Muutama viikko Kaksikasvon vapautumisen jälkeen, Brucella oli tärkeät seurapiirikekkerit, joissa hänen oli näyttäydyttävä. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähdin partioimaan yksin. En ollut uskoa tuuriani; Crime Ally’n katoilla kadun virkistyvää iltaelämää tarkkaillessani, (kyllä korviani kuumottaisi Brucen moitteista, jos hän tietäisi…) silmiini osui kaksosroistot, jotka selvästi odottivat jotain. Tai jotakuta. Paikalle tulikin kolmas tyyppi, jolle näin kaksosten antavan jotain. Kolmikon erotessa, lähdin seuraamaan häntä. Tyypin ehtiessä syrjäiselle sivukadulle, laskeuduin alas ja katkaisin hänen kulkunsa.

-Jos terveytesi ja vapautesi merkitsee sinulle mitään, anna minulle se, minkä sait kaksosilta, vaadin.

-Robin! Tyyppi alkoi haravoida ympäriinsä katseellaan.

-Joo, Batman on lähettyvillä, väitin, -joten turha yrittää mitään.

Otin varmuuden vuoksi taisteluasennon, pärjäisin leikiten yhdelle vetelyksen näköiselle tyypille.

-Älä… älkää… en ole mikään tappelija, olen vain autonkuljettaja, tyyppi ruikutti. –En tiedä mitään…

-Jos haluat kävellä täältä omin jaloin, anna minulle se, minkä sait, vaadin uudelleen.

Tyyppi alkoikin kaivella taskujaan ja antoi minulle paperilapun, johon oli raapustettu pelkkiä numeroita.

-Mikä tämä on? kysyin. –Salakirjoitusta? Mitä tämä tarkoittaa? Vauhditin tyypin kielenkärkeä tarttuen tätä kauluksesta.

-En tiedä! En tiedä vielä, saan myöhemmin avainkoodin.

-Siinähän sitten availet, mitä availet, minä otan tämän.

Jätin kaverin nuolemaan näppejään, palasin kotiin Lepakkoluolaan selvittääkseni salakirjoituksen viestin. Se oli kuin pään seinään lyömistä; viesti koostui numeroista, mutta niissä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Tältä viesti näytti:

3010     1112     2011     77     152     14

712     4525     114     246     100     5043     1131

4724     1000     3820     1112     2315     78     309     217     2419

1108     3717     6012     505     3002     3515     1111

Olin jo ikuisuuden taistellut koodin kanssa, kun Jay tuli alas.

-Mitäs teet, Dicky-Birdy?

En pitänyt Jasonin minulle antamasta lempinimestä ja hän käyttikin sitä vain ärsyttääkseen.

-Yritän ratkoa tätä mahdotonta salakoodia, Jay-Jay.

Kosto on suloinen, Jasonkaan ei pitänyt omasta lempinimestään.

-Näytä minullekin. Tarvitsen jotakin haastetta aivoilleni äly-helpon matikankokeen jälkeen.

Niin Jason kopioi numero-helvetin itselleen ja painui takaisin yläkertaan.

Brucen palatessa kotiin yön pikkutunneilla, olin edelleen Luolassa ratkaisemassa numeroarvoitusta, onnistumatta.

-Onko sinulla aavistustakaan, mitä kello on, nuori mies? Bruce kysyi tiukasti havaitessaan minut. –Ja huomenna koulupäivä! Mitä ylipäätään…

-Minä ratkaisin sen! Jason hihkui tullessaan samassa ulos hissistä.

-Sinäkin! Bruce huudahti. –Eihän teitä kahta voi lainkaan jättää keskenänne. Ratkaisit minkä?

-Salaviestin! Siinä ei aluksi ollut mitään järkeä, mutta sitten alkoi kirkastua. Etkö muista, Dicky, miten facebookissa kiersi matemaattinen pähkinä, jossa ei ensin tuntunut olevan järkeä; esimerkiksi 7 + 3 = 410. Yhteenlaskettavat piti ensin vähentää ja vasta sitten laskea yhteen.

-Kokeilin sitäkin, mutta se ei toiminut, vastasin.

-Ei niin, koska ensimmäisen luvun, 3010, tekijät piti vähentää toisistaan: 30 – 10 = 20. Ja mikä on aakkosten 20:s kirjain?

-T, minä ja Bruce vastasimme yhdestä suusta.

-Seuraavan luvun tekijät piti laskea yhteen: 1112 eli 11 + 12 = 23. 23. kirjain on W. Kun näitä laskutoimituksia teki vuorotellen, sain sanan T-W-I-N-C-E, jolloin tiesin olevani oikeilla jäljillä. Viesti sisälsi osoitteen, ilmeisesti Dentin tukikohtaan: Twince Storage, Warehouse Street 22.

-Osoitteessa on hylättyjä varastorakennuksia, jotka ovat kaksiosaisia, Bruce tiesi. –Olisihan tuo pitänyt arvata, tietäen Dentin pakkomielteen lukuun kaksi. Nerokasta, Jason! Mutta mistä tuo salaviesti on peräisin?

Jay kohautti olkiaan, kaikesta huolimatta hän oli reilu kaveri, joka ei kielisi.

-Dick? Bruce käänsi huomionsa minuun.

-Tuota… löysin sen, yritin vältellä hänen kysyvää katsettaan.

-Salakoodejahan löytää sattumalta, niitä kasvaa kuin sieniä syksyisin… Dick, ethän vain ollut partioimassa yksin?

En vastannut ja katsoin viisaammaksi perääntyä pari askelta; jos Bruce hermostuisi, voisi tulla tupenrapinat. Bruce kuitenkin vain vilkaisi rannekelloaan ja totesi:

-Kello käy kolmea ja huomenna on edelleen koulupäivä. Nyt painutte molemmat oitis pehkuihin!

-Mutta entä Dent? Eikö meidän pitäisi…, yritin.

-Huomenna, Dick. Huomenna. Tähän aikaan yöstä, tällä vireystasolla, emme saisi mitään hyvää aikaan.

Seuraavana päivänä olin jo koulun jälkeen kuin tulisilla hiilillä, valmiina Kaksikasvon ja kumppanien kimppuun. Bruce tuntui viipyvän ja viipyvän Wayne Enterpricella ja kotiutuikin vasta seitsemän jälkeen. Minä olisin lähtenyt matkaan saman tien, mutta tiesin, ettei Bruce lähtisi ennen päivällistä.

Odottaessamme Jasonia pöytään ihmettelimme, missä poika viipyi, sillä Jay saattoi olla myöhässä mistä tahansa muualta, paitsi ruokapöydästä. Alfred kertoi, ettei ollut nähnyt häntä vähään aikaan. Kun Brucen ja minun katseet kohtasivat, tajusin, että meillä oli sama epäilys. Hypähdimme ylös yhtä aikaa ja riensimme alas Luolaan. Epäilyksemme osoittautui oikeaksi; Punalintu oli poissa, samoin Robin-pukuni.

-Minun on lähdettävä heti Jasonin perään, toivottavasti ehdin ennen kuin hän joutuu pulaan. En voi käsittää, mitä pojan päässä liikkuu…

-Minä tulen mukaan! vaadin. –Nyljen sen kakaran elävältä…

-Et voi tulla mukaan, Bruce kielsi. –Ajattele, minkälaista hämminkiä ja epäilyksiä herättäisi, jos Robineita olisi yhtäkkiä kaksi.

Niin Batman lähti yksin ja minä jäin Luolaan kihisemään kiukusta ja odottamaan heidän paluutaan.

Heipparallaa!

Aurinkoista kevätpäivää, Ystävät!

Ja ISO KIITOS kaikille lukijoille! 1000 lukukertaa tuli täyteen viime postauksen aikana (+1). Tähän aikaan keväästä on vielä meikäläisen elämä kovin hiljaista, mutta parin viikon päästä, hiihtolomaviikolla, alkaa taas tapahtua. Tiedossa on ainakin kylpyläreissua (JEE, Itämeren Pullonokkadelfiini pääsee taas kellumaan ulkoaltaaseen. Ja porealtaaseen...). Otamme myös systerin kanssa junan allemme ja käväisemme Isossa Stadissa katsomassa kauan kaivatun Oopperan Kummituksen. Ja kyllä, minä ainakin olen tätä Suurta Juttua odottanut ja minä olen yhtä malttamaton odottaja kuin eräs "tuntemamme henkilö". Tosin minä olen odottanut Oopperan Kummitusta siitä lähtien, kun se viimeksi Suomessa ohjelmistoon kuului, enkä tainnut tuolloin olla kuin jonkin vuoden toisella kymmenellä. Nyt joku teistä ihmettelee, voiko meikäläisen elämään TODELLAKIN kuulua muutakin "kulttuuria" kuin Batman ja minä sanon KYLLÄ. Minä nautin ja nauttisin enemmänkin teatterista, tanssista (siis katsojan ominaisuudessa ja taidetanssia), konserteista ym. ym. jos omistaisin sellaisen kaverin tai edes miehen, joka lähtisi kanssani tällaisiin rientoihin. Mutta niin kuin muutama vuosi sitten totesin miehelleni, minä olen jo iso tyttö ja osaan mennä vaikka yksin, niin kuin kävi aikoinaan Heath Ledgerin tähdittämän Yön Ritarin aikana. Tai en ihan yksin mennyt, silloin oli mukanani "masuasukki" eli meidän Poitsu, joka muutaman viikon päästä tästä spektaakkelista syntyi maailmaan. Eli voisin sanoa, että hänelle Batman ei ole tullut äidinmaidossa vaan jo aikaisemmin. Muistan sen aina, miten elokuvassa jytistessä ja paukkuessa, Poitsu heitti kuperkeikkaa, huiteli ja potki. Oli siis täysillä mukana. Äidin poika!

Myönnän kyllä, että viime päivinä elämä on hieman pyörinyt Lepakon ympärillä. On tullut katsottua Netflixistä koko Gothamin 1. kausi ja nyt sitten kaiholla odotan, koska saamme täällä Rapakon toisella puolella nauttia 2. kaudesta. Tämä maa kun on niin kovin kylmä meille Bat-maniasta kärsiville; ei lehtiä, joskus joku kirja suomennetaan (viimeksi Pöllöjen Hovi ja Kaupunki, ikivanhat siis), ei käännettyjä animaatioita, ei MITÄÄN. Ensimmäiset mainokset tulevasta leffasta ovat herättäneet mielenkiintoni siitäkin huolimatta, että Wonder Woman ja "Supey" (pitäköön Clark Kent biohajoavat plasmahyllynsä...) tulevat maisemat pilaamaan. Kun vielä joku filmimoguli tekisi edes YHDEN elokuvan, yhtä hahmoa uupuu... Ja siis tekisi sen Frank Millerin tyyliin, unohdettaisiin schumachermainen pelleily. Se olisi minulle se "nähdä Pariisi ja kuolla" -B-man-raina.

Tästä päivityksestä tuli nyt vähän lyhyt ja B-man painotteinen, mutta Neiti Keskimmäinen vinkuu kaupungille ennen tanssituntiaan. Pitäisi nähdä yksi Agda, ei Atte niinkuin ensin kuulin. Huh!

Niin kuin aikaisemmin lupasin, että nyt kun Elämäni Bruce Waynen kanssa on muuttunut omaksi hengentuotteekseni, tuon ilmi jokaisen tuotteen, joka on ollut innoittajanani. Tämän kertaisen tekstin lopuksi infoa tästä. Nyt siis esitellään teille/heille, joille tämä hermoja raastava, levoton, ylimielinen, nokkela, rohkea, ihana, etc. etc tyyppi on oudompi (kaikkihan Graysonin tietää)...

JASON PETER TODD

Ollessani 15-vuotias Bruce lähti eräänä iltana partioimaan yksin. En ole aivan varma, miksi hän ei halunnut minua mukaansa, mutta luulen, että se liittyi jotenkin vanhempiensa kuolinpäivään. Joka vuosi, samana iltana, Bruce kävi yksin Wayne-kukkulan pienellä hautausmaalla ja vei Crime Alley’n murhakulmaan kaksi ruusua. Crime Alley oli ennen nimeltään Park Row, mutta pian Thomas ja Martha Waynen kuoleman jälkeen nimi muuttui. Nykyään Crime Alley tunnetaan huumediilereiden, huorien ja muiden yön hiippareiden kotikatuna. Vain yhtenä iltana vuodessa katu hiljenee. Jopa rikolliset kunnioittavat tuota vuosipäivää; se on yksi yö vuodessa, jolloin Batman on varmasti paikalla. Tuona yönä oli yksi rikollinen, tai lähinnä rikollisenalku, joka ei kunnioittanut.

Voitte vain kuvitella, miten hämmästynyt ja hieman kauhuissanikin olin, kun Bruce tuli myöhään illalla Luolasta vieras, yli kymmenvuotiaalta vaikuttava poika, vanavedessään.

-Kuka tuo on? ihmettelin.

Pojalla oli kädet mustana liasta, ja muutenkin hän oli perusteellista kylpyä vailla. Hänen vaatteensakin olivat likaiset ja kulahtaneet, hiuksensa leikkauksen tarpeessa ja kuoppaisista poskista päätellen kunnon ruokakaan ei pahitteeksi olisi.

Alfred oli myös tullut paikalle ja arvelin hänenkin ihmettelevän yöllistä vierasta, mutta niin tottuneena Brucen päähänpistoksiin, ei kummastustaan tuonut ilmi.

-Alfred, saata Jason yläkerran vierashuoneeseen. Laita hänelle kylpy ja katso Dickin vaatehuoneesta vaatekerta.

No joo! Poika oli kyllä pitkä ikäisekseen, mutta laiha kuin riuku.

-Bruce… aloitin vastalauseeni, mutta Bruce keskeytti sen oitis.

-Huomiseen asti, Dick! Vain huomiseen asti. Laita hänelle myös jotain syötävää, Alfred.

Seuraavana päivänä me muut olimme jo aamiaisella, kun yövieraamme hiippaili alas. Olin pyrskäyttää appelsiinimehut pellolle, niin huvittavalta poika näytti vaatteissani. Vaikka poika oli pitkä, olin minäkin venähtänyt 160 sentistä 175 senttiin. Jason oli kääntänyt farkkujen lahkeita pitkän pätkän ja ne lököttivät kuin hiphopparilla. Paitakaan ei järin istuva ollut. Olin juuri naurahtamaisillani, mutta poika loi minun sellaisen katseen, että katsoin viisaammaksi olla tekemättä sitä.

-Istuhan, Jason, pöytään! Bruce kehoitti. -Lähdemme aamiaisen jälkeen ostoskeskukseen laittamaan sinut uuteen kuosiin. Lähdetkö mukaan, Dick?

-Enpä taida, vastasin. –Jään lukemaan fysiikan kokeeseen. On kyllä kaiken fysiikan vastaista, että nuo kuteet ylipäätään pysyvät tuon päällä.

Kun Bruce ja Jason lähtivät, jäin vielä ihmettelemään Alfredille:

-Mistä Jason on tullut ja mitä hän ylipäätään tekee meillä?

Alfred tokaisi vain tyypilliseen, tyyneen tapaansa:

-Eiköhän se ajallaan selviä.

Ja selvisihän se. Myöhemmin iltapäivällä en pystynyt enää lukemaan uteliaisuudeltani kokeisiin, vaan lähdin etsimään Brucea, saadakseni vastauksia.

Löysin Brucen työhuoneesta. Lysähdin muina miehinä nojatuoliin ja kysyin:

-Eikö olisi jo aika alkaa antaa selityksiä? Mistä penska on tullut ja mitä se tekee täällä?

Bruce hymähti.

-Vai alat sinä jo vaatia minulta selityksiä? Maailma muuttuu…

Bruce alkoi kuitenkin kertoa, kuka Jason oli ja mitä hän teki meillä.

Bruce oli, kuten sanottu, käynyt vanhempiensa murhan vuosipäivänä heidän haudallaan ja murhakulmassa, ja Batman oli vielä käynyt yöllä tarkistamassa, että Crime Ally’llä oli rauhallista. Hän oli jättänyt Lepakkoauton yhdelle sivukujalle ja käynyt tervehtimässä vanhaa ystäväänsä, tohtori Leslie Thompkinsia, jolla oli klinikka Crime Ally’llä. Wayne Enterprice ylläpiti klinikkaa, jossa slummin asukkaat saivat ilmaista terveydenhoitoa ja toivottomat tapaukset puhtaita neuloja.

Kun Batman palasi autolle, olivat sen eturenkaat kadonneet.

-Tein jotain, mitä en ollut koskaan aikaisemmin Crime Ally’llä tehnyt; purskahdin nauruun, Bruce kertoi. –Vaatihan se kanttia varastaa Lepakkoautosta renkaat. Jäin odottamaan varjoihin, kyllähän varkaalle takarenkaatkin kelpaisivat. Voit uskoa, että yllätyin, kun  odottaessani paikalle sekavaa huumehörhöä, paikalle tulikin nuori poika.

-Jason, totesin.

-Jo vain. Aioin ottaa hänet kiinni suoraan rysän päältä; annoin hänen kumartua irroittamaan ensimmäisiä takapyörän pultteja, ennen kuin astuin hänen taakseen ja kysyin:

-Varkaissa, vai?

Luulisi, että poika olisi laskenut alleen säikähdyksestä, ajattelin, mutta hankalasta asennostaan huolimatta Jason oli heittänyt Batmania rengasavaimella ja pinkaissut karkuun.

-Seurasin häntä jonkun matkan päästä. Halusin, että hän johdattaisi minut renkaiden luo, ja arvelin, että samasta paikasta löytyisi enemmänkin renkaita ja muuta helposti rahaksi muutettavaa tavaraa. Jason meni sisään hylätyn kerrostalon kivijalkaikkunasta. Vaikken olisikaan nähnyt mihin hylättyyn asuntoon hän meni, olisin löytänyt hänet hajun perusteella; poika oli sytyttänyt sätkän ja tuoksusta päätellen siinä paloi muutakin kuin tupakkaa.

-Tuo on haitaksi terveydellesi, sanoin ja heittämäni pikku lepakko katkaisi sätkän.

-Ota tyhmät renkaasi ja jätä mut rauhaan! poika kivahti.

Kun en tehnyt elettäkään siihen suuntaan, hän nosti nyrkit pystyyn ja luuli voivansa pitää minua nyrkkeilysäkkinään. Hänellä olikin kohtuullinen oikea suora. Lopetin sen kuitenkin lyhyeen, nappasin poikaa kauluksesta ja nostin irti maasta.

-On sinulla uskallusta ja sisua, täytyy myöntää, sanoin. –Nimi?

Olin saanut pojan jo vähän säikähtämään, sillä hän vastasi:

-Jason. Jason Todd.

-Kuulehan sinä, Jason Todd, nyt otat toisen renkaan ja palaamme autolleni. Saat laittaa ne itse takaisin, koska irroititkin.

Nätisti poika tottelikin. Kun Jason kiinnitti renkaita paikoilleen, sanoin:

-Ei tämä kuitenkaan ole tällä selvä.

-Aiot tietty kieliä musta jepareille.

-Voimme pitää jeparit poissa tästä, mutta saat antaa minulle vähän tietoja. Äitisi nimi?

-Catherine. Se on kuollut, kuoli huumeiden yliannostukseen.

-Isäsi?

-William. En tiedä, missä se lusmuaa tällä hetkellä, enkä haluakaan tietää. Siitä nilkistä ei oo mulle paljonkaan iloa ollut, eikä äidille.

William Todd. Ilmankos nimi kuulosti jotenkin tutulta. Gothamin pikkuroistoja, häärää sen porukoissa, joka parhaiten maksaa. Silloin tein päätökseni, ehkä hätiköidysti. Pojalla ei ollut kunnon kotia saati vanhempia ja hän oli jo nyt, 12-vuotiaana, ajautumassa rikosten tielle. Päätin ottaa Jasonin meille, ainakin toistaiseksi, turvaan ja valvovan silmän alle.

”Toistaiseksi” venyi pitkäksi ajaksi. Jay aloitti koulun ja testien jälkeen ihan oikealta luokalta. Jätkän älyssä ei ollut vikaa, oikeastaan päinvastoin. Olisi luullut, että poika olisi ollut kiitollinen, ettei hänen tarvinnut enää varastaa henkensä pitimiksi, ettei hänen tarvinnut enää olla nälissään, kylmissään tai peloissaan, mutta johtuen kai lähtökohdistaan ja luonteestaan, Jay oli jokseenkin hankala. 

Ennen tämän kerran kuvia, haluan huomauttaa, ennen kuin kukaan Batmaninsa lukenut ehtii; Jasonin isän nimi ei tietenkään ollut William vaan Willis, mutta otin vapauden muuttaa nimeä hieman, liittyen myöhemmin ilmi tulevaan gangsterinimeen.

Kyseisessä lehdessä muuten on ensimmäinen viittaus Nightwingiin. "Sinä koulutit minut liian hyvin... Et voi estää minua kulkemasta omaa tietäni." "Minä jos kuka tiedän sen, Dick - miehen on kuljettava omaa tietään." Nightwingistä enemmän myöhemmin.

Vasemman puoleinen ns. käyttölehti, oikealla visusti (kuvanottoa lukuunottamatta) visusti muoveissa pysyvä, suoraan "pakasta" ostettu

Tämmöistä tänään!

-Hepa-

Liukasta laskiaista!

Todella liukasta! Meidän talvi on ollut tänä vuonna ERITTÄIN mielenkiintoinen. Mitä normaaliin talviurheiluun tulee, lähinnä niihin mistä minä mitään ymmärrän eli luisteluun tai hiihtoon, on niitä ollut vaikea harrastaa. Joko on ollut lunta, mutta järkyttävä pakkanen tai sitten leudompaa, niin leutoa, että on vesikeli. Eilen illalla katseltiin, miten lunta tuli mukavasti ihan maahan asti ja päivällä oli paistanut aurinko. Luulimme jo, että tulee kiva keli laskiaissunnuntaiksi. Ja pas...tanmarjat! Aamulla jo vihmoi vettä ja lumi oli sulanut ja taas tiivistynyt jääksi. Jään päällä vettä, tappokeli siis. Oli jäädä yritykseksi mennä nonnalle ja papulle laskiaispastalounaalle. Meni puolisen tuntia nousta autolla kotimäkeä ylös, mutta lopulta se onnistui.

Ja kyllähän se taas iloksi muuttui, kun pääsimme kulinaristiseen ruokapöytään. Vai miltä kuulostaisi: alkupalaksi isot juustolla ja yrteillä täytetyt tortelliinit tattiliemellä, pääruoaksi punaista pastaa anjovis-sipuli-valkosipulimössöllä + pähkinöitä + aurinkokuivattua tomaatti + oliivia + isoja kapriksia sekä "ruokarajoitteisille", mutta maistui muillekin, kermaisella kinkkukastikkeella täysjyväsinapilla ja sinihomejuustolla ryyditettynä. Piste ii:n päällä oli jälkiruoka; salmiakkipastaa lakritsajäätelöllä! Ja tietysti palanpainikkeena hyvät italialaiset puna- ja valkoviinit. Kaivan vielä joskus reseptit esiin ja kokeilen samoja. Yhden asian jättäisin kuitenkin väliin; pasta olisi ostettua, ei itsetehtyä niin kuin nonnalla tänään. Ties vaikka päätyisivät reseptit myös Hepan Herkkuihin!

Tässä Pasta Carponara  ja Ilotytön Pasta , tai mitä niistä on jäljellä

Ja pisteenä ii:n päällä: salmiakkipastaa lakritsajäätelön kanssa!

Tällä viikolla on pohdittu monenlaisia asioita. Sain taas viettää pari päivää kuluneella viikolla "lainalasteni" kanssa ja ihmettelin, miten paljon olivat muuttuneet vakituisen tädin palatessa ja joululomien jälkeen. Ei ollut samoiksi tuntea; puheet olivat välillä TODELLA törkeitä ja puhettakin tuntui olevan vaikea uskoa. Ihmettelin, ihan ääneen, antaako, heille uusi täti, todella heidän käyttäytyä noin. Vastaus oli JOO! Enpä sitä kyllä uskonut, mutta jos niin on niin HUH HUH!

Toinen ihmettelyn aihe liittyi, yllätys yllätys, ruokaan, tällä kertaa koirien herkkupaloihin, joita teeveessäkin mainostetaan. On ties minkä härän, riistan ja metsäkauriin makuisia, mutta välittääkö koira, maistuuko herkut nyt juuri härältä, riistalta tai metsäkauriilta. Tuskinpa vain. No, ne mainoksethan on tehty meitä ihmisiä varten ja koska me emme niitä syö, on aivan sama miltä ne maistuvat. Ja missä muodossa se liha niissä tikuissa on? Otetaan vaikkapa tuo metsäkauris; metsästääkö joku niitä kauriita juuri näitä herkkutikkuja varten vai kasvatetaanko niitä tähän tarkoitukseen. Tuskin, kaiken maailman viherpiipertäjät (anteeks' nyt vaan kaikki viherpiipertäjät) puuttuisi asiaan. Oliskohan kyseessä sittenkin teollinen metsäkaurisesanssi, eihän mitään aitoa tänä päivänä mihinkään laiteta? Ja jos on, mistä tuo esanssi valmistetaan? Hyh, en halua edes ajatella. Loppupäätelmä oli, että taitaa olla melkoista huuhaata koko maut. Yhtä höpö höpöä kuin meidän perjantai-iltaiset, "vähän" väsyneet mietinnät.

Monella tavalla meitä kuluttajia huijataankin. Mietetäänpä hetki erään kauppaketjun Supertarjousta: ämpärillinen appelsiineja 5:llä eurolla! 10 litran ämpäriin mahtuu noin viisi kiloa appelsiinejä, ehkä vähemmänkin, koska niiden väliin jää ilmaa. Jos muutenkin appelsiinikilon hinta on tarjouksessa noin 1 euro, niin eipä ole kummoinen tarjous. Mutta onhan tarjouksessa mukana ÄMPÄRI (JÄNNÄ muoviämpäri, tietävät he, jotka tietävät mitään sarjasta Pasila). Ja saattaahan siinä appelsiinin tai parin olla jopa voiton puolella. Mistä suomalainen on tunnettu? Suomalainen on valmis vaikka jonottamaan vesi- ja räntäsateessa, jos vain on mahdollisuus saada ÄMPÄRI. No, yleensä noissa ämpäreissä on jotain turhaa krääsää tai sitten noita appelsiineja tai muuta, mutta eräs huoltoasemafirma veti pohjat; tankkaa 30 eurolla ja saat ÄMPÄRIN. Ajatella, yhden euron arvoisen, tyhjän MUOVIÄMPÄRIN (korjaan, JÄNNÄN muoviämpärin.) Hmmmm...

Lauantai-iltana mietimme vielä Neiti Vanhimmaisen kehittelemää uutta sähkömuotoa. Pari lauantai-iltaa on jo mennyt Uuden Musiikin Kilpailun ja tulevien euroviisujen huumassa. Tänä vuonna Vanhimmainen sanoi, että jonain vuonna hänen on päästävä kisoihin paikan päälle, eikä minkään Suomen lipun kanssa vaan sateenkaarilipun. Neidin lempilaulaja on tällä hetkellä Conchita Wurst ja nyt Neiti hehkuttaa Suomen yhtä mahdollista euroviisuehdokasta Cristal Snow'ta. Neitihän ei ole kaveripiirissään ainoa euroviisuhullu, vaan aina UMK:n alkaessa puhelinviestit viuhuu ja mielipiteet lentelee. Sitä vain ihmettelimme Ukkelin kanssa, miten Neidin puhelimen lataus oikein mahtoi onnistua, laturinjohto nimittäin oli kyllä kiinni puhelimessa, mutta toinen pää lojui matolla. Luottiko Neiti kenties "hyppysähköön"? Eihän toki, ilmahan on aina varsin sähköinen ja sitä paitsi hänen puhelimensa ottaa hankaussähköä matosta. Ei siis jää Neitikään sanattomaksi, jos hänelle hieman kuittailee.

Ei muuta kuin patenttia hakemaan hyppy- tai hankaussähköstä!

Huh huh, olipas tämän päiväinen postaukseni melkoista pas... tan jauhantaa (ei saa puhua, eikä kirjoittaa rumia, näin sanoin "lainalapsillekin") Lisää seuraa stoorin muodossa.

Koittakaahan edelleen kestää Hepan Höpinöitä.

-Hepa-

P.s. Olen muuten itsekin syyllistynyt tuohon ämpärin jonottamiseen, mutta ei kerrota kenellekään, eihän!

OPERAATIO PELASTETAAN BATMAN (OSA 2)

Myöhemmin illalla piilottelin yhdessä Lepakkotytön kanssa Arkhamin katolla. Ilman häntä olisin vaipunut epätoivoon Selinan tavoin, mutta tuo Mysteerityttö sai minut jaloilleni ja yrittämään mahdotonta. Meillä oli käytettäviksi kelpaavina apuvälineinä minun väline-vyöstäni tiirikka ja Lepakkotytön vyöstä muutama savupommi. Vain yksi seikka tuotti vielä päänvaivaa; miten pääsisimme sisälle rakennukseen?

-Jos saisimme jotenkin yhteyden… James Gordoniin, Lepakkotyttö sanoi. –Jos saisimme yhteyden häneen ja hänet uskomaan, mitä Arkhamissa todella tapahtuu…

-Jos pääsisin jotenkin pujahtamaan sisään… ohi vartijoiden ja hoitajien…, minä pohdin.

-Jos saisitte avuksenne jotain pientä, kuului takaamme naisen ääni, -jotain, joka mahtuisi livahtamaan sellin kaltereiden läpi.

-Kissanainen! kuiskasimme yhteen ääneen. –Sinä tulit sittenkin apuun!

-En voinut jättää teitä penskoja oman onnenne nojaan, Selina vastasi. –Pienet unoset tekivät hyvää minulle. Ja minulla on mukanani jotain, jota tarvitsette.

Kissanainen nosti esiin kassin ja avasi sen vetoketjun. Kassista kurkisti ulos pieni, musta kissa.

-Tässä on Hekate. Siitä on ollut apua minulle, kun olen aikaisemmin… työskennellyt hämärähommissa. Mitä meillä onkaan? Meillä on tiirikka lukkojen avaamiseen, savupommeja vartijoiden ja hoitajien harhauttamiseen ja meillä on kissa, joka mahtuu sellin kaltereiden lävitse.  

Niin me sidoimme pienen pussin Hekaten kaulapantaan ja minun ja Lepakkotytön ihmetykseksi Selina kuiskutteli hetken kissan korvaan ja sitten se ampaisi matkaan. Näimme sen pujahtavan sisälle Arkhamiin ja olisin todella halunnut nähdä mitä siellä tapahtui.  Meidän oli kuitenkin pysyteltävä visusti piilossa silmiltä ja valvontakameroilta kattotornien takana. Jotain kuitenkin näimme ja se mitä näimme, oli pysäyttää sydämeni. Vankimielisairaalan pihaan kaarsi tuhatta ja sataa ajava auto, josta nousi ulos tohtori Hugo Strange.

-Missä sellissä hän on? kuulin hänen kyselevän.

Jäimme henkeä pidätellen odottamaan mitä tuleman piti. Osaisiko Hekate etsiä sellin, jossa Batman oli? Ehtisikö Batman vapautua ennen Strangen saapumista?

Vallitsi täydellinen hiljaisuus. Lopulta aukeni ullakkoikkuna ja näimme helpotukseksemme Batmanin tulevan siitä ulos. Olin huudahtaa ja rynnätä hänen luokseen, mutta Selina tarttui minua käsivarresta ja nosti sormen huulilleen.

Batman oli juuri ehtinyt katonharjalle, kun myös Strange kiipesi ulos ikkunasta. Hänen päänsä kääntyili kuin vieterin päässä hänen etsiessään katseellaan paennutta saalistaan. Hän kiipesi myös harjalle. Hieman pyylevänä ja selvästi kiipeilyyn tottumattomana hän huojui hetken hakien tasapainoa.

-Voit ehkä vapautua kahleista kuin paraskin Houdini, Strange sanoi lähestyen epävarmoin askelin Batmania, -mutta et voi paeta sitä tosiasiaa, että minä tiedän!

-Hugo! Pysy siinä missä olet! Älä liiku! Batman huusi.

-Vai luulet sinä vielä pystyväsi käskemään minua! Hugo Strangen ääni oli yhtä aikaa ivallinen ja raivokas. –Etkö ala pikku hiljaa ymmärtää, että paljastan koko maailmalle, että olet B… AAAAHH!!

Aluksi kauhuissani siitä, että Strange ilmeisesti oli saanut selville Batmanin henkilöllisyyden ja aikoi paljastaa sen, sitten siitä, että näimme hänen jalkansa lipeävän katon harjalta. Kaameasti huutaen hän putosi alas kohti varmaa kuolemaa. Odotin Batmanin toimivan ja pelastavan hänet batarangin ja köyden avulla, mutta hän ei hievahtanutkaan.

Strangen maatessa selvästi hengettömänä Arkhamin pihakivetyksellä, alkoi hälinä. Vartijoita ja hoitajia riensi pihalle ja suuret valonheittimet valaisivat koko alueen.

-Se oli merkki meille; me häivymme. Ei kannata jäädä selvittelemään tapahtumia tänään, mutta huomenna James Gordon saa täydellisen selonteon. Ei ole aikaa myöskään enempiin kiitoksiin, mutta minun on kiitettävä teitä kahta. Ilman teitä, en tiedä…

-Meitä KOLMEA, minä keskeytin. –Ilman Lepakkotyttöä emme mekään olisi tässä.

-Ketä? Batman kysyi epäuskoisesti.

-Lepakkotyttöä, hänhän on… Katselin ympärilleni, mutta Lepakkotytöstä ei näkynyt jälkeäkään. Kissanainen näytti taas oikean luontonsa, hän vain iski minulle silmää.

-Taidat olla väsynyt ja vähän ylirasittunut. Lähdetään kotiin ja nukkumaan. Ja Selina, Batman sanoi Selinan pyöritellessä autonsa avaimia, -minä ajan. Hän ilmeisesti haistoi vielä alkoholin Selinan hengityksessä.

Minä ajoin moottoripyörälläni ja Bruce ajoi Selinan kotiin. Ajaessani ihmettelin, mihin Lepakkotyttö oli kadonnut niin nopeasti ja niin äänettömästi.

Päästyämme kotiin, Lepakkoluolaan, minä jo haukottelin makeasti.

-Käy vaihtamassa vaatteesi ja mene nukkumaan ennen kuin kaadut suorilta jaloilta, Bruce kehotti.

Palatessani Bruce oli tietokoneella. Hän ei vielä ollut vaihtanut, mutta oli poistanut hupun.

-Bruce? Mitä sisällä Arkhamissa tapahtui?

Bruce kertoi lyhyesti, miten Hekate oli pujahtanut hänen selliinsä ja miten hän oli nähnyt pussin sen kaulapannassa. Kissa oli kiivennyt hänen olkapäälleen ja Brucella oli ollut sen verran liikkumavaraa, että oli saanut avattua toisen kahleensa, mutta avatessa vapautuneella kädellään toista, oli Hugo Strange syöksynyt selliin ja poistanut Batmanin naamion. Järkyttyneenä tunnistaessaan hänet Bruce Wayneksi, entisen lääkärikollegansa Thomas Waynen pojaksi, tohtori oli rynnännyt käytävään. Samaan aikaan Bruce oli saanut toisenkin kahleen auki ja naamionsa paikoilleen. Savupommien avulla Bruce oli estänyt Hugon matkan päästä kertomaan eteenpäin tietoaan. Ullakon kattoikkunasta hän oli päässyt ulos katolle ja Strange oli tullut perässä. Lopun me kaikki tiesimmekin.

-Ja nyt, hyvää yötä, Dick!

-Yksi juttu vielä, Bruce. Miksi et tehnyt mitään pelastaaksesi häntä? Sinun periaatteesihan on, ettei ketään tapeta.

-Hugo Strange teki itse oman päätöksensä. En tehnyt mitään sen eteen, että hän putosi, enkä tehnyt mitään hänen pelastamisekseen. Strange valitse itse kohtalonsa.

-Ok. Hyvää yötä.

Nousin hissillä yläkertaan, mutta en vielä mennyt nukkumaan. Jäin istumaan kirjaston nojatuoliin; minun piti vielä kysyä Brucelta yhtä asiaa, joka askarrutti mieltäni.

Heräsin tuntiessani ravistuksen olkapäässäni.

-Herätys, senkin jääräpää, kuulin Brucen sanovan hellästi. –Eikö omassa sängyssä olisi parempi nukkua?

-Joo, mutisin, niskani olikin jo hieman jäykkä. Samassa muistin, miksi olin jäänyt odottamaan häntä.

-Bruce, uskotko siihen, mitä Selina kertoi kuolemastaan ja miten kissat herättivät hänet henkiin ja kuinka hän jotenkin muuttui kissaksi itsekin?

-Hmm… enpä tiedä. Mutta mikäli Selina tuntee elämänsä mielekkääksi kissamaisena Kissanaisena, mikä minä olen häntä siitä arvostelemaan?

Bruce pörrötti huvittuneena hiuksiani ja sanoi:

-Ja nyt, lopultakin; hyvää yötä, Dick! Aurinko nousee parin tunnin kuluttua.

Yritykseni virnistää epäonnistui leukoja repivään haukotukseen.

-Hyvää yötä, vastasin ja nyt todellakin painuin pehkuihin.

Aamuyön tunteina näin unta punatukkaisesta, arvoituksellisesta Lepakkotytöstä.

Seuraavana päivänä Batman meni tekemään lupaamansa täydellisen selonteon Arkhamin, myös aikaisemmista, tapahtumista. Hänen tietonsa aiheuttivat sen, että lähes koko Arkhamin henkilökunta vaihdettiin ja Hugo Strangen pahimmat kätyrit joutuivat vastaamaan tekemisistään oikeudessa. Yksi vaihdettuun henkilökuntaan kuuluvista oli hieman hajamieliseltä vaikuttava psykiatri Harleen Quinzel, jonka myöhemmät edesottamukset tulivat Batmanille ja Robinille tutuiksi.

Muuta kerrottavaa minulla ei oikeastaan olekaan Brucen ja minun, Batmanin ja Robinin ensimmäisistä vuosista. Voimakaksikkona (tämäkin oli lehdistön antama nimitys) jatkoimme toimintaamme rikollisuuden torjujina. Minun voimani ja taitoni kehittyivät päivä päivältä. Joskus näimme myös vilauksen punakutrisesta Lepakkotytöstä (sittemmin Brucekin uskoi hänen olevan oikea, eikä väsyneen apurinsa mielikuvituksen tuote) ja kiperän paikan tullen saimme apua häneltä. Emme onnistuneet selvittämään kuka hän on, mutta en milloinkaan unohda hänen kallisarvoista apuaan operaatiossa, jossa pelastimme Batmanin Arkhamista.

Brucena ja Dickinä meillä alkoi olla vähemmän… hm… erimielisyyksiä. Aloin vähitellen tottua ja hyväksyä sen, että Bruce saneli mitä tehdään, koska tehdään ja miksi tehdään. Jätin usein yöpartiointeja väliin joko omasta päätöksestäni tai hänen niin vaatiessa. Keskityin todella paljon koulunkäyntiin, suoritin yläasteen aikana useita lukion kursseja ja koko lukion suoritin jo 17-vuotiaana. Se oli hyvä, sillä niihin aikoihin tapahtui jotain, mikä tuhosi paljon Brucen ja minun väliltä. Ennen sitä tapahtui muutakin mullistavaa. Yksi mullistus esiintyi erään uuden perheenjäsenen muodossa, pojan, jonka tulimme tuntemaan nimellä…

Jaa-a, kukahan olisi... ;) ?