Asiaa liikenteestä!

Nyt tulee semmosta tekstiä, että jos omatunto kolkuttaa tai muuten kolahtaa, olen onnistunut elämässäni jossain. Nimittäin: on yksi asia maailmassa, mikä saa tällaisen rauhallisen tyypin kuin minä näkemään punaista ja nyrkkini nykimään. Voi niitä toki olla pari muutakin, mutta on tämä yksi asia ollut hieman pinnassa viime päivinä: LIIKENTEESSÄ TÖRPPÖILEVÄT TÖRPÖT! Kaikki alkoi viime viikolla (tai oikeastaan sinä vuonna yksi elämä sitten, kun sain itse ajokortin, ja omat törttöilytkin on tullut törttöiltyä...) Minun yksi ainoita rikkeitä liikenteessä on se, että provosoidun TODELLA helposti toisten liikennekäyttäytymisestä. Kyllä sitä omakin kaasujalka joskus painaa ja tulee ajeltua vähän liian kovaa, mutta ylinopeussakkoa en ole koskaan saanut ja koulujen ym. sellaisten lähettyvillä ajalen AINA nätisti. En varmaan voisi itse elää, jos vuokseni joku pieni tai isompikin koululainen loukkaantuisi tai tapahtuisi vielä pahempaa.
Mutta siihen viime viikkoon. Vein Neiti Keskimmäistä aamulla kouluun ja ajallessani kotiin päin, sellaisella maisemasuoralla, missä nopeusrajoitus on 80 km/h ja jossa itse ajoin noin 10 km/h ylinopeutta, tulee yksi volvokuski, jolle selvästi auto on SEN jatke, ihan autoni ahteriin kiinni. Ja on kaksi asiaa, jota en siedä: minun eikä minun autoni perseessä ole kukaan kiinni! Pian sen volvokuskin piti tietenkin päästä ohi ja ihan mielenkiinnosta ja koska oli rauhallinen tie, halusin koittaa kuinka kovaa tämän kuskin mielestä pitäisi ajaa. Siinä sitten ajettiin peräkanaa vähän reilua satasta ja tuumasin itsekseni volvokuskille, että sinähän tässä ensimmäisenä sakot saat. Olisi meitä siinä sitten ollut kolmekin, koska takana tuli vielä yksi auto, samaa vauhtia. Päädyimme sillalle, missä rajoitus tippuu 60 km/h ja päätin lopettaa leikin ja pudotin vauhdin niin, että oli taas vain se 10 km ylinopeutta. Minä kun tarvitsen lähes päivittäin autoa, en voi muiden ääliöiden takia vaarantaa ajokorttiani, täällä maalla kun ei julkisilla ole toivoakaan päästä kulkemaan. Volvokuski ei tässäkään vaiheessa vauhtia pudottanut vaan jatkoi "reikä päässä" matkaansa. Ja tämä perässäni ajava auto, vaikka edelleen oli vauhtia vähän liikaa, tuli vuorostaan perään, hyvin liki. Jos olisin joutunut tekemään äkkijarrutuksen, olisi tullut peräänajo. Se olisi kyllä sopinut minulle, kun ei takapenkkiläisiäkään ollut; olisi päässyt peräänajaja maksumieheksi. Kun sitten pääsimme RISTEYSALUEELLE, jossa minä käännyn pois päätieltä, takana tuleva kuski painoi tallan pohjaan ja painui ohi, KELTAISEN VIIVAN yli. Tsiisus, mikä liikennetollo!
Muita liikennetilanteita, jotka saavat minut näkemään punaista, siis näiden lisäksi, joille nopeusrajoitukset ja muu merkistö ei ole kuin jotain hassuja koristeita tien varsilla, on kolmion takaa eteen ryysäävät, viime tingassa kääntymisidean saavat, vilkun käyttämättä jättävät ja myös ne, jotka käyttävä vilkkua väärässä paikassa, HYVIN vanhoilla vihreillä ajavat, vain muutaman mainitakseni. Niin ja tietysti eräs elin kasvaa otsaani kotikaupunkimme liikennevaloista, joita on naurettavan paljon liikaa, eivätkä toimi loogisesti. Kaikista suurin vitutuksen tuottaja on kuitenkin se henkilö, joka ohittaa suojatielle pysähtyneen auton. Itse en enää uskalla antaa kenellekään jalankulkijalle tietä, jos vieressä menee toinen kaista, josta joku IDIOOTTI voi pyyhältää ohi; minähän vaarannan sellaisessa tilanteessa jalankulkijan hengen. Viimeksi tällä viikolla uutisoitiin, miten 10-vuotias lapsi oli jäänyt auton töytäisemäksi, kun toinen kuski oli asiallisesti antanut tietä ja toinen TOLLO oli pyyhkäissyt ohi. Ei muuta kuin kortti ja auto pois, ja kuski autokouluun uudestaan ja TARPEEKSI sakkoa. Matkustelemme aika paljon Virossa ja siellä suojatietä kunnioitetaan hienosti. Ei ihme; siellä kuulemani mukaan ensimmäinen liikennesakko on 500 euroa, toinen 1000 ja kolmannesta lähtee kortti pois pitkäksi aikaa. Kerran ihmettelimme ollessamme juuri astumassa suojatielle, miksi kahdella kaistalla olevat autot pysähtyivät jo hyvissä ajoin, mutta kolmannella, lähinnä meidän varpaita, ryysi talla pohjassa ohi peräti kolme autoa. Ei mikään ihme: kaikki kolme kaaharia oli Suomi-kilvissä. Ärinää, murinaa, nyrkit nykii, verenpaine nousee....
Eli ei kohelleta liikenteessä. Jos edelleen tekee mieli koheltaa, katso seuraavan kerran, että vaarannat vain oman henkesi, eli olet yksin autossasi (tai SEN jatkeessa) ja katsot ettei muita liikenteessä kulkijoita ole mailla halmeilla. Sitten voit puolestani koheltaa miten lystää, mutta kukkia en haudallesi tuo. Kaikki autot kun eivät ole virtaviivaisia, luodinkestäviä ajokkeja, etkä sinä ole niin hyvä kuski kuin luulet olevasi. Ja koska nyt pääsimme, jälleen ontuvan aasinsillan kautta, "aiheeseen", kysynpä ARVOITUKSEN (Nimimerkki Hepa Nigma) liittyen Bat-triviaan:

Kuinka pitkä matka on Wayne Manor'lta Gotham Cityn keskustaan?

Vastaus löytyy... enpäs kerrokaan. Jos et tiedä, saat taas syyn lukea Hepan Höpinöitä!

Hyvää talvi-, hiihto-, kevät- tai mitä lie lomaa niille, jotka jossain vaiheessa sellaista viettävät!

-Hepa-

Viime Höpinöissä tutustuttiin Jason Todd'iin ja nyt vähän enemmän. Melkein tulee ikävä Jay-Jay'tä, asiaan vihkiytyneet tietävät, että tämä muru ei onnellista loppua saa... Ai niin, meinasin unohtaa kertoa; tässä osassa on pari tummennettua ns. tukisanaa, jotka kertovat mielestäni paljon Jasonista. Tukisanat ovat animaatioelokuvasta Under the Red Hood. Teksti tukisanojen jälkeen on harmaista aivosoluistani. 

Oletteko muuten juoneet OIKEAA kaakaota vaahtokarkkien kanssa. Suosittelen, on namia ja makeanhimo on taatusti karkotettu!

Tässä osassa vilahtaa yksi "ylimääräinenkin" tuttu nimi, mutta niinhän DC Comic'kin tekee; sekoittaa hahmoja keskenään eri sarjoista. (Mieti vaikka Arrow'ta)

JASON PETER TODD (OSA 2)

Jason oli ylimielinen. Tämä tuli ilmi enemmän ja enemmän hänen kotiutuessaan. Eräänä sunnuntaiaamuna Alfred nosti Jayn ja minun eteen isot mukit herkkukaakaota, joiden pinnassa kellui, hiljalleen sulaen, vaahtokarkkeja. Minä annoin niiden sulaa saadakseni kaakaoon suloisenmakean pinnan, mutta Jay lusikoi ne saman tien suuhunsa.

-Anna, Al, lisää vaahtokarkkeja! hän vaati.

-Antaisitko, nuori herra Jason. Ne ovat sellaisia sokeripommeja, että muutama saa luvan riittää.

-Mutta minä HALUAN lisää vaahtokarkkeja! Jason huusi kuin pikkupoika ja löi nyrkillä pöytään niin, että sokerisirotin kaatui ja varisti sisältöään pöydälle.

Vilkaisin nopeasti Bruceen. Hänen katseensa kahvikupin takaa oli mitään paljastamaton, mutta olin varma, että hän komentaisi Jayn huoneeseensa tai taluttaisi pojan sinne puhuteltavaksi, ehkä jopa…

-Ole hyvä, Jason, siivoa jälkesi, hän sanoikin vain.

-Ei minun tarvitse, Al on sitä varten, Jason tuhahti.

-Jos sotket, siivoat, Bruce sanoi äänellä, jota en vieläkään uskaltaisi väheksyä.

-EN! Jason kivahti.

-Siinä tapauksessa istut siinä niin kauan, että siivoat. Ja mieti samalla, miten ihmisille puhutaan. Kun olet tämän tehnyt, mieti, miten pyydät Alfredilta anteeksi.

Todellakin, Jay jäi pöytään istumaan, kun Bruce ja minä siirryimme omiin askareisiimme. En tiedä, kuinka kauan siinä oli mennyt aikaa, mutta lounaaseen mennessä sokerit olivat kadonneet pöydältä.

Muutama viikko aamiaisepisodin jälkeen, lukiessani olohuoneessa läksyjä, ihmettelin, miksi Jason oli selvästi lähdössä ulos.

-Mihin menossa? kysyin.

-Kavereiden kanssa ostarille, jos sinun nyt ylipäätään tarvitsee saada tietää, kuului vastaus.

-Entä läksyt?

-Ei minun tarvitse niitä lukea, osaan muutenkin. Istu sinä vain koko ilta nenä kirjassa kiinni, Ihmepölhö. Lue niin, että korvista nousee savu, päästäksesi illalla Ison, Pahan Lepakon kanssa ottamaan kiinni pahoja poikia.

-Kerjäätkö nokkaasi, ipana? Luen, koska haluan suorittaa lukion ennätysajassa. Tuolla menolla sinä olet koulussa vielä vanhana papparaisenakin.

En tiedä, olisiko siitä kehkeytynyt kunnon käsirysy, mutta onneksi Jaytä odotettiin jo ja hän lähti, ovet paukkuen.

Seuraavana perjantaina, kun olimme Brucen kanssa olohuoneessa pelaamassa shakkia, Jason tuli sinne ja oli taas lähdössä ulos.

-Bruce, heitä satasella! tuo julkea kaveri pyysi.

-Minä annan sinulle viikkorahan, jonka oletan riittävän omiin menoihisi. Toisin sanoen: ei 

tipu.

-Jos sinä kerran aiot elättää minua, saat tehdä sen kunnolla! Jay huusi. –Äijällä on rahaa niin, ettei pas…

-Bruce! Oli minun vuoroni menettää malttini. –Eikö tuo kakara ole jo ansainnut kurin-palautuksen? Hän on aivan kauhea!

-Katsotaan, kuka tässä on kurinpalautusta vailla! Jay huusi ja oli taas nyrkit pystyssä. Kerran katupoika, aina katupoika.

-Jason!

Tuo ääni oli saanut ihoni kananlihalle useammin kuin kerran kartanossa asumiseni aikana. Minun kävi poikaa melkein sääliksi; nyt pentu saisi sen selkäsaunan, jota oli jo pitkään kerjännyt.

-Lähdetään alas!

Koska Jason ei ollut kuulevinaan, Bruce tarttui poikaa käsivarresta ja lähti määrätietoiseen tapaansa viemään kohti kirjastoa.

Alas? Minut Bruce oli aina komentanut tai vienyt omaan huoneeseeni.

Kun askelten (ja Jasonin kiukuttelun) äänet olivat hiljentyneet, siirryin kirjastoon. Odottaisin siellä, kunnes poika tulisi hissistä silmät itkusta punaisina, takamustaan hieroen, kettuillakseni hänelle.

Meni hetki, toinenkin. Mietin, minkälaiseksi tappeluksi alhaalla oli mennyt. Meni puoli tuntia, ylikin. Aloin jo huolestua vähän. En ollut kuitenkaan halukas menemään siihen myrskynsilmään, mikä Luolassa varmasti vallitsi. Kun oli mennyt kokonainen tunti, ajattelin, oliko Bruce… tai Batman, vienyt pojan takaisin sinne, mistä oli tuonutkin. Kun oli mennyt miltei kaksi tuntia, hissinovi aukesi ja siitä astui ulos, ei suinkaan itkuinen, vaan hikinen, hengästynyt ja selvästi rauhoittunut Jason.

-Taidankin jäädä kotiin…, poika mutisi. –Kun jaksaisi… suihkuun…

Ihmettelin hetken, mistä oli kyse, mutta hoksasin pian, että Bruce oli pistänyt Jasonin tekemään kunnon…

-…treenit, vai? kysyin, kun Brucekin palasi Luolasta.

-Jos poika haluaa käyttää nyrkkejään ja olla niin tappelunhaluinen, turhaa häntä on yrittää hillitä. Uskomattoman pitkään hän jaksoikin, ennen kuin väsähti.

Jason sai siitä lähtien täyden vapauden käyttää Lepakkoluolan kuntolaitteita, nyrkkeily-säkkejä ja taistelusimulaattoria. Näin saimme tasoitetuksi vähän pojan terävimpiä särmiä. Ja olisihan minun pitänyt arvata, mihin tarkoitukseen Bruce aikoi Jayn voimat ja taidot valjastaa…

Jason oli röyhkeä. Myöhemmin, silloin kun me olimme jo Barbaran kanssa… hm… uudistaneet ystävyytemme, koputettiin eräänä perjantaiaamuna huoneeni ovea. Meillä oli vähän aika sitten alkanut kevätloma, jonka aioin suurimmaksi osaksi käyttää lukemiseen. Jos vielä hieman kiristäisin tahtia, saattaisin saada koulun päätökseen seuraavana keväänä, 17-vuotiaana.

-Sisään, kehoitin tulijaa.

Ovesta astui sisään Bruce ja jo naamastaan näki, että asia oli vakava.

-Alfred teki kirjanpitoa illalla ja huomasi, että talousrahoista puuttuu 300. Dick, rehelliseen kysymykseen rehellinen vastaus: oletko ottanut ne?

-Rehellinen vastaus: en, vastasin ja olin vallan hyvilläni, etten ollut niitä vienyt, mutta arvatenkin joku tulisi teostaan kärsimään.

-Mihin rahat sitten ovat voineet hävitä?

-Ihan totta, Bruce, mihinköhän? en voinut olla irvailematta.

-Jason?

-Kuka muukaan.

-Täytyy ottaa poika puhutteluun, kunhan tulee koulusta, Bruce tuumi.

-Puhutteluun! kivahdin. –Eikö pennun kanssa puhumisen aika ala olla ohi? Hän on törkeä puheissaan, törkeä teois…

-Kärsivällisyyttä, Dick! Kyllähän pojan käytös on ollut anteeksiantamatonta, mutta ajattele hänen menneisyyttään. Jos alkulapsuus on vietetty narkomaaniäidin ja rikollisisän huomassa, kestää aikansa totutella toisenlaiseen kotiin. Annetaan Jasonille aikaa siihen.

-Aikaa? Selkäänsä pentu sietäisi…, mutisin.

Bruce naurahti ja pörrötti hiukseni sekaisin, mitä hän ei ollutkaan tehnyt aikoihin.

Jay ei tullut koulusta kotiin. Sen sijaan, puolen päivän aikoihin, Brucen puhelin soi. Soittaja oli Jasonin luokanvalvoja, joka kyseli, kuinka pitkään poika olisi vielä pois koulusta. Ei kuulemma ollut näkynyt koulussa tiistain jälkeen. Kuulin Brucen lupaavan, että Jason olisi maanantaina takaisin koulussa. Kun Bruce laski puhelimen kädestään, näin hänen kasvoistaan, että ehkä puhumisen aika olisi sittenkin ohi.

Aivan kuin melkein koko viikon lintsaaminen ei olisi ollut tarpeeksi, Brucen puhelin soi toisenkin kerran sinä päivänä, koskien Jasonia. Iltapäivällä soitti poliisi, joka oli kutsuttu hätiin Gothamin Tivoliin, jossa pieni poikaporukka oli tapellut. Jasonin lisäksi kiinni oli napattu kahden muun lisäsi Oliver Queen, Jasonin koulukavereita, jonka isä oli Starling Cityn miljonäärejä. Oliver oli vaihtanut koulua kerran jos toisenkin, poika kun oli kovin kouluun sopeutumaton. Häntä kiinnosti enemmän pahanteko ja tytöt kuin koulunkäynti. Nämä kaksi olivat joutuneet tappeluun neljän vieraan pojan kanssa ja varsinkin Jason oli pannut tuulemaan. Oli Jaykin saanut osuutensa, vähän oli tullut verta nenästä, mutta näillä muilla oli ollut mustaa silmää, haljennutta huulta ja yksi oli saanut Jayn kyynärpäästä polvitaipeeseensa ja oli joutunut kipeän jalan vuoksi tarkempiin tutkimuksiin.

Kaiken tämän sain kuulla myöhemmin, kun Bruce oli hakenut Jasonin poliisiasemalta. Olin huoneessani, kun nämä kaksi tulivat kotiin. Luoja, sitä huutoa, mikä seurasi, kun parivaljakko kotiutui! Ilmeisesti Bruce yritti saada järjen äänen menemään Jasonin kovaan kalloon, mutta poika ei tuntunut olevan vastaanottavaisella tuulella. Jay kiljui omat näkemyksensä tapahtumiin ja ne kuuluivat huoneeseeni asti aina siihen saakka, kunnes Jasonin huoneen ovi pamahti kiinni.

Terästin kuuloani. Puheesta ei saanut enää selvää, mutta melko pian alkoi kuulostaa siltä, että Jay sai lopultakin tuntea toilailunsa nahoissaan. Vaimeana kuuluva parku sai kylmät väreet kulkemaan minunkin selkäpiissäni, ja minun alkoi käydä poikaa sääliksi. Hetken Jay-paran ulvontaa kuunneltuani rohkaisin itseni, mennäkseni rauhoittamaan tilannetta, ainakin yrittämään. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kuin poistua huoneestani, kun jo näin Brucen tulevan pojan huoneesta, vyötään takaisin lenkkeihin ujuttaen. Katseemme kohtasivat hetken, mutta mitään sanomatta Bruce palasi alakertaan. Minä menin Jayn huoneen ovelle, tarkoituksenani oli käydä katsomassa, missä jamassa poika oli.

Koputukseeni ei vastattu. Kun avasin huoneen oven, näin Jayn makaavan mahallaan vuoteella.

-Jay? Miten sinä…, yritin, mutta nyyhkytyksen seasta kuului niin vakuuttavasti:

-Pa…painu He… helvettiin, Gr…Grayson, että katsoin viisaammaksi jättää hänet yksin ja toipumaan rauhassa remminvihoistaan.

Illalliselle Jason jo laahusti aika hiljaisena ja nöyränä poikana. Aina yhtä ajan tasalla oleva ja tahdikas Alfred sujautti pojan tuolille tyynyn ylimääräiseksi pehmusteeksi. Jay ei sanonut mitään, mutta olin huomaavinani pojan katseessa kiitollisuutta.

Paljonkaan ei sillä illallisella keskusteltu ja vähin äänin itse kukin painui pehkuihin. Vasta seuraavana päivänä Bruce ja Jason olivat taas puheväleissä. Ehkä hyväkin niin, sillä nyt kumpikin kykeni rakentavaan keskusteluun. Jay tuntui ymmärtävän tekojensa vakavuuden ja oli jo sen verran oppinut tavoille, että osasi pyytää anteeksi.

Jason tuntui ottaneen oppia saamastaan läksytyksestä, sillä poika tuntui jonkun verran rauhoittuvan.

Jason oli nerokas. Meillä oli Brucen kanssa ongelma, jonka nimi oli Kaksikasvo. Päästyään ehdonalaiseen vapauteen ei mennyt kauaakaan, kun Dent oli jo kasannut jenginsä kokoon. Jengin uusiksi jäseniksi lukeutui James ja Jack Stilton, kaksoset, jotka helppoa rikastumista ja seikkailua havitellessaan hakivat sitä Kaksikasvon alaisuudessa. Pian Kaksikasvo olikin vanhoissa puuhissaan; paritusta ja huumebisnestä.

Muutama viikko Kaksikasvon vapautumisen jälkeen, Brucella oli tärkeät seurapiirikekkerit, joissa hänen oli näyttäydyttävä. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähdin partioimaan yksin. En ollut uskoa tuuriani; Crime Ally’n katoilla kadun virkistyvää iltaelämää tarkkaillessani, (kyllä korviani kuumottaisi Brucen moitteista, jos hän tietäisi…) silmiini osui kaksosroistot, jotka selvästi odottivat jotain. Tai jotakuta. Paikalle tulikin kolmas tyyppi, jolle näin kaksosten antavan jotain. Kolmikon erotessa, lähdin seuraamaan häntä. Tyypin ehtiessä syrjäiselle sivukadulle, laskeuduin alas ja katkaisin hänen kulkunsa.

-Jos terveytesi ja vapautesi merkitsee sinulle mitään, anna minulle se, minkä sait kaksosilta, vaadin.

-Robin! Tyyppi alkoi haravoida ympäriinsä katseellaan.

-Joo, Batman on lähettyvillä, väitin, -joten turha yrittää mitään.

Otin varmuuden vuoksi taisteluasennon, pärjäisin leikiten yhdelle vetelyksen näköiselle tyypille.

-Älä… älkää… en ole mikään tappelija, olen vain autonkuljettaja, tyyppi ruikutti. –En tiedä mitään…

-Jos haluat kävellä täältä omin jaloin, anna minulle se, minkä sait, vaadin uudelleen.

Tyyppi alkoikin kaivella taskujaan ja antoi minulle paperilapun, johon oli raapustettu pelkkiä numeroita.

-Mikä tämä on? kysyin. –Salakirjoitusta? Mitä tämä tarkoittaa? Vauhditin tyypin kielenkärkeä tarttuen tätä kauluksesta.

-En tiedä! En tiedä vielä, saan myöhemmin avainkoodin.

-Siinähän sitten availet, mitä availet, minä otan tämän.

Jätin kaverin nuolemaan näppejään, palasin kotiin Lepakkoluolaan selvittääkseni salakirjoituksen viestin. Se oli kuin pään seinään lyömistä; viesti koostui numeroista, mutta niissä ei tuntunut olevan mitään logiikkaa. Tältä viesti näytti:

3010     1112     2011     77     152     14

712     4525     114     246     100     5043     1131

4724     1000     3820     1112     2315     78     309     217     2419

1108     3717     6012     505     3002     3515     1111

Olin jo ikuisuuden taistellut koodin kanssa, kun Jay tuli alas.

-Mitäs teet, Dicky-Birdy?

En pitänyt Jasonin minulle antamasta lempinimestä ja hän käyttikin sitä vain ärsyttääkseen.

-Yritän ratkoa tätä mahdotonta salakoodia, Jay-Jay.

Kosto on suloinen, Jasonkaan ei pitänyt omasta lempinimestään.

-Näytä minullekin. Tarvitsen jotakin haastetta aivoilleni äly-helpon matikankokeen jälkeen.

Niin Jason kopioi numero-helvetin itselleen ja painui takaisin yläkertaan.

Brucen palatessa kotiin yön pikkutunneilla, olin edelleen Luolassa ratkaisemassa numeroarvoitusta, onnistumatta.

-Onko sinulla aavistustakaan, mitä kello on, nuori mies? Bruce kysyi tiukasti havaitessaan minut. –Ja huomenna koulupäivä! Mitä ylipäätään…

-Minä ratkaisin sen! Jason hihkui tullessaan samassa ulos hissistä.

-Sinäkin! Bruce huudahti. –Eihän teitä kahta voi lainkaan jättää keskenänne. Ratkaisit minkä?

-Salaviestin! Siinä ei aluksi ollut mitään järkeä, mutta sitten alkoi kirkastua. Etkö muista, Dicky, miten facebookissa kiersi matemaattinen pähkinä, jossa ei ensin tuntunut olevan järkeä; esimerkiksi 7 + 3 = 410. Yhteenlaskettavat piti ensin vähentää ja vasta sitten laskea yhteen.

-Kokeilin sitäkin, mutta se ei toiminut, vastasin.

-Ei niin, koska ensimmäisen luvun, 3010, tekijät piti vähentää toisistaan: 30 – 10 = 20. Ja mikä on aakkosten 20:s kirjain?

-T, minä ja Bruce vastasimme yhdestä suusta.

-Seuraavan luvun tekijät piti laskea yhteen: 1112 eli 11 + 12 = 23. 23. kirjain on W. Kun näitä laskutoimituksia teki vuorotellen, sain sanan T-W-I-N-C-E, jolloin tiesin olevani oikeilla jäljillä. Viesti sisälsi osoitteen, ilmeisesti Dentin tukikohtaan: Twince Storage, Warehouse Street 22.

-Osoitteessa on hylättyjä varastorakennuksia, jotka ovat kaksiosaisia, Bruce tiesi. –Olisihan tuo pitänyt arvata, tietäen Dentin pakkomielteen lukuun kaksi. Nerokasta, Jason! Mutta mistä tuo salaviesti on peräisin?

Jay kohautti olkiaan, kaikesta huolimatta hän oli reilu kaveri, joka ei kielisi.

-Dick? Bruce käänsi huomionsa minuun.

-Tuota… löysin sen, yritin vältellä hänen kysyvää katsettaan.

-Salakoodejahan löytää sattumalta, niitä kasvaa kuin sieniä syksyisin… Dick, ethän vain ollut partioimassa yksin?

En vastannut ja katsoin viisaammaksi perääntyä pari askelta; jos Bruce hermostuisi, voisi tulla tupenrapinat. Bruce kuitenkin vain vilkaisi rannekelloaan ja totesi:

-Kello käy kolmea ja huomenna on edelleen koulupäivä. Nyt painutte molemmat oitis pehkuihin!

-Mutta entä Dent? Eikö meidän pitäisi…, yritin.

-Huomenna, Dick. Huomenna. Tähän aikaan yöstä, tällä vireystasolla, emme saisi mitään hyvää aikaan.

Seuraavana päivänä olin jo koulun jälkeen kuin tulisilla hiilillä, valmiina Kaksikasvon ja kumppanien kimppuun. Bruce tuntui viipyvän ja viipyvän Wayne Enterpricella ja kotiutuikin vasta seitsemän jälkeen. Minä olisin lähtenyt matkaan saman tien, mutta tiesin, ettei Bruce lähtisi ennen päivällistä.

Odottaessamme Jasonia pöytään ihmettelimme, missä poika viipyi, sillä Jay saattoi olla myöhässä mistä tahansa muualta, paitsi ruokapöydästä. Alfred kertoi, ettei ollut nähnyt häntä vähään aikaan. Kun Brucen ja minun katseet kohtasivat, tajusin, että meillä oli sama epäilys. Hypähdimme ylös yhtä aikaa ja riensimme alas Luolaan. Epäilyksemme osoittautui oikeaksi; Punalintu oli poissa, samoin Robin-pukuni.

-Minun on lähdettävä heti Jasonin perään, toivottavasti ehdin ennen kuin hän joutuu pulaan. En voi käsittää, mitä pojan päässä liikkuu…

-Minä tulen mukaan! vaadin. –Nyljen sen kakaran elävältä…

-Et voi tulla mukaan, Bruce kielsi. –Ajattele, minkälaista hämminkiä ja epäilyksiä herättäisi, jos Robineita olisi yhtäkkiä kaksi.

Niin Batman lähti yksin ja minä jäin Luolaan kihisemään kiukusta ja odottamaan heidän paluutaan.