Teinimeininkiä!

Heipä hei pitkästä aikaa, Ystävät!

En suinkaan ollut teitä unohtanut, tuli vain pidettyä hieman talvilomaa ja oli tuossa viikon verran taas töitäkin. Minulla oli antoisa talviloma niin hyvässä kuin pahassakin. Olimme jo vuoden alusta sopineet, että lähdemme Kavereitten kanssa lomalla kylpylään. Varsinkin heidän eskari-ikäinen poikansa vaati ehdottomasti, että lähden mukaan. Näinpä, tuollaiset alakouluikäiset kummasti viihtyvät seurassani ja usein sulattavat huumorintajuanikin paremmin kuin aikuiset. Ensimmäinen mutka matkaan oli tulla lähtöpäivää edeltäneenä iltana; uimapukua ei löytynyt mistään. Ja soittoa äiti-mammalle, olisivatko mökillä? Juu ei, mutta; äitini on Maailman Paras Ruuanlaittaja, enkä tiedä, miten olisi aikoinaan selvitty kaikista ristiäisistä ja viime kesän rippijuhlista tai ensi kesän rippijuhlista ilman äiskää, mutta hän osaa olla NIIN syyllistävä. "Ai, ootte menossa uimaan vai? Lasten kanssako?" Ja kun sitten kerroin, että ei kun parin kaverin kanssa: "Niin just, varmaan ne lapsetkin olisi uimaan halunneet." En siinä viitsinyt alkaa selittämään, että enhän minäkään änkeydy tyttöjen matkassa joka paikkaan, kun ovat kavereitten kanssa, mutta niin paha syyllisyys ja omatunnotuska tuli, että olin peruuttaa koko reissun. Alkoi tuntua niin pahalta, että oli LASTEN hiihtoloma, mutta äiti oli vaan menossa koko ajan, olihan samalla viikolla tiedossa myös Helsingin ja Oopperan Kummitus -reissu sisareni kanssa. No, kaverit kuitenkin puhuivat ympäri ja kylpylään mentiin, kulkien urheiluliikkeen ja uikkarioston kautta. Ja olipahan taas kivaa!

Pari päivää siinä sitten huilattiin ja hypättiin junaan kera isosiskon ja Helsinkiä kohti. Ehtiessämme Stockmannille, sisareni sanoi, että mennään kosmetiikkaosastolle, jossa henkilökunta opastaa valitsemaan itselle parhaiten sopivan huulimeikin. Näin tehtiin. Minulle löytyi kerrasta SE OIKEA kerrasta, ihme ja kumma, se oli juuri sitä väriä, jota olen eniten käyttänytkin. Siinä meikkaaja sitten kehui silmiäni, syvää sinistä väriä ja muotoa ja kysyi saako hän meikata myös silmäni. Itse en ollut laittanut kuin ripsiväriä, olen vähän laiska meikkaaja. Siinä sitten otettiin ihanilla väreillä ja rajauksilla silmä esiin, mutta vielä puuttui jotain. Vielä viime silaus, poskipuna ja näin oli parhaiten sopivaa huulimeikkiä etsittäessä saatu täydellinen meikki! Jotain tuli ostettuakin ja lopuista saatiin värinimet muistilapulle, että osaa ostaa oikeita joskus myöhemmin. Kuljeskeltiin tämän jälkeen hetken aikaa pitkin Hesan katuja, ohi Starbucksin, Fazerin kahvion, käytiin kevyellä, myöhäisellä salaattilounaalla ja ihmeteltiin vaatekaupoilla sellaisia muotiluomuksia, mistä meidän vaatekaupoissa voi vain haaveilla. Ja lopulta läpi Sanomatalon ja pitkin Töölönlahden puistotietä kohti Oopperataloa.

Systeriä otti sen verran lujaa päähän, kun oli ostanut edellisenä maanantaina junaliput hintaan 13,90 €, seuraavana päivänä tuli junalippujen halvennus voimaan ja sama lippu olisi maksanut 9 €, että osti meille ensimmäiset roseekuoharit. Samppanjatiskikin houkutteli, mutta pääsimme (vielä) ohi. Itse näytös oli juurikin niin upea kuin odotti olevankin, nousevine ja myöhemmin putoavine kristallikruunuineen ja jälkeen päin päänvaivaa tuottaneine porraskohtauksineen, jossa Christine ja Kummitus laskeutuivat oopperantalon katakombeihin. Väliajan koittaessa mieliteko voitti ja hiljalleen alkoi samppanjakoju vetää. Mutta voi murhe! Olisiko meillä käteistä kahteen skumppalasiin (á 12 €/kpl). Onneksi olin aikaisemmin käynyt nostamassa kaksikymppisen, mutta mistä repisimme vielä neljä euroa. Kummankin lompakonpohjalta löytyi kolikoita, mutta ei yhtään edes euronkokoista. Siinä sitten hervottomasti nauraen kokosimme kymmen- ja kaksikymmensenttisistä puuttuvat neljä euroa ja pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan samppanjalasillisista. Oli muuten niin hyvää, että jonkun juhlan koittaessa sitä voisi pullon ostaakin, ei ollut niin kallista kuin hyvä samppanja yleensä, vain (tai "vain" 39 €/pullo). Myöhäisillassa, junan kolkatessa unettavasti, matkasimme kotiin onnellisina mutta uupuneina ja monta elinvuotta lisää saaneina, niin paljon tuli taas naurettua.

Lopulta pääsen otsikon lupaamaan Teinimeininkiin. Sen verran alkuloman huono omatunto sai aikaan, että lupasin tytöille reissun kylpylään, jota kovasti kannatettiin, ja pojalle sisähuvipuistoon, joka vielä uimataidotonta enemmän kiinnostaa. Pitkin viikkoa kuitenkin, varsinkin Neiti Keskimmäinen marisi, että ystävänsä pitävät häntä aivan laatikossa kasvaneena, kun ei ole koskaan ollut Helsingissä muuta kuin läpikulkumatkalla, ei Tampereella shoppailemassa, kiitos väliin tulleen ison ostoskeskuksen, ei edes kylpylään ole 14-vuotisen elämänsä aikana päässyt. No, nythän oltiin menossa, niin ainakin luulin lauantaiaamupäivään asti. Aloimme siinä lähtöä touhuta, kun Neidit yks' kaks' päättivät, että EI ME HALUTAKAAN. Neiti Keskimmäinen halusikin mennä pikkuveljen kanssa huvipuistoon ja Neiti Vanhimmainen ostamaan päkiätossuja tanssikenkiin ja jotain pienempää peilikaappisysteemiä huoneeseensa hieman tilaa vievän kampauspöydän tilalle. Kaiken marinan jälkeen reissun viime tipan peruuttaminen nosti sen verran kiukun tällä äidillä pintaan, että se päivä mentiin, lapsellista tietty, mutta kuitenkin, mykkäkoulua. Mahtoi tanssitarvikeliikkeen myyjäkin ihmetellä, kun heitin Neiti Vanhimmalle kuin koiralle luun kaksi kappaletta tukevampaa nutturaverkkoa, joita on pitkään kaivannut. Ja mitä tästä kaikesta opin? Ainakin sen, ettei näiden neitien iloksi kannata enää paljonkaan suunnitella, eikä äidin tarvitse todellakaan tuntea huonoa omatuntoa omista menoistaan. ETTÄ NÄIN.

Ja vaikka tästä postauksesta tulikin aika pitkä, jaksakaan vielä aika pitkä päätösosa lukuun Jason Peter Toddista. Taisi muutama tippa linssiin tulla tätä kirjoittaessa ja aikoinaan, kun ensimmäisen kerran meillä julkaistiin tietoa Jasonin kohtalosta (taisin olla vähän toisella kymmenellä), oli pari päivää itku herkässä.

-Hepa-

JASON PETER TODD (osa 3)

Batman lähestyi varovasti, kattojen kautta, oikeaa varastorakennusta. Varastoilla oli hiljaista, mutta päästyään 22:n kohdalle, sisällä kuului olevan väkeä. Äänettä aukeni kattoikkuna ja kattopalkkien taakse jäi tumma hahmo tarkkailemaan tilannetta. Kaksikasvo, Harvey Dent, neljine miehineen, oli suunnittelemassa seuraavaa keikkaansa. Tuo konnamäärä ei hikkaa kummempaa aiheuttaisi. Juuri kun Batman oli syöksymäisillään liigan kimppuun, vasemman puoleinen ovi avautui.

-Pomo, katsos kuka me löydettiin ulkoa hiippailemasta?

Kaksosroistot retuuttivat välissään kovasti vastaan hangoittelevaa Robinia.

-Lepakon penikka!

Samassa niin Kaksikasvon kuin kolmen muun korston päät alkoivat kääntyillä kuin vieterin päässä, aseet valmiina ampumaan. Batman pysyi kuitenkin hyvin piilossa kattopalkeilla ja varjoissa. Niin kauan kuin kaikkien huomio oli Jasonissa, ei kannattanut vaarantaa mitään.

-No niin, bat-pentu, omaksi parhaaksesi, ala laulaa! Kaksikasvo vaati. –Missä Batman?

-Mistä minä tietäisin? Jason-Robin vastasi uhittelevasti. –Olen yksin.

Uskomaton poika! Batman ajatteli. Kuusi roistoa, joista neljällä oli aseet, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään pelosta.

-Hetkinen…

Kaksikasvo oli huomannut Robinissa jotain outoa.

-Tuokaa poika lähemmäksi!

Kaksosroistot tekivät työtä käskettyä. Kaksikasvo tuhahti.

-Kyllä näkee, ettette te kaksi ole ennen olleet tekemisissä pennun kanssa. Tuo ei ole Robin, ainakaan aito. Robin on pidempi ja ainakin vaikuttaa vanhemmalta. Otetaanpas naamio pois, niin nähdään minkä näköinen kaveri on eksynyt väärään paikkaan naamiaisiin.

Ennen kuin Kaksikasvo ehti toteuttaa aikeitaan, toinen ovi, oikean puoleinen, avautui ja joku tuli sisään. Ilmeenkään, kummallakaan kasvonpuolikkaalla, värähtämättä, Kaksikasvo kohotti aseensa tulijaa kohti ja ampui.

-Pomo! Se on…

Ennen kuin ammuttu kaatui maahan, Kasvo totesi tyynesti:

-Väärä ovi, Kaasujalka-Bill! Oma väki käyttää vasenta ovea, oikeasta tulevat ammutaan kyselemättä.

Samassa oli täysi hullunmylly valloillaan. Oman miehensä ampumisesta kauhistuneet kaksoset olivat päästäneet Robinin irti. Jason oli ehtinyt tunnistaa väärästä ovesta sisään tulleen ja huusi:

-Isä! mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Sekasortoa hyväksi käyttäen Batman toimi. Pikku lepakot riisuivat roistot aseista ja Batmanin syöksyttyä piilostaan, halli muuttui taistelutantereeksi. Pelottomasti, isänsä kohtalosta raivostuneena, Jason-Robin osallistui tappeluun ja saikin jaloiltaan kaksoset. Uskoen, että Batman kyllä selviäisi yksinkin, hän ryntäsi maassa makaavan William Toddin luo.

Jason etsi epätoivoisena pienintäkin elonmerkkiä. Rinnassa olevan reiän pulpuavasta verestä päätellen sydän löi vielä, Jay tajusi. Kääntäessään poskensa Billin kasvoja vasten, hän tunsi heikon hengityksen. Jay alkoi painaa lujasti luodinreikää.

-Isä… ole kiltti, herää, älä kuole…

William alkoikin räpytellä silmiään ja sai kuin saikin ne raotettua auki.

-Mi-mitä… William yritti pystyyn, mutta näki edessään naamioituneen nuorukaisen, joka esti häntä nousemasta.

-Älä liiku, isä, sinua on ammuttu.

-Mikä…? Isä?

William yritti terävöittää parhaansa mukaan katsettaan. Oliko tuossa pojassa jotain tuttua?

-Jason? Poika… oletko… se sinä?

Jay, jonka kurkkua oli alkanut puristaa, nyökkäsi.

-Miten…? Missä…?

-Älä yritä puhua. Minulla on kaikki hyvin.

-Äitisi…? Kuka…?

-Äiti on kuollut, etkö tiennyt sitä?

-Kuka…? Missä…?

Jason ei saanut kiinni näistä harvoista sanoista, jotka isänsä sai puristettua huuliltaan.

-…asut?

-Hiljaa nyt.

Jason madalsi äänensä, varmuuden vuoksi.

-Minä asun Bruce Waynen luona.

-…Wayne… se miljonä… William vaikeni ja käänsi katseensa Kaksikasvoon ja Batmaniin, viimeiseen taistelupariin, jotka vielä olivat pystyssä. Kääntäessään katseensa takaisin poikaansa, tuo katse oli kysyvä. Jason nyökkäsi taas, pienesti. Ilmeisesti William tunsi loppunsa lähestyvän, sillä mies keräsi viimeiset voimansa puhuakseen.

-Jos Wayne… kohtelee sinua… hyvin… pysy hänen… luonaan… Williamin silmät sulkeutuivat.

-Isä?

Vielä kerran isä katsoi poikaansa. William nosti heikon kätensä hänen poskelleen. Jason tarttui käteen ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-Isä…

-Jason… poikani… olen niin… pahoillani… kaikesta…

-Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Me viemme sinut sairaalaan, selviät kyllä…

Mutta käsi putosi, viimeinen huokaus, ja William Todd oli kaiken avun ulkopuolella. Jason romahti hengettömän ruumiin rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa. Poika havahtui vasta tuntiessaan käden olkapäällään. Jay nousi ja näki kaikki kuusi sidottuna ja raudoitettuna, kuka enemmän, kuka vähemmän tajuissaan.

-Harvey, lisäsit juuri syytelistaasi murhan.

Bruce tunsi Jayn tärisevän kätensä alla. Kun poika oli syöksymäisillään Harvey Dentin, Kaksikasvon, kimppuun, ehkä tappaakseen, Batman tiukensi otettaan.

-Ei… Robin. Ei kannata. Lähdetään kotiin. Poliisi huolehtii lopusta.

Ennen lähtöään Batman viskasi batarangin, joka viisti hyvin läheltä Dentin kasvojen vaurioimatonta puolta, ja juuttui seinään Kaksikasvon pään vieressä.

He kätkivät Punalinnun huolellisesti, Jaysta ei olisi tällä hetkellä ajajaksi. Oikea Robin saisi tulla hakemaan sen seuraavana päivänä. Lepakkoautossa, matkalla kotiin, Jason tuijotti ulos ikkunasta kuivin silmin. Bruce tiesi, että selviytyminen toisenkin vanhempansa menetyksen tuskasta alkaisi vasta, kun kyynelpadot pääsisivät kunnolla aukeamaan.

Lepakkoauton tullessa takaisin Luolaan, olin minä odottamassa. Ja voitte arvata, että olin vihainen kuin ampiainen.

-Mitä helvettiä luulit tekeväsi, kakara!

Oikea suorani oli juuri iskeytymässä tuon roolivarkaan nenään, mutta Bruce ehti tarttua tiukkaan puristettuun nyrkkiini.

-Anna olla, Dick. Ota rauhallisesti.

-”Anna olla!” kivahdin. –Pentu otti juuri nyt turpaansa! Vai oletko jo ottamassa tuon paikalleni?

Silmistäni lensi raivon kipinöitä kohti Jasonia, jonka kasvot olivat täysin ilmeettömät.

-Anna tulla sitten, Jay mutisi. –Sehän vain kruunaisi tämän päivän ruhtinaallisesti.

-En aio ottaa ketään kenenkään tilalle, Bruce vastasi terävästi. –Dick, nyt rauhoitut! Jayn isä ammuttiin hänen silmiensä edessä. Sinä tiedät, me molemmat tiedämme, että suru vanhempien menettämisestä on kanavoitava johonkin, että sen kanssa voi edes jollain tavoin elää. En vielä tiedä, mikä se kanava tulee Jasonin kohdalla olemaan, mutta Robinin paikkasi ei ole uhattuna, usko minua.

Nyrkkini oli auennut Brucen puhuessa ja koko olemuksestani oli raivo karissut pois, jättäen tilalle myötätunnon pojan menetyksestä.

-Bruce, olen pahoillani, en mitenkään voinut tietää… Jay, anna anteeksi, minä…

Anteeksipyyntöni törmäsi pojan välinpitämättömään selkään, joka loittoni kohti hissiä, lopulta sulkeutuen hissiveräjän sisäpuolelle.

Jason muuttui täysin tämän jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että ennen kuin Kaksikasvo ampui William Toddin, Jasonin luonamme asumisessa oli väliaikaisuuden makua. Nyt pojan molemmat vanhemmat olivat kuolleet ja Brucesta tuli virallisesti hänenkin huoltajansa. Selkeästi pehmenneen ulkokuoren alla piili kuitenkin se sama aggressiivinen ja röyhkeäkin katupoika, mikä Jay oli ollut saapuessaan.

Jason oli rohkea. Jopa uhkarohkeakin ja se kaiketi koitui pojan kohtaloksi.

Nelisen vuotta siitä, kun Kaksikasvo surmasi William Toddin, Batman ja Robin joutuivat tekemisiin, ei suinkaan ensimmäistä tai viimeistä kertaa, Jokerin kanssa. Minä olin vaihtanut jo jokin aika sitten maisemia ja Robin-puvun Nightwingin asuun. Jokeri oli onnistunut jälleen karkaamaan Arkhamista, vaikka vankimielisairaalan turvatoimia tiukennettiin jokaisen paon jälkeen.

Jokeri suunnitteli mielipuolisuudessaan kauppoja varastamastaan aselastista erään terroristijärjestön kanssa. Batman oli saanut selville salaisen paikan, jossa oli tarkoitus käydä myyntineuvotteluja ja lähti matkaan Robinin kanssa. Arvasitte kaiketi, että Jason oli lopulta perinyt minulta Robinin roolin ja oli roolissaan, nyt 16-vuotiaana, parempi kuin minä koskaan; rohkeampi, kylmäverisempi, aggressiivisempi.

Nämä kaksi tarkkailivat tilannetta sen suuren varastokompleksin katolla, jossa neuvotteluja oli tarkoitus käydä.

-Tuo on järjestön pikku pomoja, Batman esitteli Robinille, kun ostajan edustajat saapuivat paikalle. -Hm… lisäksi neljä miestä…

-Ja sisällä odottaa Jokeri neljine miehineen, Robin totesi. –Lasten leikkiä!

-Älähän innostu, Robin! Alustavan suunnitelmani mukaan…

-Paras suunnitelma tähän on: Pannaan haisemaan!

-Robin, ei…

Jälleen kerran särkyi yksi kattoikkuna, kun yli-innokas Robin syöksyi konnien keskelle. Jason nautti kunnon tappelusta ja usein hän kutsuikin sitä ’juhlimiseksi.’ Batmanilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin syöksyä perässä ja osallistua juhlintaan. Taistelun tuoksinnassa Brucella oli, ihme ja kumma, aikaa myös moittia Jasonia hätäilystä.

Kun miehiä alkoi olla enemmän ja enemmän kanveesissa, tuli jostain, ilmeisesti ulkovartiosta, kolme Jokerin kätyriä lisää, joita sankarimme eivät olleet huomanneet. Näiden turvin Jokeri pakeni sivuovesta, saaden Robinin peräänsä.

-Ei, Robin, odota! Saamme hänet kyllä…, Batman ehti huutaa, ennen kuin sai takaraivoonsa kunnon tällin rautaputkesta. Luullessaan saaneensa Batmanin hengiltä, häipyivät kaikki jaloilleen päässeet paikalta.

Sillä välin, kun Batman makasi taju kankaalla, oli Robin vaikeuksissa tahollaan. Jason nimittäin oli jäänyt kiikkiin toisaalla varastoilla. Jokeri oli menettänyt entisestään mielenterveyttään, minkä totesimme jo sen jälkeen, mitä hän teki Barbaralle. Tuo Konnien Klovni oli vannonut kostoa Batmanille jo pidemmän aikaa ja nyt siihen avautui mahdollisuus Robinin kautta, joka nyt…

-Vai luulet sinä voivasi kertoa tarinani, Dicky-Birdy! kuulin tutun äänen. Miten mielelläni olisinkaan kuullut tuon äänen silloin aiemmin, silloin, kun sen omistaja oli vielä…normaali. -Painu Helvettiin, Grayson! Vain minä itse voin kertoa totuuden siitä, mitä silloin tapahtui!

-Sinähän sen paikan tunnet, ”pikkuveli”. Anna palaa sitten!

Yllättävä vieras heittäytyi sängylleni, mikä oli aika ällöttävää; huoneessa leijui hienoinen tupakan ja moottoriöljyn lemu. Kuluneessa nahkatakissa näkyi muutamia kuivuneita, tummia läiskiä, enkä voinut olla ajattelematta, olivatko ne kenties verta. Jalassaan olevat maiharitkaan eivät olleet ihan siitä puhtaammasta päästä. En kuitenkaan sanonut mitään; takin helman alta pilkisti ison pistoolin kahva.

-Se sekopää sai mut nalkkiin ja kun aloin virota saamastani tällistä, totesin istuvani tuolilla, omat käsirautani ranteissani. (Kuulostaako tutulta? Olin itsekin kokenut saman kaltaista, saman hullun toimesta.)

”Heräsitpä lopulta”,  se kusipää sanoi ja räkätti sitä hermoille käyvää nauruaan. ”Olet ollut tuhma, nuori mies. Kuulin, kuinka Batsy käski sinua odottamaan, mutta täällähän olet ja taidatkin olla todella… pahassa… pulassa.”

Hän tiputteli sanojaan harvakseen ja toi joka sanan jälkeen naamansa ja ne kellertävät, hullun kiiltoiset silmänsä lähemmäksi. Ponnahdin ylös tuolilta ja iskeydyin pää edellä päin Jokeria, joka horjahtikin nauraen pari askelta taaksepäin.

”On sinulla sisua, täytyy myöntää, enemmän kuin edeltäjälläsi. Tiedätkö, kuinka tuhmille pojille käy? Heitä rangaistaan.” Hihitellen se hullu katseli ympärilleen ja muka löysi, jalkojensa juuresta, sorkkaraudan. ”Saatkin varautua kunnon selkäsaunaan. Ja usko kun sanon, tämä koskee enemmän sinuun kuin minuun.”

Iskuja sateli. Vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle, kämmenpuolelta, rystypuolelta… Jokainen lyönti tuntui rikkovan jotain. Pian aloin toivoa, että menettäisin tajuntani uudestaan, mutta eloonjäämisviettini oli niin vahva, että pidin kiinni tajunnan viime rippeistä. Viimein oli pakko antaa periksi. 

Kun virkosin, oli jo hämärää. Olin yksin. Tuntui kuin kropassani ei olisi ollut yhtään ehjää kohtaa jäljellä. Sain kiemurreltua käsiraudat takaa eteen. (Nyt kertoja hyppäsi sängyltäni ja alkoi kävellä edestakaisin.) Luoja, miten minuun koski... Minun… oli saatava… ovi auki… keuhkoni… oli saatava… ilmaa… Batman, auta… tämän kerran… Bruce… lupaan totella… tästä lähin… jos tämän kerran… autat…

Pääsin ryömimään ovelle ja sain noustua sen verran, että sain kiinni ovennupista. Verinen käteni luisti, mutta sain kuin sainkin käännettyä sitä. Lukossa! Tietysti! Sain pinnistellä ankarasti pysyäkseni tajuissani…

Kuulin jostain kaukaa, juuri ja juuri korvin kuultavaa moottorin hurinaa. Kun ääni koveni, lähestyi, tunnistin sen aiheuttajan olevan Batpod. Yes, pelastus saapuisi! Samassa korviini kantautui jokin muukin ääni. Käännyin katsomaan varastohallia ja näin sen – yhden laatikkokeon päällä tikitti pommi! Aikapommi, jonka ajastimessa oli aikaa jäljellä 12 sekuntia! Terästin kuuloani, missä Batpod oli tulossa? Yritin viimeisillä voimillani murtaa ovea auki, tuloksetta. Vain vioittuneet luuni ja mitä lie muuta oli rikki, säkenöi sietämätöntä tuskaa.

9 sekuntia! Batpod lähestyi, yritin huutaa, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. 5 sekuntia! En uskonut enää, että Batman ehtisi ajoissa. 4… antauduin jo kohtalolleni… 3… 2… suljin silmäni… 1… kirosin Batmanin, Jokerin ja koko maailman alimpaan Helvettiin… 0… Viimeinen, minkä kuulin, oli korvia raastava pamaus, viimeinen, minkä tunsin, oli viha, kipu ja…

-Enkö pysty milloinkaan vakuuttamaan sinulle, että tein kaikkeni sinä yönä pelastaakseni sinut.

Käännyimme molemmat katsomaan huoneeni ovelle, jonka kynnyksellä seisoi Bruce.

-Ajoin silloin niin lujaa kuin Batpodin viritetyistä moottoreista lähti. Olin ehtimäisilläni varastolle, kun pommi räjähti. Jouduin kaatamaan Batpodin ja suojautumaan sen ja viittani taakse. Liian myöhään! Luojani… Bruce painoi kasvot käsiinsä muistellessaan tuota tuhoisaa yötä. –En ehtinyt ajoissa… se oli kiinni sekunneista.

Räjähdyksen hiljennettyä aloin epätoivoisena penkoa rakennuksen raunioita. En usko, enkä uskonut silloinkaan ihmeisiin, mutta jos sen kerran… eihän kaikki kohtalottaret voineet rangaista minua elämäni suurimmasta erehdyksestä. -Robin, vastaa! huusin, mutta vain oma ääneni kaikui yön hiljaisuudessa. –Jason! Jumalani, ajattelin, -armahda… tämän kerran…

Lopulta, mustuneiden lautojen alla, näin pilkottavan punaista. Raivattuani laudat pois tieltä, löysin pahasti hakatun ja palovammojen peittämän ruumiisi. Tartuin ranteeseesi etsien siitä edes pienen pientä elämän merkkiä. Ei mitään. Nostin sinut syliini ja yritin pelkällä tahdon voimalla tuoda sinut takaisin, mutta ruumiisi alkoi jo viiletä. Olit poissa. Poissa!

Olin seota. Sorruin hakemaan lohtua viskipullosta ja ilman Alfredia olisin kai juonut itseni hengiltä. Sinä olit kuollut, Dickin olin ajanut pois kotoa. Minulla ei ollut mitään syytä elää! Miten saisin sinut ymmärtämään, että olisin tehnyt kaikkeni pelastaakseni sinut silloin?

-Miksi sitten HÄN, murhaajani, on edelleen hengissä? MIKSI?

-Jokeri on hengissä, koska minä en tapa, Bruce vastasi. -En alennu hänen tasolleen. Jos kenet, niin hänet minä olen koskaan halunnut tappaa sen jälkeen, mitä hän teki sinulle. Ja melkein tapoinkin. Hakkasin hänet puolikuoliaaksi, vain Nightwing ja inhimillisyys säästivät hänen henkensä. Jokeri makasi monta viikkoa Arkhamin sairasosastolla, letkuruokinnassa.

Samassa Brucen ranneke hälytti ja pienellä viivellä minun.

-Teitä kutsutaan, Gothamin rauhanturvaajat, Jason virnisti.

Ennen kuin hän häipyi, hän sanoi vielä:

-Katsokaakin, te kaksi, että pysytte pois MINUN tieltäni. Vastoin sinun periaatteitasi, Bruce, Red Hood tappaa.

Sitten hän olikin jo poissa.

Nyt tietysti ihmettelette, miten oli mahdollista, että Jason kävi luonamme ja pystyi kertomaan itse kuolemastaan. Siitä saamme ”kiittää” Ra's al Ghulia ja hänen Lasaruksen Lähdettään, mutta se on jo toinen tarina, tarina, jota haluan muistella yhtä vähän kuin yötä jolloin Jason, Batmanin toinen Robin, kuoli.

Tässä pari filmipätkää elokuvasta Under the Red Hood, jotka ovat toimineet innoittajana tätä lukua kirjoittaessani.

Jasonin kuolema

"Miksi HÄN on yhä hengissä?"

Tämä yksilö on toiminut myös innoittajanani.