Erilaista näkökulmaa

Heipä hei!

Olin tässä jo aika masentunut; tällaistako minun tylsä elämäni on? En saa päivitettyä blogiani tylsän, kuivan, mitättömän elämäni vuoksi? Ainoa mitä voisin kertoa on se, että viime viikko meni töissä ja järkyttävissä uutisissa. Ukkeli nimittäin ihmetteli viikko sitten lauantaina, mistä saattaisi johtua, että nieleminen tuotti hankaluuksia. Tilanne vain paheni viikonlopun kuluessa ja lopulta maanantaina hän päätti mennä työterveysasemalle. Kurkussa ei mitään näkynyt, mutta sai saman tien lähetteen sairaalaan jatkotutkimuksiin. Kurkku ultrattiin ja sieltä löytyi ruokatorven alkupäästä, heti luun alta, möykky. Tuomio: kysta tai kasvain. Ja näin Ukkeli siirtyi saman tien sairaalan asiakkaaksi ja jatkotoimenpiteitä odotetaan. No joo, ehkä tässä olisi Jännitystä Elämään riittävästi, mutta kun ei.
Ehkä siksi ja sen vuoksi, että jälleen on edessä määrittelemätön aika tylsää kotona kököttämista, no, keskiviikkona olisi tarkoitus mennä katsomaan Neiti Vanhimmaisen kanssa Batman vs Superman, avasin punaviinipullon. Vähän on pelko persiissä, että tulossa on PASKA elokuva; en tykkää siitä, että lähdetään sekoittamaan kahta sankaria keskenään. Supey on SUPERsankari, Batman on kaikessa rikkinäisessä ihmisyydessään IHMINEN. Tästäkin saisi moneksi tunniksi keskustelun aihetta, mutta kukapa minun kanssani keskustelisi. Kukaan ei vielä ole edes vaivautunut kommentoimaan sanallisesti blogiani.
Ruikuti ruikuti, rutkun rutkun.... Halusin siis uutta näkökulmaa blogiini ja yksi keino oli, näin ensimmäisen "vapaapäivän" kunniaksi juoda pullollinen punaviiniä ja katsoa täysin pidettelemättä, minkälaista tekstiä tulee lievässä humalatilassa. Eipä tässä muuta mieleeni tule kuin ikuinen marina "ihanasta" Suomen televisio-ohjelmien annista. Koska suurin osa lukijoistani alkaa olla valtameren toiselta puolelta, lukijat saavat ihmetyksen aiheeksi seuraavanlaisen asian: meillä Suomessa, ilman kaiken maailman kaapelihärpäkkeitä näkyy 15 kanavaa. Riittäisi loistavasti, mutta kun joka kanavalta tulee käytännössä samaa ohjelmaa, vähän eri aikaan. Muutamalta pääkanavalta sama ohjelma tulee noin 3-4 kertaa uusintana saman viikon aikana. Ja mitä on ohjelma-anti? Noin 8 tuntia illassa erilaista tosi-tv:tä, Suurta Paskaa, muutama ulkomainen sarja (Arrow, Elementary, tai niin kuin meilläpäin sanotaan Holmes NYC, aika pitkälti ulkomaisista sarjoista, joita voi katsoa) ja pari kotimaista sarjaa, jota kärsii katsoa ja siinä se. Help God, onneksi on Netflix, josta löytyy vähän lisää katsottavaa. Mutta kuten varmasti jo tiedätte, ei edes muualla maailmalla suurta suosiota saavuttanut Gotham ole löytänyt tietä Suomen televisioon. No, meillä täällä ei muutenkaan löydy juuri mitään vähänkään Batmaniin liittyvää...
Koska tästä ei nyt tällä kertaa ole syntymässä tämän kummempaa ja koska tänään ei tarvitse hakea kotiin Neiti Vanhimmaistakaan, taidan avata toisen viinipullon ja miettiä syntyjä syviä ja nauttia vielä jostain Netflixin annista. Bates Motel olisi ainakin vielä vähän kesken.

Vaikka muuten ei tästä härän päästä tekstiä syntyisikään, niin ainahan meillä on Elämäni Bruce Waynen kanssa. Ja koska nyt olemme päässeet synkkään osaan tarinassa, jatketaan samaa rataa ja otetaan käsittelyyn

BARBARA (OSA 1)

Miten pienen ihmisen elämä voikaan olla ailahtelevaa? Ennen kuin Jason koki kohtalonsa Jokerin käsissä, päätyi Lasaruksen Lähteeseen ja palasi… no, suoraan sanottuna mielenvikaisena, tapahtui jotain, joka olisi saanut jäädä tapahtumatta. Juuri, kun elämä olisi ollut niin iisiä ja mielekästä; meillä meni Brucen kanssa hyvin, samoin Jasonin. Poika alkoi jo tuntua oikealta pikkuveljeltä, ja seikkaileminen Robinina oli parasta mitä voi olla. Se vain tapahtui: minä rakastuin. Oikeastaan aikaisempi ihastuminen muuttui, näin muutama vuosi myöhemmin, rakkaudeksi.

Ei, en vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä siitä melko lyhyeksi jääneestä ajasta, jonka sain Barbaran kanssa viettää. Olin ihaillut Barbaraa jo pitkään, 12-vuotiaasta asti. 13-vuotiaana tytöllä alkoi kapina-aika; pettymyksekseni tulenpunaiset kutrit kynittiin lyhyeksi ja ne värjäytyivät mustiksi, kivat mekot vaihtuivat niitteihin ja ketjuihin, vadelman tuoksuinen huulikiilto mustaan huulipunaan. Ihailuni kohde vaihtui mystiseen Lepakkotyttöön, josta, myönnän, näin ensimmäiset märät unetkin. Tuo tyttö oli kuitenkin niin saavuttamaton ja näin häntä vain joskus, yleensä pienen hetken. Saatoin, orastavassa miehuudessani, romantisoida häntä vähän liikaakin.

Sinä syksynä, ollessani 16-vuotias, paiskin lukuhommia Gotham High’ssa. Silloinkin, mistä ajattelen kaiken alkaneen, jäin koulutuntien jälkeen koulun kirjastoon opiskelemaan. Olin juuri syventynyt historiaan, kun kuulin tutun äänen takanani sanovan:

-Sinä se täällä taas olet pölyyntymässä, pölyisten kirjojen keskellä.

Barbaran tyyli oli jälleen muuttunut, tällä kertaa lähemmäksi alkuperäistä. Viimeisetkin mustat piikit olivat hävinneet lyhyeen polkkatukkaan, jonka väri oli taas tytön omaa, villiä punaista. Mustat pillifarkut olivat vaihtuneet polvipituiseen hameeseen ja rock-henkiset paidat ja niittirotsi jakkuun.

-Mokomakin lukutoukka, lähdetään ulos raittiiseen ilmaan kävelemään. Siellä on ihana syyspäivä.

Hetken mietittyäni otin kirjani ja luentokansioni, heitin ne laukkuuni ja laukun olalle.

-Lähdetään vaan, vastasin.

Ulkona oli, toden totta, upea syyspäivä. Me kävelimme päämäärättömästi Gothamin kaduilla ja juttelimme niitä näitä koulusta, tulevista tanssiaisista, tulevaisuuden suunnitelmistamme. Emme edes huomanneet auringon menneen pilveen. Muutaman harvemman vesipisaran jälkeen alkoi sataa kaatamalla.

-Tule! Barbara huudahti tarttuen kädestäni. –Juostaan meille.

Emme olleet kaukana komissario James Gordonin ja Barbaran kotoa, mutta ennen kuin ehdimme perille, olimme jo litimärkiä. Barbaran isä oli töissä, missä muuallakaan. Menimme Barbaran huoneeseen, missä tyttö heitti minulle pyyhkeen.

-Koeta kuivatella, ettet vilustu, tyttö sanoi.

-Kiitos, vastasin.

Hetkeen emme kumpikaan sanoneet mitään, puristelimme vain isompia vesiä hiuksistamme. Vallitsi hieman hämmentävä hiljaisuus.

-Öö… mm… kiva huone sinulla.

Minun oli rikottava hiljaisuus, hiljaisuus, jossa kuului vain kahden hengityksen ääni. Ja oman sydämeni pauke. Huone oli siisti. Oma huoneeni olisi varmasti ollut mullin mallin, jos Alfred ei kävisi siellä järjestelemässä. Barbaran huoneen seinät oli vuorattu, arvatenkin, fanijulisteilla ja baseball-joukkueiden kannatusviireillä. Kampauspöydällä oli naisellisia tavaroita ja siististi sijatun sängyn päällä pehmoleluja. Hämmennystäni peittääkseni siirsin yhtä lasinappisilmäistä nallea ja sanoin sille:

-Pitäisi varmaan palata koululle… Bruce lupasi hakea kuuden aikoihin…

Kääntyessäni ympäri Barbara seisoi kovin lähellä. Nuolaisin hämmentyneenä alahuultani ja samassa tunsin Barbaran huulet omillani. Olin tuntenut nuo huulet kerran aikaisemminkin huulillani, pikaisesti. Nyt ne viipyilivät, veri huulissani alkoi kiertää kuumasti ja ennen kuin huomasinkaan, vastasin suudelmaan. Barbara kiersi kädet kaulalleni ja kuin itsestään omat käteni nousivat tytön vyötärölle. Lopulta etäännyimme.

-Sehän oli… se oli… kivaa…, minusta tuntui, että oli sanottava jotain, …-mutta miksi?

-Miksi luulisit? Barbara kysyi ja puri metkasti alahuultaan. –Dick, olen ihastunut sinuun, olen ollut jo kauan.

Siitä lähtien aloimme olla yhdessä enemmänkin. Pidimme kuitenkin matalaa profiilia, seurustelumme oli vain meidän kahden asia, josta ei kaikkien ollut syytä tietää… Minä sain puhuttua Brucelta yhden prätkän autotallista käyttööni. Se helpotti meitä kaikkia; minä pääsin kulkemaan paremmin ilman, että hänen tai Alfredin tarvitsi aina viedä tai tuoda joka paikkaan.

Mitä enemmän me opimme, uudestaan, tuntemaan toisiamme, sitä enemmän rakastuin. Mitä enemmän kuljimme yhdessä, käsikkäin, mitä enemmän katselimme elokuvia, Barbaran ollessa käpertyneenä kainalooni, mitä enemmän hän kiusoitteli suudelmillaan, sitä enemmän tiesin hänenkin rakastuneen minuun. Ja sitten, yhtenä iltana, kun olin jo lähtemässä kotiin, Barbara sanoi, että isänsä tulisi töistä vasta seuraavana päivänä, aamupäivällä. Aloin aavistaa, mihin hän pyrki. Minä emmin hieman, mutta vain hetken. Suurella todennäköisyydellä Bruce lähtisi ”keikalle” ja saattaisi viipyä aamutunneille asti. Ja koska seuraava päivä oli lauantai, hän nukkuisi pitkään. Jos lähtisin aamulla, pääsisin luikahtamaan kotiin kenenkään tietämättä, että olin missään ollutkaan.

Niin Barbara tarttui kädestäni ja vei minut huoneeseensa, jossa jatkoimme ulko-ovella alkanutta suutelua. Istuimme sängyn laidalla suudellen, hyväillen ja pian Barb alkoi avata paitani nappeja. Tytön sormet jättivät iholleni tulisen vanan ja kun hän lopulta riisui oman paitansa, tuntui suorastaan ihmeeltä, ettei katseeni polttanut hänen ihoaan.

Barbara veti minut viereensä vuoteelle ja niin kaunis tyttö oli punaisten hiustensa levittyessä peitolle, etten voinut olla suutelematta häntä niin, että veri tuntui karkaavan. Päästä. Jonnekin aivan muualle. Miten hyvältä hän tuoksui! Korvan takaa… kaulalta… Huuleni kulkivat kuin varkain, seuraten tuota tuoksua… Barbaran hengitys poltti ihollani, kun tyttö ujutti sormensa omieni lomaan ja kuljetti hitaasti yhteenliitettyjä käsiämme vartalollaan… rinnoillaan… uumallaan… alemmaksi… Lopulta, vienosti voihkaisten, hän tarrautui minuun, ripusti kätensä niskaani ja suuteli niin kiihkeästi, että vanha sananlasku osoitti paikkansapitävyyden; luonto todella ajoi tikanpojan, tai kohdallani voisi kai sanoa, lepakonpojan, puuhun.

Ensimmäisen yön, jonka vietin Barbaran kanssa, muistan varmasti niin pitkään kuin elän.

Kun aamulla havahduin verhojen välistä pilkottavaan aurinkoon, huomasin sen olevan jo korkealla. Barbara oli käpertynyt mielipaikkaansa, kainalooni, ja heräili nyt raukeasti venytellen. Tavoiteltuaan yöpöydältä puhelimensa, hän huudahti:

-Kiitospäivä! Tänään on kiitospäivä, unohdin kokonaan. Menemme isän kanssa ulos syömään, kun hän herää.

-Sanoitko kiitospäivä? Aloin jokseenkin vauhkona etsiä lattialla lojuvan vaatekasan joukosta farkkujani. –Voi paska!

Bruce ei ollutkaan lähtenyt yöpartioon. Oli ollut jotain puhetta siitä, että Selina tulisi kiitospäivänä syömään, samoin tohtori Leslie Thompkins tyttärensä Sarahin kanssa. Arvatenkin Selina oli tullut jo illalla, ja he olivat varmasti olleet…no, samoissa puuhissa kuin me kaksi viime yönä.

-Bruce on ollut… kiillotuspuuhissa, puhisin kiskoessani pikavauhtia farkkuja jalkaani, -Selina on ollut meillä yötä.

Barbara katsoi minua ensin kummissaan, mutta tirskahti sitten kaksimielisyydelleni.

-Minun on mentävä, sanoin suikaten suukon tytön poskelle.

Kotona luulin ensin pääseväni kuin koira veräjästä; alakerrassa ei näkynyt ketään. Mennessäni keittiöön kerjätäkseni Alfredilta jotain myöhäistä aamiaista, istuivat Bruce ja Selina pöydän ääressä, lopetellen omaa aamiaistaan kahvikupillisilla.

-Mistä sinä tulet tähän aikaan? Bruce kysyi ihmeissään.

Ei olisi kannattanut jättää nahkatakkia päälle ja arvatenkin hiukseni olivat sen verran pystyssä, ettei se selittyisi pelkällä kypärällä. Yritin kuitenkin:

-Kävin vain… aamuajelulla.

-Kummallista, sinähän olet yleensä niin aamu-uninen. Tule aamiaiselle, Bruce kehotti.

-Jätän väliin, kiitos, vastasin.

En pystyisi istumaan vielä samassa pöydässä ja jatkamaan valehtelemista kirkkain silmin. Se ei yleensä onnistunut.

Bruce tuntui itsekin olevan vielä unen pöpperössä ja luultavasti yön tunnelmien vaikutuksessa, koska ei tällä kertaa huomannut minun valehtelevan niin, että korvat heiluivat. Mutta Selina oli muikean näköinen sanoessaan:

-Bruce, et voi väittää, ettet… haista.

-Mitä? Bruce ihmetteli

-Poikahan tihkuu hunajaa joka huokosestaan. Kultaseni, hän on juuri noussut jonkun tytön sängystä. Tukkakin pystyssä niin kuin sinulla tänä aamuna.

Pahuksen Kissa aisteineen, vaistoineen tai millä lieneekin! Vaistomaisesti aloin haroa hiuksiani ”viisipiikkisellä”.

-Dick? Onko tuo totta? Kuka…? Bruce kysyi sellaisella äänensävyllä, että tunsin parhaimmaksi paeta paikalta. Kuulin, miten Bruce nousi tuoliltaan, mutta kuulin myös Selinan sanovan:

-Anna olla, Bruce. Mietihän, kuinka monta tyttöä sinulla oli ollut Dickin ikäisenä?

-16-vuotta… Se on täysin vastuuton ikä. Minä en salli sitä…

Olin jäänyt kuulomatkan päähän, mutta nyt kuulosti siltä, että hän lähtisi perääni ja saisin pitää varani.

-Sinun on vain luotettava Dickiin, kuulin Selinan sanat. –Puhu pojan kanssa. Ja muistuta häntä, miksi kutsutaan miestä, joka ei käytä ehkäisyä.

Lopulta uskalsin hengähtää helpotuksesta. Joillain naisellisilla keinoilla hän sai kuin saikinBrucen rauhoitettua ja pääsin kuin pääsinkin pälkähästä. Päästyäni huoneeseeni, heittäydyin sängylleni muistellen villiä, punatukkaista tyttöäni ja viime yötä.

Ei syntiä sen kauniimpaa (No sin was more beautiful)

Koitan paremmalla ajalla kääntää sanoja englanniksi, nyt ei puhti riitä siihen.

Ai niin, kuinka pitkä matka olikaan Wayne Manor'lta Gothamin keskustaan?
Oikea vastaus: 14 mailia

Koettakaa kestää!

-Huppelinen Hepa-