Batman vs Superman -elokuvasta

Hei jälleen, Ystävät!

En olisi koskaan voinut kuvitella, että MINÄ, Suuri Batman-fani, voisin sanoa näin; Batman vs Superman oli elokuvana vähän kökkö. Siinä oli yksinkertaisesti vähän liikaa kaikkea minun makuuni. Eniten elokuvassa häiritsi kuitenkin, ainakin minua, pari asia-, aika- tai mitä lie -virhettä. Ehkä räikein oli heti elokuvan alussa, Thomas ja Martha Waynen kuolemassa. Kuolinvuosi 1981 oli jo sinänsä järkytys, mutta ymmärrettävä, olihan elokuva tuotu ajallisesti meidän aikaamme. jopa, jonkinlaisen laskutoimituksen tehtyäni, muutaman vuoden edelle, noin vuoteen 2019. Silti elokuva, jonka tuo pieni perhe oli käynyt katsomassa ennen legendaarista murhaa, oli EDELLEEN Zorron merkki. Hmm... Siis alkuperäinen Tyrone Powerin tähdittämä Zorron merkki sai ensi-iltansa 1940, sopii siis ajallisesti hyvin aidon ja alkuperäisen Batmanin kaavaan. Anthonio Banderaksen Zorro, taisi sitä paitsi olla nimeltään Zorron NAAMIO, valmistui 1998. Kuinka siis on mahdollista, että vuonna 1981 käydään katsomassa kumpaakaan kyseisestä elokuvasta? Tietysti voidaan mielikuvitella, että Gothamin elokuvateatterissa oli tuolloin Vanhojen Elokuvien -näytäntö, mutta en minä ainakaan huomannut mitään sellaiseen viittaavaa. Tämä saattoi tietysti olla hyvinkin mahdollista, sillä elokuvateatterin mainostaulussa mainostettiin: seuraavaksi Excalibur, joka taas ON vuoden 1981 elokuva.
No, se siitä "virheestä". Seuraavaksi otan käsittelyyn Alfredin. Kuten alussa mainitsin, tein pieniä laskutoimituksia elokuvan aikana. Waynet murhattiin vuonna 1981, jolloin Bruce oli seitsemän vuotias, Bruce siis oli syntynyt 1974. Bruce oli noin 25-vuotias aloittaessaan uransa Batmanina, eli vuonna 1999. Ja elokuvassa taidettiin mainita useampaankin kertaan, että Batman oli ollut olemassa 20 vuotta, josta voidaan laskea, että oli vuosi 2019 ja Bruce 45-vuotias. Jos Bruce oli jo 45-vuotias, olisi Alfredin, vaikka loistava olikin, pitänyt mielestäni olla vanhempi. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni, mutta lisäksi Alfred puhui jotain siitä, ettei Brucella ole perillisiä! Minkäs sille voi, että elokuvan tekijät haluavat nykyään KOKONAAN unohtaa, että Brucella olisi perillisiä vaikka muille jakaa! On ihan biologista poikaa ja parikin adoptiopoikaa! Jos minulla olisi valtaa ja mammonaa tekisin ainakin vielä neljä osaisen elokuvasarjan, olkoon yhdistävänä nimikkeenä vaikkapa BatFamily. Siinä elokuvasarjassa olisi neljä yhtä erilaista elokuvaa kuin ovat Dick, Jason, Tim ja Damian (unohdetaan tytöt ihan suosista). Ja kun tämän päivän Bat-sarjakuvaa ja animaatioita katselee, voidaan täysin unohtaa vanhat ja lapselliset voimakaksikko räpellykset ja schumachermaiset floppaukset.
Entäpä sitten Lex Luthor Jr.? Lyhyesti, muuten ok, mutta näyttelijäsuoritus oli jotenkin arvuuttajamainen. Vielä yksi masentavuus elokuvassa oli; Batman-asu töpöine korvineen. Ajattelin jo, että lepakkoauto sentään näyttää taas, edes hieman, autolta, eikä tankkerilta, mutta pitikö Batman-asun olla kuin mikäkin sotisopa, haarniska. Ja ne hohtavat silmät! Ei ei ei.... En minä(kään) kaipaa niitä homahtavia kumipukuja nänneineen, mutta näin naiskatsojana kaipaisin Batmanin päälle jotain muuta kuin HAARNISKAA. Pitäköön ennemmin vaikka karkean sänkensä, itse asia se sopi loistavasti ikääntyvälle Brucelle/Batmanille. Ggrrr...
Vaikka elokuva ei tällä kertaa ollutkaan minun mieleeni, niin olihan se taas aivan omaa laatuaan erikoistehosteineen. Soisin kuitenkin, ettei enää sotkettaisi keskenään Batmania ja SUPERsankareita. Siitä tulee vähän liian sillisalaatti.
Meillä on selkeästi kasvamassa uuden sukupolven sarjakuvahahmofriikki Neiti Vanhimmaisessa, joka ilmeisesti kyllä tykkäsi muistuttaen minuakin, ettei kyseessä ollut Batman-elokuva vaan Batman/Superman-elokuva. Ikävä kyllä joudumme tulevaisuudessa vääntämään kättä Marvel'in ja CD Comics'in paremmuudesta, hän kun pitää Marvel'ia parempana. Voi voi....
Palataan lopuksi vielä vanhaan kunnon Bat-aikaan ja tarkastellaan Dickin ja Barbaran suhteen kehittymistä kohti dramaattista loppuaan. Eihän se oikeasti ihan näin mene, mutta onhan tämä Batman-stoori myös sillisalaatti, faktat suloisesti sekaisin ja Hepan mielikuvituksen mukaelmaa.

Kauniita kevätsäitä toivottaen

-Hepa-

BARBARA (OSA 2)

Kiitosaterialla olin poissaoleva ja Bruce katsoi minuun useammankin kerran merkitsevästi. Kun piinaava ateria oli syöty, halusi Sarah lähteä kanssani ulos kävelemään. Päästyämme raittiiseen ilmaan, puistokäytävälle, hän pujotti kätensä kyynärvarteeni.

-Dick, saanko kysyä sinulta jotain? tyttö kysyi.

Eihän Sarah ollut ihastunut minuun? Jos näin oli, olisihan se imartelevaa, sillä tyttö oli minua muutaman vuoden vanhempi.

-Kysy pois, kehoitin, alkaen jo kehitellä vastausta kysymykseen, jonka luulin Sarahin esittävän.

-Olit kovin outo aterialla. Onko jotain tapahtunut?

-Tapahtunut? Tytön kysymys oli jotain aivan muuta mitä olin odottanut.

-Niin, tapahtunut. Sarah tirskahti. –Vaikutat entistä oudommalta. Ja väsyneeltä, aivan kuin et olisi nukkunut koko viime yönä. Ei kai sinulla vain ole joku tyttö?

-Tyttö… Tunsin kuinka korviani alkoi kuumottaa.

-ON! Dick, sinulla ON tyttö! Nyt kerrot kaikki.

-Ei ole mitään kerrottavaa, väitin aluksi, mutten voinut mitään paljastavalle virneelle, joka nousi kasvoilleni. –Ei muuta kuin… no, Sarah oli aina ollut minulle kuin isosisko, kai voisin kertoa hänelle, halusin nimittäin kertoa jollekin. –Menetin poikuuteni viime yönä

-Arvasin! Kuka se on? Tunnenko hänet? Millaista se oli?

Päätin vastata vain jälkimmäiseen kysymykseen ja siihenkin lyhyesti:

-Nopeaa.

Sarah pörrötti hiuksiani niin kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä.

-Vai on pikku-Dickey’stä tullut mies. Ajattele, vaikka sinulle olisi tulevaisuudessa kuinka paljon tyttöjä, tulet aina muistamaan eka kertasi.

Ei tulisi olemaan. Sinä hetkenä päätin, että elämässäni ei tulisi koskaan olemaan muita tyttöjä kuin Barbara. Vaikka jouduimme tällä hetkellä pitämään suhteemme salassa, minulle ei tulisi koskaan olemaan ketään muuta.

Saimme Barbaran kanssa säilytettyä salaisuutemme aina seuraavaan kevääseen asti. Joskus ihmettelin, miten Bruce, Batman, ei saanut sitä selville, tai James Gordon, poliisi. Poliisivoimat juhli pyöreitä vuosia sinä iltana, jolloin kaikki tuli ilmi. Me olimme, jälleen, käyttäneet hyödyksemme, sitä, että Barbara sai olla niin paljon yksin kotona. Minun piti lähteä kotiin hyvissä ajoin, ennen Jimin kotiutumista juhlista, joissa tiesin Brucenkin olevan, mutta meno Barbaran vuoteessa oli ollut sen verran villiä, että nukahdimme molemmat.

Heräsin siihen, että Barb tökkäsi minua kyynärpäällään.

-Dick, herää! tyttö kuiskasi, kun yritin avata silmiäni ja tajuta ajan ja paikan. –Isä on tullut kotiin.

Olin samassa täysin hereillä.

-Kenen kanssa hän puhuu? kysyin, mutta pian tajusin sen itse. –Ei voi olla totta! henkäsin. James puhui Brucen kanssa. –Mitäs nyt?

Barbara mietti hetken.

-Eikö tässä olisi oivallinen hetki kertoa meistä?

Itse en pitänyt ajatusta kovin hyvänä, mutta Barbara sai kuin saikin minut vakuuttuneeksi siitä, että hetki oli otollinen; juhlissa tarjotut juomat olivat varmasti pehmentäneet niinkin ankaraa miestä kuin Bruce. Syvällä sisimmässäni en ollut asiasta täysin varma, mutta mitäpä sitä ei tekisi tyttönsä vuoksi.

Lymyilin vielä kulman takana, kun Barbara astui Jamesin ja Brucen eteen.

-Hei, isä, iltaa, mr Wayne, Barbara sanoi suikaten suukon isänsä poskelle.

-Voi, neiti Gordon, kutsukaa jo toki minua Bruceksi, kuulin Brucen sanovan ja äänessä kuului hymy. Ehkä Barbara oli ollut oikeassa.

-Vain, jos te kutsutte minua Barbaraksi.

Ja sitten Barbara alkoi kertoa tosiasioita.

-Isä, en tiedä oletko huomannut mitään, mutta… minä olen jo jonkin aikaa seurustellut yhden pojan kanssa.

-On minulla hieman aavistuksia asiasta ollut, James Gordon vastasi.

-Isä-tytär asioita siis. Taidan olla ylimääräinen, joten soitan Alfredin noutamaan minut ja…

-Istukaa vielä, mr Wa… Bruce. Tämä koskee sinuakin, Barbara jatkoi.

Olisinpa sillä hetkellä nähnyt Brucen ilmeen. Luultavasti hän oli tajunnut heti, mistä tai oikeastaan kenestä oli kyse. Barbara viittilöi minua tulemaan esiin, enkä olisi enää kaivannut Brucen ilmeen näkemistä; se kieli pidätetystä raivosta.

-Dick… ei, ei, ei…

Olisin arvannut Brucen reaktion, mutta en Jamesin.

-Onko tässä jokin ongelma? hän kysyi selvästi  loukkaantuneena. –Etkö hyväksy tytärtäni pojan seurustelukumppaniksi? Pitäisikö hänen olla malli tai perijätär vai peräti kuninkaallinen, että hän kelpaisi?

-Ei, ei missään nimessä, ei minulla ole mitään Barbaraa vastaan, mutta… he ovat niin nuoria vielä…

Oli harvinaista (ja hivelevää), että Bruce oli jäädä sanattomaksi. Minun olisi tehnyt mieli jatkaa Jamesin listaa: oliko meidän seurustelusta ollut jotain haittaa opiskelulleni? Tai toiminnalleni Robinina?

-Vai etkö sinä luota Dickiin? Jos niin on, minä ihmettelen sitä kovasti ja sanon sinulle, Bruce; jos et luota poikaan, luotan minä sinunkin edestäsi. Ja vaikka en luottaisikaan, luotan tyttäreeni kuin vuoreen. Barbara-kulta, Dick, minulta saatte täyden siunauksen seurusteluunne. Bruce?

-Minä… minun on vielä sulateltava asiaa, Bruce sanoi, tarttui puhelimeensa ja soitti Alfredille ja pyysi noutamaan meidät molemmat.

Hiljaisuuden vallitessa kuljimme kohti kotia. Minulla oli epämukava olo; Bruce oli täysin hiljaa ja se oli melkein vielä pelottavampaa kuin suora huuto. Joka kerran, kun uskaltauduin vilkaisemaan häneen, näin hänen ilmeettömät kasvonsa. Kunpa olisin tiennyt, mitä hänen kovien kulmiensa takana liikkui, kotimatka olisi ollut paljon miellyttävämpi. Kun pääsimme kartanolle, ennen kuin Alfred aukaisi oven, Bruce lopulta sanoi:

-No, kai sinä tiedät mitä teet.

Muuta Bruce ei koskaan sanonut. Tulkitsin sen jonkinlaiseksi hyväksynnäksi ja täytyy tunnustaa, että oli paljon helpompaa jatkaa Barbaran kanssa, kun ei tarvinnut salailla enää.

Erilaista näkökulmaa

Heipä hei!

Olin tässä jo aika masentunut; tällaistako minun tylsä elämäni on? En saa päivitettyä blogiani tylsän, kuivan, mitättömän elämäni vuoksi? Ainoa mitä voisin kertoa on se, että viime viikko meni töissä ja järkyttävissä uutisissa. Ukkeli nimittäin ihmetteli viikko sitten lauantaina, mistä saattaisi johtua, että nieleminen tuotti hankaluuksia. Tilanne vain paheni viikonlopun kuluessa ja lopulta maanantaina hän päätti mennä työterveysasemalle. Kurkussa ei mitään näkynyt, mutta sai saman tien lähetteen sairaalaan jatkotutkimuksiin. Kurkku ultrattiin ja sieltä löytyi ruokatorven alkupäästä, heti luun alta, möykky. Tuomio: kysta tai kasvain. Ja näin Ukkeli siirtyi saman tien sairaalan asiakkaaksi ja jatkotoimenpiteitä odotetaan. No joo, ehkä tässä olisi Jännitystä Elämään riittävästi, mutta kun ei.
Ehkä siksi ja sen vuoksi, että jälleen on edessä määrittelemätön aika tylsää kotona kököttämista, no, keskiviikkona olisi tarkoitus mennä katsomaan Neiti Vanhimmaisen kanssa Batman vs Superman, avasin punaviinipullon. Vähän on pelko persiissä, että tulossa on PASKA elokuva; en tykkää siitä, että lähdetään sekoittamaan kahta sankaria keskenään. Supey on SUPERsankari, Batman on kaikessa rikkinäisessä ihmisyydessään IHMINEN. Tästäkin saisi moneksi tunniksi keskustelun aihetta, mutta kukapa minun kanssani keskustelisi. Kukaan ei vielä ole edes vaivautunut kommentoimaan sanallisesti blogiani.
Ruikuti ruikuti, rutkun rutkun.... Halusin siis uutta näkökulmaa blogiini ja yksi keino oli, näin ensimmäisen "vapaapäivän" kunniaksi juoda pullollinen punaviiniä ja katsoa täysin pidettelemättä, minkälaista tekstiä tulee lievässä humalatilassa. Eipä tässä muuta mieleeni tule kuin ikuinen marina "ihanasta" Suomen televisio-ohjelmien annista. Koska suurin osa lukijoistani alkaa olla valtameren toiselta puolelta, lukijat saavat ihmetyksen aiheeksi seuraavanlaisen asian: meillä Suomessa, ilman kaiken maailman kaapelihärpäkkeitä näkyy 15 kanavaa. Riittäisi loistavasti, mutta kun joka kanavalta tulee käytännössä samaa ohjelmaa, vähän eri aikaan. Muutamalta pääkanavalta sama ohjelma tulee noin 3-4 kertaa uusintana saman viikon aikana. Ja mitä on ohjelma-anti? Noin 8 tuntia illassa erilaista tosi-tv:tä, Suurta Paskaa, muutama ulkomainen sarja (Arrow, Elementary, tai niin kuin meilläpäin sanotaan Holmes NYC, aika pitkälti ulkomaisista sarjoista, joita voi katsoa) ja pari kotimaista sarjaa, jota kärsii katsoa ja siinä se. Help God, onneksi on Netflix, josta löytyy vähän lisää katsottavaa. Mutta kuten varmasti jo tiedätte, ei edes muualla maailmalla suurta suosiota saavuttanut Gotham ole löytänyt tietä Suomen televisioon. No, meillä täällä ei muutenkaan löydy juuri mitään vähänkään Batmaniin liittyvää...
Koska tästä ei nyt tällä kertaa ole syntymässä tämän kummempaa ja koska tänään ei tarvitse hakea kotiin Neiti Vanhimmaistakaan, taidan avata toisen viinipullon ja miettiä syntyjä syviä ja nauttia vielä jostain Netflixin annista. Bates Motel olisi ainakin vielä vähän kesken.

Vaikka muuten ei tästä härän päästä tekstiä syntyisikään, niin ainahan meillä on Elämäni Bruce Waynen kanssa. Ja koska nyt olemme päässeet synkkään osaan tarinassa, jatketaan samaa rataa ja otetaan käsittelyyn

BARBARA (OSA 1)

Miten pienen ihmisen elämä voikaan olla ailahtelevaa? Ennen kuin Jason koki kohtalonsa Jokerin käsissä, päätyi Lasaruksen Lähteeseen ja palasi… no, suoraan sanottuna mielenvikaisena, tapahtui jotain, joka olisi saanut jäädä tapahtumatta. Juuri, kun elämä olisi ollut niin iisiä ja mielekästä; meillä meni Brucen kanssa hyvin, samoin Jasonin. Poika alkoi jo tuntua oikealta pikkuveljeltä, ja seikkaileminen Robinina oli parasta mitä voi olla. Se vain tapahtui: minä rakastuin. Oikeastaan aikaisempi ihastuminen muuttui, näin muutama vuosi myöhemmin, rakkaudeksi.

Ei, en vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä siitä melko lyhyeksi jääneestä ajasta, jonka sain Barbaran kanssa viettää. Olin ihaillut Barbaraa jo pitkään, 12-vuotiaasta asti. 13-vuotiaana tytöllä alkoi kapina-aika; pettymyksekseni tulenpunaiset kutrit kynittiin lyhyeksi ja ne värjäytyivät mustiksi, kivat mekot vaihtuivat niitteihin ja ketjuihin, vadelman tuoksuinen huulikiilto mustaan huulipunaan. Ihailuni kohde vaihtui mystiseen Lepakkotyttöön, josta, myönnän, näin ensimmäiset märät unetkin. Tuo tyttö oli kuitenkin niin saavuttamaton ja näin häntä vain joskus, yleensä pienen hetken. Saatoin, orastavassa miehuudessani, romantisoida häntä vähän liikaakin.

Sinä syksynä, ollessani 16-vuotias, paiskin lukuhommia Gotham High’ssa. Silloinkin, mistä ajattelen kaiken alkaneen, jäin koulutuntien jälkeen koulun kirjastoon opiskelemaan. Olin juuri syventynyt historiaan, kun kuulin tutun äänen takanani sanovan:

-Sinä se täällä taas olet pölyyntymässä, pölyisten kirjojen keskellä.

Barbaran tyyli oli jälleen muuttunut, tällä kertaa lähemmäksi alkuperäistä. Viimeisetkin mustat piikit olivat hävinneet lyhyeen polkkatukkaan, jonka väri oli taas tytön omaa, villiä punaista. Mustat pillifarkut olivat vaihtuneet polvipituiseen hameeseen ja rock-henkiset paidat ja niittirotsi jakkuun.

-Mokomakin lukutoukka, lähdetään ulos raittiiseen ilmaan kävelemään. Siellä on ihana syyspäivä.

Hetken mietittyäni otin kirjani ja luentokansioni, heitin ne laukkuuni ja laukun olalle.

-Lähdetään vaan, vastasin.

Ulkona oli, toden totta, upea syyspäivä. Me kävelimme päämäärättömästi Gothamin kaduilla ja juttelimme niitä näitä koulusta, tulevista tanssiaisista, tulevaisuuden suunnitelmistamme. Emme edes huomanneet auringon menneen pilveen. Muutaman harvemman vesipisaran jälkeen alkoi sataa kaatamalla.

-Tule! Barbara huudahti tarttuen kädestäni. –Juostaan meille.

Emme olleet kaukana komissario James Gordonin ja Barbaran kotoa, mutta ennen kuin ehdimme perille, olimme jo litimärkiä. Barbaran isä oli töissä, missä muuallakaan. Menimme Barbaran huoneeseen, missä tyttö heitti minulle pyyhkeen.

-Koeta kuivatella, ettet vilustu, tyttö sanoi.

-Kiitos, vastasin.

Hetkeen emme kumpikaan sanoneet mitään, puristelimme vain isompia vesiä hiuksistamme. Vallitsi hieman hämmentävä hiljaisuus.

-Öö… mm… kiva huone sinulla.

Minun oli rikottava hiljaisuus, hiljaisuus, jossa kuului vain kahden hengityksen ääni. Ja oman sydämeni pauke. Huone oli siisti. Oma huoneeni olisi varmasti ollut mullin mallin, jos Alfred ei kävisi siellä järjestelemässä. Barbaran huoneen seinät oli vuorattu, arvatenkin, fanijulisteilla ja baseball-joukkueiden kannatusviireillä. Kampauspöydällä oli naisellisia tavaroita ja siististi sijatun sängyn päällä pehmoleluja. Hämmennystäni peittääkseni siirsin yhtä lasinappisilmäistä nallea ja sanoin sille:

-Pitäisi varmaan palata koululle… Bruce lupasi hakea kuuden aikoihin…

Kääntyessäni ympäri Barbara seisoi kovin lähellä. Nuolaisin hämmentyneenä alahuultani ja samassa tunsin Barbaran huulet omillani. Olin tuntenut nuo huulet kerran aikaisemminkin huulillani, pikaisesti. Nyt ne viipyilivät, veri huulissani alkoi kiertää kuumasti ja ennen kuin huomasinkaan, vastasin suudelmaan. Barbara kiersi kädet kaulalleni ja kuin itsestään omat käteni nousivat tytön vyötärölle. Lopulta etäännyimme.

-Sehän oli… se oli… kivaa…, minusta tuntui, että oli sanottava jotain, …-mutta miksi?

-Miksi luulisit? Barbara kysyi ja puri metkasti alahuultaan. –Dick, olen ihastunut sinuun, olen ollut jo kauan.

Siitä lähtien aloimme olla yhdessä enemmänkin. Pidimme kuitenkin matalaa profiilia, seurustelumme oli vain meidän kahden asia, josta ei kaikkien ollut syytä tietää… Minä sain puhuttua Brucelta yhden prätkän autotallista käyttööni. Se helpotti meitä kaikkia; minä pääsin kulkemaan paremmin ilman, että hänen tai Alfredin tarvitsi aina viedä tai tuoda joka paikkaan.

Mitä enemmän me opimme, uudestaan, tuntemaan toisiamme, sitä enemmän rakastuin. Mitä enemmän kuljimme yhdessä, käsikkäin, mitä enemmän katselimme elokuvia, Barbaran ollessa käpertyneenä kainalooni, mitä enemmän hän kiusoitteli suudelmillaan, sitä enemmän tiesin hänenkin rakastuneen minuun. Ja sitten, yhtenä iltana, kun olin jo lähtemässä kotiin, Barbara sanoi, että isänsä tulisi töistä vasta seuraavana päivänä, aamupäivällä. Aloin aavistaa, mihin hän pyrki. Minä emmin hieman, mutta vain hetken. Suurella todennäköisyydellä Bruce lähtisi ”keikalle” ja saattaisi viipyä aamutunneille asti. Ja koska seuraava päivä oli lauantai, hän nukkuisi pitkään. Jos lähtisin aamulla, pääsisin luikahtamaan kotiin kenenkään tietämättä, että olin missään ollutkaan.

Niin Barbara tarttui kädestäni ja vei minut huoneeseensa, jossa jatkoimme ulko-ovella alkanutta suutelua. Istuimme sängyn laidalla suudellen, hyväillen ja pian Barb alkoi avata paitani nappeja. Tytön sormet jättivät iholleni tulisen vanan ja kun hän lopulta riisui oman paitansa, tuntui suorastaan ihmeeltä, ettei katseeni polttanut hänen ihoaan.

Barbara veti minut viereensä vuoteelle ja niin kaunis tyttö oli punaisten hiustensa levittyessä peitolle, etten voinut olla suutelematta häntä niin, että veri tuntui karkaavan. Päästä. Jonnekin aivan muualle. Miten hyvältä hän tuoksui! Korvan takaa… kaulalta… Huuleni kulkivat kuin varkain, seuraten tuota tuoksua… Barbaran hengitys poltti ihollani, kun tyttö ujutti sormensa omieni lomaan ja kuljetti hitaasti yhteenliitettyjä käsiämme vartalollaan… rinnoillaan… uumallaan… alemmaksi… Lopulta, vienosti voihkaisten, hän tarrautui minuun, ripusti kätensä niskaani ja suuteli niin kiihkeästi, että vanha sananlasku osoitti paikkansapitävyyden; luonto todella ajoi tikanpojan, tai kohdallani voisi kai sanoa, lepakonpojan, puuhun.

Ensimmäisen yön, jonka vietin Barbaran kanssa, muistan varmasti niin pitkään kuin elän.

Kun aamulla havahduin verhojen välistä pilkottavaan aurinkoon, huomasin sen olevan jo korkealla. Barbara oli käpertynyt mielipaikkaansa, kainalooni, ja heräili nyt raukeasti venytellen. Tavoiteltuaan yöpöydältä puhelimensa, hän huudahti:

-Kiitospäivä! Tänään on kiitospäivä, unohdin kokonaan. Menemme isän kanssa ulos syömään, kun hän herää.

-Sanoitko kiitospäivä? Aloin jokseenkin vauhkona etsiä lattialla lojuvan vaatekasan joukosta farkkujani. –Voi paska!

Bruce ei ollutkaan lähtenyt yöpartioon. Oli ollut jotain puhetta siitä, että Selina tulisi kiitospäivänä syömään, samoin tohtori Leslie Thompkins tyttärensä Sarahin kanssa. Arvatenkin Selina oli tullut jo illalla, ja he olivat varmasti olleet…no, samoissa puuhissa kuin me kaksi viime yönä.

-Bruce on ollut… kiillotuspuuhissa, puhisin kiskoessani pikavauhtia farkkuja jalkaani, -Selina on ollut meillä yötä.

Barbara katsoi minua ensin kummissaan, mutta tirskahti sitten kaksimielisyydelleni.

-Minun on mentävä, sanoin suikaten suukon tytön poskelle.

Kotona luulin ensin pääseväni kuin koira veräjästä; alakerrassa ei näkynyt ketään. Mennessäni keittiöön kerjätäkseni Alfredilta jotain myöhäistä aamiaista, istuivat Bruce ja Selina pöydän ääressä, lopetellen omaa aamiaistaan kahvikupillisilla.

-Mistä sinä tulet tähän aikaan? Bruce kysyi ihmeissään.

Ei olisi kannattanut jättää nahkatakkia päälle ja arvatenkin hiukseni olivat sen verran pystyssä, ettei se selittyisi pelkällä kypärällä. Yritin kuitenkin:

-Kävin vain… aamuajelulla.

-Kummallista, sinähän olet yleensä niin aamu-uninen. Tule aamiaiselle, Bruce kehotti.

-Jätän väliin, kiitos, vastasin.

En pystyisi istumaan vielä samassa pöydässä ja jatkamaan valehtelemista kirkkain silmin. Se ei yleensä onnistunut.

Bruce tuntui itsekin olevan vielä unen pöpperössä ja luultavasti yön tunnelmien vaikutuksessa, koska ei tällä kertaa huomannut minun valehtelevan niin, että korvat heiluivat. Mutta Selina oli muikean näköinen sanoessaan:

-Bruce, et voi väittää, ettet… haista.

-Mitä? Bruce ihmetteli

-Poikahan tihkuu hunajaa joka huokosestaan. Kultaseni, hän on juuri noussut jonkun tytön sängystä. Tukkakin pystyssä niin kuin sinulla tänä aamuna.

Pahuksen Kissa aisteineen, vaistoineen tai millä lieneekin! Vaistomaisesti aloin haroa hiuksiani ”viisipiikkisellä”.

-Dick? Onko tuo totta? Kuka…? Bruce kysyi sellaisella äänensävyllä, että tunsin parhaimmaksi paeta paikalta. Kuulin, miten Bruce nousi tuoliltaan, mutta kuulin myös Selinan sanovan:

-Anna olla, Bruce. Mietihän, kuinka monta tyttöä sinulla oli ollut Dickin ikäisenä?

-16-vuotta… Se on täysin vastuuton ikä. Minä en salli sitä…

Olin jäänyt kuulomatkan päähän, mutta nyt kuulosti siltä, että hän lähtisi perääni ja saisin pitää varani.

-Sinun on vain luotettava Dickiin, kuulin Selinan sanat. –Puhu pojan kanssa. Ja muistuta häntä, miksi kutsutaan miestä, joka ei käytä ehkäisyä.

Lopulta uskalsin hengähtää helpotuksesta. Joillain naisellisilla keinoilla hän sai kuin saikinBrucen rauhoitettua ja pääsin kuin pääsinkin pälkähästä. Päästyäni huoneeseeni, heittäydyin sängylleni muistellen villiä, punatukkaista tyttöäni ja viime yötä.

Ei syntiä sen kauniimpaa (No sin was more beautiful)

Koitan paremmalla ajalla kääntää sanoja englanniksi, nyt ei puhti riitä siihen.

Ai niin, kuinka pitkä matka olikaan Wayne Manor'lta Gothamin keskustaan?
Oikea vastaus: 14 mailia

Koettakaa kestää!

-Huppelinen Hepa-

Teinimeininkiä!

Heipä hei pitkästä aikaa, Ystävät!

En suinkaan ollut teitä unohtanut, tuli vain pidettyä hieman talvilomaa ja oli tuossa viikon verran taas töitäkin. Minulla oli antoisa talviloma niin hyvässä kuin pahassakin. Olimme jo vuoden alusta sopineet, että lähdemme Kavereitten kanssa lomalla kylpylään. Varsinkin heidän eskari-ikäinen poikansa vaati ehdottomasti, että lähden mukaan. Näinpä, tuollaiset alakouluikäiset kummasti viihtyvät seurassani ja usein sulattavat huumorintajuanikin paremmin kuin aikuiset. Ensimmäinen mutka matkaan oli tulla lähtöpäivää edeltäneenä iltana; uimapukua ei löytynyt mistään. Ja soittoa äiti-mammalle, olisivatko mökillä? Juu ei, mutta; äitini on Maailman Paras Ruuanlaittaja, enkä tiedä, miten olisi aikoinaan selvitty kaikista ristiäisistä ja viime kesän rippijuhlista tai ensi kesän rippijuhlista ilman äiskää, mutta hän osaa olla NIIN syyllistävä. "Ai, ootte menossa uimaan vai? Lasten kanssako?" Ja kun sitten kerroin, että ei kun parin kaverin kanssa: "Niin just, varmaan ne lapsetkin olisi uimaan halunneet." En siinä viitsinyt alkaa selittämään, että enhän minäkään änkeydy tyttöjen matkassa joka paikkaan, kun ovat kavereitten kanssa, mutta niin paha syyllisyys ja omatunnotuska tuli, että olin peruuttaa koko reissun. Alkoi tuntua niin pahalta, että oli LASTEN hiihtoloma, mutta äiti oli vaan menossa koko ajan, olihan samalla viikolla tiedossa myös Helsingin ja Oopperan Kummitus -reissu sisareni kanssa. No, kaverit kuitenkin puhuivat ympäri ja kylpylään mentiin, kulkien urheiluliikkeen ja uikkarioston kautta. Ja olipahan taas kivaa!

Pari päivää siinä sitten huilattiin ja hypättiin junaan kera isosiskon ja Helsinkiä kohti. Ehtiessämme Stockmannille, sisareni sanoi, että mennään kosmetiikkaosastolle, jossa henkilökunta opastaa valitsemaan itselle parhaiten sopivan huulimeikin. Näin tehtiin. Minulle löytyi kerrasta SE OIKEA kerrasta, ihme ja kumma, se oli juuri sitä väriä, jota olen eniten käyttänytkin. Siinä meikkaaja sitten kehui silmiäni, syvää sinistä väriä ja muotoa ja kysyi saako hän meikata myös silmäni. Itse en ollut laittanut kuin ripsiväriä, olen vähän laiska meikkaaja. Siinä sitten otettiin ihanilla väreillä ja rajauksilla silmä esiin, mutta vielä puuttui jotain. Vielä viime silaus, poskipuna ja näin oli parhaiten sopivaa huulimeikkiä etsittäessä saatu täydellinen meikki! Jotain tuli ostettuakin ja lopuista saatiin värinimet muistilapulle, että osaa ostaa oikeita joskus myöhemmin. Kuljeskeltiin tämän jälkeen hetken aikaa pitkin Hesan katuja, ohi Starbucksin, Fazerin kahvion, käytiin kevyellä, myöhäisellä salaattilounaalla ja ihmeteltiin vaatekaupoilla sellaisia muotiluomuksia, mistä meidän vaatekaupoissa voi vain haaveilla. Ja lopulta läpi Sanomatalon ja pitkin Töölönlahden puistotietä kohti Oopperataloa.

Systeriä otti sen verran lujaa päähän, kun oli ostanut edellisenä maanantaina junaliput hintaan 13,90 €, seuraavana päivänä tuli junalippujen halvennus voimaan ja sama lippu olisi maksanut 9 €, että osti meille ensimmäiset roseekuoharit. Samppanjatiskikin houkutteli, mutta pääsimme (vielä) ohi. Itse näytös oli juurikin niin upea kuin odotti olevankin, nousevine ja myöhemmin putoavine kristallikruunuineen ja jälkeen päin päänvaivaa tuottaneine porraskohtauksineen, jossa Christine ja Kummitus laskeutuivat oopperantalon katakombeihin. Väliajan koittaessa mieliteko voitti ja hiljalleen alkoi samppanjakoju vetää. Mutta voi murhe! Olisiko meillä käteistä kahteen skumppalasiin (á 12 €/kpl). Onneksi olin aikaisemmin käynyt nostamassa kaksikymppisen, mutta mistä repisimme vielä neljä euroa. Kummankin lompakonpohjalta löytyi kolikoita, mutta ei yhtään edes euronkokoista. Siinä sitten hervottomasti nauraen kokosimme kymmen- ja kaksikymmensenttisistä puuttuvat neljä euroa ja pääsimme kuin pääsimmekin nauttimaan samppanjalasillisista. Oli muuten niin hyvää, että jonkun juhlan koittaessa sitä voisi pullon ostaakin, ei ollut niin kallista kuin hyvä samppanja yleensä, vain (tai "vain" 39 €/pullo). Myöhäisillassa, junan kolkatessa unettavasti, matkasimme kotiin onnellisina mutta uupuneina ja monta elinvuotta lisää saaneina, niin paljon tuli taas naurettua.

Lopulta pääsen otsikon lupaamaan Teinimeininkiin. Sen verran alkuloman huono omatunto sai aikaan, että lupasin tytöille reissun kylpylään, jota kovasti kannatettiin, ja pojalle sisähuvipuistoon, joka vielä uimataidotonta enemmän kiinnostaa. Pitkin viikkoa kuitenkin, varsinkin Neiti Keskimmäinen marisi, että ystävänsä pitävät häntä aivan laatikossa kasvaneena, kun ei ole koskaan ollut Helsingissä muuta kuin läpikulkumatkalla, ei Tampereella shoppailemassa, kiitos väliin tulleen ison ostoskeskuksen, ei edes kylpylään ole 14-vuotisen elämänsä aikana päässyt. No, nythän oltiin menossa, niin ainakin luulin lauantaiaamupäivään asti. Aloimme siinä lähtöä touhuta, kun Neidit yks' kaks' päättivät, että EI ME HALUTAKAAN. Neiti Keskimmäinen halusikin mennä pikkuveljen kanssa huvipuistoon ja Neiti Vanhimmainen ostamaan päkiätossuja tanssikenkiin ja jotain pienempää peilikaappisysteemiä huoneeseensa hieman tilaa vievän kampauspöydän tilalle. Kaiken marinan jälkeen reissun viime tipan peruuttaminen nosti sen verran kiukun tällä äidillä pintaan, että se päivä mentiin, lapsellista tietty, mutta kuitenkin, mykkäkoulua. Mahtoi tanssitarvikeliikkeen myyjäkin ihmetellä, kun heitin Neiti Vanhimmalle kuin koiralle luun kaksi kappaletta tukevampaa nutturaverkkoa, joita on pitkään kaivannut. Ja mitä tästä kaikesta opin? Ainakin sen, ettei näiden neitien iloksi kannata enää paljonkaan suunnitella, eikä äidin tarvitse todellakaan tuntea huonoa omatuntoa omista menoistaan. ETTÄ NÄIN.

Ja vaikka tästä postauksesta tulikin aika pitkä, jaksakaan vielä aika pitkä päätösosa lukuun Jason Peter Toddista. Taisi muutama tippa linssiin tulla tätä kirjoittaessa ja aikoinaan, kun ensimmäisen kerran meillä julkaistiin tietoa Jasonin kohtalosta (taisin olla vähän toisella kymmenellä), oli pari päivää itku herkässä.

-Hepa-

JASON PETER TODD (osa 3)

Batman lähestyi varovasti, kattojen kautta, oikeaa varastorakennusta. Varastoilla oli hiljaista, mutta päästyään 22:n kohdalle, sisällä kuului olevan väkeä. Äänettä aukeni kattoikkuna ja kattopalkkien taakse jäi tumma hahmo tarkkailemaan tilannetta. Kaksikasvo, Harvey Dent, neljine miehineen, oli suunnittelemassa seuraavaa keikkaansa. Tuo konnamäärä ei hikkaa kummempaa aiheuttaisi. Juuri kun Batman oli syöksymäisillään liigan kimppuun, vasemman puoleinen ovi avautui.

-Pomo, katsos kuka me löydettiin ulkoa hiippailemasta?

Kaksosroistot retuuttivat välissään kovasti vastaan hangoittelevaa Robinia.

-Lepakon penikka!

Samassa niin Kaksikasvon kuin kolmen muun korston päät alkoivat kääntyillä kuin vieterin päässä, aseet valmiina ampumaan. Batman pysyi kuitenkin hyvin piilossa kattopalkeilla ja varjoissa. Niin kauan kuin kaikkien huomio oli Jasonissa, ei kannattanut vaarantaa mitään.

-No niin, bat-pentu, omaksi parhaaksesi, ala laulaa! Kaksikasvo vaati. –Missä Batman?

-Mistä minä tietäisin? Jason-Robin vastasi uhittelevasti. –Olen yksin.

Uskomaton poika! Batman ajatteli. Kuusi roistoa, joista neljällä oli aseet, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään pelosta.

-Hetkinen…

Kaksikasvo oli huomannut Robinissa jotain outoa.

-Tuokaa poika lähemmäksi!

Kaksosroistot tekivät työtä käskettyä. Kaksikasvo tuhahti.

-Kyllä näkee, ettette te kaksi ole ennen olleet tekemisissä pennun kanssa. Tuo ei ole Robin, ainakaan aito. Robin on pidempi ja ainakin vaikuttaa vanhemmalta. Otetaanpas naamio pois, niin nähdään minkä näköinen kaveri on eksynyt väärään paikkaan naamiaisiin.

Ennen kuin Kaksikasvo ehti toteuttaa aikeitaan, toinen ovi, oikean puoleinen, avautui ja joku tuli sisään. Ilmeenkään, kummallakaan kasvonpuolikkaalla, värähtämättä, Kaksikasvo kohotti aseensa tulijaa kohti ja ampui.

-Pomo! Se on…

Ennen kuin ammuttu kaatui maahan, Kasvo totesi tyynesti:

-Väärä ovi, Kaasujalka-Bill! Oma väki käyttää vasenta ovea, oikeasta tulevat ammutaan kyselemättä.

Samassa oli täysi hullunmylly valloillaan. Oman miehensä ampumisesta kauhistuneet kaksoset olivat päästäneet Robinin irti. Jason oli ehtinyt tunnistaa väärästä ovesta sisään tulleen ja huusi:

-Isä! mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota.

Sekasortoa hyväksi käyttäen Batman toimi. Pikku lepakot riisuivat roistot aseista ja Batmanin syöksyttyä piilostaan, halli muuttui taistelutantereeksi. Pelottomasti, isänsä kohtalosta raivostuneena, Jason-Robin osallistui tappeluun ja saikin jaloiltaan kaksoset. Uskoen, että Batman kyllä selviäisi yksinkin, hän ryntäsi maassa makaavan William Toddin luo.

Jason etsi epätoivoisena pienintäkin elonmerkkiä. Rinnassa olevan reiän pulpuavasta verestä päätellen sydän löi vielä, Jay tajusi. Kääntäessään poskensa Billin kasvoja vasten, hän tunsi heikon hengityksen. Jay alkoi painaa lujasti luodinreikää.

-Isä… ole kiltti, herää, älä kuole…

William alkoikin räpytellä silmiään ja sai kuin saikin ne raotettua auki.

-Mi-mitä… William yritti pystyyn, mutta näki edessään naamioituneen nuorukaisen, joka esti häntä nousemasta.

-Älä liiku, isä, sinua on ammuttu.

-Mikä…? Isä?

William yritti terävöittää parhaansa mukaan katsettaan. Oliko tuossa pojassa jotain tuttua?

-Jason? Poika… oletko… se sinä?

Jay, jonka kurkkua oli alkanut puristaa, nyökkäsi.

-Miten…? Missä…?

-Älä yritä puhua. Minulla on kaikki hyvin.

-Äitisi…? Kuka…?

-Äiti on kuollut, etkö tiennyt sitä?

-Kuka…? Missä…?

Jason ei saanut kiinni näistä harvoista sanoista, jotka isänsä sai puristettua huuliltaan.

-…asut?

-Hiljaa nyt.

Jason madalsi äänensä, varmuuden vuoksi.

-Minä asun Bruce Waynen luona.

-…Wayne… se miljonä… William vaikeni ja käänsi katseensa Kaksikasvoon ja Batmaniin, viimeiseen taistelupariin, jotka vielä olivat pystyssä. Kääntäessään katseensa takaisin poikaansa, tuo katse oli kysyvä. Jason nyökkäsi taas, pienesti. Ilmeisesti William tunsi loppunsa lähestyvän, sillä mies keräsi viimeiset voimansa puhuakseen.

-Jos Wayne… kohtelee sinua… hyvin… pysy hänen… luonaan… Williamin silmät sulkeutuivat.

-Isä?

Vielä kerran isä katsoi poikaansa. William nosti heikon kätensä hänen poskelleen. Jason tarttui käteen ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-Isä…

-Jason… poikani… olen niin… pahoillani… kaikesta…

-Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Me viemme sinut sairaalaan, selviät kyllä…

Mutta käsi putosi, viimeinen huokaus, ja William Todd oli kaiken avun ulkopuolella. Jason romahti hengettömän ruumiin rintaa vasten ja nyyhkytti hiljaa. Poika havahtui vasta tuntiessaan käden olkapäällään. Jay nousi ja näki kaikki kuusi sidottuna ja raudoitettuna, kuka enemmän, kuka vähemmän tajuissaan.

-Harvey, lisäsit juuri syytelistaasi murhan.

Bruce tunsi Jayn tärisevän kätensä alla. Kun poika oli syöksymäisillään Harvey Dentin, Kaksikasvon, kimppuun, ehkä tappaakseen, Batman tiukensi otettaan.

-Ei… Robin. Ei kannata. Lähdetään kotiin. Poliisi huolehtii lopusta.

Ennen lähtöään Batman viskasi batarangin, joka viisti hyvin läheltä Dentin kasvojen vaurioimatonta puolta, ja juuttui seinään Kaksikasvon pään vieressä.

He kätkivät Punalinnun huolellisesti, Jaysta ei olisi tällä hetkellä ajajaksi. Oikea Robin saisi tulla hakemaan sen seuraavana päivänä. Lepakkoautossa, matkalla kotiin, Jason tuijotti ulos ikkunasta kuivin silmin. Bruce tiesi, että selviytyminen toisenkin vanhempansa menetyksen tuskasta alkaisi vasta, kun kyynelpadot pääsisivät kunnolla aukeamaan.

Lepakkoauton tullessa takaisin Luolaan, olin minä odottamassa. Ja voitte arvata, että olin vihainen kuin ampiainen.

-Mitä helvettiä luulit tekeväsi, kakara!

Oikea suorani oli juuri iskeytymässä tuon roolivarkaan nenään, mutta Bruce ehti tarttua tiukkaan puristettuun nyrkkiini.

-Anna olla, Dick. Ota rauhallisesti.

-”Anna olla!” kivahdin. –Pentu otti juuri nyt turpaansa! Vai oletko jo ottamassa tuon paikalleni?

Silmistäni lensi raivon kipinöitä kohti Jasonia, jonka kasvot olivat täysin ilmeettömät.

-Anna tulla sitten, Jay mutisi. –Sehän vain kruunaisi tämän päivän ruhtinaallisesti.

-En aio ottaa ketään kenenkään tilalle, Bruce vastasi terävästi. –Dick, nyt rauhoitut! Jayn isä ammuttiin hänen silmiensä edessä. Sinä tiedät, me molemmat tiedämme, että suru vanhempien menettämisestä on kanavoitava johonkin, että sen kanssa voi edes jollain tavoin elää. En vielä tiedä, mikä se kanava tulee Jasonin kohdalla olemaan, mutta Robinin paikkasi ei ole uhattuna, usko minua.

Nyrkkini oli auennut Brucen puhuessa ja koko olemuksestani oli raivo karissut pois, jättäen tilalle myötätunnon pojan menetyksestä.

-Bruce, olen pahoillani, en mitenkään voinut tietää… Jay, anna anteeksi, minä…

Anteeksipyyntöni törmäsi pojan välinpitämättömään selkään, joka loittoni kohti hissiä, lopulta sulkeutuen hissiveräjän sisäpuolelle.

Jason muuttui täysin tämän jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että ennen kuin Kaksikasvo ampui William Toddin, Jasonin luonamme asumisessa oli väliaikaisuuden makua. Nyt pojan molemmat vanhemmat olivat kuolleet ja Brucesta tuli virallisesti hänenkin huoltajansa. Selkeästi pehmenneen ulkokuoren alla piili kuitenkin se sama aggressiivinen ja röyhkeäkin katupoika, mikä Jay oli ollut saapuessaan.

Jason oli rohkea. Jopa uhkarohkeakin ja se kaiketi koitui pojan kohtaloksi.

Nelisen vuotta siitä, kun Kaksikasvo surmasi William Toddin, Batman ja Robin joutuivat tekemisiin, ei suinkaan ensimmäistä tai viimeistä kertaa, Jokerin kanssa. Minä olin vaihtanut jo jokin aika sitten maisemia ja Robin-puvun Nightwingin asuun. Jokeri oli onnistunut jälleen karkaamaan Arkhamista, vaikka vankimielisairaalan turvatoimia tiukennettiin jokaisen paon jälkeen.

Jokeri suunnitteli mielipuolisuudessaan kauppoja varastamastaan aselastista erään terroristijärjestön kanssa. Batman oli saanut selville salaisen paikan, jossa oli tarkoitus käydä myyntineuvotteluja ja lähti matkaan Robinin kanssa. Arvasitte kaiketi, että Jason oli lopulta perinyt minulta Robinin roolin ja oli roolissaan, nyt 16-vuotiaana, parempi kuin minä koskaan; rohkeampi, kylmäverisempi, aggressiivisempi.

Nämä kaksi tarkkailivat tilannetta sen suuren varastokompleksin katolla, jossa neuvotteluja oli tarkoitus käydä.

-Tuo on järjestön pikku pomoja, Batman esitteli Robinille, kun ostajan edustajat saapuivat paikalle. -Hm… lisäksi neljä miestä…

-Ja sisällä odottaa Jokeri neljine miehineen, Robin totesi. –Lasten leikkiä!

-Älähän innostu, Robin! Alustavan suunnitelmani mukaan…

-Paras suunnitelma tähän on: Pannaan haisemaan!

-Robin, ei…

Jälleen kerran särkyi yksi kattoikkuna, kun yli-innokas Robin syöksyi konnien keskelle. Jason nautti kunnon tappelusta ja usein hän kutsuikin sitä ’juhlimiseksi.’ Batmanilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin syöksyä perässä ja osallistua juhlintaan. Taistelun tuoksinnassa Brucella oli, ihme ja kumma, aikaa myös moittia Jasonia hätäilystä.

Kun miehiä alkoi olla enemmän ja enemmän kanveesissa, tuli jostain, ilmeisesti ulkovartiosta, kolme Jokerin kätyriä lisää, joita sankarimme eivät olleet huomanneet. Näiden turvin Jokeri pakeni sivuovesta, saaden Robinin peräänsä.

-Ei, Robin, odota! Saamme hänet kyllä…, Batman ehti huutaa, ennen kuin sai takaraivoonsa kunnon tällin rautaputkesta. Luullessaan saaneensa Batmanin hengiltä, häipyivät kaikki jaloilleen päässeet paikalta.

Sillä välin, kun Batman makasi taju kankaalla, oli Robin vaikeuksissa tahollaan. Jason nimittäin oli jäänyt kiikkiin toisaalla varastoilla. Jokeri oli menettänyt entisestään mielenterveyttään, minkä totesimme jo sen jälkeen, mitä hän teki Barbaralle. Tuo Konnien Klovni oli vannonut kostoa Batmanille jo pidemmän aikaa ja nyt siihen avautui mahdollisuus Robinin kautta, joka nyt…

-Vai luulet sinä voivasi kertoa tarinani, Dicky-Birdy! kuulin tutun äänen. Miten mielelläni olisinkaan kuullut tuon äänen silloin aiemmin, silloin, kun sen omistaja oli vielä…normaali. -Painu Helvettiin, Grayson! Vain minä itse voin kertoa totuuden siitä, mitä silloin tapahtui!

-Sinähän sen paikan tunnet, ”pikkuveli”. Anna palaa sitten!

Yllättävä vieras heittäytyi sängylleni, mikä oli aika ällöttävää; huoneessa leijui hienoinen tupakan ja moottoriöljyn lemu. Kuluneessa nahkatakissa näkyi muutamia kuivuneita, tummia läiskiä, enkä voinut olla ajattelematta, olivatko ne kenties verta. Jalassaan olevat maiharitkaan eivät olleet ihan siitä puhtaammasta päästä. En kuitenkaan sanonut mitään; takin helman alta pilkisti ison pistoolin kahva.

-Se sekopää sai mut nalkkiin ja kun aloin virota saamastani tällistä, totesin istuvani tuolilla, omat käsirautani ranteissani. (Kuulostaako tutulta? Olin itsekin kokenut saman kaltaista, saman hullun toimesta.)

”Heräsitpä lopulta”,  se kusipää sanoi ja räkätti sitä hermoille käyvää nauruaan. ”Olet ollut tuhma, nuori mies. Kuulin, kuinka Batsy käski sinua odottamaan, mutta täällähän olet ja taidatkin olla todella… pahassa… pulassa.”

Hän tiputteli sanojaan harvakseen ja toi joka sanan jälkeen naamansa ja ne kellertävät, hullun kiiltoiset silmänsä lähemmäksi. Ponnahdin ylös tuolilta ja iskeydyin pää edellä päin Jokeria, joka horjahtikin nauraen pari askelta taaksepäin.

”On sinulla sisua, täytyy myöntää, enemmän kuin edeltäjälläsi. Tiedätkö, kuinka tuhmille pojille käy? Heitä rangaistaan.” Hihitellen se hullu katseli ympärilleen ja muka löysi, jalkojensa juuresta, sorkkaraudan. ”Saatkin varautua kunnon selkäsaunaan. Ja usko kun sanon, tämä koskee enemmän sinuun kuin minuun.”

Iskuja sateli. Vasemmalta oikealle, oikealta vasemmalle, kämmenpuolelta, rystypuolelta… Jokainen lyönti tuntui rikkovan jotain. Pian aloin toivoa, että menettäisin tajuntani uudestaan, mutta eloonjäämisviettini oli niin vahva, että pidin kiinni tajunnan viime rippeistä. Viimein oli pakko antaa periksi. 

Kun virkosin, oli jo hämärää. Olin yksin. Tuntui kuin kropassani ei olisi ollut yhtään ehjää kohtaa jäljellä. Sain kiemurreltua käsiraudat takaa eteen. (Nyt kertoja hyppäsi sängyltäni ja alkoi kävellä edestakaisin.) Luoja, miten minuun koski... Minun… oli saatava… ovi auki… keuhkoni… oli saatava… ilmaa… Batman, auta… tämän kerran… Bruce… lupaan totella… tästä lähin… jos tämän kerran… autat…

Pääsin ryömimään ovelle ja sain noustua sen verran, että sain kiinni ovennupista. Verinen käteni luisti, mutta sain kuin sainkin käännettyä sitä. Lukossa! Tietysti! Sain pinnistellä ankarasti pysyäkseni tajuissani…

Kuulin jostain kaukaa, juuri ja juuri korvin kuultavaa moottorin hurinaa. Kun ääni koveni, lähestyi, tunnistin sen aiheuttajan olevan Batpod. Yes, pelastus saapuisi! Samassa korviini kantautui jokin muukin ääni. Käännyin katsomaan varastohallia ja näin sen – yhden laatikkokeon päällä tikitti pommi! Aikapommi, jonka ajastimessa oli aikaa jäljellä 12 sekuntia! Terästin kuuloani, missä Batpod oli tulossa? Yritin viimeisillä voimillani murtaa ovea auki, tuloksetta. Vain vioittuneet luuni ja mitä lie muuta oli rikki, säkenöi sietämätöntä tuskaa.

9 sekuntia! Batpod lähestyi, yritin huutaa, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. 5 sekuntia! En uskonut enää, että Batman ehtisi ajoissa. 4… antauduin jo kohtalolleni… 3… 2… suljin silmäni… 1… kirosin Batmanin, Jokerin ja koko maailman alimpaan Helvettiin… 0… Viimeinen, minkä kuulin, oli korvia raastava pamaus, viimeinen, minkä tunsin, oli viha, kipu ja…

-Enkö pysty milloinkaan vakuuttamaan sinulle, että tein kaikkeni sinä yönä pelastaakseni sinut.

Käännyimme molemmat katsomaan huoneeni ovelle, jonka kynnyksellä seisoi Bruce.

-Ajoin silloin niin lujaa kuin Batpodin viritetyistä moottoreista lähti. Olin ehtimäisilläni varastolle, kun pommi räjähti. Jouduin kaatamaan Batpodin ja suojautumaan sen ja viittani taakse. Liian myöhään! Luojani… Bruce painoi kasvot käsiinsä muistellessaan tuota tuhoisaa yötä. –En ehtinyt ajoissa… se oli kiinni sekunneista.

Räjähdyksen hiljennettyä aloin epätoivoisena penkoa rakennuksen raunioita. En usko, enkä uskonut silloinkaan ihmeisiin, mutta jos sen kerran… eihän kaikki kohtalottaret voineet rangaista minua elämäni suurimmasta erehdyksestä. -Robin, vastaa! huusin, mutta vain oma ääneni kaikui yön hiljaisuudessa. –Jason! Jumalani, ajattelin, -armahda… tämän kerran…

Lopulta, mustuneiden lautojen alla, näin pilkottavan punaista. Raivattuani laudat pois tieltä, löysin pahasti hakatun ja palovammojen peittämän ruumiisi. Tartuin ranteeseesi etsien siitä edes pienen pientä elämän merkkiä. Ei mitään. Nostin sinut syliini ja yritin pelkällä tahdon voimalla tuoda sinut takaisin, mutta ruumiisi alkoi jo viiletä. Olit poissa. Poissa!

Olin seota. Sorruin hakemaan lohtua viskipullosta ja ilman Alfredia olisin kai juonut itseni hengiltä. Sinä olit kuollut, Dickin olin ajanut pois kotoa. Minulla ei ollut mitään syytä elää! Miten saisin sinut ymmärtämään, että olisin tehnyt kaikkeni pelastaakseni sinut silloin?

-Miksi sitten HÄN, murhaajani, on edelleen hengissä? MIKSI?

-Jokeri on hengissä, koska minä en tapa, Bruce vastasi. -En alennu hänen tasolleen. Jos kenet, niin hänet minä olen koskaan halunnut tappaa sen jälkeen, mitä hän teki sinulle. Ja melkein tapoinkin. Hakkasin hänet puolikuoliaaksi, vain Nightwing ja inhimillisyys säästivät hänen henkensä. Jokeri makasi monta viikkoa Arkhamin sairasosastolla, letkuruokinnassa.

Samassa Brucen ranneke hälytti ja pienellä viivellä minun.

-Teitä kutsutaan, Gothamin rauhanturvaajat, Jason virnisti.

Ennen kuin hän häipyi, hän sanoi vielä:

-Katsokaakin, te kaksi, että pysytte pois MINUN tieltäni. Vastoin sinun periaatteitasi, Bruce, Red Hood tappaa.

Sitten hän olikin jo poissa.

Nyt tietysti ihmettelette, miten oli mahdollista, että Jason kävi luonamme ja pystyi kertomaan itse kuolemastaan. Siitä saamme ”kiittää” Ra's al Ghulia ja hänen Lasaruksen Lähdettään, mutta se on jo toinen tarina, tarina, jota haluan muistella yhtä vähän kuin yötä jolloin Jason, Batmanin toinen Robin, kuoli.

Tässä pari filmipätkää elokuvasta Under the Red Hood, jotka ovat toimineet innoittajana tätä lukua kirjoittaessani.

Jasonin kuolema

"Miksi HÄN on yhä hengissä?"

Tämä yksilö on toiminut myös innoittajanani.