Tuulispäivän tapaan

Onko Nalle Puh (Winnie the Pooh) luettu? Jos on, on Tuulispäivä tuttu termi. Tuulispäivänä Pöllön kotipuu kaatui ja jos muistan oikein, Ihaankin Synkän Kolkan kotimaja lakosi ja Nasu, joka on Hyvin Pieni Eläin, kärsi myös kovasta tuulesta. Meidän venetsialaisia häiritsi hieman Rauli-myrsky, joka heitteli mökin "akvaarion" katolle oksia, muodosti muhkeita vaahtopäitä järvelle ja osasi se olla ilkikurinenkin; omaan niskaani lensi muutamakin lepän "käpy." Nyt on hyvinkin mukava loppukesän päivä; aurinko paistaa, järvi on tyyni eikä juuri lehtikään värähdä. Aivan kuin Luontoäiti yrittäisi meille viattomana sanoa: "Mikä myrsky? Ei täällä ole mitään myrskyä ollut, eikä tuhannet kotitaloudet ilman sähköjä sen vuoksi."
Meidän kesäkautemme siis päättyi hyvin myrskyisissä, mutta riemukkaissa merkeissä. Mökillä oli jälleen kuhinaa, kun Ranskan ystävämme saapuivat kanssamme kesän päättymistä juhlimaan, samoin Neitien ja Poitsun serkut ja vanhimman serkun uusi poikaystävä, joka hämmästyttävän hyvin sulautui porukkaan. Häntä lienee hieman etukäteen varoiteltu...
Syksyn kolkutellessa ovia, kirjaimellisesti, on Ukkelikin intoutunut availemaan matkailumainoksia, joita puhelimeen lähes päivittäin kilahtelee. Ainoa ongelma siinä on vain se, että kun yhden avaat, saat vähintään kolme uutta tilalle. Hyvin meidän nettikäyttäytymistä seurataan. Yksi serkuksista totesi, että eipä nuo matkamainokset haittaa, mutta kun hänelle tulee mainoksia "Pidennä peenistäsi 10 senttiä viikossa". Kumpihan mahtoi liioitella, mainos vai mainoksen saaja? Ja millä sivuilla kyseinen serkku käy? Pistää miettimään... Kyseisen serkun isosisko, kehoitti pikkuveljeään tekemään jotain tukalleen, ennen kuin se lisääntyy. Ei ollut paha, mutta minulla onkin periaatteeni: jos tukassa ei ole pituutta, sitä täytyy muuten olla tarpeeksi.
Jos ihmettelette, miten omenat ja eräät miehiset ruumiinosat liittyvät toisiinsa, kerron sen tuonnempana. Oli se onni, että sukuun pyrkivää tulokasta oli varoitettu, olisi hänellä muuten ollut ihmettelemistä. Mökin omenapuista tuuli riepotti kypsiä omenoita sylikaupalla ja isämme, jota eniten tuuli tuntui haittaavan, kehoitti meitä muita syömään omenoita "niin tulette iloisemmiksi". Meille riitti kyllä oikein loistavasti viini, hyvä ruoka ja seura samaan asiaan. Mutta ei, pöytään kannettiin punaisia Lopoja ja Valkeita Kuulaita, joita yritimme, kaiken muun lisäksi haukkailla, närästystä uhmaten, ihan Papun mieliksi. Sitten tuli vastaan se pieni Valkea Kuulas, jossa oli... ihan kuin sauma karasta kantaan. Sisareni, joka oli jo nauttinut viinilasin jos toisenkin, huomasi, että omppu muistutti ihan... no, "pussukkaa". Siinä meinasi turahtaa viinit nenästä yhdellä jos toisellakin, mutta totta "systeri" puhui. No mutta, samapa tuo, onko sauma omenassa vai "pussukassa", sillä saumassa sen salaisuus, sukassa tai omenassa. Tai "pussukassa". Onhan monessa kaupassakin iso kyltti, jossa on kehoitus: NÄYTÄTHÄN KASSISI KASSALLA. Saisivat kaupat hieman varoa, mitä pyytävät, yllytyshullut voivat tämän tehdäkin ja saa näin paikalle vähintään vartijat, luultavasti poliisitkin ja asiakas saisi syytteen siveettömästä käytöksestä. Ja vain, koska kauppias oli asiaa toivonut...
Me asumme suht lähellä Tamperetta, joten meidän puheesta ja puheista löytyy jonkin verran tamperelaisuutta. Koska turkulaistunut serkkuplikka on iskenyt silmänsä, ymmärtääkseni paljasjalkaiseen, turkulaiseen, kääntyi keskustelu jossain vaiheessa turkulaisiin grilliherkkuihin ja tamperelaisiin vastaaviin. (IHME! Ruokkee...!) Uusi tuttavuus grilliruokien saralla Turun tyypille oli tamperelainen, oikeastaan oikeammin nokialainen Kuuma Koira. Kyseessä siis ei suinkaan ole Hot Dog, nakkisämpylä, vaan sokerimunkki, jonka välissä on höyrymakkara ja joka tarjoillaan perinteisillä grillilisukkeilla. Tarina kertoo, että grillikioskiin, joka möi myös kahvia ja munkkeja, uhkasi jäädä vanhenemaan iso läjä munkkeja ja älykäs, pirullinen tai mikä lie grillinomistaja keksi tehdä tästä suolaisen makean grilliherkun, joita myydään edelleen, suurella menestyksellä. Uutta Turun eläjälle oli myös Turun oma grilliherkku, Turun makkara, josta häneltä kysyi paljasjalkainen RANSKALAINEN. Onneksi ruoanlaittajaihmeemme nonna tiesi, että kyseessä oli jonkinlainen rusinamakkara. Mielenkiintoisia ruokayhdistelmiä, joista paras on tietysti perustamperelainen musta makkara! Papu tietysti sai pökköä pesään siitä, ettei Nuori Mies tuntenut kotikaupunkinsa grillierikoisuuksia, joten kysäisi, onko tämä päässyt koskaan maistamaan Holipompelia. Juu, en tiennyt minäkään, mitä kyseinen soppa mahtoi olla, mutta nyt tiedän. Se on sitä, kun esimerkiksi baarit tyhjentävät pullonpohjansa yhteen ja samaan astiaan, siitä tuleva (juomakelvoton) neste on Holipompelia. Paitsi että Turussa sama "elintarvike" on kuulemma Apinamehua. Eri nimi, sama myrkky. Hyh!
Minua alkoi jo ahdistaa loppuviikosta, kun minulla ei ollut mitään materiaalia blogipäivitystä varten. Olisihan se pitänyt arvata, että venetsialaisista mökkijuhlista... mökkiläisistä venetsiajuhlista... juhlamaisista venetsiamökkeilystä materiaalia kyllä tulisi. Ja sitähän tuli! Jaksakaan silti vielä Muistoja-luvun päätös. Tämä voi vaikuttaa jo vanhan toistolta, mutta on kuitenkin tärkeä luku sen kuvaukseen, miten minä näen, olen kolmekymmentä nähnyt, Brucen ja Dickin välisen suhteen.

Pitäkäähän itsenne terveinä ja lämpiminä, näin alkavien syysflunssien aikaan!

-Hepa-

MUISTOJA (OSA 3)

Sanomatta enää mitään, varoittamatta, Bruce nosti minut takaisin jaloilleni. Tarttuen minua käsivarresta, hän talutti minut aina huoneeseeni asti. Koko ajan kävellessämme mietin kuumeisesti, miten voisin välttyä siltä, mikä oli tulossa, ja kun ehdimme huoneeni ovelle, hermostuin täysin. Hän ei ollut pitänyt kädestäni kiinni lujasti, joten sain otteen helposti irti ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Pakomatkani ei kuitenkaan montaa sekuntia kestänyt, kun jo tunsin otteen olkavarressani ja tuo ote oli jo raudan luja.

-Richard, lopeta! Sinä et halua joutua pahempiin vaikeuksiin, Bruce sanoi äänellä, joka muistutti mataluudessaan Batmanin ääntä. Myöhemmin pelkästään tuo ääni sai minut lopettamaan tai tekemään niin kuin hän halusi, mutta tuolloin en sitä tehnyt.

-EI! PÄÄSTÄ IRTI! kiljuin ja rimpuilin kovasti päästäkseni pakoon. Tein sitä koko matkan hänen viedessä minut huoneeseeni. Koko matkan minä nyin, kiskoin, potkin. Hän pyysi minua lopettamaan, KÄSKI minua lopettamaan, mutta turhaan.

Bruce on ihminen, jolla ei ole paljoa kärsivällisyyttä, eikä hän jäänyt odottamaan pidempään rauhoittumistani, jota minulla ei ollut aikomustakaan tehdä. Hetkessä hän käänsi minut ympäri ja läimäytti kaksi kertaa lujasti takamustani. Pysähdyin kuin seinään, hän oli onnistunut yllättämään minut täysin. Silmiini nousi kyyneleet ja vapaa käteni nousi hieromaan kohtaa, johon lyönnit olivat osuneet. Nyt Bruce ei enää aikaillut, vaan talutti minut määrätietoisesti huoneeseeni. Hän suuntasi suoraan vuoteelleni, istui sen reunalle ja piti minut tiukasti edessään. Silloinkin kun hän istui ja minä seisoin, hän näytti paljon isommalta kuin minä.

Minä nyyhkytin ja olin kuulemma näyttänyt eksyneeltä koiranpennulta. Niin hän oli kertonut Alfredille ja Alfred kertoi myöhemmin minulle. Bruce oli sanonut myös, että olisin sulattanut kenen tahansa naisen sydämen, useampien miestenkin. Mutta pahaksi onnekseni, hän ei ollut kuka tahansa, hän oli Batman, joka kykeni kovettamaan sydämensä.

Hän kysyi vielä kerran, miksi saan rangaistuksen. Hän varmisti aina myöhemminkin, että tiesimme, mitä olimme tehneet väärin. Kun nikotellen vastasin, hän tarttui ranteeseeni ja veti minut poikittain polvilleen. Vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kuritti minua, hän tiesi tarkoin mitä teki. Vasen käsi piti minut tiukasti paikallani, oikean sivaltaessa lujasti takamustani. Minä olin jo menettänyt itsehillintäni ja itkin hiljaa, mutta selkäsaunan jatkuessa, aloin parkua kuin vauva. Siinä vaiheessa Bruce ei tuntenut enää armoa, vaan sivalluksia sateli. Olin pakahtua itkuuni ja ajattelin, että jos Batman tekisi näin rikollisille, Gotham olisi paljon rauhallisempi kaupunki. Minä ainakin aloin tuntea kovasti halua rauhoittua.

Juuri kun luulin, että Bruce katsoi minun saaneen tarpeekseni, hän tekikin sen, mitä olin koko ajan pelännyt; hän laski housujani alas. Käteni olivat jumissa hänen vasemman kätensä alla, enkä voinut tehdä mitään estääkseni häntä. Minä aloin kiemurrella minkä kykenin ja parkuen lupasin muuttua hyväksi ja etten tekisi enää koskaan mitään vastaavaa. Bruce ei ottanut kuuleviin korviinsa lupauksiani vaan jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

-Sinä. Et. Koskaan. Enää. Valehtele. Ole. Kuriton. Tai. Epäkunnioittava. Etkä. Koskaan. Enää. Väärennä. Allekirjoitustani. Bruce painotti jokaista sanaa ja jokaisen sanan kohdalla läiskähti kipeästi takanani. Minä parahdin joka iskusta.

Kun Bruce lopetti, kyyneleet virtasivat vuolaasti pitkin poskiani ja oikea käteni, jonka olin saanut vapaaksi yrittääkseni estää häntä, oli kiinni selässäni. Minä kaduin kaikkea mitä olin tehnyt, olin todella pahoillani ja tällä kertaa tarkoitin sitä oikeasti. Bruce veti housuni takaisin ylös, minun sihahtaessa hampaitteni välistä; kangas kirveli ikävästi piinatulla iholla. Lopulta hän nosti minut jaloilleni ja minun pyyhkiessä kyyneleitäni ja nenääni kämmensyrjään, hän yllättäen veti minut uudelleen polvilleen, mutta tällä kertaa hän rutisti minut lujasti rintaansa vasten. Samoin minä, epäröimättä, kiedoin käteni hänen ympärilleen, hautasin kasvoni hänen rintaansa vasten enkä yrittänytkään enää hillitä itseäni vaan annoin kaiken itkun tulla.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin tyynnyin ja kun olin rauhoittunut, Bruce sanoi, ilman moitetta tai vihaa äänessään, että saisin tehdä läksyjäni hänen työhuoneessaan samalla, kun hän hoitaisi yhtiön asioita. Istuminen työtuolilla oli vaivalloista ja se omalta osaltaan muistutti, mitä olin tehnyt.

Sinä iltana ei ollut helppoa mennä nukkumaan. Takamukseni kirvely oli laantunut, mutta vain hieman ja totesin olevan miellyttävämpää mennä nukkumaan vatsallaan. Minun nukkumaanmenoaikani arkena oli yhdeksältä, mutta sinä yönä sain unen päästä kiinni vasta lähempänä puoltayötä eikä uni ollut rauhallista. Näin unta, oikeastaan painajaista. Muistan sen vieläkin, vaikka siitä on kulunut monta vuotta.

Juoksin kadulla, jolla oli paljon ihmisiä, osoittaen minua. Jotkut katsoivat minuun säälivästi, jotkut pilkaten. Juoksin, kunnes ehdin Wayne Towerille, jossa Wayne Enterpricen pääkonttori sijaitsi. Seisoin sen edessä, kun kuulin isäni äänen kutsuvan minua epätoivoisesti. Minä juoksin ääntä kohti, juoksin ja juoksin, mutten löytänyt isää. Sitten kuulin saman äänen, kuin luodin pamahduksen, kun vanhempieni trapetsiköydet napsahtivat poikki. Tunsin kipua, vaikken ollutkaan loukkaantunut. Löysin isän, joka makasi maassa, kasvot maata kohti, aivan kuten silloin, kun he äidin kanssa putosivat korkeuksista kuolemaansa. Käänsin isän ruumiin nähdäkseni hänen kasvonsa, mutta kun sain sen tehtyä, isällä olikin Brucen kasvot. Bruce yritti sanoa minulle jotain, minä yritin pitää hänet luonani, mutta hän alkoi ikään kuin vajota maan sisään. Hän katosi ja jostain ilmestyivät, kuin tyhjästä, Tony Zuccon kasvot, jotka alkoivat hiljalleen muuttua Jokerin kasvoiksi. Minä huusin ja itkin, itkin, itkin, itkin…

-Kaikki hyvin, penska, se oli vain unta. Kaikki hyvin, olen tässä.

Kun lopulta pääsin eroon unesta ja sain silmäni auki, näin Brucen istuvan sänkyni laidalla pyjamassaan ja aamutakissaan. Kun tajusin, että hän oli siinä, heittäydyin hänen syliinsä ja halasin häntä niin kuin en aikoisi koskaan päästää irti. Hän halasi minua takaisin, puristi lujasti rintaansa vasten ja silitti hiuksiani. Minä vain itkin ja itkin, enkä ollut tyyntyä ollenkaan, mutta lopulta hän sai minut rauhoittumaan. Bruce kertoi, kuinka oli oman unensa läpi kuullut huutoni, itkuni ja pelkoni. Minä vapisin vieläkin, en halunnut luopua hänen luovuttamastaan lämmöstä. Muistan miten ajattelin: Mitä jos hellittäisin? Mitä jos myös Bruce kuolee? Rutistin häntä yhä tiukemmin, en halunnut koskaan päästää irti.

-En halua, että menet pois, sanoin ennen kuin ehdin edes kunnolla ajatella sitä. Olin juuri herännyt kauheasta painajaisesta, olin itkuinen ja peloissani, en todellakaan halunnut jäädä yksin.

-En ole menossa minnekään, Bruce lupasi. –Pysyn täällä.

Se lupaus sai minut rauhoittumaan lopullisesti. Haukottelin syvään, uni alkoi uudelleen saada vallan. Kello oli paljon yli puolen yön, enkä ollut paljonkaan vielä nukkunut.

-Oletko vielä vihainen minulle? kysyin, peläten mitä Bruce vastaisi.

-En, Dickie. En ole vihainen. Aiemminkin olin lähinnä pettynyt ja olen vielä vähän, mutta olen varma, ettet tee enää koskaan sellaista, hän vastasi pehmeällä, rauhoittavalla äänellä. 

–No, koetahan nyt nukkua.

Aloin hiljalleen rentoutua. Viimeisenä ajatuksenani mietin Brucen ja minun välistä suhdetta, jota en täysin vielä silloin ymmärtänyt. Kesti joitain vuosia ymmärtää sitä, mikä vahvistui sinä iltana. Se ei ollut ystävyyttä, se ei ollut huoltajan ja huollettavan välinen suhde, se oli jotain paljon syvempää kuin mikään muu voi olla, se oli jotain, jonka me molemmat olimme menettäneet liian aikaisin; se oli isän ja pojan välinen suhde. Vielä nykyäänkin, monen vuoden jälkeen, sen vahvuutta oli vaikea käsittää.

Ennen kuin huomasinkaan, nukahdin, Brucen käsivarteen takertuneena.

Aamulla koin melkoisen yllätyksen. Hiljalleen heräillessäni, tunsin, etten ollut yksin. Bruce oli pysynyt luonani koko yön, hän nukkui, seinään nojaten, käsivartensa vieläkin ympärilläni, untani turvaten. Oli arkiaamu ja pian olisi herättävä ja mentävä kouluun, mutta en halunnut sen hetken vielä päättyvän. Hetkeä myöhemmin Bruce heräsi ja minä teeskentelin nukkuvaa. Silloin hän teki jotain, mitä ei ollut tehnyt koskaan ennen. En tiedä oliko hän tehnyt samoin koskaan enää sen jälkeen, mutta hän nousi varovasti, ettei herättäisi minua, sipaisi hiljaa otsalleni valahtaneet hiukset ja painoi suukon otsalleni. Silloin tiesin, ettei Bruce ainoastaan pitänyt minusta, ainoastaan huolehtinut minusta, vaan hän rakasti minua, ei niin kuin ystävää rakastetaan, vaan niin kuin isä rakastaa poikaansa. Hän piti minua omana poikanaan.

Myöhemminkin olin silloin tällöin vaikeuksissa, mutta siitä aiheutuneista seurauksista huolimatta en koskaan unohtanut, että Bruce rakasti minua kuin omaa poikaa. En unohtanut sitä teini-iän kuohunnassa, en silloinkaan, kun niin sanotusti ovet paukkuen lähdin kotoa, silloinkin tiesin, miten paljon Bruce välitti minusta. Olin vain liian itsepäinen myöntääkseni sen. Hän oli myös liian itsepäinen ja joskus liian suojeleva, mutta aina hyvää tarkoittava. Vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, kuinka pahasti tahansa, tiesin, että hän otti aina minut kattonsa alle, että hän antaisi aina anteeksi.

-Odotinkin jo sinua, Dick, kuulin tutun äänen takanani.

En voinut mitään hymylleni, jonka tuo ääni aiheutti ja se mitä olin juuri ajatellut.

-Joo, tiedän, Bruce.

Ojensin hänelle käteni lopullisen sovinnon eleeksi, mutta Bruce ei tarttunut siihen. Sitä vastoin hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja puristi minut lujasti rintaansa vasten, sanoen:

-Tervetuloa kotiin, poika.

(Vieläkin tämä riipaisee sydäntäni ja saan tipan linssiin. Niin kauan aion jatkaa kirjoittamista, kun se menee, jos ei muiden, niin ainakin omiin tunteisiini. Ensi "numerossa" alkaa luku nimeltä Viimeinen tarina -Hepa- )

Uudenlaista arkea

Heissan!

Näin sitä pääsi koulut alkamaan ja samalla rysähti syksyvaihde päälle; ilmat viilenee, harva se päivä sataa ja on niin hämärää, että tekee mieli alkaa polttaa kynttilöitä. Loman jälkeen on aina uudenlainen tarmo päällä, tekee mieli aloittaa jotain uutta. Niin minäkin tein, aloitin Poitsun huoneen laittamisella uuteen uskoon ja seuraavaksi siirryn Ukkelin ja minun makuuhuoneeseen. Lisäksi olen ajatellut lähteä opiskelemaan kasvatustieteitä, ihan omaksi ilokseni.

Neitien ja Poitsun koulut ovat alkaneet... no, omilla tavoillaan. Vanhimmaisen koulu tuli todistetuksi jo ensimmäisinä päivinään "hihhuli"-lukioksi, mutta olkoon vaan, ainakin Neiti viihtyy. Ikävä on jo ehtinyt tulla, kun asuu viikot koulukortteerissaan isovanhemmillaan. Kun muuttopäivänä kannoin Neiti Vanhimmaisen laukkua kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että on se vaan hyvä, ettei tytön tarvitse asua jossain kaukana, ihan yksin. Poitsua ei samaksi koulupojaksi tunne kuin viime vuonna, on muuttunut niin isoksi pojaksi. Neiti Keskimmäinen on oma itsensä; vähän levoton, aina menossa ja kun mennään, aina sattuu ja tapahtuu. Yhden tyttökaverinsa ja kahden kaveripojan (Huom! muutkin kuin äiti! EI poikakaverin, vaan kaveripojan!) kanssa olivat perjantai-iltana ulkona ja toisen pojista piti esitellä Parkour-taitojaan (tai mitä lie soidintanssia esitti) niin lähellä, että hypätessään jäi Neidin jalka alle ja taas aloitettiin syksy kainalosauvoilla. Onneksi jalka sai vain kovan täräyksen ja eilen kävely onnistui lähes normaalisti. Tänään jäi jo kainalosauvat kotiin, joten tällä kertaa Neiti pääsi pienellä paranemisajalla. Hyvä niin, tanssitunnitkin alkavat jo.

Hiljaista on elämä täällä, ja vaisuksi jää tämän kertainen päivityskin. Oli kuitenkin ilmoitettava itsestäni, ettette luule, että syksy vei jo meikäläisen mennessään. Eihän toki, vaikka lyhyt kesä meni, jättäen jäljelle monet hyvät muistot. Vanhoja muistelee myös Dick.

Menestystä jokaisen syksyyn!

-Hepa-

MUISTOJA (OSA 2)

Bruce puhui jonkin aikaa rehtori Wigglen kanssa. Tuomioni oli maanantain jälki-istunto, jonka aikana tekisin sekä väliin jääneet, että uudet kotitehtävät ja mikäli maanantain tunti ei riittäisi, ja eihän se riittäisi, sama jatkuisi tiistaina ja keskiviikkona, niin kauan kun rästityöt oli tehty. Lisäksi minun täytyi pyytää anteeksi opettajaltani, minkä teinkin ensimmäisenä, sillä päästyämme lähtemään rehtorin kansliasta, Bruce talutti minut ensi töikseen luokkaan. Pyydettyäni vaisuna ja nöyränä anteeksi opettaja Woodilta, sain luvan lähteä Brucen mukana kotiin loppupäiväksi. En tiennyt olisinko ollut siitä iloinen vai hermostunut.

Koko matkan kotiin asti Bruce oli hiljaa, vain kurtussa oleva otsansa paljasti, että hän oli todella vihainen. Olen nähnyt Batmanin paheksuvan ilmeen, satoja kertoja, mutta Brucen paheksuva ilme sai minut tuolloin vapisemaan. Kotiin saavuttuamme hän talutti minut työhuoneeseensa ja istutti minut, täytyy myöntää, aika kovakouraisesti, tuoliinsa ja otti itse laukustani kirjapinon.

-Aloita kotitehtäväsi! hän käski pitkän hiljaisuuden jälkeen ja lähti huoneesta, paiskaten oven kiinni niin, että ihme, etteivät lastut lennelleet ympäriinsä. Luulen, että hän oli niin vihainen, ettei pystynyt edes huutamaan minulle. Mutta minua ei niin vain lannistettu. Katsoin kirjakasaa vieressäni pöydällä. Otin jonkun vihon, mutta sen sijaan, että olisin tehnyt niin kuin oli käsketty, otin kynän ja aloin piirtää. En ole koskaan ollut kovinkaan hyvä piirtäjä, mutta silloin kuvittelin olevani Suuri Taiteilija.

Olin täysin piirustukseni lumoissa, kun Bruce palasi takaisin, onneksi selvästi rauhoittuneena.

-Okei, Dick, näytähän mitä olen saanut aikaan, hän sanoi ja ennen kuin ehdin estää, hän oli napannut vihon edestäni ja näki kuvan, jossa opettaja Wood istui viritetyssä sähkötuolissa ja viereisessä kyltissä luki: TUOMIO: TYHMÄ OPETTAJA ja vieressä seisoi rehtori Wiggleä etäisesti muistuttava vanki puvussaan odottamassa omaa vuoroaan. Brucen otsa rypistyi jälleen ja hän sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän iski kädellään pöytään niin kovaa, että hypähdin tuolilla.

-Richard! Sinä olet jo nyt pahoissa vaikeuksia ja tämä temppuilu saa luvan loppua nyt! Hän tuijotti minua sellaisella katseella, että tiesin hänen olevan tosissaan.

Noin puoli tuntia, siltä se ainakin tuntui, hän huusi minulle. Itse hän kyllä sanoi puhuvansa, mutta en sanoisi sitä puhumiseksi, sen verran alkoi korvia särkeä.

-Richard, minun ei ehkä tarvitse edes sanoa, että olet arestissa! Bruce päätti saarnansa.

Vaikka olinkin ollut lähes varma arestista, tämä ei todellakaan mieltäni parantanut. Minun teki mieleni protestoida, mutten uskaltanut, ettei hän suuttuisi enempää… Tuskin olin ehtinyt ajatella, että hän suuttuisi enemmän ja koventaisi rangaistusta, kun tulin muistaneeksi, mitä isä oli tehnyt, jos olin ollut tottelematon tai muuten kuriton.

-Dick, olen hyvin pettynyt sinuun. Olet todella menettänyt luottamukseni tänään. Aresti ei tule olemaan ainoa rangaistuksesi, minä…

Tunsin miten aloin vapista; Bruce AIKOI tehdä niin kuin isä oli tehnyt, jos olin onnistunut suututtamaan hänet pahasti. Bruce ei voinut olla huomaamatta, miten käteni nousivat vaistomaisesti suojelemaan takamustani. Hänen kulmansa kohosivat ja hän katsoi minuun ankarasti. Aloin etsiä katseellani mahdollista pakoreittiä. Se ilmeisesti riitti lopulliseen päätökseen lisärangaistuksesta. Bruce kertoi minulle myöhemmin, ettei ollut ajatellut sitä itse, mutta Alfred, vanhoillisena brittiläisenä, oli suositellut hieman tuntuvampaa kurinpalautusta.

-Richard, tule tänne! hän käski. 

Bruce seisoi työpöydän toisella puolella ja minä keksin heti ainakin tuhat tekosyytä olla tekemättä niin. En olisi halunnut liikkua askeltakaan, mutta kuin itsestään jalkani veivät minua hiljaa lähemmäksi Brucea. Ne kuitenkin pysähtyivät ennen aikojaan, mutta olin jo sen verran lähellä, että hän nappasi minua kainaloista ja lattia katosi jalkojeni alta. Suljin silmäni tiukasti, mutta kun tunsin, etten ollutkaan mahallani, vaan istumassa jossain, avasin varovasti silmäni ja näin Brucen kasvot edessäni. Hän oli istuttanut minut pöydän reunalle. Olin hieman ihmeissäni; en nähnyt hänen kasvoillaan sillä hetkellä suuttumusta, vaan lähinnä tuli mieleeni huoli. Muistan miten tunsin itseni kovin pieneksi siinä istuessani, jalat ilmassa roikkuen, Bruce edessäni pitkänä ja voimakkaana. Minusta alkoi tuntua, että minun oli pakko sanoa jotain, mutta tuskin ehdin henkäistä, kun Bruce nosti kätensä vaientaakseen minut. Teinkin sen heti, sillä nyt tulin huomanneeksi, miten valtavalta tuo käsi näytti silloin, yhdeksän vuotiaana.

-Dick, mitä minä teen sinun kanssasi? hän huokaisi.

-Olen pahoillani, etten tehnyt läksyjä, vastasin nopeasti, yrittäen päästä pälkähästä keinolla millä hyvänsä.

-Nyt ei ole kyse pelkistä laiminlyödyistä kotitehtävistä. Dick, sinä valehtelit…

-Enkä valehdellut! tiuskaisin takaisin kiukkuisesti. Virhe.

-Sinä et puhu minulle tuohon sävyyn! Brucen ääni oli taas muuttunut kovemmaksi ja vihaiseksi. –Ja kyllä sinä valehtelit.

Sitten Bruce alkoi puhua minulle kuin olisin ollut nelivuotias. Muistan kuinka vihainen olin, että hän puhui siten kuin puhui, aivan kuin olisin ollut mistään mitään tietämätön pikkulapsi. Lisäksi vaikutti siltä, ettei hän antaisi periksi ennen kuin myöntäisin valehdelleeni.

-Sanoit Alfredille KOLMESTI, että olit tehnyt kotitehtäväsi, sanoit niin minullekin. Sanoit tehneesi ne, vaikka aivan hyvin tiesit, ettet ollut niitä tehnyt. Miksi sitä kutsutaan, Dick?

Minä mulkaisin häntä ja pyöräytin silmiäni, mutta hän jätti sen huomiotta.

-Richard, miksi sinä kutsuisit sitä? hän kysyi uudelleen, tiukempaan sävyyn.

Lopulta en voinut muuta kuin mutista: -Valehteluksi.

Kovaan sävyyn Bruce selvensi myös muut ”rikokseni”. Selvin sanoin hän selvitti, että allekirjoituksen väärentäminen, jos olisin aikuinen, olisi luokiteltu rikokseksi, petokseksi. Bruce huolehti siitä, että tulin ymmärtäneeksi kaikki vääryydet, mitkä olin tehnyt. Jos joku väittäisi joskus, ettei Bruce ole hyvä lasten kanssa, hänen olisi pitänyt nähdä miten hän toimi kanssani, kun olin lapsi. Siinä vaiheessa, kun olin lähestymässä teini-ikää, olimme usein törmäyskurssilla, mutta senhän te jo tiedättekin. Totuus on, että hän on aina ollut minulle kuin isä, edelleen. En koskaan unohda oikeaa isääni, mutta kun ajattelenkin, että menettäisin Brucen... Sitä tuskaa en halua kuvitellakaan.

Pyhä Tour de France...

... sanoisin, jos jo Burt-Robinin 365 "Pyhä"-huudahdusta ei olisi niin kornia. Mutta niin tärkeitä Bat-historiassa.

Ja asiaan! Pika pyrähdys Pariisiin tuli sitten tehtyä Neiti Vanhimmaisen kanssa ja nyt jalat lilluu kuumassa vedessä. Tuntuu, että olisi pari päivää kävellyt lasinsirpaleilla, mutta oli se sen arvoista. Ja mistä tulee blogipäivityksen otsikko? No, suunnitelmana oli sunnuntaina mennä käväisemään Eiffel-tornilla ja navigaattoria tutkiessa matka hotellilta oli, ainakin meidän mittakaavassa, lyhyt, vain noin neljä kilometriä. Tokihan sellainen kilometri määrä menisi mennen tullen jalan; nähdään kaupunkiakin enemmän kuin linja-autolla tai metrolla tai muulla vehkeellä. Ja tosiaan, eihän se matka ollut matka eikä mikään, kun tuo Pariisin kuuluisa "väliaikainen" maamerkki jo häämötti edessämme. Hämmästyttävän lyhyen aikaa jonotimme turvatarkastukseen, lippuluukulle ja hissiin. Tällä reissulla uskaltauduimme vain toiseen kerrokseen, mutta jotain jäi hampaan koloon; siis ei kun uutta reissua suunnittelemaan ja ihan huipulle asti! Suitsait sukkelaan olisimme olleet takaisin hotellilla samalla apostolinkyydillä millä menimmekin, mutta meidän epäonneksemme samana päivänä oli Tour de France eli meidän kielellä Ranskan ympäriajo, pyöräilytapahtuma, joka oli sulkenut noin puolet kaupungista ja ylläri, pylläri, me olimme hotelliin nähden väärällä puolella kilpailualuetta. Meillä olikin sitten edessämme suoran reitin sijaan mutkaa mutkan perään ja monet (onneksi ihan komeet) pollarit tarkisti laukkuja. Lopulta jouduimme talsimaan aina Louvrelle asti, joten vajaan neljän kilometrin matka piteni ainakin yhdeksäksi kilometriksi. Meillä siis oli varsinainen Puolen Pariisin Kävely -tapahtuma. Tulipahan nähtyä kaupunkia! Illalla nautimme jo Seinen risteilystä, eikä unta tarvinnut hotellille päästyä houkutella. Ja aamulla taas mentiin, Louvren pikku kierrokselle! Jos rakennuksella on pituutta noin 800 metriä, ei parissa tunnissa isompaa kierrosta ehdikään. Mutta tärkeimmät nähtiin kuitenkin: Mona Lisa ja lasipyramidi!

Moulin Rouge, Punainen mylly, upeassa iltavalaistuksessaan

Versailles'in peilisali

Eiffel-torni hieman epätavallisesta kuvakulmasta

"Muinainen Roslin Graalin piilottaa, sen portin miekka, malja varmistaa. Keskellä mestarien luomusten, hän uinuu alla tähtitaivaiden." Tämän paikan tuntee ja runon tietää jokainen, joka on Dan Brown'in Da Vinci koodin lukenut ja elokuvan nähnyt. Kummasti tuli tippa linssiin, kun ensimmäisen kerran pyramidit näin. 

Mona Lisa ei niin edustavasta kuvakulmasta, mutta sattuneista syistä, kiitos kiinalaisten  ja heidän selfietikkujensa, emme saaneet kunnon kuvaa edestäpäin. Mikähän on kyseisestä taideteoksesta tehnyt niin kuuluisan?

Paljon näimme neljän päivän aikana ja vielä enemmän jäi näkemättä.

Ihmettelette kaiketi, miksi tämä päivitys on noin viikon myöhässä. Meille iski, tai oikeammin MINUN laitteisiin iski Gremlinsit. Ensin hajosi puhelin, joka on vieläkin huollossa ja seuraavaksi ainoastaan minun läppäristä katosi langaton nettiyhteys ja pari päivää meni sitä etsiessä. Nyt onneksi pelittää taas, voin ottaa syvällä nenässä olevan herneen pois.

Ennen reissua vietimme Neiti Keskimmäisen rippijuhlia. Onneksi kaikki meni vanhasta muistista, vietimmehän viimeksi viime kesänä Neiti Vanhimmaisen vastaavia. Nyt meneekin seitsemän vuotta ennen seuraavia ja viimeisiä meidän perheessä. Neiti Keskimmäinen ei halunnut mitään ohjelmaa, kielsi pitämästä puheitakin, sillä hänet on siunattu äitinsä herkkyydellä eli itku on herkässä. Neiti on kuitenkin sen luonteinen ja siinä iässä, että kyseinen asia tuntuu nolottavan, joten sovimme, ettei puheita pidetä. Yllätys, yllätys, Neidille tärkeät serkut olivat kuitenkin valmistaneet neljän kappaleen laulu-piano -esityksen, eikä siinä voinut niin Neiti kuin äitikään kyynelilleen mitään. Myös laulajalle tuli hetken tauko ensimmäisen laulun jälkeen, sen verran tunnekuohua tämä laulu aiheutti.

Milli Menninkäisen laulu (Elokuvasta Rölli ja metsänhenki, poistetut kohtaukset)

Eli kyyneleet ovat viime päivinä olleet herkässä. Reilun viikon päästä Neiti Vanhimmainen muuttaa kaupunkiin, isovanhemmilleen "koulukortteeriinsa" ja on viikot pois kotoa. Aika matala pudotus siihen tosiseikkaan, että jonain päivänä Neiti muuttaa lopullisesti pois kotoa. Ja jos kaikki sujuu niin kuin hän on suunnitellut, tie vienee aina Englantiin asti opiskelemaan. Aika näyttää.

Tästä löyhän aasinsillan saaneena, eräs päinvastoin on palaamassa kotiin seuraavassa luvussa, nimeltään Muistoja. Luku alkaa yhdellä ihanalla Yö-yhtyeen kappaleella. Olette varmaan huomanneet, että kappaleissa, jotka olen liittänyt tekstiin, on paljon juuri kyseisen yhtyeen kappaleita. Siihen on kaksi syytä; ensinnäkin minä olen kasvanut tämän yhtyeen mukana. Ensimmäisen kosketuksen yhtyeeseen sain isosiskoni kasetilta, sanavihosta ja Joutsenlaulusta. Lukio aikaan, yksi elämä sitten Yötä luukutettiin kuvaamataidon tunneilla ja autoissa. Nykyään, kun kuuntelijat ja yhtyeen väkikin on aikuistunut (vai?), ovat biisit kehittyneet upeiksi balladeiksi. Kummasti sanat monessa kappaleessa sopivat kuin nyrkki silmään Dickin tarinaan. Ainakin minun mielestäni.

Eipä muuta tällä kertaa. Asiaa tulikin tällä kertaa aika paljon, kiitos kun jaksoitte.

-Hepa-

MUISTOJA (OSA 1)

Loisto

Oltuani muutamia vuosia pois talosta, jota olin pitänyt kotinani, palasin Brucen itsensä kutsumana. Oli aurinkoinen ja helteinen kesäpäivä päivänä, jolloin ajoin sinisen avoautoni (Brucen lahja valmistuttuani poliisikoulusta) kartanon portista. Kartano näytti edelleen suurelta, ei tosin enää niin suurelta kuin seistessäni sen juurella ensimmäistä kertaa, kahdeksan vuotiaana, juuri vanhempani menettäneenä. Silloin ajattelin, että ainakin kolme Haly-sirkuksen telttaa mahtuisi kartanon katon alle.

Avasin vanhan, jykevän oven. En halunnut turhaan keskeyttää koputuksella sitä, mitä Alfred sitten olikin tekemässä. Ja olisihan se muutenkin ollut hölmöä koputella vanhan kotinsa ovea. Suuren eteisaulan jälkeen kartano levittäytyy yhtä paljon molempiin suuntiin alakerrassa ja portaat lähtevät nousemaan yläkertaan. Ne portaat kulkivat muun muuassa huoneeseeni, jonne, erinäisiä kertoja, olin kulkenut Brucen taluttamana, tehtyäni tyhmyyksiä. En kuitenkaan halunnut aloittaa kotiinpaluuta ikävämmillä muistoilla, niinpä ajattelin lähteä etsimään…

-Hei, Dick! kuulin takanani Timin äänen. –Oletko eksyksissä tai jotain?

-Eksyksissä? ihmettelin.

-No niin, Brucen työhuone on toisessa suunnassa.

Tim näytti hieman huolestuneelta, luullen kai, etten todellakaan muistanut. En voinut mitään virnistykselleni. Ettenkö muistaisi, missä Brucen työhuone oli! Minä, joka tunsin kartanon pohjapiirroksen sentti sentiltä.

-Mitä? Tim vaikutti närkästyneeltä.

-Miksi luulet, että olen täällä vain puhuakseni Brucen kanssa? kysyin.

-Miksi muuten olisit täällä? kysyi Tim takaisin.

-Hmm, hyvä pointti!

Käännyin toiseen suuntaan suunnatakseni alkuperäiseen määränpäähäni, mutta jäin vielä ihmettelemään. Oli upea kesäpäivä, lauantai, ja Tim oli vielä kotona.

-Hei, Tim! huudahdin kun poika oli menossa matkoihinsa.

-Niin? kysyvä ilme pojan kasvoilla oli utelias ja odottava.

-Mikset ole ulkona kavereittesi kanssa? Heti kun olin saanut ihmettelyn aiheeni julkiseksi, tajusin. Tuo kysymys oli hyvin tunnettu vastauksestaan. Olinhan minäkin ollut 16-vuotias, joka eli tarkkojen sääntöjen ja kovan kurin alla.

-Aresti… Tim mutisi ja hänen kasvoistaan saattoi lukea murheen ja ärtymyksen. En voinut mitään sille, että naurahdin, joten kai ansaitsin saamani teinimäisen mulkaisun.

-Sepä ikävää, kaveri, sanoin ja yritin saada ääneeni myötätuntoa.

-Joo, joo, onneksi en joudu olemaan arestissa huoneessani, poika huokaisi ja lähti.

Vanha kunnon Bruce! Aina yhtä ankara ja vastuuntuntoinen, omalla itsepäisellä tavallaan, joka ei aina ollut niin mukavaa kasvateilleen. Vanhat muistot, silloin joskus kirpaisevat, saivat nyt minut hymyillen ravistamaan päätäni. Silloinkin, kun elin enemmän omaa elämääni, hän teki sellaista, jota kutsun ”isätyyliksi”. Muistaessani ilmeen Timin kasvoilla naurahdin ääneen. No, ehkä voisin hillitä kieltäni, olinhan itse päässyt eroon aresteista ja muista. Vaikka Bruce kyllä kerran uhkasi tuoda minut takaisin vanhaan huoneeseeni ja lukita minut sinne, jos vielä tekisin jotain niin typerää kuin sekoilisin humalassa tyttölauman kanssa, joista yksi oli Vicki Valen sisarentytär. Niin oli käynyt eräissä Wally Westin järjestämissä juhlissa ja Wallyn juhlat olivat tunnetusti kostean puoleisia.

Vickin sisarentytär seurasi tätinsä jalanjälkiä toimittajana, jota en silloin tiennyt ja Bruce sai käyttää kaikki taivuttelun keinot ja kai hän oli lopulta maksanutkin tytölle, ettei hän julkaissut juhlissa ottamiaan kuvia. Ne juhlat olivat päättyneet poliisilaitokselle, josta meidät kerättiin talteen. Bruce ei ollut asiasta kovinkaan ilahtunut, mutta ei hän sentään enää vetänyt minua poikittain polvilleen. Samassa mieleeni muistui yksi toinen tapaus, joka sattui ollessani 9-vuotias. Muistin sen kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin koin ensimmäisen kerran Brucen ”isätyylin”, eikä se kerta suinkaan jäänyt viimeiseksi. Naurahdin taas; olin aiheuttanut paljonkin päänsärkyä Brucelle ja Alfredille.

Kaikki alkoi maanantai-iltana. Koulun kevätlukukausi ja neljäs luokkani oli loppusuoralla. En ollut parhaimpia oppilaita luokallani silloin, eikä syy ollut vähiten se, että laiminlöin usein kotitehtäväni. Ja koska kevät oli niin pitkällä, että tiesimme opettajien jo päättäneen numeromme, päätin olla tekemättä niitä enää lainkaan. Minäkin olin itsepäinen, eikä Alfredilla sen enempää kuin Brucellakaan ollut aavistustakaan uusimmasta päätöksestäni. Alfred sanoi kerran, että itsepäisyydessäni olin todellakin Brucen poika. Kyllä, minä osaan myös olla itsepäinen, mutta Brucelle jään siinä lajissa, niin kuin monessa muussakin, kakkoseksi.

Sinä maanantai-iltana, niin kuin monena muunakin, Alfred tuli huoneeseeni kysymään, olinko saanut läksyt tehdyksi. Alfred teki usein niin ennen päivällistä. Minä nyökkäsin, enkä edes kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Alfred vielä sanoi.

Bruce on aina ollut kiireinen mies. Vaikka olin vasta 8-vuotias, kun hänestä tuli huoltajani, muistan, että hänellä oli aina kiire sinne tänne, ja lisäksi hänen piti pitää yllä luomaansa playboy-imagoaan säilyttääkseen salaisen henkilöllisyytensä. Vaikka hän olikin yleensä niin kiireinen, hän löysi jostain aikaa myös minulle ja sitten, kun minusta tuli Robin, kaikki oli helpompaa. No, ainakin minulle. Nykyään ymmärrän paremmin, miksi hän oli aina niin huolissaan ja tuntui kiivastuvan pienestäkin asiasta.

Mutta takaisin tarinaan, joka lopulta koostui valheiden ketjusta, joista ensimmäisen lenkin olin juuri luonut. Seuraavana päivänä, ennen kuin Bruce vei minut kouluun, Alfred kysyi oliko minulla kaikki mukana. Minä nyökkäsin taas ja jälleen hän kysyi läksyistäni. Vastasin, että olin tehnyt ne, vaikka hyvin tiesin, etten ollut avannutkaan kirjojani. Bruce vain pörrötti hiuksiani ja kehotti pitämään kiirettä, ennen kuin olisimme molemmat myöhässä.

Sinä päivänä, tiistaina, sain varoituksen laiminlyödyistä kotitehtävistä ja osakkeeni laskivat muutenkin opettajani silmissä. En välittänyt kummastakaan. Ja illalla jätin taas läksyni tekemättä ja taas valehtelin Alfredin ja Brucelle. 

Syy siihen, että sain jälki-istunnon, jonka tulisin istumaan seuraavana maanantaina, ei ollut ainoastaan tekemättömät kotitehtävät, vaan olin myös tiuskinut opettajalleni, enkä vain kerran. Olin ollut jo edellisestä päivästä huonolla tuulella, ehkä jossain piili omatuntoni, joka oli jo hieman alkanut kolkutella. Jälki-istunnon tiedotteeksi sain paperin, jossa luki jälki-istunnon antaja ja syy. Se paperi minun pitäisi antaa Brucelle allekirjoitettavaksi ja tuoda kouluun seuraavaksi päiväksi. Kun odotin Alfredia hakemaan minua koulusta, mietin kuumeisesti, miten päästä eroon paperista tai miten selittäisin jälki-istuntoon joutumiseni parhain päin. Syitä, miksi arestiin jäisin, en hyväksynyt ollenkaan; mielestäni olin aivan syytön.

Bruce ei tulisi olemaan tyytyväinen, selittäisin tilanteen miten hyvänsä. Ei lainkaan tyytyväinen. Tyytymättömyyden syynä eivät olisi ainoastaan tekemättömät kotitehtävät, jotka olin laiminlyönyt niin pitkän aikaa, vaan myös valehteluni. Olin valehdellut hänelle ja Alfredille jo kaksi kertaa. Ja se, että olin sanonut opettajalle rumasti ”pää kiinni!” ei ollut hyvä asia sekään. Oli asioita, joita Bruce ei lainkaan hyväksynyt ja yksi niistä oli epäkunnioitus. Voisin kertoa muitakin kertoja, jolloin olin ollut epäkunnioittava, en vain tuolloin.

Alfred saapui koulun parkkipaikalle juuri oikeaan aikaan, iloisesti hymyillen.

-Millainen koulupäiväsi oli, Dick-herra? hän kysyi vilkaisten minua taustapeilistä.

-Ihan ok, vastasin lyhyesti, enkä sen jälkeen sanonut enää mitään, katselin vain ulos ikkunasta.

Päivä jatkui tavalliseen tapaan. Kotiin saavuttuamme menin keittiöön, jonne Alfred oli tehnyt välipalaa. Syötyäni menin huoneeseeni tekemään läksyjäni, joita en kuitenkaan tehnyt ja Bruce saapui hieman ennen päivällisaikaa. Kuten aina, Alfred kurkisti huoneeseeni hieman ennen päivällistä ja kysyi, olinko saanut läksyt tehdyksi? Nyökkäsin. Makasin sängyllä ja luin yhtä suosikkikirjoistani. Tai yritin lukea, ajatukseni harhailivat jälki-istuntomuistutukseen. Jos Bruce saisi sen tietoonsa, saisin huudot ja arestia. Minulla ei ollut aikomusta viettää seuraavaa viikkoa tylsästi kotona, mikä yleensä oli arestin kesto ollessani pieni.

Sitten, kun jo luulin, etten millään saisi muistutusta salattua, keksin sen. Myöhemmin totesin sen yhdeksi typerimmistä tempuista, mutta sillä hetkellä se tuntui parhaimmalta ajatukselta koskaan; päätin allekirjoittaa muistutuksen itse. Bruce ei saisi koskaan tietää siitä, opettaja olisi tyytyväinen ja voisin sanoa hänelle, että olin kotiarestissa. Vapaa kotona, vapaa, ainakin melkein, koulussa! Miten loistava ajatus se olikaan silloin! Nykyään kutsuisin sitä Suureksi Typeryydeksi!

Niin, Alfred kysyi läksyistä, kuten aina ja annoin taas saman vastauksen kuin muinakin iltoina. Alfred vain nyökkäsi ja palasi sitten puuhiinsa. Hetkeä myöhemmin menin alas päivälliselle.

Koko pommi räjähti silmilleni seuraavana päivänä. Opettaja näki heti, ettei allekirjoitus jälki-istuntomuistutuksessa ollut Brucen kirjoittama. Vaikka olin viettänyt melkein koko yön harjoitellen Brucen allekirjoitusta, en koskaan saisi kirjoitettua sitä samalla tavalla. Ja hei, olin yhdeksän vuotias, mitä muuta voisi kuvitellakaan!

-Richard Grayson, heti paikalla rehtorin kansliaan! opettaja sanoi ankarasti osoittaen ovelle.

Luokassa vallitsi hetken hiljaisuus. Minä vastasin ennen kuin ehdin kahdesti ajatella:

-Niin kuin tahdot.

Se, että virnistin sanojeni päätteeksi, aiheutti sen, että minut käytännössä lennätettiin rehtorin kansliaan. Opettaja tarttui käsivarteeni ja talutti minut vauhdikkaasti aina rehtorin eteen asti. Siellä hän selosti koko rehtorin luo passituksen syyn, kertoi kaiken mitä olin tehnyt ja mitä olin jättänyt tekemättä. Minä en välittänyt siitä, oikeastaan. Rehtori kysyi minulta jotain, mutta en vastannut. Ainoa vastaukseni oli, että ristin käsivarret rinnalleni ja murjotin. Huokaisten hän tarttui puhelimeensa ja soitti kartanoon. Kuulin hänen puhuvan Alfredin kanssa, tai niin ainakin luulin. Brucen päivä meni suurimmaksi osaksi toimistolla.

-Herra Wayne on täällä kohta. Richard, kevätlukukausi päättyy aivan pian. Miksi sinä teet tällaista? Rehtori Wiggle kysyi ja yritti katsoa minua silmiin, mutta minä tuijotin lattiaa, rypistin otsani ja murjotin kahta kovemmin. Vaikka olin jo jonkin aikaa miettinyt hermostuneena Brucen reaktiota ja vaikka tiesin jääväni arestiin, en olisi osannut arvata, etten selviäisi pelkällä arestilla.

-Opettajasi neiti Woodin mukaan et ole tehnyt kotitehtäviäsi koko viikkona, rehtori Wiggle sanoi. –Onko tämä totta, Richard?

Taaskaan en vastannut. Hän yritti keskustella kanssani, rauhallisesti, mutta huomasi pian, etten ollut halukas siihen.

En tiedä kauanko meni aikaa siihen, kun Bruce saapui, mutta hänen astuessa huoneeseen, minusta valui kaikki itsevarmuus kuin hanhen selästä. Selvää oli, että hän oli raivoissaan, jopa enemmän kuin olin kuvitellut.

Herra Wiggle aloitti kertomalla Brucelle syitä, miksi olin joutunut rehtorin kansliaan ja hän näytti koko ajan vihaisemmalta. Bruce ei sanonut mitään, ei silloinkaan kun rehtori ojensi hänelle jälki-istuntomuistutuksen.

-Herra Wayne, lienette allekirjoittanut tämän? herra Wiggle kysyi ojentaen jälki-istuntomuistutuksen. Bruce kohautti kulmakarvojaan minulle tarttuessaan paperiin. Hänen kaikki piirteensä jyrkkenivät hänen havaitessaan paperissa vale-allekirjoituksen. Nyt oli jo torstai, enkä ollut tehnyt koko viikkona mitään kotitehtäviä, muutamat arvosanani olivat jo nyt melko huonoja ja nyt laiminlyödyt läksyt saattaisivat alentaa niitä entisestään. Sen lisäksi olin valehdellut, ainakin kolme kertaa, olin ollut epäkunnioittava, useammin kuin kerran ja pisteeksi ii:n päälle olin väärentänyt Brucen allekirjoituksen. Minua alkoi huimata.