Tuulispäivän tapaan

Onko Nalle Puh (Winnie the Pooh) luettu? Jos on, on Tuulispäivä tuttu termi. Tuulispäivänä Pöllön kotipuu kaatui ja jos muistan oikein, Ihaankin Synkän Kolkan kotimaja lakosi ja Nasu, joka on Hyvin Pieni Eläin, kärsi myös kovasta tuulesta. Meidän venetsialaisia häiritsi hieman Rauli-myrsky, joka heitteli mökin "akvaarion" katolle oksia, muodosti muhkeita vaahtopäitä järvelle ja osasi se olla ilkikurinenkin; omaan niskaani lensi muutamakin lepän "käpy." Nyt on hyvinkin mukava loppukesän päivä; aurinko paistaa, järvi on tyyni eikä juuri lehtikään värähdä. Aivan kuin Luontoäiti yrittäisi meille viattomana sanoa: "Mikä myrsky? Ei täällä ole mitään myrskyä ollut, eikä tuhannet kotitaloudet ilman sähköjä sen vuoksi."
Meidän kesäkautemme siis päättyi hyvin myrskyisissä, mutta riemukkaissa merkeissä. Mökillä oli jälleen kuhinaa, kun Ranskan ystävämme saapuivat kanssamme kesän päättymistä juhlimaan, samoin Neitien ja Poitsun serkut ja vanhimman serkun uusi poikaystävä, joka hämmästyttävän hyvin sulautui porukkaan. Häntä lienee hieman etukäteen varoiteltu...
Syksyn kolkutellessa ovia, kirjaimellisesti, on Ukkelikin intoutunut availemaan matkailumainoksia, joita puhelimeen lähes päivittäin kilahtelee. Ainoa ongelma siinä on vain se, että kun yhden avaat, saat vähintään kolme uutta tilalle. Hyvin meidän nettikäyttäytymistä seurataan. Yksi serkuksista totesi, että eipä nuo matkamainokset haittaa, mutta kun hänelle tulee mainoksia "Pidennä peenistäsi 10 senttiä viikossa". Kumpihan mahtoi liioitella, mainos vai mainoksen saaja? Ja millä sivuilla kyseinen serkku käy? Pistää miettimään... Kyseisen serkun isosisko, kehoitti pikkuveljeään tekemään jotain tukalleen, ennen kuin se lisääntyy. Ei ollut paha, mutta minulla onkin periaatteeni: jos tukassa ei ole pituutta, sitä täytyy muuten olla tarpeeksi.
Jos ihmettelette, miten omenat ja eräät miehiset ruumiinosat liittyvät toisiinsa, kerron sen tuonnempana. Oli se onni, että sukuun pyrkivää tulokasta oli varoitettu, olisi hänellä muuten ollut ihmettelemistä. Mökin omenapuista tuuli riepotti kypsiä omenoita sylikaupalla ja isämme, jota eniten tuuli tuntui haittaavan, kehoitti meitä muita syömään omenoita "niin tulette iloisemmiksi". Meille riitti kyllä oikein loistavasti viini, hyvä ruoka ja seura samaan asiaan. Mutta ei, pöytään kannettiin punaisia Lopoja ja Valkeita Kuulaita, joita yritimme, kaiken muun lisäksi haukkailla, närästystä uhmaten, ihan Papun mieliksi. Sitten tuli vastaan se pieni Valkea Kuulas, jossa oli... ihan kuin sauma karasta kantaan. Sisareni, joka oli jo nauttinut viinilasin jos toisenkin, huomasi, että omppu muistutti ihan... no, "pussukkaa". Siinä meinasi turahtaa viinit nenästä yhdellä jos toisellakin, mutta totta "systeri" puhui. No mutta, samapa tuo, onko sauma omenassa vai "pussukassa", sillä saumassa sen salaisuus, sukassa tai omenassa. Tai "pussukassa". Onhan monessa kaupassakin iso kyltti, jossa on kehoitus: NÄYTÄTHÄN KASSISI KASSALLA. Saisivat kaupat hieman varoa, mitä pyytävät, yllytyshullut voivat tämän tehdäkin ja saa näin paikalle vähintään vartijat, luultavasti poliisitkin ja asiakas saisi syytteen siveettömästä käytöksestä. Ja vain, koska kauppias oli asiaa toivonut...
Me asumme suht lähellä Tamperetta, joten meidän puheesta ja puheista löytyy jonkin verran tamperelaisuutta. Koska turkulaistunut serkkuplikka on iskenyt silmänsä, ymmärtääkseni paljasjalkaiseen, turkulaiseen, kääntyi keskustelu jossain vaiheessa turkulaisiin grilliherkkuihin ja tamperelaisiin vastaaviin. (IHME! Ruokkee...!) Uusi tuttavuus grilliruokien saralla Turun tyypille oli tamperelainen, oikeastaan oikeammin nokialainen Kuuma Koira. Kyseessä siis ei suinkaan ole Hot Dog, nakkisämpylä, vaan sokerimunkki, jonka välissä on höyrymakkara ja joka tarjoillaan perinteisillä grillilisukkeilla. Tarina kertoo, että grillikioskiin, joka möi myös kahvia ja munkkeja, uhkasi jäädä vanhenemaan iso läjä munkkeja ja älykäs, pirullinen tai mikä lie grillinomistaja keksi tehdä tästä suolaisen makean grilliherkun, joita myydään edelleen, suurella menestyksellä. Uutta Turun eläjälle oli myös Turun oma grilliherkku, Turun makkara, josta häneltä kysyi paljasjalkainen RANSKALAINEN. Onneksi ruoanlaittajaihmeemme nonna tiesi, että kyseessä oli jonkinlainen rusinamakkara. Mielenkiintoisia ruokayhdistelmiä, joista paras on tietysti perustamperelainen musta makkara! Papu tietysti sai pökköä pesään siitä, ettei Nuori Mies tuntenut kotikaupunkinsa grillierikoisuuksia, joten kysäisi, onko tämä päässyt koskaan maistamaan Holipompelia. Juu, en tiennyt minäkään, mitä kyseinen soppa mahtoi olla, mutta nyt tiedän. Se on sitä, kun esimerkiksi baarit tyhjentävät pullonpohjansa yhteen ja samaan astiaan, siitä tuleva (juomakelvoton) neste on Holipompelia. Paitsi että Turussa sama "elintarvike" on kuulemma Apinamehua. Eri nimi, sama myrkky. Hyh!
Minua alkoi jo ahdistaa loppuviikosta, kun minulla ei ollut mitään materiaalia blogipäivitystä varten. Olisihan se pitänyt arvata, että venetsialaisista mökkijuhlista... mökkiläisistä venetsiajuhlista... juhlamaisista venetsiamökkeilystä materiaalia kyllä tulisi. Ja sitähän tuli! Jaksakaan silti vielä Muistoja-luvun päätös. Tämä voi vaikuttaa jo vanhan toistolta, mutta on kuitenkin tärkeä luku sen kuvaukseen, miten minä näen, olen kolmekymmentä nähnyt, Brucen ja Dickin välisen suhteen.

Pitäkäähän itsenne terveinä ja lämpiminä, näin alkavien syysflunssien aikaan!

-Hepa-

MUISTOJA (OSA 3)

Sanomatta enää mitään, varoittamatta, Bruce nosti minut takaisin jaloilleni. Tarttuen minua käsivarresta, hän talutti minut aina huoneeseeni asti. Koko ajan kävellessämme mietin kuumeisesti, miten voisin välttyä siltä, mikä oli tulossa, ja kun ehdimme huoneeni ovelle, hermostuin täysin. Hän ei ollut pitänyt kädestäni kiinni lujasti, joten sain otteen helposti irti ja lähdin juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Pakomatkani ei kuitenkaan montaa sekuntia kestänyt, kun jo tunsin otteen olkavarressani ja tuo ote oli jo raudan luja.

-Richard, lopeta! Sinä et halua joutua pahempiin vaikeuksiin, Bruce sanoi äänellä, joka muistutti mataluudessaan Batmanin ääntä. Myöhemmin pelkästään tuo ääni sai minut lopettamaan tai tekemään niin kuin hän halusi, mutta tuolloin en sitä tehnyt.

-EI! PÄÄSTÄ IRTI! kiljuin ja rimpuilin kovasti päästäkseni pakoon. Tein sitä koko matkan hänen viedessä minut huoneeseeni. Koko matkan minä nyin, kiskoin, potkin. Hän pyysi minua lopettamaan, KÄSKI minua lopettamaan, mutta turhaan.

Bruce on ihminen, jolla ei ole paljoa kärsivällisyyttä, eikä hän jäänyt odottamaan pidempään rauhoittumistani, jota minulla ei ollut aikomustakaan tehdä. Hetkessä hän käänsi minut ympäri ja läimäytti kaksi kertaa lujasti takamustani. Pysähdyin kuin seinään, hän oli onnistunut yllättämään minut täysin. Silmiini nousi kyyneleet ja vapaa käteni nousi hieromaan kohtaa, johon lyönnit olivat osuneet. Nyt Bruce ei enää aikaillut, vaan talutti minut määrätietoisesti huoneeseeni. Hän suuntasi suoraan vuoteelleni, istui sen reunalle ja piti minut tiukasti edessään. Silloinkin kun hän istui ja minä seisoin, hän näytti paljon isommalta kuin minä.

Minä nyyhkytin ja olin kuulemma näyttänyt eksyneeltä koiranpennulta. Niin hän oli kertonut Alfredille ja Alfred kertoi myöhemmin minulle. Bruce oli sanonut myös, että olisin sulattanut kenen tahansa naisen sydämen, useampien miestenkin. Mutta pahaksi onnekseni, hän ei ollut kuka tahansa, hän oli Batman, joka kykeni kovettamaan sydämensä.

Hän kysyi vielä kerran, miksi saan rangaistuksen. Hän varmisti aina myöhemminkin, että tiesimme, mitä olimme tehneet väärin. Kun nikotellen vastasin, hän tarttui ranteeseeni ja veti minut poikittain polvilleen. Vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kun hän kuritti minua, hän tiesi tarkoin mitä teki. Vasen käsi piti minut tiukasti paikallani, oikean sivaltaessa lujasti takamustani. Minä olin jo menettänyt itsehillintäni ja itkin hiljaa, mutta selkäsaunan jatkuessa, aloin parkua kuin vauva. Siinä vaiheessa Bruce ei tuntenut enää armoa, vaan sivalluksia sateli. Olin pakahtua itkuuni ja ajattelin, että jos Batman tekisi näin rikollisille, Gotham olisi paljon rauhallisempi kaupunki. Minä ainakin aloin tuntea kovasti halua rauhoittua.

Juuri kun luulin, että Bruce katsoi minun saaneen tarpeekseni, hän tekikin sen, mitä olin koko ajan pelännyt; hän laski housujani alas. Käteni olivat jumissa hänen vasemman kätensä alla, enkä voinut tehdä mitään estääkseni häntä. Minä aloin kiemurrella minkä kykenin ja parkuen lupasin muuttua hyväksi ja etten tekisi enää koskaan mitään vastaavaa. Bruce ei ottanut kuuleviin korviinsa lupauksiani vaan jatkoi siitä mihin oli jäänyt.

-Sinä. Et. Koskaan. Enää. Valehtele. Ole. Kuriton. Tai. Epäkunnioittava. Etkä. Koskaan. Enää. Väärennä. Allekirjoitustani. Bruce painotti jokaista sanaa ja jokaisen sanan kohdalla läiskähti kipeästi takanani. Minä parahdin joka iskusta.

Kun Bruce lopetti, kyyneleet virtasivat vuolaasti pitkin poskiani ja oikea käteni, jonka olin saanut vapaaksi yrittääkseni estää häntä, oli kiinni selässäni. Minä kaduin kaikkea mitä olin tehnyt, olin todella pahoillani ja tällä kertaa tarkoitin sitä oikeasti. Bruce veti housuni takaisin ylös, minun sihahtaessa hampaitteni välistä; kangas kirveli ikävästi piinatulla iholla. Lopulta hän nosti minut jaloilleni ja minun pyyhkiessä kyyneleitäni ja nenääni kämmensyrjään, hän yllättäen veti minut uudelleen polvilleen, mutta tällä kertaa hän rutisti minut lujasti rintaansa vasten. Samoin minä, epäröimättä, kiedoin käteni hänen ympärilleen, hautasin kasvoni hänen rintaansa vasten enkä yrittänytkään enää hillitä itseäni vaan annoin kaiken itkun tulla.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin tyynnyin ja kun olin rauhoittunut, Bruce sanoi, ilman moitetta tai vihaa äänessään, että saisin tehdä läksyjäni hänen työhuoneessaan samalla, kun hän hoitaisi yhtiön asioita. Istuminen työtuolilla oli vaivalloista ja se omalta osaltaan muistutti, mitä olin tehnyt.

Sinä iltana ei ollut helppoa mennä nukkumaan. Takamukseni kirvely oli laantunut, mutta vain hieman ja totesin olevan miellyttävämpää mennä nukkumaan vatsallaan. Minun nukkumaanmenoaikani arkena oli yhdeksältä, mutta sinä yönä sain unen päästä kiinni vasta lähempänä puoltayötä eikä uni ollut rauhallista. Näin unta, oikeastaan painajaista. Muistan sen vieläkin, vaikka siitä on kulunut monta vuotta.

Juoksin kadulla, jolla oli paljon ihmisiä, osoittaen minua. Jotkut katsoivat minuun säälivästi, jotkut pilkaten. Juoksin, kunnes ehdin Wayne Towerille, jossa Wayne Enterpricen pääkonttori sijaitsi. Seisoin sen edessä, kun kuulin isäni äänen kutsuvan minua epätoivoisesti. Minä juoksin ääntä kohti, juoksin ja juoksin, mutten löytänyt isää. Sitten kuulin saman äänen, kuin luodin pamahduksen, kun vanhempieni trapetsiköydet napsahtivat poikki. Tunsin kipua, vaikken ollutkaan loukkaantunut. Löysin isän, joka makasi maassa, kasvot maata kohti, aivan kuten silloin, kun he äidin kanssa putosivat korkeuksista kuolemaansa. Käänsin isän ruumiin nähdäkseni hänen kasvonsa, mutta kun sain sen tehtyä, isällä olikin Brucen kasvot. Bruce yritti sanoa minulle jotain, minä yritin pitää hänet luonani, mutta hän alkoi ikään kuin vajota maan sisään. Hän katosi ja jostain ilmestyivät, kuin tyhjästä, Tony Zuccon kasvot, jotka alkoivat hiljalleen muuttua Jokerin kasvoiksi. Minä huusin ja itkin, itkin, itkin, itkin…

-Kaikki hyvin, penska, se oli vain unta. Kaikki hyvin, olen tässä.

Kun lopulta pääsin eroon unesta ja sain silmäni auki, näin Brucen istuvan sänkyni laidalla pyjamassaan ja aamutakissaan. Kun tajusin, että hän oli siinä, heittäydyin hänen syliinsä ja halasin häntä niin kuin en aikoisi koskaan päästää irti. Hän halasi minua takaisin, puristi lujasti rintaansa vasten ja silitti hiuksiani. Minä vain itkin ja itkin, enkä ollut tyyntyä ollenkaan, mutta lopulta hän sai minut rauhoittumaan. Bruce kertoi, kuinka oli oman unensa läpi kuullut huutoni, itkuni ja pelkoni. Minä vapisin vieläkin, en halunnut luopua hänen luovuttamastaan lämmöstä. Muistan miten ajattelin: Mitä jos hellittäisin? Mitä jos myös Bruce kuolee? Rutistin häntä yhä tiukemmin, en halunnut koskaan päästää irti.

-En halua, että menet pois, sanoin ennen kuin ehdin edes kunnolla ajatella sitä. Olin juuri herännyt kauheasta painajaisesta, olin itkuinen ja peloissani, en todellakaan halunnut jäädä yksin.

-En ole menossa minnekään, Bruce lupasi. –Pysyn täällä.

Se lupaus sai minut rauhoittumaan lopullisesti. Haukottelin syvään, uni alkoi uudelleen saada vallan. Kello oli paljon yli puolen yön, enkä ollut paljonkaan vielä nukkunut.

-Oletko vielä vihainen minulle? kysyin, peläten mitä Bruce vastaisi.

-En, Dickie. En ole vihainen. Aiemminkin olin lähinnä pettynyt ja olen vielä vähän, mutta olen varma, ettet tee enää koskaan sellaista, hän vastasi pehmeällä, rauhoittavalla äänellä. 

–No, koetahan nyt nukkua.

Aloin hiljalleen rentoutua. Viimeisenä ajatuksenani mietin Brucen ja minun välistä suhdetta, jota en täysin vielä silloin ymmärtänyt. Kesti joitain vuosia ymmärtää sitä, mikä vahvistui sinä iltana. Se ei ollut ystävyyttä, se ei ollut huoltajan ja huollettavan välinen suhde, se oli jotain paljon syvempää kuin mikään muu voi olla, se oli jotain, jonka me molemmat olimme menettäneet liian aikaisin; se oli isän ja pojan välinen suhde. Vielä nykyäänkin, monen vuoden jälkeen, sen vahvuutta oli vaikea käsittää.

Ennen kuin huomasinkaan, nukahdin, Brucen käsivarteen takertuneena.

Aamulla koin melkoisen yllätyksen. Hiljalleen heräillessäni, tunsin, etten ollut yksin. Bruce oli pysynyt luonani koko yön, hän nukkui, seinään nojaten, käsivartensa vieläkin ympärilläni, untani turvaten. Oli arkiaamu ja pian olisi herättävä ja mentävä kouluun, mutta en halunnut sen hetken vielä päättyvän. Hetkeä myöhemmin Bruce heräsi ja minä teeskentelin nukkuvaa. Silloin hän teki jotain, mitä ei ollut tehnyt koskaan ennen. En tiedä oliko hän tehnyt samoin koskaan enää sen jälkeen, mutta hän nousi varovasti, ettei herättäisi minua, sipaisi hiljaa otsalleni valahtaneet hiukset ja painoi suukon otsalleni. Silloin tiesin, ettei Bruce ainoastaan pitänyt minusta, ainoastaan huolehtinut minusta, vaan hän rakasti minua, ei niin kuin ystävää rakastetaan, vaan niin kuin isä rakastaa poikaansa. Hän piti minua omana poikanaan.

Myöhemminkin olin silloin tällöin vaikeuksissa, mutta siitä aiheutuneista seurauksista huolimatta en koskaan unohtanut, että Bruce rakasti minua kuin omaa poikaa. En unohtanut sitä teini-iän kuohunnassa, en silloinkaan, kun niin sanotusti ovet paukkuen lähdin kotoa, silloinkin tiesin, miten paljon Bruce välitti minusta. Olin vain liian itsepäinen myöntääkseni sen. Hän oli myös liian itsepäinen ja joskus liian suojeleva, mutta aina hyvää tarkoittava. Vaikka olisin tehnyt mitä tahansa, kuinka pahasti tahansa, tiesin, että hän otti aina minut kattonsa alle, että hän antaisi aina anteeksi.

-Odotinkin jo sinua, Dick, kuulin tutun äänen takanani.

En voinut mitään hymylleni, jonka tuo ääni aiheutti ja se mitä olin juuri ajatellut.

-Joo, tiedän, Bruce.

Ojensin hänelle käteni lopullisen sovinnon eleeksi, mutta Bruce ei tarttunut siihen. Sitä vastoin hän kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja puristi minut lujasti rintaansa vasten, sanoen:

-Tervetuloa kotiin, poika.

(Vieläkin tämä riipaisee sydäntäni ja saan tipan linssiin. Niin kauan aion jatkaa kirjoittamista, kun se menee, jos ei muiden, niin ainakin omiin tunteisiini. Ensi "numerossa" alkaa luku nimeltä Viimeinen tarina -Hepa- )