Pyhä Tour de France...

... sanoisin, jos jo Burt-Robinin 365 "Pyhä"-huudahdusta ei olisi niin kornia. Mutta niin tärkeitä Bat-historiassa.

Ja asiaan! Pika pyrähdys Pariisiin tuli sitten tehtyä Neiti Vanhimmaisen kanssa ja nyt jalat lilluu kuumassa vedessä. Tuntuu, että olisi pari päivää kävellyt lasinsirpaleilla, mutta oli se sen arvoista. Ja mistä tulee blogipäivityksen otsikko? No, suunnitelmana oli sunnuntaina mennä käväisemään Eiffel-tornilla ja navigaattoria tutkiessa matka hotellilta oli, ainakin meidän mittakaavassa, lyhyt, vain noin neljä kilometriä. Tokihan sellainen kilometri määrä menisi mennen tullen jalan; nähdään kaupunkiakin enemmän kuin linja-autolla tai metrolla tai muulla vehkeellä. Ja tosiaan, eihän se matka ollut matka eikä mikään, kun tuo Pariisin kuuluisa "väliaikainen" maamerkki jo häämötti edessämme. Hämmästyttävän lyhyen aikaa jonotimme turvatarkastukseen, lippuluukulle ja hissiin. Tällä reissulla uskaltauduimme vain toiseen kerrokseen, mutta jotain jäi hampaan koloon; siis ei kun uutta reissua suunnittelemaan ja ihan huipulle asti! Suitsait sukkelaan olisimme olleet takaisin hotellilla samalla apostolinkyydillä millä menimmekin, mutta meidän epäonneksemme samana päivänä oli Tour de France eli meidän kielellä Ranskan ympäriajo, pyöräilytapahtuma, joka oli sulkenut noin puolet kaupungista ja ylläri, pylläri, me olimme hotelliin nähden väärällä puolella kilpailualuetta. Meillä olikin sitten edessämme suoran reitin sijaan mutkaa mutkan perään ja monet (onneksi ihan komeet) pollarit tarkisti laukkuja. Lopulta jouduimme talsimaan aina Louvrelle asti, joten vajaan neljän kilometrin matka piteni ainakin yhdeksäksi kilometriksi. Meillä siis oli varsinainen Puolen Pariisin Kävely -tapahtuma. Tulipahan nähtyä kaupunkia! Illalla nautimme jo Seinen risteilystä, eikä unta tarvinnut hotellille päästyä houkutella. Ja aamulla taas mentiin, Louvren pikku kierrokselle! Jos rakennuksella on pituutta noin 800 metriä, ei parissa tunnissa isompaa kierrosta ehdikään. Mutta tärkeimmät nähtiin kuitenkin: Mona Lisa ja lasipyramidi!

Moulin Rouge, Punainen mylly, upeassa iltavalaistuksessaan

Versailles'in peilisali

Eiffel-torni hieman epätavallisesta kuvakulmasta

"Muinainen Roslin Graalin piilottaa, sen portin miekka, malja varmistaa. Keskellä mestarien luomusten, hän uinuu alla tähtitaivaiden." Tämän paikan tuntee ja runon tietää jokainen, joka on Dan Brown'in Da Vinci koodin lukenut ja elokuvan nähnyt. Kummasti tuli tippa linssiin, kun ensimmäisen kerran pyramidit näin. 

Mona Lisa ei niin edustavasta kuvakulmasta, mutta sattuneista syistä, kiitos kiinalaisten  ja heidän selfietikkujensa, emme saaneet kunnon kuvaa edestäpäin. Mikähän on kyseisestä taideteoksesta tehnyt niin kuuluisan?

Paljon näimme neljän päivän aikana ja vielä enemmän jäi näkemättä.

Ihmettelette kaiketi, miksi tämä päivitys on noin viikon myöhässä. Meille iski, tai oikeammin MINUN laitteisiin iski Gremlinsit. Ensin hajosi puhelin, joka on vieläkin huollossa ja seuraavaksi ainoastaan minun läppäristä katosi langaton nettiyhteys ja pari päivää meni sitä etsiessä. Nyt onneksi pelittää taas, voin ottaa syvällä nenässä olevan herneen pois.

Ennen reissua vietimme Neiti Keskimmäisen rippijuhlia. Onneksi kaikki meni vanhasta muistista, vietimmehän viimeksi viime kesänä Neiti Vanhimmaisen vastaavia. Nyt meneekin seitsemän vuotta ennen seuraavia ja viimeisiä meidän perheessä. Neiti Keskimmäinen ei halunnut mitään ohjelmaa, kielsi pitämästä puheitakin, sillä hänet on siunattu äitinsä herkkyydellä eli itku on herkässä. Neiti on kuitenkin sen luonteinen ja siinä iässä, että kyseinen asia tuntuu nolottavan, joten sovimme, ettei puheita pidetä. Yllätys, yllätys, Neidille tärkeät serkut olivat kuitenkin valmistaneet neljän kappaleen laulu-piano -esityksen, eikä siinä voinut niin Neiti kuin äitikään kyynelilleen mitään. Myös laulajalle tuli hetken tauko ensimmäisen laulun jälkeen, sen verran tunnekuohua tämä laulu aiheutti.

Milli Menninkäisen laulu (Elokuvasta Rölli ja metsänhenki, poistetut kohtaukset)

Eli kyyneleet ovat viime päivinä olleet herkässä. Reilun viikon päästä Neiti Vanhimmainen muuttaa kaupunkiin, isovanhemmilleen "koulukortteeriinsa" ja on viikot pois kotoa. Aika matala pudotus siihen tosiseikkaan, että jonain päivänä Neiti muuttaa lopullisesti pois kotoa. Ja jos kaikki sujuu niin kuin hän on suunnitellut, tie vienee aina Englantiin asti opiskelemaan. Aika näyttää.

Tästä löyhän aasinsillan saaneena, eräs päinvastoin on palaamassa kotiin seuraavassa luvussa, nimeltään Muistoja. Luku alkaa yhdellä ihanalla Yö-yhtyeen kappaleella. Olette varmaan huomanneet, että kappaleissa, jotka olen liittänyt tekstiin, on paljon juuri kyseisen yhtyeen kappaleita. Siihen on kaksi syytä; ensinnäkin minä olen kasvanut tämän yhtyeen mukana. Ensimmäisen kosketuksen yhtyeeseen sain isosiskoni kasetilta, sanavihosta ja Joutsenlaulusta. Lukio aikaan, yksi elämä sitten Yötä luukutettiin kuvaamataidon tunneilla ja autoissa. Nykyään, kun kuuntelijat ja yhtyeen väkikin on aikuistunut (vai?), ovat biisit kehittyneet upeiksi balladeiksi. Kummasti sanat monessa kappaleessa sopivat kuin nyrkki silmään Dickin tarinaan. Ainakin minun mielestäni.

Eipä muuta tällä kertaa. Asiaa tulikin tällä kertaa aika paljon, kiitos kun jaksoitte.

-Hepa-

MUISTOJA (OSA 1)

Loisto

Oltuani muutamia vuosia pois talosta, jota olin pitänyt kotinani, palasin Brucen itsensä kutsumana. Oli aurinkoinen ja helteinen kesäpäivä päivänä, jolloin ajoin sinisen avoautoni (Brucen lahja valmistuttuani poliisikoulusta) kartanon portista. Kartano näytti edelleen suurelta, ei tosin enää niin suurelta kuin seistessäni sen juurella ensimmäistä kertaa, kahdeksan vuotiaana, juuri vanhempani menettäneenä. Silloin ajattelin, että ainakin kolme Haly-sirkuksen telttaa mahtuisi kartanon katon alle.

Avasin vanhan, jykevän oven. En halunnut turhaan keskeyttää koputuksella sitä, mitä Alfred sitten olikin tekemässä. Ja olisihan se muutenkin ollut hölmöä koputella vanhan kotinsa ovea. Suuren eteisaulan jälkeen kartano levittäytyy yhtä paljon molempiin suuntiin alakerrassa ja portaat lähtevät nousemaan yläkertaan. Ne portaat kulkivat muun muuassa huoneeseeni, jonne, erinäisiä kertoja, olin kulkenut Brucen taluttamana, tehtyäni tyhmyyksiä. En kuitenkaan halunnut aloittaa kotiinpaluuta ikävämmillä muistoilla, niinpä ajattelin lähteä etsimään…

-Hei, Dick! kuulin takanani Timin äänen. –Oletko eksyksissä tai jotain?

-Eksyksissä? ihmettelin.

-No niin, Brucen työhuone on toisessa suunnassa.

Tim näytti hieman huolestuneelta, luullen kai, etten todellakaan muistanut. En voinut mitään virnistykselleni. Ettenkö muistaisi, missä Brucen työhuone oli! Minä, joka tunsin kartanon pohjapiirroksen sentti sentiltä.

-Mitä? Tim vaikutti närkästyneeltä.

-Miksi luulet, että olen täällä vain puhuakseni Brucen kanssa? kysyin.

-Miksi muuten olisit täällä? kysyi Tim takaisin.

-Hmm, hyvä pointti!

Käännyin toiseen suuntaan suunnatakseni alkuperäiseen määränpäähäni, mutta jäin vielä ihmettelemään. Oli upea kesäpäivä, lauantai, ja Tim oli vielä kotona.

-Hei, Tim! huudahdin kun poika oli menossa matkoihinsa.

-Niin? kysyvä ilme pojan kasvoilla oli utelias ja odottava.

-Mikset ole ulkona kavereittesi kanssa? Heti kun olin saanut ihmettelyn aiheeni julkiseksi, tajusin. Tuo kysymys oli hyvin tunnettu vastauksestaan. Olinhan minäkin ollut 16-vuotias, joka eli tarkkojen sääntöjen ja kovan kurin alla.

-Aresti… Tim mutisi ja hänen kasvoistaan saattoi lukea murheen ja ärtymyksen. En voinut mitään sille, että naurahdin, joten kai ansaitsin saamani teinimäisen mulkaisun.

-Sepä ikävää, kaveri, sanoin ja yritin saada ääneeni myötätuntoa.

-Joo, joo, onneksi en joudu olemaan arestissa huoneessani, poika huokaisi ja lähti.

Vanha kunnon Bruce! Aina yhtä ankara ja vastuuntuntoinen, omalla itsepäisellä tavallaan, joka ei aina ollut niin mukavaa kasvateilleen. Vanhat muistot, silloin joskus kirpaisevat, saivat nyt minut hymyillen ravistamaan päätäni. Silloinkin, kun elin enemmän omaa elämääni, hän teki sellaista, jota kutsun ”isätyyliksi”. Muistaessani ilmeen Timin kasvoilla naurahdin ääneen. No, ehkä voisin hillitä kieltäni, olinhan itse päässyt eroon aresteista ja muista. Vaikka Bruce kyllä kerran uhkasi tuoda minut takaisin vanhaan huoneeseeni ja lukita minut sinne, jos vielä tekisin jotain niin typerää kuin sekoilisin humalassa tyttölauman kanssa, joista yksi oli Vicki Valen sisarentytär. Niin oli käynyt eräissä Wally Westin järjestämissä juhlissa ja Wallyn juhlat olivat tunnetusti kostean puoleisia.

Vickin sisarentytär seurasi tätinsä jalanjälkiä toimittajana, jota en silloin tiennyt ja Bruce sai käyttää kaikki taivuttelun keinot ja kai hän oli lopulta maksanutkin tytölle, ettei hän julkaissut juhlissa ottamiaan kuvia. Ne juhlat olivat päättyneet poliisilaitokselle, josta meidät kerättiin talteen. Bruce ei ollut asiasta kovinkaan ilahtunut, mutta ei hän sentään enää vetänyt minua poikittain polvilleen. Samassa mieleeni muistui yksi toinen tapaus, joka sattui ollessani 9-vuotias. Muistin sen kuin se olisi tapahtunut eilen. Silloin koin ensimmäisen kerran Brucen ”isätyylin”, eikä se kerta suinkaan jäänyt viimeiseksi. Naurahdin taas; olin aiheuttanut paljonkin päänsärkyä Brucelle ja Alfredille.

Kaikki alkoi maanantai-iltana. Koulun kevätlukukausi ja neljäs luokkani oli loppusuoralla. En ollut parhaimpia oppilaita luokallani silloin, eikä syy ollut vähiten se, että laiminlöin usein kotitehtäväni. Ja koska kevät oli niin pitkällä, että tiesimme opettajien jo päättäneen numeromme, päätin olla tekemättä niitä enää lainkaan. Minäkin olin itsepäinen, eikä Alfredilla sen enempää kuin Brucellakaan ollut aavistustakaan uusimmasta päätöksestäni. Alfred sanoi kerran, että itsepäisyydessäni olin todellakin Brucen poika. Kyllä, minä osaan myös olla itsepäinen, mutta Brucelle jään siinä lajissa, niin kuin monessa muussakin, kakkoseksi.

Sinä maanantai-iltana, niin kuin monena muunakin, Alfred tuli huoneeseeni kysymään, olinko saanut läksyt tehdyksi. Alfred teki usein niin ennen päivällistä. Minä nyökkäsin, enkä edes kiinnittänyt huomiota siihen, mitä Alfred vielä sanoi.

Bruce on aina ollut kiireinen mies. Vaikka olin vasta 8-vuotias, kun hänestä tuli huoltajani, muistan, että hänellä oli aina kiire sinne tänne, ja lisäksi hänen piti pitää yllä luomaansa playboy-imagoaan säilyttääkseen salaisen henkilöllisyytensä. Vaikka hän olikin yleensä niin kiireinen, hän löysi jostain aikaa myös minulle ja sitten, kun minusta tuli Robin, kaikki oli helpompaa. No, ainakin minulle. Nykyään ymmärrän paremmin, miksi hän oli aina niin huolissaan ja tuntui kiivastuvan pienestäkin asiasta.

Mutta takaisin tarinaan, joka lopulta koostui valheiden ketjusta, joista ensimmäisen lenkin olin juuri luonut. Seuraavana päivänä, ennen kuin Bruce vei minut kouluun, Alfred kysyi oliko minulla kaikki mukana. Minä nyökkäsin taas ja jälleen hän kysyi läksyistäni. Vastasin, että olin tehnyt ne, vaikka hyvin tiesin, etten ollut avannutkaan kirjojani. Bruce vain pörrötti hiuksiani ja kehotti pitämään kiirettä, ennen kuin olisimme molemmat myöhässä.

Sinä päivänä, tiistaina, sain varoituksen laiminlyödyistä kotitehtävistä ja osakkeeni laskivat muutenkin opettajani silmissä. En välittänyt kummastakaan. Ja illalla jätin taas läksyni tekemättä ja taas valehtelin Alfredin ja Brucelle. 

Syy siihen, että sain jälki-istunnon, jonka tulisin istumaan seuraavana maanantaina, ei ollut ainoastaan tekemättömät kotitehtävät, vaan olin myös tiuskinut opettajalleni, enkä vain kerran. Olin ollut jo edellisestä päivästä huonolla tuulella, ehkä jossain piili omatuntoni, joka oli jo hieman alkanut kolkutella. Jälki-istunnon tiedotteeksi sain paperin, jossa luki jälki-istunnon antaja ja syy. Se paperi minun pitäisi antaa Brucelle allekirjoitettavaksi ja tuoda kouluun seuraavaksi päiväksi. Kun odotin Alfredia hakemaan minua koulusta, mietin kuumeisesti, miten päästä eroon paperista tai miten selittäisin jälki-istuntoon joutumiseni parhain päin. Syitä, miksi arestiin jäisin, en hyväksynyt ollenkaan; mielestäni olin aivan syytön.

Bruce ei tulisi olemaan tyytyväinen, selittäisin tilanteen miten hyvänsä. Ei lainkaan tyytyväinen. Tyytymättömyyden syynä eivät olisi ainoastaan tekemättömät kotitehtävät, jotka olin laiminlyönyt niin pitkän aikaa, vaan myös valehteluni. Olin valehdellut hänelle ja Alfredille jo kaksi kertaa. Ja se, että olin sanonut opettajalle rumasti ”pää kiinni!” ei ollut hyvä asia sekään. Oli asioita, joita Bruce ei lainkaan hyväksynyt ja yksi niistä oli epäkunnioitus. Voisin kertoa muitakin kertoja, jolloin olin ollut epäkunnioittava, en vain tuolloin.

Alfred saapui koulun parkkipaikalle juuri oikeaan aikaan, iloisesti hymyillen.

-Millainen koulupäiväsi oli, Dick-herra? hän kysyi vilkaisten minua taustapeilistä.

-Ihan ok, vastasin lyhyesti, enkä sen jälkeen sanonut enää mitään, katselin vain ulos ikkunasta.

Päivä jatkui tavalliseen tapaan. Kotiin saavuttuamme menin keittiöön, jonne Alfred oli tehnyt välipalaa. Syötyäni menin huoneeseeni tekemään läksyjäni, joita en kuitenkaan tehnyt ja Bruce saapui hieman ennen päivällisaikaa. Kuten aina, Alfred kurkisti huoneeseeni hieman ennen päivällistä ja kysyi, olinko saanut läksyt tehdyksi? Nyökkäsin. Makasin sängyllä ja luin yhtä suosikkikirjoistani. Tai yritin lukea, ajatukseni harhailivat jälki-istuntomuistutukseen. Jos Bruce saisi sen tietoonsa, saisin huudot ja arestia. Minulla ei ollut aikomusta viettää seuraavaa viikkoa tylsästi kotona, mikä yleensä oli arestin kesto ollessani pieni.

Sitten, kun jo luulin, etten millään saisi muistutusta salattua, keksin sen. Myöhemmin totesin sen yhdeksi typerimmistä tempuista, mutta sillä hetkellä se tuntui parhaimmalta ajatukselta koskaan; päätin allekirjoittaa muistutuksen itse. Bruce ei saisi koskaan tietää siitä, opettaja olisi tyytyväinen ja voisin sanoa hänelle, että olin kotiarestissa. Vapaa kotona, vapaa, ainakin melkein, koulussa! Miten loistava ajatus se olikaan silloin! Nykyään kutsuisin sitä Suureksi Typeryydeksi!

Niin, Alfred kysyi läksyistä, kuten aina ja annoin taas saman vastauksen kuin muinakin iltoina. Alfred vain nyökkäsi ja palasi sitten puuhiinsa. Hetkeä myöhemmin menin alas päivälliselle.

Koko pommi räjähti silmilleni seuraavana päivänä. Opettaja näki heti, ettei allekirjoitus jälki-istuntomuistutuksessa ollut Brucen kirjoittama. Vaikka olin viettänyt melkein koko yön harjoitellen Brucen allekirjoitusta, en koskaan saisi kirjoitettua sitä samalla tavalla. Ja hei, olin yhdeksän vuotias, mitä muuta voisi kuvitellakaan!

-Richard Grayson, heti paikalla rehtorin kansliaan! opettaja sanoi ankarasti osoittaen ovelle.

Luokassa vallitsi hetken hiljaisuus. Minä vastasin ennen kuin ehdin kahdesti ajatella:

-Niin kuin tahdot.

Se, että virnistin sanojeni päätteeksi, aiheutti sen, että minut käytännössä lennätettiin rehtorin kansliaan. Opettaja tarttui käsivarteeni ja talutti minut vauhdikkaasti aina rehtorin eteen asti. Siellä hän selosti koko rehtorin luo passituksen syyn, kertoi kaiken mitä olin tehnyt ja mitä olin jättänyt tekemättä. Minä en välittänyt siitä, oikeastaan. Rehtori kysyi minulta jotain, mutta en vastannut. Ainoa vastaukseni oli, että ristin käsivarret rinnalleni ja murjotin. Huokaisten hän tarttui puhelimeensa ja soitti kartanoon. Kuulin hänen puhuvan Alfredin kanssa, tai niin ainakin luulin. Brucen päivä meni suurimmaksi osaksi toimistolla.

-Herra Wayne on täällä kohta. Richard, kevätlukukausi päättyy aivan pian. Miksi sinä teet tällaista? Rehtori Wiggle kysyi ja yritti katsoa minua silmiin, mutta minä tuijotin lattiaa, rypistin otsani ja murjotin kahta kovemmin. Vaikka olin jo jonkin aikaa miettinyt hermostuneena Brucen reaktiota ja vaikka tiesin jääväni arestiin, en olisi osannut arvata, etten selviäisi pelkällä arestilla.

-Opettajasi neiti Woodin mukaan et ole tehnyt kotitehtäviäsi koko viikkona, rehtori Wiggle sanoi. –Onko tämä totta, Richard?

Taaskaan en vastannut. Hän yritti keskustella kanssani, rauhallisesti, mutta huomasi pian, etten ollut halukas siihen.

En tiedä kauanko meni aikaa siihen, kun Bruce saapui, mutta hänen astuessa huoneeseen, minusta valui kaikki itsevarmuus kuin hanhen selästä. Selvää oli, että hän oli raivoissaan, jopa enemmän kuin olin kuvitellut.

Herra Wiggle aloitti kertomalla Brucelle syitä, miksi olin joutunut rehtorin kansliaan ja hän näytti koko ajan vihaisemmalta. Bruce ei sanonut mitään, ei silloinkaan kun rehtori ojensi hänelle jälki-istuntomuistutuksen.

-Herra Wayne, lienette allekirjoittanut tämän? herra Wiggle kysyi ojentaen jälki-istuntomuistutuksen. Bruce kohautti kulmakarvojaan minulle tarttuessaan paperiin. Hänen kaikki piirteensä jyrkkenivät hänen havaitessaan paperissa vale-allekirjoituksen. Nyt oli jo torstai, enkä ollut tehnyt koko viikkona mitään kotitehtäviä, muutamat arvosanani olivat jo nyt melko huonoja ja nyt laiminlyödyt läksyt saattaisivat alentaa niitä entisestään. Sen lisäksi olin valehdellut, ainakin kolme kertaa, olin ollut epäkunnioittava, useammin kuin kerran ja pisteeksi ii:n päälle olin väärentänyt Brucen allekirjoituksen. Minua alkoi huimata.