Näin sitä pääsi koulut alkamaan ja samalla rysähti syksyvaihde päälle; ilmat viilenee, harva se päivä sataa ja on niin hämärää, että tekee mieli alkaa polttaa kynttilöitä. Loman jälkeen on aina uudenlainen tarmo päällä, tekee mieli aloittaa jotain uutta. Niin minäkin tein, aloitin Poitsun huoneen laittamisella uuteen uskoon ja seuraavaksi siirryn Ukkelin ja minun makuuhuoneeseen. Lisäksi olen ajatellut lähteä opiskelemaan kasvatustieteitä, ihan omaksi ilokseni.
Neitien ja Poitsun koulut ovat alkaneet... no, omilla tavoillaan. Vanhimmaisen koulu tuli todistetuksi jo ensimmäisinä päivinään "hihhuli"-lukioksi, mutta olkoon vaan, ainakin Neiti viihtyy. Ikävä on jo ehtinyt tulla, kun asuu viikot koulukortteerissaan isovanhemmillaan. Kun muuttopäivänä kannoin Neiti Vanhimmaisen laukkua kolmanteen kerrokseen, ajattelin, että on se vaan hyvä, ettei tytön tarvitse asua jossain kaukana, ihan yksin. Poitsua ei samaksi koulupojaksi tunne kuin viime vuonna, on muuttunut niin isoksi pojaksi. Neiti Keskimmäinen on oma itsensä; vähän levoton, aina menossa ja kun mennään, aina sattuu ja tapahtuu. Yhden tyttökaverinsa ja kahden kaveripojan (Huom! muutkin kuin äiti! EI poikakaverin, vaan kaveripojan!) kanssa olivat perjantai-iltana ulkona ja toisen pojista piti esitellä Parkour-taitojaan (tai mitä lie soidintanssia esitti) niin lähellä, että hypätessään jäi Neidin jalka alle ja taas aloitettiin syksy kainalosauvoilla. Onneksi jalka sai vain kovan täräyksen ja eilen kävely onnistui lähes normaalisti. Tänään jäi jo kainalosauvat kotiin, joten tällä kertaa Neiti pääsi pienellä paranemisajalla. Hyvä niin, tanssitunnitkin alkavat jo.
Hiljaista on elämä täällä, ja vaisuksi jää tämän kertainen päivityskin. Oli kuitenkin ilmoitettava itsestäni, ettette luule, että syksy vei jo meikäläisen mennessään. Eihän toki, vaikka lyhyt kesä meni, jättäen jäljelle monet hyvät muistot. Vanhoja muistelee myös Dick.
Menestystä jokaisen syksyyn!
-Hepa-
MUISTOJA (OSA 2)
Bruce puhui jonkin aikaa rehtori Wigglen kanssa. Tuomioni
oli maanantain jälki-istunto, jonka aikana tekisin sekä väliin jääneet, että
uudet kotitehtävät ja mikäli maanantain tunti ei riittäisi, ja eihän se
riittäisi, sama jatkuisi tiistaina ja keskiviikkona, niin kauan kun rästityöt
oli tehty. Lisäksi minun täytyi pyytää anteeksi opettajaltani, minkä teinkin
ensimmäisenä, sillä päästyämme lähtemään rehtorin kansliasta, Bruce talutti
minut ensi töikseen luokkaan. Pyydettyäni vaisuna ja nöyränä anteeksi opettaja
Woodilta, sain luvan lähteä Brucen mukana kotiin loppupäiväksi. En tiennyt
olisinko ollut siitä iloinen vai hermostunut.
Koko matkan kotiin asti Bruce oli hiljaa, vain kurtussa
oleva otsansa paljasti, että hän oli todella vihainen. Olen nähnyt Batmanin
paheksuvan ilmeen, satoja kertoja, mutta Brucen paheksuva ilme sai minut
tuolloin vapisemaan. Kotiin saavuttuamme hän talutti minut työhuoneeseensa ja
istutti minut, täytyy myöntää, aika kovakouraisesti, tuoliinsa ja otti itse
laukustani kirjapinon.
-Aloita kotitehtäväsi! hän käski pitkän hiljaisuuden
jälkeen ja lähti huoneesta, paiskaten oven kiinni niin, että ihme, etteivät
lastut lennelleet ympäriinsä. Luulen, että hän oli niin vihainen, ettei
pystynyt edes huutamaan minulle. Mutta minua ei niin vain lannistettu. Katsoin
kirjakasaa vieressäni pöydällä. Otin jonkun vihon, mutta sen sijaan, että
olisin tehnyt niin kuin oli käsketty, otin kynän ja aloin piirtää. En ole
koskaan ollut kovinkaan hyvä piirtäjä, mutta silloin kuvittelin olevani Suuri
Taiteilija.
Olin täysin piirustukseni lumoissa, kun Bruce palasi
takaisin, onneksi selvästi rauhoittuneena.
-Okei, Dick, näytähän mitä olen saanut aikaan, hän sanoi
ja ennen kuin ehdin estää, hän oli napannut vihon edestäni ja näki kuvan, jossa
opettaja Wood istui viritetyssä sähkötuolissa ja viereisessä kyltissä luki:
TUOMIO: TYHMÄ OPETTAJA ja vieressä seisoi rehtori Wiggleä etäisesti muistuttava
vanki puvussaan odottamassa omaa vuoroaan. Brucen otsa rypistyi jälleen ja hän
sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän iski kädellään pöytään niin kovaa, että
hypähdin tuolilla.
-Richard! Sinä olet jo nyt pahoissa vaikeuksia ja tämä
temppuilu saa luvan loppua nyt! Hän tuijotti minua sellaisella katseella, että
tiesin hänen olevan tosissaan.
Noin puoli tuntia, siltä se ainakin tuntui, hän huusi
minulle. Itse hän kyllä sanoi puhuvansa, mutta en sanoisi sitä puhumiseksi, sen
verran alkoi korvia särkeä.
-Richard, minun ei ehkä tarvitse edes sanoa, että olet arestissa! Bruce päätti saarnansa.
Vaikka olinkin ollut lähes varma arestista, tämä ei todellakaan mieltäni parantanut. Minun teki mieleni
protestoida, mutten uskaltanut, ettei hän suuttuisi enempää… Tuskin olin ehtinyt
ajatella, että hän suuttuisi enemmän ja koventaisi rangaistusta, kun tulin muistaneeksi, mitä isä oli tehnyt, jos olin ollut tottelematon tai muuten kuriton.
-Dick, olen hyvin pettynyt sinuun. Olet todella
menettänyt luottamukseni tänään. Aresti ei tule olemaan ainoa rangaistuksesi, minä…
Tunsin miten aloin vapista; Bruce AIKOI tehdä niin kuin isä oli tehnyt, jos olin onnistunut suututtamaan hänet
pahasti. Bruce ei voinut olla huomaamatta, miten käteni nousivat vaistomaisesti
suojelemaan takamustani. Hänen kulmansa kohosivat ja hän katsoi minuun ankarasti.
Aloin etsiä katseellani mahdollista pakoreittiä. Se ilmeisesti riitti
lopulliseen päätökseen lisärangaistuksesta. Bruce kertoi minulle myöhemmin,
ettei ollut ajatellut sitä itse, mutta Alfred, vanhoillisena brittiläisenä, oli
suositellut hieman tuntuvampaa kurinpalautusta.
-Richard, tule tänne! hän käski.
Bruce seisoi työpöydän
toisella puolella ja minä keksin heti ainakin tuhat tekosyytä olla tekemättä
niin. En olisi halunnut liikkua askeltakaan, mutta kuin itsestään jalkani
veivät minua hiljaa lähemmäksi Brucea. Ne kuitenkin pysähtyivät ennen aikojaan,
mutta olin jo sen verran lähellä, että hän nappasi minua kainaloista ja lattia
katosi jalkojeni alta. Suljin silmäni tiukasti, mutta kun tunsin, etten
ollutkaan mahallani, vaan istumassa jossain, avasin varovasti silmäni ja näin Brucen
kasvot edessäni. Hän oli istuttanut minut pöydän reunalle. Olin hieman
ihmeissäni; en nähnyt hänen kasvoillaan sillä hetkellä suuttumusta, vaan
lähinnä tuli mieleeni huoli. Muistan miten tunsin itseni kovin pieneksi siinä
istuessani, jalat ilmassa roikkuen, Bruce edessäni pitkänä ja voimakkaana. Minusta alkoi tuntua, että minun oli pakko sanoa jotain,
mutta tuskin ehdin henkäistä, kun Bruce nosti kätensä vaientaakseen minut.
Teinkin sen heti, sillä nyt tulin huomanneeksi, miten valtavalta tuo käsi
näytti silloin, yhdeksän vuotiaana.
-Dick, mitä minä teen sinun kanssasi? hän huokaisi.
-Olen pahoillani, etten tehnyt läksyjä, vastasin
nopeasti, yrittäen päästä pälkähästä keinolla millä hyvänsä.
-Nyt ei ole kyse pelkistä laiminlyödyistä kotitehtävistä.
Dick, sinä valehtelit…
-Enkä valehdellut! tiuskaisin takaisin kiukkuisesti.
Virhe.
-Sinä et puhu minulle tuohon sävyyn! Brucen ääni oli taas
muuttunut kovemmaksi ja vihaiseksi. –Ja kyllä sinä valehtelit.
Sitten Bruce alkoi puhua minulle kuin olisin ollut nelivuotias.
Muistan kuinka vihainen olin, että hän puhui siten kuin puhui, aivan kuin
olisin ollut mistään mitään tietämätön pikkulapsi. Lisäksi vaikutti siltä, ettei hän antaisi periksi ennen kuin myöntäisin valehdelleeni.
-Sanoit Alfredille KOLMESTI, että olit tehnyt kotitehtäväsi,
sanoit niin minullekin. Sanoit tehneesi ne, vaikka aivan hyvin tiesit, ettet
ollut niitä tehnyt. Miksi sitä kutsutaan, Dick?
Minä mulkaisin häntä ja pyöräytin silmiäni, mutta hän
jätti sen huomiotta.
-Richard, miksi sinä kutsuisit sitä? hän kysyi uudelleen,
tiukempaan sävyyn.
Lopulta en voinut muuta kuin mutista: -Valehteluksi.
Kovaan sävyyn Bruce selvensi myös muut ”rikokseni”.
Selvin sanoin hän selvitti, että allekirjoituksen väärentäminen, jos olisin
aikuinen, olisi luokiteltu rikokseksi, petokseksi. Bruce huolehti siitä, että
tulin ymmärtäneeksi kaikki vääryydet, mitkä olin tehnyt. Jos joku väittäisi
joskus, ettei Bruce ole hyvä lasten kanssa, hänen olisi pitänyt nähdä miten hän
toimi kanssani, kun olin lapsi. Siinä vaiheessa, kun olin lähestymässä
teini-ikää, olimme usein törmäyskurssilla, mutta senhän te jo tiedättekin.
Totuus on, että hän on aina ollut minulle kuin isä, edelleen. En koskaan unohda
oikeaa isääni, mutta kun ajattelenkin, että menettäisin Brucen... Sitä tuskaa
en halua kuvitellakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti