Joko nyt? Yritetään!

Onko elämää joulun jälkeen?

No, on! Olen ihan pian saamassa Batman ja Robin -tarinan suomennokseni valmiiksi. Mutta kyllä se tuntuu kovin vaikealta laittaa sitä toisten luettavaksi, kun niin kuin aikaisemmin mainitsinkin, en ole kenenkään koskaan antanut lukea mitään sepustuksiani. Vaikka tämä ei olekaan aivan omaani, siinä kuitenkin näkyy omakin käden jälki. Asiaa helpottaa se, että olen tätä lukenut useamminkin kuin kerran ääneen pojalleni. Hän kyllä osaa lukea itsekin, mutta kuuntelee ennemmin minun ääneenlukua.

Jännää, tästä se lähtee! Pidän osat mahdollisimman lyhyinä, että ne jaksaa lukea loppuun asti (ja toivottavasti myös mahdollinen mielenkiinto säilyy). Tämä on siis silkkaa viihdettä, tiukkapipot älkööt vaivautuko!

Palataan Brucen työhuoneelle päivänä muutamana, Ciao!

-Hepa-

ELÄMÄNI BRUCE WAYNEN KANSSA

 ONGELMIA WAYNEN KARTANOSSA (Osa 1)

En ole fiksuin kaveri koulussani. Pahus, en ole fiksuin kaveri luokassani. Itse tiedän kymmenen vuotta täyttäneitä, jotka ovat paljon fiksumpia kuin minä. En ole fiksu, mutta tiedän paremmin kuin kukaan, millainen Bruce on vihaisena. (Voisin sanoa, silloin vituttaa, mutta koska se yleensä on malttini, (tai suuni) joka saa minut vaikeuksiin, sanon vain: ärsyttää.) Todella vihainen. Niin vihainen, että hänen yleensä rauhallinen ilmeensä muuttuu otsan rypistykseksi, synkäksi katseeksi, vihaiseksi tuijotukseksi, pelottavimmiksi kasvoiksi, mitä koskaan olen nähnyt. Ja uskokaa minua, olen nähnyt eräitäkin pelottavia kasvoja. Et tiedä mitä pelko on, ennen kuin olet asunut Gotham Cityssä, et tiedä mitä kauhu on, ennen kuin olet asunut Bruce Waynen luona.

Olen asunut hänen luonaan kohta viisi vuotta, siitä lähtien kun vanhempani kuolivat. Tiedän, ettei hän milloinkaan saa minua häipymään, mutta joskus olen huolissani siitä, että hän saa tarpeekseen minusta ja lähettää minut takaisin sijaishuollon niskoille. Tämä oli yksi sellainen hetki.

En ole aivan varma miten kaikki tapahtui. Olin jo hetken odottanut häntä neuvomaan minua läksyissä. Myönnän että olen hieman laiskotellut kouluasioissa, mutta on vaikea keskittyä opiskeluun, kun maailman suurin rikostentorjuja kouluttaa sinusta apuriaan. Ei, enemmän kuin apuria, hän saa sen kuulostamaan siltä, että hän ottaa minut kumppaniksi. Hän on jo ottanut minut Lepakkoauton kyytiin (ja se on niin mahtava, etten melkein voi kestää!). Ja hän puhuu asusta, jonka ansiosta voin taistella hänen rinnallaan paljastamatta henkilöllisyyttäni.

Olen Dick Grayson, syntymätodistuksessani lukee Richard John Grayson, mutta Richardia ei juuri koskaan käytetä, paitsi Bruce silloin, kun haluaa viestin menevän perille. Joten, syytän kaikkea tätä huonoista arvosanoistani. Miten voin kiinnittää huomiota vaikka historiaan, kun tiedän jonain päivänä tekeväni itse historiaa, liikkuen päheellä, mustalla autolla?

Tietenkään en uskalla tuoda sitä ilmi, hän saattaisi jopa harkita lopettavansa koulutukseni. Voin vain kuvitella hänen kasvonsa, kun hän sanoo: ”Richard…, (vihaan sitä kun hän sanoo minua Richardiksi ikävällä, tuomitsevalla tavalla).. opinnot tulevat aina ensin. Aina. Ilman tekosyitä.” Minä väitän, että rikostentorjunnan pitäisi tulla ensin. Kuka välittää tyhmästä englannin kieliopista tai oikeinkirjoitussäännöistä, kun voi jahdata rikollisia ja pelastaa ihmisiä? Mutta jos minä huomautan siitä, alkaa vain Olet-vasta-12-vuotias ja Minä-olen-holhoojasi-joten-tiedän-parhaiten –saarna. Joten parempi olla hiljaa.

Niin tai näin, missä olinkaan? Joo, olin hänen työhuoneessaan tekemässä läksyjä, odottaen, että hän tulisi auttamaan minua. Ja kun sanon ”auttamaan”, se tarkoittaa, että hän istuu pöydän takana, minun puurtaessa läksyjen parissa ja välillä hän vilkaisee, miten olen edistynyt. Ja huomauttaa virheistä. Ja käskee miettimään uudestaan. Ja katsoo minuun vihaisesti, kun alan tulla levottomaksi yön partiointiajan lähestyessä. Yleensä tällaisten opiskelusessioiden jälkeen hän kertoo, miten olen edistynyt. Ja yleensä minun edistymiseni ja arvosanani pysyvät entisellään.

Tänään hän oli lähtenyt aikaisin töihin tehdäkseen myöhemmin töitä kotona, niin ainakin luulen hänen sanovan muille Wayne Enterpricessa, jossa hän työskentelee. Todellisuudessa hän teki tämän vain, koska halusi hakea minut koulusta ja saarnata kotimatkalla siitä, miten tämä oli toiseksi viimeinen vuoteni yläasteella ja miten hän halusi minun saavan hyviä arvosanoja, jotta pääsisin hyvään lukioon. Halusin mennä Gotham High’in kavereiden kanssa, mutta ei häntä kiinnostanut mitä minä halusin. Ja sitten hän kysyi minulta viimeisestä englanninkokeesta ja kun kerroin mitä sain, hän meni todella hiljaiseksi ja ajoi kotiin sanomatta enää sanaakaan. Kun pääsimme kotiin, hän marssitti minut työhuoneeseensa, istutti pöydän ääreen ja käski ryhtymään töihin sanoen, että tulisi pian auttamaan.

Niin, olin odottamassa siellä ja lykkäsin kirjan avaamista, kunnes kuulisin hänen askeleensa käytävällä. Silloin aukaisisin kirjan ja teeskentelisin, että olin opiskellut kovasti. Istuin siis tekemättä mitään ja äkkiä näin pienen laatikon hänen pöydällään. Se oli väriltään kultainen ja punainen, ja edessä oli monimutkaiselta näyttävä lukko. Tiedän olevani tarpeeksi vanha tietääkseni, ettei toisten tavaroihin kosketa. Tiedän senkin, että hän todella kunnioittaa minun juttujani, koputtaa aina huoneeni oveen, ennen kuin tulee sisään eikä koskaan koske tavaroihini tai koulukirjoihini silloin, kun en itse ole siellä. Vaikka talo on hänen ja kaikki, mitä omistan, on hänen ostamaansa. Mutta tämä pieni laatikko; se suorastaan kerjäsi: ”Koske minuun! Leiki kanssani! Yritä avata minut!”

Rullasin työtuolin siihen päähän pöytää, missä laatikko oli, otin sen käteeni ja yritin avata sitä. Siinä oli painikkeita ja lukkoja ja numerovalikko, mutta en keksinyt miten saisin sen auki. Minä yritin ainakin kymmenen minuuttia avata sitä. Se olisi Brucen mielestä ihme, että olin kiinnittänyt huomiota johonkin niin kauan. Viikko sitten kuulin hänen sanovan Alfredille, että hän halusi testauttaa minut ADD:n (=tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta) varalta. Se on naurettavaa, koska PYSTYN kyllä keskittymään asioihin niin halutessani. Mutta missä olinkaan? Ai niin, siinä tyhmässä, pienessä laatikossa.

En saanut sitä auki. Olin yrittänyt kaikkea, painanut nappeja, vääntänyt lukkoja ja kokeillut eri numerosarjoja, ei mitään. Turhauduin yhä enemmän ja nykäisin tuolin takaisin entiselle paikalle, jolloin löin oikean polveni pöytään. En usko, että olen herkkis tai lapsellinen tai mitään, mutta vannon; polveni ovat herkät. Isä kutitteli minua kun olin pieni, se oli sellaista hauskanpitoa, ja kun hän puristi minua polvesta, olin tulla hulluksi ja ulvoin naurusta. Kun olin seitsemän, harjoitellessani voltteja, tulin kerran alas pahasti polvelleni. Koko sirkusseurue oli kauhuissaan kun huusin kuin hullu. Joten kun löin sen pöytään, en edes ajatellut mitä olin tekemässä. Minä vain heitin laatikon seinään ja huusin turhautumisesta ja kivusta.

Muistan ajatelleeni, laatikon singahtaessa seinään: ”Hei! Bruce ei varmaankaan pidä siitä, että heittelen hänen tavaroitaan,” kun räjähti. Pieni, kultainen ja punainen laatikko pyöri hetken ja räjähti sitten repien seinän kappaleiksi. Tunsin kuumuutta ja sukelsin tuolilta lattialle, käperryin kippuraan ja suojasin käsillä päätäni niin kuin Bruce oli opettanut, jos näkisin tai kuulisin räjähdyksen. Seinän kappaleita satoi ympärilläni ja savu, pöly ja kipsi täyttivät ilman. Usvan läpi alkoi aukosta pilkottaa isompi olohuone, jota ei usein käytetty. Kun kaikki roju ja roska näytti tulleen alas, nousin ja hämmästelin seinässä olevaa reikää; se oli ainakin viisi metriä korkea ja kuusi leveä, tarpeeksi iso vaikka Lepakkoauton ajaa siitä läpi.

Työhuoneen ovi pamahti auki ja Bruce tuli siitä juosten, suunniltaan ja hätääntyneenä, hyvin erilaisena, millaisena hänet tunsin.

-Mitä tapahtui? hän kysyi. –Seinä… Dick, oletko kunnossa? Dick!

Hän tarttui minua käsivarresta ja veti minut pois sotkun keskeltä ennen kuin pystyin puhumaan. Hän tutki käsivarteni, käänteli päätäni puolelta toiselle tutkien kaulani, käänsi minut sitten ympäri ja tutki, etten ollut saanut haavoja tai palovammoja selkääni. Hänen tutkiessaan minua huomasin Alfredin tulevan paikalle, myös hyvin huolestuneena. Hän katseli kauhuissaan ympärilleen Brucen työhuoneessa, mutta ennen kuin Alfred ehti sanoa mitään, hän pyöräytti minut uudestaan ympäri ja kysyi nyt vaativasti:

-Mitä tapahtui?

Hyvää Joulua, Merry Christmas ja Joyeux Noël!

Rauhaa joulukiireiden keskelle!

Kiitos jälkikasvun, saan vihdoinkin lisättyä kuvia blogiini. Tämä postaukseni koostuukin lähinnä niistä, joten:

Näillä kuvilla haluan toivottavaa kaikille teille, ystäväni, oikein hyvää ja rauhallista joulua ja railakasta uutta vuotta! Työpaikkani siistijän sanoin: Pidetään huolta toisistamme!

Pakkashiiriä tehtiin lasten kanssa joulukuun alusta. Ei toiminut, ei juurikaan pakkasta, lumesta ei juuri tietoakaan. Somia kylläkin!

 Ompelukuvia joulukorteiksi jatkojalostettuina. Kuusimalli kolmannen luokan enkun kirjasta postimerkin kokoisena kopioitu ja suurennettu, lumiukko jostain päin netin ihmeellistä maailmaa, oikeasti pienten "Piirrä valmiiksi" -tehtävä.

 Vauhdikas poroporukka, mallina oma käsi! Idea tämän joulun Taika-lehdestä

 Torkkuva tonttutyttö by Elsa. Vartalona vessapaperihylsy (todella monipuolinen laitos), pipo villalangasta, ryijysolmutekniikalla tehty. Tästä mallista saan kiittää toisen työkouluni Riina-opea.

Tällä lumihiutaleella yritin houkutella lumisadetta, mutta kuten kuvasta näkyy, ei toiminut. Tällaisen opettelin vääntämään samalla, kun vahdin 5-luokan matikankoetta. Oppilaat saivat huomata, että tämä täti pystyy tekemään monta asiaa yhtä aikaa.

Onkohan Petteri Punakuono jo valmiina aattoa varten? 

Hyvää joulua!

-Hepa-

P.S. En voinut olla lisäämättä: Tässä vielä hyvää joulua toivottaa Young Justice -poppoo. Ja kukahan viekään M'gann'lta Superboy'n...?

Heippistä!

Nyt se alkaa! Kuten edellisessä postauksessani kävi ilmi, olen harrastanut vuosia pöytälaatikkokirjoittamista, välillä täysin omaa stooria, välillä tv-sarjan tapahtumia proosamuotoon muuttaen. Kaikelle kirjoittamiselle yksi asia on yhteinen; en ole antanut kenenkään lukea mitään!

Päivänä muutamana, taisi olla syyslomaa edeltävä viikonloppu, kun istuin jälleen illan hiljaisuudessa koneella ja etsin viihdyttäviä Batman ja Robin tai Nightwing pätkiä ja taisin etsiä jotain uutta tilattavaakin. Kuinka ollakaan, löysin piiitkän fanitarinan (englanninkielisen tietty) ja aloin sitä siinä tavailla, huonolla englannin taidollani ja surkea googlekääntäjä apuna. Oli suorastaan järkyttävää nähdä, miten tuon tarinan kirjoittaja kirjoitti niin samantyylisesti kuin minä.

Siitä se alkoi. Syyslomaillat kuluivat pikkutunneille asti käännöstehtävissä sormenpäät hellinä ja silmät ruudun muotoisina. Olin jo pitkään haaveillut oman blogin aloittamisesta, mutta en ollut saanut mitään aikaiseksi. Sitten välähti, että tässä olisi mahdollisuus jakaa omat mielenkiinnon kohteeni ja päätin liittää tämän suomennoksenkin jatkokertomuksena yhdeksi blogiaiheeksi. Teksti on siis SUOMENNOS, mutta monet tekstit ja teokset tässä maassa ovat käännöskirjallisuutta. Lisäksi lupa käännökseen alkuperäisen tekstin laatijalta on kysytty!

Tarina nimeltä Elämäni Bruce Waynen kanssa on suloinen sekamelska, tyyliltään sekoitus tv-sarjaa, erityylisiä sarjakuvia ja taitaa siellä olla viittauksia piirrettyihinkin, suoraa suomennosta ja muokatumpaa käännöstä. Tarinan alkupuoli kuvaa Robinin alkuvaiheita ja keskittyykin enemmän Brucen ja Dickin elämän kuvaamiseen. Tarinasta käy ilmi, ettei tuo elämä aina ole ruusuilla tanssimista; elämän muutos kiertävästä sirkuselämästä multimiljonäärin ja rikostentorjujan kasvatiksi ei ollut helppoa teini-ikää lähestyvälle pojalle. Varsinkin kun tarinan Bruce muistuttaa lähinnä Frank Millerin ja Jim Leen Batman & Robin -sarjakuvan Brucea.

Miller, Lee: 

Batman & Robin

Frank Miller, yksi parhaimmista
Batman-kirjoittajista

Mutta lällällää! Koska tästä esipuheesta tuli näin pitkä, tarina alkaa vasta seuraavasta postauksestani. Siis malttia, ystäväni!

Ensi kertaan!

-Hepa-

Kolmas, suurin (ja komein) intohimoni!

Tere!

Kuten otsikkokin kertoo, nyt tulee julki se suurin intohimoni. Ystävät, sukulaiset ja tuttavatkin sen jo arvaavat, koska heiltä en ole sitä kyennyt salaamaan. Se on BATMAN! Nyt arvatenkin suurin osa lukijoista lopettaa tähän, mutta so what! Lupasinhan jo ekassa postauksessani, että blogistani tulee MINUN näköiseni.

Sitä en tiedä, onko tullut kerrottua tutuille kauanko tämä "hulluus" on kestänyt ja mitä kaikkea siihen on kuulunut. Kerronpa siis!

Alkoipa kerran, vuonna 1986, näkyä tv-kanava nimeltä Kolmonen. Jo tämä oli jotain suurta ja ihmeellistä; kahden kanavan seuraksi saatiin kolmas kanava! Koska asuimme maalla, telkkari ei aina jaksanut näkyä, varsinkin tv-2 tökki usein. Kolmosen kanssa oli, ainakin aluksi muistaakseni, toivotonta. Onneksi naapurissamme asui (asuu edelleen) tv-korjaaja ja hänet kutsuttiin usein apuun. Moottoritielle näkyvä kattomme on edelleen täynnä "himmeleitä".

Yhtenä iltana pieni, 10-vuotias Hepa-tyttönen, jonka olisi pitänyt lukea läksyjä, avasi television ja tihrusteli kovin sameaa kuvaa ja uusinnoista muistelisin, että kyseessä oli jakso Hi Diddle, Riddle tai sen toinen osa Smack In the Middle, eli ensimmäiset jaksot, ja minä olin kerrasta myyty. Jännä sarja (en vielä silloin ymmärtänyt sarjan huumoripuolta) ja tuolloin, 60-luvun lopulla, niin iiiihana Burt Ward.

Eipä tuo "hulluus" jäänyt pelkkään sarjan tuijotukseen. Kerroin kummieni pojalle sarjasta, heillä Itä-Suomessa Kolmonen ei vielä näkynyt ja hän innostui siitä myös. Siispä jouduin katsomaan sarjaa entistä tarkemmin, koska minun piti kirjoittaa jokaisen jakson tapahtumat hänelle. Pöytälaatikkokirjoittamiseni sai alkunsa noista jaksojen ylöskirjaamisista ja jokusen vuoden päästä tekstit "jalostuivat" omaksi pöytälaatikkoromaaniksi, jota olen säännöllisen epäsäännöllisesti omaksi ilokseni kirjoitellut. Jaksojen kirjoittamista hankaloitti se, ettei meillä ollut vielä tuolloin videoita. Teksti piti saada aikaan kertakatsomisella! Kyseinen sarja muuten, jonka ei koskaan pitänyt tulla dvd:lle, on nykyään saatavilla, ilman Suomi-tekstejä tosin, mutta tulossa on. Innolla odotan.

Myöhemmin aloin löytää saman aiheisia lehtiä kaupoista ja divareista, vielä 80-90-luvun taitteessa lehtiä löytyi enemmän suomenkielisenä kuin nykyään (jos ei lasketa "palikkapiirrettyä"-Batmania, juoniltaan täysin tyhjiä). Kun 1989 alkoi uuden sukupolven Batman-elokuvien sarja, alkoi löytyä keräilykaapista muutakin. Vuoden 1995 elokuvan tiimoilta sai McDonaldsista neljä eriaiheista lasia, joita ostin kahdet kappaleet kutakin. Pääpaino keräilyssäni on kuitenkin lehdissä, elokuvissa, piirretyissä ja jokunen vaatekappalekin kaapista löytyy.

Nykyisellään ei ehkä enää niin "sulkku"

Koska kaikesta pitää aina etsiä ja löytää jotain negatiivista, ällöttävää ja inhottavaa, niin tästäkin aiheesta. Vielä jokin aika sitten en kestänyt vihjailuja Voimakaksikon "epäterveestä" suhteesta (tuota muuten voisi analysoida vaikka kuinka). Löytäessäni muutaman tytön tekemiä, älyttömän hyviä youtube-pätkiä, jopa minun oli pakko nauraa. Näissä pätkissä Dick "Robin" Graysonilla on sukupuoli-identiteetti "hieman" hakusessa. Ajattelin päättää tämän suoltamisen pariin hauskaan pätkään.

Pätkä 1. Robin taitaa tykätä Kid Flash'stä (musavideo)

Pätkä 2. Grayson ei kestä häviämistä

Pätkä 3. Artemis kolmantena pyöränä

Pätkä 4. Artemis, Dick ja Wally "Kid Flash" West aamupalalla

Nauttikaa, niin olen tehnyt minäkin!

Palataan astialle, johonkin Hepa-aikaan, samalla Hepa-kanavalla!

-Hepa-

Lisää intohimojani!

Tere taas!

Lupasin ensimmäisessä postauksessani jotain mielenkiintoisempaa, mutta taisin luvata liikoja. En nimittäin ole kauhean mielenkiintoinen tyyppi. Joo, kiitos vaan ainakin Eija, Riikka ja Hannu, teidät tuntien yrittäisitte tähän väliin väittää muuta :).
Toimin työkseni koulunkäyntiavustajana, joka on kolmas ammattini. Aikaisemmissa töissäni en viihtynyt, enkä kokenut saavani minkäänlaista arvostusta, mutta nykyisissä hommissani viihdyn jopa niin hyvin, etten aina muista saavani myös palkkaa. Lasten parissa työskennellessä saan olla oma itseni, saan välillä "heittäytyä". Pidän lapsista ja lapsetkin vaikuttavat pitävän minusta. Ainakin jotkut.
Koulu työympäristönä on ihana, varsinkin kun opettajan vastuu puuttuu, on "vain" aikuisen vastuu.
Aion blogissani kertoa kuvin ja ehkä sanoinkin eri juttuja, mm. askasteluideoita.
Yksi intohimoni on RUOKA, hyvä sellainen ja varsinkin sen syöminen. Viime päivinä olen suunnitellut joulupäivän menuuta 12-hengelle, sillä saman pöydän ääreen on istumassa meidän 5-henkinen perhe, sisareni 5-henkinen perhe sekä meidän vanhemmat. Suunnitelmiin kuuluu ainakin simpukka- ja/tai sipulikeitto, italialainen lohi, uunikasvikset ja jotain hyvää possusta. Ans kattoo kuinka ämmän käy! Tästäkin saattaa poikia, mahdollisesti, kuvia ja reseptejä, ei voi tietää.
Nyt ne, jotka meikäläisen tuntevat, ihmettelevät, missä on se kolmas ja SUURIN intohimoni, mutta jätetään se seuraavaan kertaan.

Kiitos, jos luit. Kommentoidakin saa, jos tekee sen asiallisesti. Tai vaikkei niin asiallisestikaan, Sinähän sen päätät.

Adios, seuraavaan kertaan!

-Hepa-

Määkin bloggaan!

Hei vaan hei!

Ihan viisasta eli ei, päätin minäkin alkaa bloggaamaan. Onneksi tämän perheen ja suvun nuoriso-osasto auttoi tämän vanhan ämmän alkuun. Siis kiitos, Juuso, Ella ja Essi!
Varoitan näin etukäteen, että blogini tulee olemaan aikamoinen sillisalaatti, mutta hyvä niin. Vai? Ainakin itseni näköinen ja sehän se lienee tarkoituskin.
Blogissani aion tuoda myös jonkin verran salojani julki, tai tiedä hänestä, onko ne niin salaisia. Ainakin ystävilleni olen kuin avoin kirja, kirjoitelma, suomennos... Häh? ajattelee nyt joku, mutta ehkä se aukeaa myöhemmin. Ystävilleni olen siis varsin avoin ja te kaikki (kaksi?) blogini seuraajaa, tulette myös olemaan ystäviäni, tähän luottaen.
Sen verran vanhanaikainen olen, ja koska kello on (oli) noin paljon (7:55) ja työt kutsuvat, kirjoitan tätä parhaillaan käsin. Aikoinaan tapani kirjoittaa oli ensin käsin, sitten vasta koneella. Joo, olen harrastanut kirjoittamista vuosia, tässä salaisuuteni nro 1. Toinen "salaisuuteni" on, että kirjoitin aikoinaan oppitunneilla, enkä siis millään äikäntunnin aineita (rakastin niitä!) vaan kemiantunnilla, historiantunnilla, matematiikantunnilla... Voitte siis arvata, mikä oli äidinkielen numeroni, mikä kaikkien muiden. Kirjoitteluni lopahti vähän lukiossa, koska siellä opettaja ei enää pitänyt aineistani, asia-aineet kun eivät olleet vahva lajini.
Mutta on tämä taas vaan niin ihanaa! Kynä lentää, käsiala on hyvin epäluettavaa, mutta minä olen ekstaasissa!
Kello on jo 8:02 ja työt alkaa 8:15, parasta siis lähteä "sorvin" ääreen.
Kiitos, jos jaksoit lukea ensimmäisen vuodatukseni. Lupaan, että tulossa on mielenkiintoisempaa.

Ehkä.

Palataan astialle!

-Hepa-