Hyvää alkavaa vuotta!

Hello!

Täällä jälleen, enkä paljoakaan puhunut pötyä luvatessani palata "astialle" sen jälkeen, kun jouluruoka-astiat ovat tyhjentyneet; tänään räävittiin loput joulukinkusta. Eli näin on joulu syöty ja muita merkkejä joulun loppumisesta ovat tuhlatut lahjarahat ja lahjakortit, tyhjä jääkaappi (ja rahapussi) ja hiljalleen variseva kuusi. Huomenna ammutaan rakettien muodossa vanha vuosi taivaan tuuliin ja otetaan vastaan uusi. Samalla siinä tulee juhlittua Ukkelin syntymäpäiviä. 

Oli jäädä vieläkin päivitys tekemättä, sillä olen RAKASTUNUT. Joo joo, ei tarvitse pelästyä, mihinkäs minä oman Ukko-kullan rinnalta häipyisin, tämä "rakkaus" asuu tuolla televisioruudun puolella. Kolme kautta ehti meillä Suomessa lipsahtaa ohi suun... ei kun silmien, ennen kuin tajusin, mitä olin missannut. Pelastavaksi enkeliksi osoittautui jälleen kerran Netflix (vähän maksamatonta mainosta tähänkin suuntaan). Eli nyt on pari iltaa mennyt mainiosti katsomalla (ja kuolaamalla) Uutta Sherlock'ia. Herra Jumala, että Benedict Cumberbatch'ssa (Mikä nimihirviö!) silmä lepää! Tänä iltana tajusin, mikä siinä herrassa eniten viehättää; hän näyttää aika lailla siltä, miltä alakouluaikainen ensi-ihastukseni saattaisi näyttää tällä hetkellä. Tosin hän olisi kyllä hieman tummempi, toinen tämän pojan vanhemmista nimittäin oli kolumbialainen. Ja on tuo sarja niin katsottava muutenkin. Vanha aihe on upeasti tuotu tähän päivään ja vanha, ehkä hieman "pönöttävä" tyyli on pakattu uudestaan älylliseen kääreeseen, jota koristelee minuun kolahtava huumori. 

Mutta kertokaa, Herran tähden, että MIKSI? TAAS! Muistelisin, että parikymmentä vuotta sitten, varmaan jo aikaisemminkin vihjattiin, että Holmes ja Watson olisivat... sanonko suoraan... sanon: homoja. Tässä uudessa versiossa se aihe tuodaan kivasti suorasukaisesti esiin, ja Watson joutuu aina vakuuttelemaan, ettei ole homo. Ok, tiedän, tiedän; Sherlock Holmes ja John Watson ovat Arthur Conan Doylen kynästä lähtöisin, siis mielikuvitusta, mutta miksi KAIKISTA parivaljakoista pitää hakea seksuaalinen aspekti? Holmes + Watson, Bruce + Dick, Teletappien Tiivi-Taavi... Ihme, ettei Mikin ja Hessun väliin oli lyöty homoleimaa. Kai Charlien enkelitkin harrasti jonkun "tutkimuksen" mukaan tytöissä "kimppakivaa". Mä. En. Vaan. Tajua. 

Ja mitenköhän tämä taas liittyi mitenkään vuoden vaihteeseen ja Uuteen Sherlock'iin tai ylipäätään mihinkään. Enpä tiedä, tällaisen aivopierun pari valvottua yötä sai aikaiseksi. Tänään päätän sepustukseni yllätys, yllätys, omaan, melko hätäisesti kokoon kyhättyyn joulutarinaan. On olemassa monta versiota, miten Dick sai tietää holhoojansa salaisuuden ja tämä on minun versioni. Käsitelkää sitä kuin vastasyntynyttä ja sitä se onkin. En ole kauhean tyytyväinen tähän, mutta oli PAKKO saada aikaan jotain jouluista ja tämän sain pukerrettua pihalle muutamassa tunnissa. Luettavaksenne ja arvosteltavaksenne antautuu täysin itsenäinen tarina nuoren Dickin elämästä, tarina nimeltä

JOULU WAYNEN KARTANOSSA

Vuoden paras päivä. Jouluaatto, vuoden paras päivä sirkuskiertueella, kun isä ja äiti olivat vielä elossa. Sirkuksessa me leiriydyimme, missä päin sitten olimmekin ja kokoonnuimme koko seurue yhteen vaunuun jouluaterialle. Tietysti näin yhteen vaunuun ahtautuneena meillä oli ahdasta, mutta yhteenkuuluvuuden tunne oli käsin kosketeltava. Vaunu täyttyi puheensorinasta ja naurusta. Seurueen miehet nauttivat aterian jälkeen toteja, ja varsinkin herra Haly innostui nauttimaan niitä vähän liikaakin. Silloin hän riemastutti meitä laulamalla hienolla tenorillaan joululauluja. Ja tietysti meillä oli myös lahjoja. Koska olin seurueen ainoa lapsi, sain niitä aika paljon, kaikilta. Useimmiten ne olivat pieniä ja hyödyllisiä, asuntovaunuahan ei voinut täyttää turhilla tavaroilla.

Aikaisemmin päivällä sirkuksen eläimet saivat jouluateriansa. Minä kuljin herra Morrisonin mukana eläinvaunulta toiselle. Morrison oli yksi sirkuksen klovneista ja hänen vastuullaan olivat myös eläimet: villakoirat, hevoset, ponit, hylkeet, leijonat ja norsut. Minun lemmikkini oli Eleanor, norsu, joka oli syntynyt sirkuksessa samana vuonna kuin minä ja jota rakastin koko sydämestäni. Morrison sanoi aina, että tunne oli molemmin puoleinen; sen tiesi siitä, miten Eleanor aina tavatessamme hyväili minua kärsällään ja sen katse seurasi niin kauan kuin olin sen näköpiirissä. Mitään tekemistähän ei ollut niillä herkuilla, joita Eleanorille kannoin… Kun Bruce vei minut vanhempieni hautajaisten jälkeen hyvästelemään sirkuslaiset, Haly antoi minulle läksiäisiksi pehmonorsun, jonka nimesin heti Eleanoriksi. Kun silmät kyynelissä hyvästelin sen kaiman, minusta tuntui, että sekin suri lähtöäni. Vannoessani, etten milloinkaan unohtaisi sitä, herra Morrison sanoi, että norsuilla oli hyvä ja pitkä muisti, eikä sekään varmasti tulisi koskaan unohtamaan minua.

Pidinhän minä toki myös koirista ja hevosista, mutta ne olivat niin tavallisia. Minulla oli Eleanor ja olisin halunnut myös herra Leon, leijonapariskuntamme uroksen, ystäväkseni. Olisihan se ollut komeaa sanoa, että minulla oli lemmikkinä leijonauros. Isä oli kuitenkin varoittanut, että se oli arvaamaton, enkä saisi koskaan mennä sen lähelle yksin, ilman herra Smithiä, leijonankesyttäjää. Tilaisuus teki kuitenkin varkaan ja usein pääsin livahtamaan kenenkään huomaamatta leijonahäkille kokeilemaan omia kesyttäjän taitojani.

Luulin kerran jo suoriutuneeni tehtävästä ja olin työntänyt käteni häkin kaltereiden sisäpuolelle. En tiedä, miten siinä olisi käynyt, mutta isä oli lähtenyt minua etsimään ja osui juuri silloin paikalle. Hän huusi nimeni, Leo kai pelästyi ja kaameasti karjahtaen aukaisi valtavan, tappavan terävän hammasrivistön sisältävän kitansa. Isä sieppasi minut kainaloonsa ja lennätti nopeasti kauemmas kaltereista. Sitten, ilman, että olisi laskenut minut maahan, hän nostikin minut polvelleen ja läimäytti muutaman kerran lujasti takamustani, toruen samalla minua ajattelemattomuudesta. Kun isä laski minut maahan, huusin itkuisesti vihaavani häntä ja juoksin Eleanorin luokse. Sen luota äiti lopulta löysi minut ja kaapaisi minut syleilyynsä sanoen:

-Älä ole murheissasi, pikku Robinini! Ei isä pahaa tarkoittanut, hän vain säikähti kovin. Tule vaunuun valmistautumaan illan esitykseen.

Illalla, esityksen jälkeen, ollessani jo vuoteessa, isä tuli juttelemaan kanssani ja halatessamme hyvän yön toivotukseksi, tunsin jälleen miten paljon hän rakasti minua. Kaksi kaupunkia ja kaksi näytöstä myöhemmin, Gotham Cityssä, isä ja äiti kuolivat ja minä olin yksin…

Tai ei. Havahduin muistoistani Waynen kartanon keittiössä, jossa istuin seuranani Alfred, joka valmisteli jo huomista jouluateriaa. Bruce oli Wayne Enterpricen toimistossaan, töissä, vaikka oli jouluaatto! Välillä tuntui siltä, että Bruce oli AINA töissä, usein jopa yötä myöten. Mitähän hän nytkin mahtoi tehdä?

Joulupäivän aamu. Ensimmäinen jossain muualla kuin sirkuslaisten keskellä. Kun menin alas ja olohuoneeseen, löysin isoimman koskaan näkemäni joulukuusen. Se loisti kirkkaasti kymmenine kynttilöineen, se häikäisi kimmeltelevine nauhoineen ja kristallikoristeineen. Näiden lisäksi kuusenoksat kasvoivat isoja, houkuttelevia karkkikeppejä. Entäpä sitten kuusen alla olevat paketit, isot ja pienet, kovat ja pehmeät? Ja niitä oli paljon! Kaikkea tätä hämmästellessäni, tunsin äkkiä Brucen käden olkapäälläni

-Hyvää joulua, Dick! Joulu voi olla… se saattaa nostaa ikävän pintaan ja ajattelimme Alfredin kanssa, että teemme kaikkemme tehdäksemme ensimmäisestä joulustasi täällä ikimuistoisen.

-Ja siitä on jo vuosia, kun talossa viimeksi oli lapsi, Alfred jatkoi.

Kaikista suurin lahja löytyi ruokasalin takaa. Sinne oli loihdittu täydellinen viihdehuone isoine televisioineen, pelilaitteineen ja –tuoleineen. Äänentoistolaitteet olivat huippuluokkaa elokuvia ja pelien äänimaailmaa varten. Kun illalla pääsin pelaamaan laitteilla, joista monet minun ikäiseni saattoivat vain uneksia, ajattelin, etten yllättyisi enää mistään. Toisin kävi.

Kello lähenteli jo yhtätoista havahtuessani siihen, ettei kukaan ollut kehottanut minua menemään nukkumaan. Lisäksi minun alkoi tehdä mieli jotain suuhun pantavaa. Koko talo oli oudon hiljainen. Oliko Bruce jo nukkumassa? Alfred olisi varmasti vielä valveilla, ajattelin, mutta vaikka etsin keittiötä myöten, en löytänyt häntä. Minua alkoi jo melkein vähän pelottaa. Olinko yksin tuossa valtavassa rakennuksessa? Mitä Brucelle ja Alfredille oli tapahtunut? Ennen kuin ehdin alkaa pelätä ihan tosissani, kuulin askelia olohuoneen ja ruokasalin välisestä tilasta. Hiivin hiljaa nähdäkseni kuka siellä oli, mitä siellä tapahtui. Nähdessäni Alfredin, olin huudahtaa hänen nimensä, mutta sitten näin hänen tekevän jotain niin merkillistä, että jäin nurkan taakse tarkkailemaan hänen puuhiaan.

Alfred avasi vanhan kaappikellon ja käänsi sen viisareita. Kuului pieni, tuskin korvin kuultava naksahdus ja kaappikello näytti siirtyneen hiukan. Alfred siirsi kelloa lisää, aivan kuin se olisi ollut ovi ja sitten hän tuntui katoavan seinän sisään. Hiljaisuudessa olisi kuullut vaikka hiiren sydämen lyönnit, mutta se oli oma sydämeni, joka jyskytti korvissani. Menin kellon luo ja yritin siirtää sitä, mutta mitään ei tapahtunut. Kello näytti aikaa 10.49. Siirsin minuuttiviisaria hieman ja 10.47 kohdalla kuului vieno, metallinen kilahdus. Tunsin miten kaappikello liikahti ja nyt sen sai kevyesti siirrettyä sivuun seinässä olevan kapean oviaukon edestä. Hetken empien astuin aukosta toiselle puolelle. Tänne Alfredkin oli mennyt, ei siellä voinut mitään pahaa olla.

Silmäni tottuivat pian hämärään ja näin edessäni kiveen hakatut portaat. joiden juurelta häämötti valo. Lähdin ääneti laskeutumaan portaita. Nähdessäni ensimmäiset lepakot olin kiljaista, mutta sain pidettyä mölyt mahassani. Kun portaat loppuivat, aukeni edessäni valtava luola. Ja millainen luola; tuolla oli valtava tietokonekompleksi, tuolla jättimäiset penni ja jokerikortti, tuolla virtaviivainen urheiluauto, tosin hurjasti muokattu sellainen, ja katonrajassa lensi ja roikkui useita lepakoita. Todellinen Lepakkoluola… VOI LUOJA HERRA ARMAHDA ÄITI AUTA! Olin tupsahtanut itsensä Batmanin jonkinlaiseen tukikohtaan!

Olin tavannut tuon tumman hahmon henkilökohtaisesti kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Halyn sirkuksella, silloin kun Anthony Zucco oli aikeissa viimeistellä tuhotyönsä, mutta jonka Batman esti tapahtumasta, toisen kerran silloin, kun olin päättänyt karata Brucen ja Alfredin luota ja etsiä sirkuksen jatkaakseni siellä, vaikka ilman vanhempianikin. Molemmilla kerroilla, vaikka kuinka yritin hokea itselleni, että Hän oli hyviksien puolella, en voinut olla pelkäämättä Häntä. Vaikka silloin toisella kerralla kotona odottava, vihainen Bruce oli melkein vielä pelottavampi… Ja nyt olin paikassa, jossa minulla ei ollut pienintäkään oikeutta olla, paikassa jossa…

-Mitä sinä täällä teet? Kuinka pääsit tänne? kuulin tumman äänen takaani.

Tunnustan, että olin laskea alleni, kun näin Hänet seisovan edessäni. Bruce oli pitkä mies, mutta tämä mustaan asuun pukeutunut hahmo oli vielä, ainakin metrin, pidempi.

-Herra… Batman… Sir…, sain änkytettyä, tuijottaen mustia, teräskärkisiä saappaita, jotka varmasti olivat valmiina murskaamaan minut kuin muurahaisen.

Kun sitten aloin toipua ensi järkytyksestä, aloin ajatella järkevästi. Enhän minä mikään tyhmä pentu ollut. En uskaltanut vielä kohdata tuota tummaa katsetta, mutta uskaltauduin kysymään:

-Kuinka Sinä voit olla täällä? Kuka…?

-Ei meidän kummankaan kannata teeskennellä. Olisit saanut tämän kuitenkin selville, ennemmin tai myöhemmin.

Sen kuullessani uskalsin varovasti nostaa katseeni; mustaa, silkkaa voimaa ja lihasta täynnä oleva asu, rinnassaan soikea lepakkokuvio ja kaiken huippuna… naamiottomat Brucen kasvot. Kuin kiveä.

-Alkaa näyttää siltä, että Rikhard-herra todella on tullut jäädäkseen, paikalle tullut Alfred sanoi ja kun uskaltauduin uudelleen katsomaan Brucea, nähdessäni hänen kasvoillaan hymyn, tiesin, että tästä lähtien salaisuudenkantajia olisi kolme.

Kyllä, siitä joulupäivästä tuli todellakin ikimuistoinen, päivästä, jolloin sain selville holhoojani Suuren Salaisuuden. 

Semmoinen siitä sitten tuli. Hiukan tunnen tarvetta avata, aiheeseen vihkiintymättömille, tarinan yhtä, pientä yksityiskohtaa. Alfred siirsi kaappikellon viisareita tiettyyn asentoon, jolloin yksi sisäänkäynti Lepakkoluolaan avautui. Ajalle 10.47 on merkittävä syy Bruce Waynen historiassa; se on kellonaika, jolloin hänen vanhempansa kuolivat. 

Tavataan taas!

-Hepa-

Rauhallista joulun odotusta!

Hyvin rauhallista sairaspedillä, vaihteeksi. Sunnuntaina jämähti oikea korva lukkoon, maanantaina alkoi kurkkua kutittaa ja yskittää, ja tiistaina jo oli nieleminen mahdotonta ja korvaa särki. Silkalla sisulla menin kuitenkin töihin, olihan tiedossa melko rento päivä. Kavereilta tuli kuitenkin sen tasoista viestiä, että jos en mene käymään lääkärissä, ne tulee ja vie väkisin. Aloin kaatua itsekin sille kannalle, sillä ennen kuin työpäivä oli edes puolessa, alkoi toistakin korvaa särkeä. Pää oli haljeta ja kun viimeinen lapsonen lähti kotiin, tuli itku. Joka paikkaa särki ja tuntui kamalalta pelkkä ajatuskin ajella vielä terveyskeskukseen, missä arvatenkin olisi jonoa. Silmät sumeina ajoin päivystykseen, kokosin itseni ja menin ilmoittautumaan. Onneksi jonoa ei ollutkaan paljoa ja aika pian pääsin lääkärin pakeille. Tuomio: melkein 38 kuumetta, molemmissa korvissa tulehdus, toisessa paha ja nielu oli niin pahoin tulehtunut, ettei lääkäri edes nähnyt sinne, vaan passitti verikokeeseen ja nieluviljelyyn. Tulehdusarvot oli onneksi ok, lääkäri kirjoitti tulehduskipulääkkeet ja antibiootit sekä loppuviikoksi sairaslomaa. Mukavastihan tämä muuten menisi, sohvalla köllien ja vanhaa Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjaa dvd:ltä katsellen, mutta tuo pahuksen joulu pukkaa päälle. Ja kukahan täällä siivoaisi ja joulua laittaisi, jos ei tää mamma ja vielä pomottais muitakin perheenjäseniä. Ja ettei tuo vointi yhtään ainakaan paranisi, tulehtui vielä silmäkin. No, tulee se joulu näinkin, mikäs sitä estää tulemasta.

On tässä jotain hyvääkin kerrottavaa. Syy, miksi päivittäminen jäi sunnuntaina, oli se, että illalla oli pari keikkaa. Aluksi Neiti Vanhimmaisen tanssikoulun joulushow ja täytyy sanoa, että kyllä nuo "isot" alkavat olla jo puoliammattilaisia lajissa. Onneksi ehdin katsoa näytöksen loppuun, sillä sieltä kiidin suoraan toiselle keikalle, Jari Sillanpäätä katsomaan ja kuuntelemaan. Eli kaksi huippukeikkaa samana iltana, kyllä meikäläistä hemmoteltiin koko rahan edestä.

Sillanpäätä odotellessa... Harmi kun tyttöjen tansseja ei saa kuvata.

 Ikuisesti 

Maanantaina olisi sitten viimeinen työpäivä tällä erää. Seuraavasta ei tietoa ole, joten voin kaikessa rauhassa, työnhaun lomassa, hoitaa loppuun Elämäni Bruce Waynen kanssa, jonka jälkeen, hih hih, aion aloittaa seuraavan projektin. Vierivä kivi ei sammaloidu...

Vielä siis eletään Dickin varhaisnuoruutta ja kaikkea, mitä siihen nyt sitten liittyykin.

Teille, Rakkaat Lukijani, haluan toivottaa oikein rauhallista ja lempeän lämpöistä Joulun odotusta! Palataan asiaan joulukiireiden jälkeen eli... noin tuossa... joo... 28. päivän tienoilla, mikäli maltan niin kauan pysyä erossa Hepan Höpinöistä.

Palataan astialle jouluruoka-astioiden tyhjennyttyä!

-Hepa-

AIKUISET (OSA 2)

Yhtenä perjantainiltana minä olin räjähtää lopullisesti siitä, että Bruce piti minua vieläkin ihan pikkulapsena. Kun Bruce tuli kotiin, hän kertoi, että Alfredilla oli viikonloppuvapaa ja tämä olisi viikonlopun sisarensa luona.

-Hän ei siis ole ”kotimiehenä” meidän lähtiessä partioimaan, totesin.

-Tuota, me emme lähde tänä iltana partioimaan, toisin sanoen sinä et lähde. Batmanilla on tiedossa pitkä yö ja joudun ajamaan paljon, ehkä Metropoliseen asti.

-Mutta, Bruce…, aloitin.

-Niin, minä tiedän, että haluaisit jo tulla mukaan moottoripyörällä, mutta niin pitkään ajoon tarvitset lisää harjoitusta. Voit tulla mukaan seuraavana iltana.

-Okei, mutisin.

Bruce selvästi hämmästyi, kun en väittänyt vastaan kuten tavallisesti. Ihmettelin sitä vähän myös itse, muutenkin teen sitä vähemmän kuin ennen. Käyn kuulemma muutenkin vähemmän Brucen hermoille.

 -Tänä iltana minun on varmistuttava siitä, että voin jättää sinut yksin kotiin, ilman, että teet jotain hullua.

-En mene bussilla kaupunkiin, lupasin.

-Tämä on viimeinen mahdollisuutesi, hän nosti varoittavan sormensa. –Jos pilaat tämän, en jätä sinua enää yksin. Hommaan lapsenvahdin.

Kasvoni muuttuivat punaisiksi. –Et varmasti hommaisi.

-Hommaisin, hän vakuutti.

-Minun ikäiseni tyypit eivät tarvitse lapsenvahtia. ME olemme lapsenvahteja. Olen ihan pian 13, en ole mikään tyhmä pikkulapsi. En poistu kartanolta.

-Sinun on viisainta olla poistumatta, Bruce varoitti. -Ajattelin viedä sinut komissaari Gordonille, mutta hän on pois kaupungista muutaman päivän.

-En tarvitse kaitsijaa, minä intin. –Tämän vuoksi me tappelemme niin paljon, sinä kohtelet minua kuin lasta.

-Sinä käyttäydyt kuin lapsi, Bruce huokaisi väsyneesti.

Tästä oli keskusteltu ennenkin.

-Koska sinä kohtelet minua kuin olisin!

Huokaisten uudestaan hän suuntasi kohti portaita.

–Nyt saat mahdollisuuden todistaa minulle, että olen väärässä.

Tuntia myöhemmin hän oli lukenut minulle lakia.

-Saat katsella televisiota. Ei tilauksia maksullisilta kanavilta. Syötävää löydät keittiöstä. Koeta olla syömättä pelkkää sokeria. Mene nukkumaan ennen puoltayötä. Älä päästä ketään sisään. Älä tilaa pitsaa. Älä poistu talosta. Älä katsele mitään…hm…pahaa tietokoneelta. Pysy poissa chateista. Jos et voi pysyä, älä ainakaan anna mitään tietoja. Soita minulle kun olet menossa nukkumaan. Tulen takaisin aikaisintaan kahden, kolmen aikoihin. Jos löydän sinut valvomasta, olet arestissa.

Pyöritin silmiäni.

-Äläkä pyöritä silmiäsi minulle, hän sanoi, vaikkei edes katsonut minuun.

Hän oli aukaisemassa Lepakkoluolan sisäänkäyntiä, mutta pysäytti sormensa juuri ennen oikeita pianonkoskettimia.

-Alkoholi?

-En koske siihen.

-Hyvä. Sama koskee tupakkaa, huumeita ja yskänlääkettä.

-Mitä?

-Olen kuullut, että joillain sitä nauttineilla lapsilla menee melko lujaa.

Bruce painoi oikeita koskettimia ja seinäpaneeli liukui auki.

-Älä yritä ajaa yhdelläkään autoistani. Ja ennen kaikkea, hän muisti vielä, juuri ennen kuin hissin ovi sulkeutui, -älä edes ajattele ottavasi moottoripyörää ulos.

Pyöritin vielä kerran silmiäni.

-Okei.

Kun kuulin Lepakkoauton lähtevän luolasta, alkoi minun hauska iltani. Ensimmäisenä laitoin jalkaani rullaluistimeni ja luistelin pitkin marmorilattioita. Luistimissani on kumirenkaat, joten en usko, että ne jättäisivät mitään jälkiä lattiaan, mutta Alfred ei halua millään luisteltavan sisällä, joten en koskaan ollut päässyt kokeilemaan sitä.

Laitoin meteliä stereoista ja musiikki pauhasi läpi koko kerroksen, minun luistellessa ympäriinsä, nipin napin varoen maljakoita, veistoksia ja antiikkihuonekaluja. Rullailin keittiöön ja haalin pöytään kaikki herkut, mitkä löysin: donitseja, keksejä, jäätelöä, pop tartseja ja kakkua. Löysin ja söin myös muutaman sipsin, jotta voisin rehellisesti sanoa, etten ollut syönyt pelkkää sokeria, mutta sitten aloin ahtaa sisääni herkkuja. Pop tartsit olivat todella hyviä jäätelön kanssa ja keksit donitsien välissä aivan mielettömiä.

Kun tunsin itseni melkein sairaaksi kaikista syömistäni herkuista, menin olohuoneeseen katsomaan televisiota. Kanavasurffaillessa löysin elokuvan, joka kertoi jengisodasta. Se näytti tarpeeksi rajulta, joten lysähdin sohvalle katsomaan sitä.

Minun täytyi olla nukahtanut, koska havahduin hereille puhelimen soidessa. Tuijotin sitä. Bruce ei ollut sanonut mitään puhelimeen vastaamisesta. Kartanon numero oli salainen, mutta eihän sitä koskaan tiennyt…

Puhelinvastaaja naksahti päälle ja kuulin Brucen äänen.

-Dick? Oletko siellä?

Luistelin puhelimen luo ja vastasin: -Hei, Bruce!

-Onko kaikki hyvin? Taustalla kuului outoa rätinää. Arvasin, että hän soitti Lepakkoautosta.

-Joo, olin juuri aikeissa mennä nukkumaan.

-Hyvä. Olen takaisin noin neljän aikoihin. Onko okei mennä nukkumaan, vaikka olet yksin kotona?

-Joo, joo, en ole mikään vauva. Tuskin olen huomannutkaan, ettet ole kotona.

Katsoin kelloa samalla kun suljin puhelimen. Se näytti melkein yhtätoista. En todellakaan ollut vielä menossa nukkumaan. Minulle tuli sillä hetkellä mieletön ajatus. Olin jo hyvä ajamaan moottoripyörällä, olin hyvä rullaluistelemaan. Miten hyvä olisin ajamaan pyörää rullaluistimilla? Bruce oli käskenyt minua pysymään sisällä ja teknisesti ottaen Lepakkoluola oli yhteydessä taloon. Bruce oli sanonut myös, etten saa ottaa moottoripyörää ulos, enkä minä ottaisikaan. Ajaisin sillä sisällä, Lepakkoluolassa.

Rullaluistelu ei ollut Lepakkoluolassa yhtä helppoa kuin kartanon puolella; kivilattia ei ollut tasainen ja törmäilin ympäriinsä, kun en saanut yhtä helposti hiljennettyä vauhtia. Osa lattiasta oli myös vähän vino, ja jouduin taistelemaan, etten törmäisi liian lujaa suojakaiteisiin tai liukuisi jopa kaiteen alta, silloin päätyisin alemman kerroksen lattialle.

Pääsin lopulta pyörälle pelleiltyäni ensin ympäriinsä. Yrittäessäni selvittää, miten starttaisin luistimet jalassa, luulin kuulevani äänen alempaa Luolasta. Alemman Luolan uloskäyntiä suojasi vesiputous, joten siellä virtasi aina vesi. Olin tottunut siihen, vietin niin paljon aikaa Luolassa, että tuskin enää huomasin tippuvaa vettä. Lepakot joskus ärsyttivät minua, mutta niitä ei enää roikkunut katossa niin paljon kuin ennen, sillä ne eivät viihtyneet täysin sähköistetyssä ja teknologiaa täynnä olevassa luolassa.

Jätin äänen huomiotta ja yritin polkaista pyörän käyntiin. Luistimen pyörät luiskauttivat jalkani polkimelta, ärähdin turhautuneena ja yritin uudestaan.

Jyrinä täytti Luolan ja kaksi kerrosta alempana Lepakkoauto syöksyi vesiputouksen läpi.

Sukelsin alas pyörältä ja kapusin tasanteelle, jossa Lepakkotietokone sijaitsi ja hain piilopaikkaa sen luota. Bruce oli tehnyt tietokoneella testejä moottoripyörästä, joten siitä oli tietoja useilla näytöillä. Ryömin näppäimistötason alle, varjoisaan nurkkaan ja istuin siellä odottaen, sydän jyskyttäen. Tällä menolla voisin hyvästellä oikeuteni yksinoloon ikuisiksi ajoiksi, mutta minulla voisi olla pieni mahdollisuus siinä, että hän saisi itse selittää, miksi oli tullut kotiin niin aikaisin.

-Sinä ajoit siihen mutkaan liian lujaa, kuulin Brucen sanovan ennen kuin tasohissi yläkerrokseen lähti nousemaan.

-Voi, miten tyypillistä! naisääni sanoi. –Miehet yrittävät aina sanella, miten naisten tulee ajaa.

Jähmetyin. Ääni kuulosti tutulta, mutta en ollut koskaan aikaisemmin kuullut NAISEN ääntä Luolassa, joten en voinut tunnistaa sitä.

-Minä en sano sinulle, mitä voit tehdä, Bruce sanoi omalla äänellään, ei lainkaan Batman-äänellä. –Sinun pitäisi olla iloinen, että ylipäätään annan sinun ajaa. Kukaan muu ei ole koskaan saanut ajaa sitä.

-Minä tiedän, miksi annat minun ajaa sitä, nainen kiusoitteli. –Tiedän mitä haluat vastineeksi, mitä AINA haluat.

-No, koska saan vastinetta ajoajastasi? Brucen ääni oli aivan liian siirappimainen. Enemmän minua kuitenkin vaivasi naisen ääni. Nyt tunnistin sen – Selina Kyle! En voinut edes ajatella, HALUNNUT ajatella, miksi Selina sai tulla Luolaan tai ajaa Lepakkoautolla, saati tietää Batmanin henkilöllisyyden.

He astuivat pois hissiltä, ja piilostani saatoin nähdä, että Brucelta oli naamio pois, mutta muu asu päällään. Hänen vieressään, myös puku päällään, mutta ilman naamiota, seisoi KISSANAINEN!

Juhlaa juhlan perään!

Hyvää itsenäisyyspäivä, suomalaiset!

Vaikka meillä ei juuri itsenäisyyspäivää vietetä, meillä kun Eu-vastainen Isäntä väittää, että itsenäisyys meni jo vuosia sitten: meni markka ja kurkkudirektiivit sun muut joutavan päiväiset määräykset tulee muualta. "Toisten velkoja maksellaan ja samalla itse velkaannutaan..." No, on meillä kuitenkin vielä paljon omaakin, joten kyllä me vielä saamme itsenäisyyttämme juhlia. Minä kävin sitä juhlistamassa Ystävien luona, jossa oli sinivalkoiset kynttilät paikoillaan ja kauniit sinivalkoiset kukat maljakossa. Kahvit siinä juotiin ja Unoa pelattiin ja illan alkaessa pimetä, ajelin vesisateessa kotiin. Tällaista täällä meidän kotomaassa on: kesäkuussa sataa ja on lämmintä +10 astetta, joulukuussa sataa ja on +11 astetta lämmintä.

Perjantaina oli jälleen suvullamme syytä juhlaan, kun sisareni keskimmäinen sai valkolakin ja palkittiin vielä, mikähän se oli, Pro Musica -palkinnolla. Taas skumpattiin ja voileipäkakkua syötiin niin, että nyt saa puolestani saa mennä vähän aikaa, ennen kuin moista tarvitsee nähdäkään; tulee jo korvista voileipäkakku!

Nyt pitäisi alkaa sisäistää sellainen ajatus, että joulu on muutaman viikon päästä, säästä huolimatta. Ja arvatkaapa, mitä asian eteen on tehty? Oikein arvattu, ei mitään! Tai no, parit joululahjat on ostettuna, mutta muuten on joulu kaukana; kortit tekemättä, menu suunnittelematta, kuusi katsomatta... Ei paniikkia, paitsi vähän. Tämäkin viikko on mennyt siihen, että olen opetellut sisäistämään uuden vuosikymmeneni ja pyrkinyt olemaan Aikuinen. Ja ketun kellit, minustahan ei aikuista saa, ikä on vain numeroita. Ihminen on niin nuori kuin tuntee olevansa!

Tarinassamme Dick opettelee ymmärtämään aikuisia, mutta joskus se vain on mahdotonta, kun itse on 12. Alkamassa on muuten viimeinen kappale, joka on pelkkää käännöstekstiä, seuraavassa on jo enemmän omaani ja sitä seuraavat omaa tuotosta. Pidemmittä löpinöittä, aloitetaan luku nimeltä

AIKUISET (OSA 1)

Opin päivä päivältä paremmin käsittelemään moottoripyörääni. Hallitsin sen jo täydessä vauhdissakin, myös täyskäännös hidastamatta onnistui, vaikka se otti hurjasti vatsanpohjasta. En kuitenkaan saanut vielä ajaa yksin, minun piti aina odottaa, että Bruce tuli töistä kotiin, mutta sitten harjoittelinkin koko illan ja tein kaiken tismalleen Brucen ohjeiden mukaan.

Elämäni olisi ollut täydellistä, ilman kahta asiaa: koulua ja uhkaavasti lähestyviä koulun tanssiaisia. Bruce piti sanansa, hän ajoi minut maanantaiaamuna kouluun ja keskusteli rehtorin kanssa siitä, että siirtyisin toiselle luokalle. Matkalla kouluun pyysin häntä olemaan tekemättä sitä.

-Anna minun jäädä omalle luokalleni. Edes viikoksi. En halua vaihtaa…

-Älä väitä vastaan, kuului vastaus.

Aamuruuhka hidasti liikennettä ja Brucella oli näin aikaa pitää luentonsa.

-Sinun pitää olla siellä, missä pääset kunnolla haastamaan itsesi, ei siellä, missä vain vetelehdit ja teet tyhmyyksiä, koska olet turhautunut. Olet fiksu ja sinun pitää voida käyttää koko potentiaaliasi oppitunneilla. Se on kuin valmistautumista taistelemaan Jokeria vastaan; sinun on oltava varautunut kaikkeen ja kaikki potentiaali käytössäsi. Jos vetelehdit, etkä ole tarkkaavainen, hän tappaa sinut.

En nähnyt yhtäläisyyttä Jokerin ja koulun välillä, joten käännyin katsomaan ulos sivu-ikkunasta, varmistaakseni ettei hän näkisi, kun pyöräytin silmiäni. Samassa hänen kännykkänsä soi ja hänen vastatessaan…:

-Bruce Wayne… Ai, hei, …tietyllä äänensävyllä, arvasin, että soittaja oli nainen.

Kaivoin repustani mp-soittimeni ja laitoin kuulokkeet korvilleni. En halua kuunnella hänen siirappimaisia juttujaan rakastajattarilleen. Tiedän, että hän tapailee muitakin kuin Selinaa, ainakin Vicky Valea ja Julie Madisonia ja he ovat ihan ok, luulen, mutten silti halua kuulla.

Liikenne hidasteli ja otin aikani kuluksi esiin myös Ipadini. Olin saanut uuden mainoksen sähköpostiini: taas oli julkaistu kaksi uutta peliä, jotka halusin. Lopulta Bruce lopetti puhelunsa ja laskin kuulokkeet kaulalleni.

-Bruce? kysyin.

-Mmm?

Hän tuntui leijuvan vielä vaaleanpunaisessa hattarapilvessä puhelun vuoksi.

-Milloin nostat viikkorahaani?

-Saat jo nyt aika paljon viikossa, ja kun olet arestissa et saa mitään.

Tiesin sen kyllä ja olin parhaillaankin arestissa.

-Tiedän sen ja myös sen, että olet sanonut nostavasi viikkorahaa, kun täytän 13. Minusta minun pitäisi saada jo enemmän kuin 20 dollaria viikossa, jota muuten en ole saanut pitkään aikaan.

-Käyttäydyt viikon asiallisesti, niin saat.

-Sinä olet adoptoinut minut, eikö? Miksi minulla ei sitten ole yhtä paljon rahaa kuin sinulla?

Bruce vilkaisi minuun.

-Mihin sinä tarvitset niin paljon rahaa? Sinulla on kaikkea mitä tarvitset.

-Kaikkea mitä tarvitsen? Haluaisin joskus ostaa jotain mitä HALUAN. Sinäkin ostat.

-Olen aikuinen, päätän itse omista asioistani, käyn työssä ja ansaitsen rahaa.

-Ja perit kaiken isältäsi?

Brucen ilme tiukkeni.

-Sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. En sitä paitsi minäkään saanut ostaa kaikkea mitä halusin sinun iässäsi. Perintöni oli visusti säätiön ja Alfredin takana siihen saakka, kun täytin 21. Minulle oli avattu pieni tili omia hankintojani varten.

-Joten minäkin saan oman tilin?

-Et vielä.

-Miksi en?

-Siksi et.

Että Bruce osasi olla ärsyttävä joskus.

-Miksi siksi?

-Koska sinä ostaisit vain kaikkea sellaista, mitä en hyväksyisi, ihan vain ärsyttääksesi minua.

-Hitto! ristin käsivarteni rinnalleni. –Olet niin ääliö joskus…

Sen sijaan, että olisi suuttunut, Bruce nauroi.

-Haluan pitää sinua silmällä. Viimeksi, kun sinulla oli rahaa, menit bussilla Gothamiin ja hait Barbaran ulos.

Ai, hän jo nauroi koko jutulle!

-Tein sen kerran, en tee sitä toiste. Katselin taas ulos ikkunasta. –Seuraavalla kerralla otan limusiinin.

Bruce nauroi taas.

-Hitto, Dickey, sinä ajat minut ennen aikaiseen hautaan. 21 dollaria viikossa?

-25, heitin takaisin.

-23.

-Sovittu.

Ojensin käteni Brucelle ja hän ravisti sitä huvittuneena.

-Mistä ihmeestä sinä keksit näitä juttuja? hän kysyi, kun lopulta pääsimme koulun parkkipaikalle. –Minä en koskaan kiistellyt Alfredin kanssa, niin kuin sinä minun kanssani, enkä tehnyt isän kanssa koskaan vastaavia sopimuksia.

-He eivät olleetkaan yhtä tiukkoja sinun kanssasi kuin sinä minun.

-Isä oli joskus, Bruce muisteli. –Olisin halunnut ajaa polkupyörällä paljon kauemmaksi, mutta isä sanoi, etten saisi ajaa kauemmaksi kuin mihin asti näin talon.

Bruce nousi autosta, minä samoin.

-Kuinka vanha olit silloin? kysyin.

-Seitsemän, hän myönsi. –Mutta minulle sanottiin aina, että vaikutan ikäistäni vanhemmalta. Joten olisin kyennyt huolehtimaan itsestäni. Mennään.

Bruce lukitsi ovet.

-Joo, niin varmaan olisitkin, mutisin. –Ole kiltti, älä kulje minun kanssani koululle asti. Se on 

niin noloa.

-Lopeta jo se marina, Bruce huokaisi. –Minä en koskaan valittanut siitä, jos vanhempani tulivat kanssani kouluun. Tarjosin jopa äidille käsivarteni, kuten herrasmies.

-Ja olit edelleen seitsemän?

Bruce ei sanonut enää mitään vaan kulki määrätietoisin askelin kohti koulua. Se oli NIIN nöyryyttävää. Kaikki tiesivät, että Bruce oli minulle kuin isä, eikä mikään ollut yhtä noloa kuin näyttäytyä koulussa isän kanssa.

-Hei, herra Wayne! kuulin Barbaran huudahtavan ja tyttö juoksi jostain luoksemme innokkaasti hymyillen. –Moi, Dick! Isä antaa sittenkin minun tulla.

-Mihin? Olin ihan pihalla.

-Koulun tanssiaisiin, tietty. Hän oli NIIN vihainen, kun olin lähtenyt kanssasi ulos silloin perjantaina. Kiitos vaan, herra Wayne, että olit antanut isälle täydellisen tiedonannon, Barbara sanoi, yhä hymyillen.

Miten hän uskalsi! No, Bruce ei ollutkaan HÄNEN isänsä.

-Isä oli niin vihainen, että luulin hänen räjähtävän. Hän määräsi minut kotiarestiin, mutta lupasi kuitenkin, että saan lähteä tanssiaisiin, koska asiasta oli jo sovittu. Ja jos en astu viikkoon kotioven kynnykseltä muualle kuin kouluun, saan uuden mekonkin, isä lupasi.

Brucekin näytti menevän pyörälle päästään Barbaran puhetulvasta.

-Vai niin, Bruce sai sanottua ja huokaisi sitten. -Mitkä tunnit teillä on tällä hetkellä samassa luokassa?

-Englanti, matematiikka ja yhteiskuntaoppi, Barbara vastasi ennen kuin minä ehdin edes ajatella, mitkä ne olivat.

-Saat pitää ne tunnit normaaleina, Bruce lupasi minulle ja jatkoi:

-Menkää te kaksi jo luokkaan, minä menen käymään rehtorin juttusilla.

-Oletko pulassa? Barbara kysyi, kun Bruce oli ehtinyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle. –Olin vähän huolissani sinusta perjantaina. Luulin, että Bruce irrottaa pääsi siitä hyvästä, kun ilmaannuimme hänen ja Selinan treffeille.

-Se oli… pitkä yö. Se olisi kaikki mitä voisin tytölle sen illan seurauksista koskaan myöntää.

-Hitsi, olen niin innoissani tanssiaisista! Olisitpa nähnyt ja kuullut, miten Pamela suuttui kun kerroin, että me kaksi tulisimme yhdessä. Hän taisi olla vähän mustasukkainen. Hän oli niin vihainen, hän väitti, että koko tanssiaiset olivat ihan tyhmät ja sinne tulisi vain ihan aneemista porukkaa. Hän ei aio tulla ollenkaan. Hän linnoittautui koko viikonlopuksi omaan kasvihuoneeseensa hoitamaan kasvejaan, joista hän tietää nykyään enemmän kuin mistään muusta, eikä hän enää muusta välitäkään. Hän alkaa vaikuttaa jo vähän pimahtaneelta.

Samassa kello soi.

-Äh, tunti alkaa, Barbara huokaisi. –Jutellaan lisää myöhemmin.

-Joo, oli koko lailla kaikki mitä olin ehtinyt sanoa, Barbaran puhuessa minunkin edestäni.

Bruce ei koskaan kertonut, mitä hän oli puhunut rehtorin kanssa sinä aamupäivänä, mutta jo seuraavana päivänä sain eteeni uuden lukujärjestyksen. En tehnyt edes testejä.

Edistyneitten luokalla oli aika lailla vaikeampaa, mutta pärjäsin hyvin. Uudella luokalla läksyjä tuli enemmän ja viikot lensivät. Ennen kuin huomasinkaan, vuosi vaihtui ja aloin jo laskea päiviä siihen, kun täyttäisin 13.

Joululoman aikana Barbara muuttui oudosti. Hän tuli isänsä kanssa käymään meillä vuoden viimeisenä päivänä ja voin sanoa, että suuni loksahti auki jälleen hänet nähdessäni; hänen kivat mekkonsa olivat vaihtuneet tiukkoihin mustiin farkkuihin ja ihonmyötäisiin toppeihin ja puseroihin. Huomasin vahingossa, että hänelle oli jo kasvanut pienet tissit. Kaikista hurjin muutos oli tapahtunut hänen hiuksissaan. Ennen porkkananpunaisena poninhäntänä viuhunut tukka oli nyt kynitty rikkonaiseksi, lyhyeksi poikatukaksi ja värjätty mustaksi.

Bruce ja James juttelivat olohuoneessa ja Bruce kehotti meitä menemään minun huoneeseeni. Me lähdimme olohuoneesta, mutta Barbara halusikin mennä ulos kävelemään. Ulos päästyämme hän vilkuili ensin, ettei meitä nähtäisi olohuoneen ikkunasta ja kaivoi sitten farkkutakkinsa taskusta tupakka-askin ja tulitikut. Hyvin määrätietoisesti hän sytytti tupakan ja tarjosi sitten minullekin:

-Palaako? Barb kysyi kuin olisi paljon vanhempi.

Ravistin päätäni kieltävästi.

-Mitä? Pelkääkö pikkupoika saavansa isukilta selkään? Barbara irvaili.

Mikä pikkupoika? Hän ei itse ollut kuin muutaman kuukauden minua vanhempi.

-En, (tai rehellisesti ajateltuna kyllä, ajattelin, mutta eihän sellaista voinut ääneen sanoa) –eikä sinunkaan pitäisi tehdä tuota. Mitä isäsikin sanoisi, jos tietäisi?

-Kuka isästä välittää? Hän pitää minua vieläkin lettipäisenä pikkutyttönä. En saisi hänen mielestään yhtään kasvaa ja aikuistua. En saisi hänen mielestään tehdä mitään tai mennä minnekään. Onneksi sain joululahjaksi oman tietokoneen, on edes jotain tekemistä, ennen kuin koulu alkaa ja pääsee hengailemaan kavereiden kanssa.

Jotain todella outoa Barbaralle oli tapahtunut. Kuulin Brucen ja Alfredin puhuvan, miten James oli helisemässä yksin teini-ikäisen tytön kanssa. Minä en sanonut mitään Barbaran tupakanpoltosta, enkä tulisi koskaan puhumaankaan, muuten Bruce ei antaisi enää minun olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

En pelkää pimeää (I'm not afraid of the Dark)

Pieni "vinks vinks", mitä tuleman pitää... Aiheeseen vihkiytyneet sen jo tietävätkin.

-Hepa-

... ja meni!

Näin siinä taas kävi! Vielä viikko sitten saimme nauttia talvisista maisemista (ja sähkökatkoksista) ja tänään on lasten ahertamista lumiukoista ja -possuista jäljellä vain läjä saniaistukkaa, kaulaliina ja kesähattu, sekä pieni kasa lunta. Räystäät tippuu, onneksi vain vettä ja kaikkialla on taas märkää, pimeää ja ankeaa. Koita tässä sitten päästä joulufiilikseen!

Meillä ei ollut lauantai-iltana pimeää ja ankeaa, vaan kynttilän valoa, kahvipöydän herkkuja, poreilevaa boolia ja iloisia ihmisiä. Vietimme meikäläisen pyöreitä vuosia, jotka virallisesti tulevat täyteen ensi tiistaina, olenhan putkahtanut ulos ensimmäisestä kalenterinluukusta, liian monta vuotta sitten. Itse en nauti isoista väkimääristä, joten paikalle oli kutsuttu kaikki Tärkeimmät. Kiitos kaikille teille, jotka teitte juhlistani itseni näköiset! Kiitos Eija, Riikka, Hannu, Sanna, Visukki, Hanne, Maissi, Loddis, Juuski, nonna, papu, Juha, Tuija ja Sissi! Tällä jaksaa taas seuraavat 10 vuotta!

Tällä kertaa ehdin jopa ottaa kuvia, en kuitenkaan ihan koskemattomasta pitopöydästä, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan! Lisäksi olen velkaa myös Ison Kiitoksen yhdelle käsityön taitajalle, joka ystävieni vihjeestä suunnitteli minua varten UNIIKIT kynsikkäät ja säärystimet. Näitä ei siis tule olemaan kenelläkään muulla. Onhan taas mukava "tunnustaa väriä"!

Yhden reseptinkin ilmoille lasetan. Tämä on tarkoitettu AINOASTAAN 21-vuotta täyttäneille. Muksut, muistakaakin se! Virallista nimeä en tiedä, mutta olkoon se vaikka

JOKERIN JEKKUJUOMA -booli

1 plo Vanilja Koskenkorvaa (50 cl)

1 plo Sour Apple -omenalikööriä (70 cl)

n. 1,5 litraa omenakivennäisvettä

jäitä

Nautitaan hyvässä seurassa!

Tutustutin osan vieraista Napuen mieltä hivelevään maailmaan. Ymmärrettävistä syistä raksut ei ihan hirveästi tänään laula, joten päätän tiedonantoni tällä erää tähän. Alla vielä muutama kuva ja testataan myös erään moottoripyörän toimivuutta.

Pitopöydän herkkuja: kana-caesar- ja lohisalaattia (josta kissamme kävi yön pikkutunneilla vähän varastamassa) + maalaisleivästä tehtyjä valkosipulikrutonkeja voileipäkakkua lihasta (hepparakkailta anteeksi, koristeena mm. namia hevosmakkaraa) ja kalasta, marjaisaa juustokakkua ja joulutorttuja sekä perinteisellä luumusoseella että (herkullisemmalla) omena-kanelisoseella

Pöydän toisella puolella Two Oceans -valkoviiniä ja "Jokerin Jekkujuomaa". (Ensimmäinen astiallinen loppusuoralla...), Napue-pullo taitaa olla kuvan ulkopuolella drinksuksi tekeytymässä.

Ja kuten sanottu, mukavaa on talven viileissä "tunnustaa väriä"! Uniikit käsien ja säärien lämmittimet!

Palataan asialle taas (maybe) viikon päästä! Ja ehkä astiallekin, ensi perjantaina vietetään sisarentyttären lakkiaisia... Ja muistakaa; Jos otat, et ajat, jos ajat, et ota! Dickie-boy'kin muistaa tämän, tosin hän tuskin moista edes ajattelisi. Tai, ehkä myöhemmin... Jatketaan, niin nähdään, kuten sanoin kaverillekin, kun hän ihmetteli numerosarjaa 357...

Tällaista tällä kertaa!

-Hepa-

TESTAUSTA (OSA 3)

Alfred seisoi kartanon pääportailla päätään ravistellen, kun Bruce valmisteli pyörän koe-ajoa varten. Ja minut. Olisin hyväksynyt kypärän mukisematta, mutta Alfredin ehdottomasta vaatimuksesta Bruce kiinnitti myös polviini ja kyynärpäihini suojat. Sen sijaan, että olisin ollut viileä pahis ajamassa moottoripyörällä, tunsin olevani 5-vuotias, joka opetteli ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä.

Brucelta vei aivan liian kauan aikaa kahvojen, poljinten, istuimen ja peilien säätämiseen. Kai hän tarkasti kaikki niin huolellisesti, kun Alfred oli katsomassa, mutta minä halusin vain ajaa.

-Ole kiltti, Bruce, enkö saisi ajaa jo? Pihatie on ihan tasainen, anna minun ajaa yksi lenkki, voit sen jälkeen jatkaa asennuksia.

-Melkein valmista, Bruce sanoi, kiristi yhtä pulttia ja sujautti sitten työkalun taskuunsa. –Käännä kaasu päälle ja paina kytkin alas startataksesi.

Astuin lujasti kytkimelle ja moottori pärähti käyntiin, moottoripyörä jyrisi allani. Virnistin kuin olisin saanut aimo annoksen Jokeri-myrkkyä.

-Nyt, lisää varovasti kaasua, niin pääset liikkeelle, Bruce neuvoi. –Vaihda kakkoselle, kun olet saanut tuntuman. Sen kovempaa sinun ei vielä näin ensi kerralla tarvitse päästäkään.

Tein työtä käskettyä ja pyörä alkoi liikkua.

-Tee hidas lenkki, pihatie ympäri, Bruce huikkasi vielä.

Aikomukseni oli totella Brucea, ihan todella totella. Mutta ajaessani moottoripyörälläni, OMALLA moottoripyörälläni, tunsin jotain heräävän minussa. Halusin enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän kaikkea upeaa mitä pyöräni voisi tarjota. Puolimatkassa kartanon ympäri, Brucen ja Alfredin näkemättömissä, käänsin vaihteen kolmoselle ja vielä nelosellekin ja väänsin lisää kaasua. Minä lensin, mikään tai kukaan ei voisi pysäyttää minua, olin voittamaton!

Päästin villin huudon, kuin Tarzan, ilmavirran suhistessa kypäräni ulkopuolella. Bruce ja Alfred olivat kadonneet ja unohtuneet, ja minä ajoin ja ajoin ja ajoin…

Yhtäkkiä edessäni oli kivimuuri ja yrittäessäni kääntyä, pyörä luiskahti ulos ajotieltä. Menetin pyörän hallinnan kokonaan, kaaduin ja pyörä liukui pois luotani, suoraan Alfredin Wisteria pensaaseen ja minä itse päädyin pehmeästi kukkapenkkiin. Ehdin maata siellä noin kaksi sekuntia, ennen kuin Bruce ehti paikalle ja nosti minut pois sieltä.

-Onko mitään rikki? Alfred näytti kauhean huolestuneelta rientäessään paikalle.

-Nääh, kaikki hyvin, Bruce totesi, laskien minut jaloilleni, vaikka minä huojuin hieman pökertyneenä.

-Katsokaa nyt minun Wisteriapenkkiäni! Hän käytännössä katkaisi nämä kaksi oksaa ja vain koska hän ei noudattanut ohjeitasi. Se on tuon kirotun pyörän loppu, lupaan sen teille! Ei siitä hyvää seuraa…

Bruce huokaisi Alfredin vuodatukselle, kääntyi sitten minun puoleeni ja läimäytti lujasti farkkujeni takaosaa. Hän teki sen vielä kaksi kertaa, tarpeeksi saadakseen minut parahtamaan, ja osoitti sitten pyörää.

-Ota pyörä ja siirrä se takaisin portaiden eteen! Yrität uudelleen, ilman sooloiluja. Enemmät sooloilut johtavat vakaviin vaikeuksiin.

Tein kuten hän käski, yrittäen olla välittämättä pienestä kivistyksestä. Olin ollut holtiton, loin Alfrediin katuvan ja kuritetun koiranpennun katseen tämän tuijottaessa murhaavasti moottoripyörääni. Talutin pyörän takaisin portaiden eteen, laskin sen seisontatuen varaan ja aloin pyyhkiä siitä multaa pois.

-Olen pahoillani pensaista, sanoin pienellä äänellä. –Minun ei ollut tarkoitus turmella mitään.

-Tietenkin olen enemmän huolissani sinusta kuin kasveista, Alfred sanoi huokaisten.

Hän ei voinut olla touhottamatta, vaan alkoi putsata multaa vaatteistani ja asetti takaisin paikalleen vinoon menneet polvi- ja kyynärsuojani, Brucen tarkistaessa pyörää.

-Sinun täytyy olla varovainen, nuori mies. En halua, että ajat itsesi tarpeettomasti vaaraan. Täällä on jo yksi, joka tekee sitä aivan tarpeeksi.

Hän mulkaisi Brucea, mutta Bruce oli valinnut hetken viisaasti ja oli juuri kumartuneena alas säätääkseen renkaita uudelleen.

-Kuin uusi, Bruce totesi noustuaan ylös ja Alfredin lopettaessa touhuamisensa ympärilläni. –Oletko valmis yrittämään uudelleen pienemmällä vauhdilla, yrittäen olla törmäämättä kivimuuriin?

Nyökkäsin ja hyppäsin takaisin satulaan. Brucen ohjeiden mukaan starttasin pyörän uudelleen, nyt myös Alfred jäi viereeni pyörän karjahtaessa jälleen eloon.

-Jos tulen hyväksi tässä, kysyin nojaten rennosti taaksepäin, -voinko ajaa sillä nuoralla?

-Se on viimeinen asia, minkä teet, Alfred tuhahti. –Vain kuolleen ruumiini yli.

-Ei puhettakaan, Bruce sanoi, laitettuani vaihteen päälle. –Aluksi ajat vain hidasta lenkkiä. Ota tuntumaa koneeseen. Tunne miten se liikkuu, Dick, ota rauhallisesti.

Kaarsin pois heidän luotaan, kiinnittäen tällä kertaa kaiken huomioni pyörääni, koneeseen, joka antoi Robinille siivet.