... ja meni!

Näin siinä taas kävi! Vielä viikko sitten saimme nauttia talvisista maisemista (ja sähkökatkoksista) ja tänään on lasten ahertamista lumiukoista ja -possuista jäljellä vain läjä saniaistukkaa, kaulaliina ja kesähattu, sekä pieni kasa lunta. Räystäät tippuu, onneksi vain vettä ja kaikkialla on taas märkää, pimeää ja ankeaa. Koita tässä sitten päästä joulufiilikseen!

Meillä ei ollut lauantai-iltana pimeää ja ankeaa, vaan kynttilän valoa, kahvipöydän herkkuja, poreilevaa boolia ja iloisia ihmisiä. Vietimme meikäläisen pyöreitä vuosia, jotka virallisesti tulevat täyteen ensi tiistaina, olenhan putkahtanut ulos ensimmäisestä kalenterinluukusta, liian monta vuotta sitten. Itse en nauti isoista väkimääristä, joten paikalle oli kutsuttu kaikki Tärkeimmät. Kiitos kaikille teille, jotka teitte juhlistani itseni näköiset! Kiitos Eija, Riikka, Hannu, Sanna, Visukki, Hanne, Maissi, Loddis, Juuski, nonna, papu, Juha, Tuija ja Sissi! Tällä jaksaa taas seuraavat 10 vuotta!

Tällä kertaa ehdin jopa ottaa kuvia, en kuitenkaan ihan koskemattomasta pitopöydästä, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan! Lisäksi olen velkaa myös Ison Kiitoksen yhdelle käsityön taitajalle, joka ystävieni vihjeestä suunnitteli minua varten UNIIKIT kynsikkäät ja säärystimet. Näitä ei siis tule olemaan kenelläkään muulla. Onhan taas mukava "tunnustaa väriä"!

Yhden reseptinkin ilmoille lasetan. Tämä on tarkoitettu AINOASTAAN 21-vuotta täyttäneille. Muksut, muistakaakin se! Virallista nimeä en tiedä, mutta olkoon se vaikka

JOKERIN JEKKUJUOMA -booli

1 plo Vanilja Koskenkorvaa (50 cl)

1 plo Sour Apple -omenalikööriä (70 cl)

n. 1,5 litraa omenakivennäisvettä

jäitä

Nautitaan hyvässä seurassa!

Tutustutin osan vieraista Napuen mieltä hivelevään maailmaan. Ymmärrettävistä syistä raksut ei ihan hirveästi tänään laula, joten päätän tiedonantoni tällä erää tähän. Alla vielä muutama kuva ja testataan myös erään moottoripyörän toimivuutta.

Pitopöydän herkkuja: kana-caesar- ja lohisalaattia (josta kissamme kävi yön pikkutunneilla vähän varastamassa) + maalaisleivästä tehtyjä valkosipulikrutonkeja voileipäkakkua lihasta (hepparakkailta anteeksi, koristeena mm. namia hevosmakkaraa) ja kalasta, marjaisaa juustokakkua ja joulutorttuja sekä perinteisellä luumusoseella että (herkullisemmalla) omena-kanelisoseella

Pöydän toisella puolella Two Oceans -valkoviiniä ja "Jokerin Jekkujuomaa". (Ensimmäinen astiallinen loppusuoralla...), Napue-pullo taitaa olla kuvan ulkopuolella drinksuksi tekeytymässä.

Ja kuten sanottu, mukavaa on talven viileissä "tunnustaa väriä"! Uniikit käsien ja säärien lämmittimet!

Palataan asialle taas (maybe) viikon päästä! Ja ehkä astiallekin, ensi perjantaina vietetään sisarentyttären lakkiaisia... Ja muistakaa; Jos otat, et ajat, jos ajat, et ota! Dickie-boy'kin muistaa tämän, tosin hän tuskin moista edes ajattelisi. Tai, ehkä myöhemmin... Jatketaan, niin nähdään, kuten sanoin kaverillekin, kun hän ihmetteli numerosarjaa 357...

Tällaista tällä kertaa!

-Hepa-

TESTAUSTA (OSA 3)

Alfred seisoi kartanon pääportailla päätään ravistellen, kun Bruce valmisteli pyörän koe-ajoa varten. Ja minut. Olisin hyväksynyt kypärän mukisematta, mutta Alfredin ehdottomasta vaatimuksesta Bruce kiinnitti myös polviini ja kyynärpäihini suojat. Sen sijaan, että olisin ollut viileä pahis ajamassa moottoripyörällä, tunsin olevani 5-vuotias, joka opetteli ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä.

Brucelta vei aivan liian kauan aikaa kahvojen, poljinten, istuimen ja peilien säätämiseen. Kai hän tarkasti kaikki niin huolellisesti, kun Alfred oli katsomassa, mutta minä halusin vain ajaa.

-Ole kiltti, Bruce, enkö saisi ajaa jo? Pihatie on ihan tasainen, anna minun ajaa yksi lenkki, voit sen jälkeen jatkaa asennuksia.

-Melkein valmista, Bruce sanoi, kiristi yhtä pulttia ja sujautti sitten työkalun taskuunsa. –Käännä kaasu päälle ja paina kytkin alas startataksesi.

Astuin lujasti kytkimelle ja moottori pärähti käyntiin, moottoripyörä jyrisi allani. Virnistin kuin olisin saanut aimo annoksen Jokeri-myrkkyä.

-Nyt, lisää varovasti kaasua, niin pääset liikkeelle, Bruce neuvoi. –Vaihda kakkoselle, kun olet saanut tuntuman. Sen kovempaa sinun ei vielä näin ensi kerralla tarvitse päästäkään.

Tein työtä käskettyä ja pyörä alkoi liikkua.

-Tee hidas lenkki, pihatie ympäri, Bruce huikkasi vielä.

Aikomukseni oli totella Brucea, ihan todella totella. Mutta ajaessani moottoripyörälläni, OMALLA moottoripyörälläni, tunsin jotain heräävän minussa. Halusin enemmän voimaa, enemmän vauhtia, enemmän kaikkea upeaa mitä pyöräni voisi tarjota. Puolimatkassa kartanon ympäri, Brucen ja Alfredin näkemättömissä, käänsin vaihteen kolmoselle ja vielä nelosellekin ja väänsin lisää kaasua. Minä lensin, mikään tai kukaan ei voisi pysäyttää minua, olin voittamaton!

Päästin villin huudon, kuin Tarzan, ilmavirran suhistessa kypäräni ulkopuolella. Bruce ja Alfred olivat kadonneet ja unohtuneet, ja minä ajoin ja ajoin ja ajoin…

Yhtäkkiä edessäni oli kivimuuri ja yrittäessäni kääntyä, pyörä luiskahti ulos ajotieltä. Menetin pyörän hallinnan kokonaan, kaaduin ja pyörä liukui pois luotani, suoraan Alfredin Wisteria pensaaseen ja minä itse päädyin pehmeästi kukkapenkkiin. Ehdin maata siellä noin kaksi sekuntia, ennen kuin Bruce ehti paikalle ja nosti minut pois sieltä.

-Onko mitään rikki? Alfred näytti kauhean huolestuneelta rientäessään paikalle.

-Nääh, kaikki hyvin, Bruce totesi, laskien minut jaloilleni, vaikka minä huojuin hieman pökertyneenä.

-Katsokaa nyt minun Wisteriapenkkiäni! Hän käytännössä katkaisi nämä kaksi oksaa ja vain koska hän ei noudattanut ohjeitasi. Se on tuon kirotun pyörän loppu, lupaan sen teille! Ei siitä hyvää seuraa…

Bruce huokaisi Alfredin vuodatukselle, kääntyi sitten minun puoleeni ja läimäytti lujasti farkkujeni takaosaa. Hän teki sen vielä kaksi kertaa, tarpeeksi saadakseen minut parahtamaan, ja osoitti sitten pyörää.

-Ota pyörä ja siirrä se takaisin portaiden eteen! Yrität uudelleen, ilman sooloiluja. Enemmät sooloilut johtavat vakaviin vaikeuksiin.

Tein kuten hän käski, yrittäen olla välittämättä pienestä kivistyksestä. Olin ollut holtiton, loin Alfrediin katuvan ja kuritetun koiranpennun katseen tämän tuijottaessa murhaavasti moottoripyörääni. Talutin pyörän takaisin portaiden eteen, laskin sen seisontatuen varaan ja aloin pyyhkiä siitä multaa pois.

-Olen pahoillani pensaista, sanoin pienellä äänellä. –Minun ei ollut tarkoitus turmella mitään.

-Tietenkin olen enemmän huolissani sinusta kuin kasveista, Alfred sanoi huokaisten.

Hän ei voinut olla touhottamatta, vaan alkoi putsata multaa vaatteistani ja asetti takaisin paikalleen vinoon menneet polvi- ja kyynärsuojani, Brucen tarkistaessa pyörää.

-Sinun täytyy olla varovainen, nuori mies. En halua, että ajat itsesi tarpeettomasti vaaraan. Täällä on jo yksi, joka tekee sitä aivan tarpeeksi.

Hän mulkaisi Brucea, mutta Bruce oli valinnut hetken viisaasti ja oli juuri kumartuneena alas säätääkseen renkaita uudelleen.

-Kuin uusi, Bruce totesi noustuaan ylös ja Alfredin lopettaessa touhuamisensa ympärilläni. –Oletko valmis yrittämään uudelleen pienemmällä vauhdilla, yrittäen olla törmäämättä kivimuuriin?

Nyökkäsin ja hyppäsin takaisin satulaan. Brucen ohjeiden mukaan starttasin pyörän uudelleen, nyt myös Alfred jäi viereeni pyörän karjahtaessa jälleen eloon.

-Jos tulen hyväksi tässä, kysyin nojaten rennosti taaksepäin, -voinko ajaa sillä nuoralla?

-Se on viimeinen asia, minkä teet, Alfred tuhahti. –Vain kuolleen ruumiini yli.

-Ei puhettakaan, Bruce sanoi, laitettuani vaihteen päälle. –Aluksi ajat vain hidasta lenkkiä. Ota tuntumaa koneeseen. Tunne miten se liikkuu, Dick, ota rauhallisesti.

Kaarsin pois heidän luotaan, kiinnittäen tällä kertaa kaiken huomioni pyörääni, koneeseen, joka antoi Robinille siivet.  

Talvi tuli!

Ja se todellakin tuli! Säätiedoituksien mukaan lauantaina piti vähän tulla lunta, mutta lumisade alkoi jo perjantaiaamuna, aamuna, jolloin Pahnanpohjimmaisemme yski limaista yskää niin, että oli oksentaa ja pyysi saada jäädä koulusta kotiin. En ollut itsekään pahoillani ylimääräisestä vapaapäivästä. Lunta satoi päivällä, jolloin "limakurkkumme" halusin väkisin mennä ulos (kuka pitelee 7-vuotias poikaa sisällä, kun ulkona sataa lunta ja sataa ja sataa ja sataa...) Iltapäivästä valot ja muut sähkölaitteet alkoivat pätkiä. Kun Isäntä tuli töistä, oli matkan varrella ollut ojaan ajaneita autoja ja yhtä autoilijaa hän oli jäänyt auttamaankin kohdalle sattuessaan. Eli taas talvi yllätti autoilijat, kuinka paljon lie oli ihmisillä vielä kesärenkaita, eikä aina ihan oteta keliäkään huomioon. Ja sitten, lopulta kello viiden aikoihin kotikylämme taivas kylpi hetken sinisessä ja vihreässä valossa, ja koko kylä pimeni. Painavien lumimassojen vuoksi oli puita kaatunut sähkölinjoille ja lopulta päämuuntaja oli sanonut POKS! Vasta seuraavana päivänä, iltapäivällä sähköt lopulta tulivat takaisin, ainakin meille, jossain päin taitaa olla edelleen sähköt poikki. Ei käy kateeksi, ei ollut nykyihmiselle helppoa olla vuorokausi sähköttä.

Miten jännä on, miten sopeutuvia lapset ovat tilanteeseen kuin tilanteeseen! Aluksi kaikki kolme nurisivat aamulla, kun ei ollut mitään tekemistä; televisiota ei voinut katsoa, tietokoneiden akut olivat tyhjät, samoin puhelimien. Uuden lumen huumassa nuoriso paineli pihalle lumiukkojen tekoon. Tai oikeammin Neiti Keskimmäinen teki lumiPATSAAN jalustoineen ja laittoi patsaalleen oman, vanhan kesähattunsa ja kaulaliinan (Se on mun kaulaliina, totesi Vanhimmainen), Neiti Vanhimmainen teki valtavasta lumipallosta lumipossun ja vain Nuorimmainen teki perinteisemmän lumiukon, vanhemman isosiskon suosiollisella avustuksella. Ja olisihan se kummallista, jos sisaruksilla olisi välit pysynyt määrättyä kauempaa, lumekas aamupäivä päättyi lumisotaan, joka lopulta otettiin liian vakavasti ja päättyi siihen, kun Nuorimmainen puolittain itkua vääntäen, kylmissään, lähti sisälle.

Tilanteen pelasti lähtö mökille ja isäni auton talvirenkaitten vaihtoon. Miten hiljaista onkaan talvisella mökillä! Kaikki oli valkoisena, naapureista ei tietoakaan. Oli kotoista katsella lasten kortinpeluuta takkatulen räiskeessä lämpimään vilttiin kietoutuneena. Puuttui vain iso muki höyryävän kuumaa teetä, mutta kun ne sähköt... Kun renkaat tuli vaihdettua, piti lähteä pikaruualle kaupunkiin, mutta kesken matkaa Isäntä sai kännykkäänsä viestin, että sähköt ovat talouteemme palanneet. Nuorimmaisen suureksi pettymykseksi palasimme kotiin kaupan kautta, jonne ostimme monen moista pikaruokamättöä, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Kaikista tyytyväisimpiä taisivat olla tytöt, jotka, sähköjen palattua, pääsivät tekemään joulutorttuja ja joulupipareita ja kuuntelemaan, mitäs muuta kuin joulumusiikkia ja illalla katsottiin vielä The Joulukalenteria (kuka muistaa?). Ensilumi toi joulufiiliksen, viime jouluna kun ei meillä ollut lunta laisinkaan. Mutta pitääkö sen aina aiheuttaa omat ongelmansa, sen talven?

Ongelmitta ei suju muuallakaan, ei ainakaan Waynen kartanossa, vaikkei siellä ole lumesta tietoakaan.

Rauhallista, mitä vielä, kiireistä ja touhukasta joulun odotusta kaikille. 32 yötä jouluun!

-Hepa-

TESTAUSTA (OSA 2)

Bruce melkein hymyili taas.

-Testi valmis, tietokone sanoi.

Bruce kumartui näppäimistölle ja kirjoitti avauskoodin. Ensimmäinen kysymys ilmaantui ruudulle: Caesar edisti omaa ideologiaansa Roomassa luodessaan hierargisen säännön. Lauseessa Rooma on a) aihe, b) intransitiiviverbi, c) prepositio vai d) objekti

Epäröin, vatsassani lensi parvi perhosia siitä pelosta, että vastaisin väärin jo ensimmäiseen kysymykseen. Luin moneen kertaan vaihtoehdot läpi.

-Jokaiselle kysymykselle on määräaika, jonka aikana vastaus on annettava, Bruce huomautti. –Jos se kestää liian kauan, vastaus katsotaan vääräksi.

-Perhana, minulta pääsi ja valitsin vastaukseksi d:een.

Bruce naurahti ja pörrötti hellästi hiuksiani.

-Minun pitäisi saippuoida suusi jälleen, mutta koska sait ensimmäisen oikein, sovitaan etten kuullut mitään.

Tietokone antoi jo toisen kysymyksen.

-Se ei edes ilmoittanut, vastasinko oikein vai en, valitin.

-Ei niin, tiedät vasta lopussa, montako meni oikein, montako väärin.

-Saanko sanoa paskiainen?

Bruce nauroi, hän nauroi aina kun minä tunsin oloni kurjaksi, siltä ainakin tuntui. Hän taputti hartioitani kannustavasti ja sanoi:

-Jätän sinut töihin. Tulen takaisin ja tarkistan edistymisesi jonkin ajan kuluttua. Menen tällä välin asentamaan muutaman lisäominaisuuden moottoripyörääsi.

Minun teki mieleni välillä hymyillä hänelle, välillä heittää häntä kynällä ja muistilehtiöllä. Bruce on niin ainutlaatuinen; kukaan ei voi väittää, ettei hän tekisi asioita omalla, hullulla tavallaan.

Kiinnitin huomioni seuraavaan tehtävään: 4x-7x+24=0. Ratkaise x:n arvo.

Tartuin kynään ja varmistin paperilla, että sain tehtävän oikein.

______________________________________________________________________

Ensimmäinen tunti testin parissa meni suht tuskattomasti, mutta toisella tunnilla kysymykset selvästi vaikeutuivat ja noin puolentoista tunnin jälkeen aloin väsyä. Bruce tuli keskeyttämään testin kahden tunnin kohdalla ja antoi minulle lasillisen jotain energiatasoa kohottavaa juomaa. Se maistui kitkerältä, mutta sain nieltyä kaiken ja sitten palasin tehtävien pariin.

Kolmas tunti sujui taas paremmin, vaikka tehtävät olivat takuulla lukiotasoisia. Arvelin saaneeni kaikki kieliä koskevat kysymykset oikein. Syytä siihen olikin, sillä matematiikassa alkoi olla jo sellaisia tehtäviä ja symboleja, joita en ymmärtänyt ja englannin kielen tehtävät sivusivat muun muassa sellaisia kirjoja, joista en tiennyt mitään. Yritin kuitenkin vastata parhaani mukaan, pakotin itseni keskittymään.

Neljäs tunti tuntui jo ylivoimaiselta. Olin väsynyt, viime yö oli ollut rankka, ja jouduin nipistämään itseäni monta kertaa, etten nukahtaisi. Viivaimen uhkakaan ei antanut enää lisävoimia heräillä pysymiseen. Haukottelin, vastasin koneellisesti kysymyksiin, mutta tuntui siltä, että useimmat menivät väärin. Pelkkä ajatuskin vääristä vastauksista satutti.

Kello oli hieman yli neljä. Toivoin, että olisin älykkäämpi. Olin varma, että Barbara olisi pysynyt virkeänä ja saanut melkein kaikki tehtävät oikein. En tosin pitänyt ajatuksesta, että hän olisi minun kengissäni ja joku uhkailisi häntä viivaimella. Mietin, oliko Barbara koskaan saanut rangaistukseksi selkäsaunaa. Ja rankaisiko James Gordon ylipäätään tytärtään, esimerkiksi eilisiltaisesta? Se ei olisi reilua, jotenkin… se ei tuntunut… reilulta…

-Dick!

Joku ravisti olkapäätäni.

-Mitä? Mitä? säpsähdin hereille ja nousin istumaan. Olin nukahtanut, kirjoituspöytään nojaten. –Mitä nyt?

-Testi on ohi, Bruce sanoi. –Sinun lienee syytä huilata hetki sohvalla. Minun pitää vielä hieman työstää pyörää.

Nyökkäsin ja annoin hänen auttaa minut ylös tuolilta. Hoipertelin makuusopen sohvalle. Bruce on rakentanut Luolaan makuusopen, joka piti kosteuden ja lepakot loitolla, ja sohva oli yhtä mukava kuin sisällä kartanossa. Romahdin sille ja Bruce peitteli minut viltillä ja käänsi päälle lattialla olevan lämmittimen. Mutisin jotain sellaista, etten tarvitsisi lämmitintä ja että lepäisin vain hetken, mutta olinkin hetkessä unessa.

Herättyäni pari tuntia myöhemmin, huomasin Brucen työskentelevän yhä moottoripyörän parissa. Sammutettuani lämmittimen menin katsomaan hänen työskentelyään.

-Hei, Prinssi Ruusunen, Bruce virnuili. –Heräsitpä lopulta. Katsohan, mitä olen saanut aikaan. Laitoin Savuttajat takapyörän molemmille puolille. Kun käännät tätä painiketta, niistä tulee savua, jota riittää reilun mailin matkalle. Tämä painike ampuu takapyörästä ulos tukipyörät, joiden avulla voit kiertää vaikka lyhtypylvään, kääntyä takaisin 180 astetta, pysähtymättä. Ja tämä painike tekee etupyörästä kranaatinheittimen. Et saa koskaan kertoa Alfredille näistä parannuksista, et koskaan. Lupaatko?

Nyökkäsin, mutta olin aikeissa kysyä, miksi hän oli laittanut ne pyörään ollenkaan, jos ne piti pitää Alfredilta salassa. En kuitenkaan kysynyt mitään. Taas yksi outo asia lisää Brucessa; ensin hän on nylkeä minut elävältä, kun epäilin Alfredia, sitten hän hiippailee ympäriinsä Luolassa ja tekee moottoripyörääni muutoksia, muutoksia joita Alfred ei koskaan hyväksyisi. Aikuisissa ei ollut mitään logiikkaa.

-Ei huonosti yhden iltapäivän työksi, Bruce astui hieman taaksepäin ja ihaili kättensä jälkeä, pyyhkien likaiset kätensä kangasliinaan. –Sain muutaman muutoksen valmiiksi. Mielestäni se olisi valmis pieneen koeajoon pihatiellä.

Minun olisi pitänyt olla iloinen, että pääsisin vihdoin ajamaan moottoripyörälläni, mutta olin huolissani testistä ja kysyinkin:

-Entä testi? Miten se…?

-Ai niin, se on tässä. Bruce otti esiin muutaman A4-arkin. –Vastasit 367 kysymykseen. Ei ihan sataa tehtävää tunnissa, mutta hyvä tahti kuitenkin.

Valmistauduin kuulemaan tulokset.

-Sait 276 tehtävää oikein, 91 meni väärin.

Kauhistuin. 91! Miten voisin ottaa 91 iskua yhdellä kertaa? En sittenkään selviäisi siitä, en mitenkään!

-Testin lopputulos kertoo, että sinun tulisi aloittaa jo lukio-opinnot.

Hän katsoi minuun oudon iloisesti, mutta minä kykenin ajattelemaan vain niitä 91 läimäystä.

-Pitääkö minun käydä hakemassa se? Nielaisin kovaa. –Viivain, jatkoin kun Brucen ilme muuttui hämmästyneeksi.

-Ei, Dick, et sinä saa sitä. Ajattele, lukiotason tehtävät! Melkein kaikki oikein! Sinä olet fiksu! Testi kertoo, ettet sinä aina yritä tarpeeksi lujasti, mutta sinä olet todella fiksu, fiksumpi kuin ikäsi edellyttäisi.

-Joo, kiva, mutta sinä sanoit, että jokaisesta virheestä…

-…saat viivaimesta. Voit unohtaa sen, sinä selvisit testistä upeasti! Sanoin sen vain, että keskittyisit.

Minun olisi pitänyt kai tuntea valtavaa helpotusta, mutta tunsin vain raivoa.

-Senkin kusipää! minä huusin ja hyökkäsin hänen kimppuunsa nyrkit pystyssä.

Bruce tarttui toiseen ranteeseeni, käänsi minut ympäri ja otti pääni käsivartensa alle. Sitten hän pörrötti karkeasti hiuksiani nauraen:

-Sinun täytyy lopettaa tuo kiroileminen tai saat syödä koko saippuan. Et voi käsittää, miten tyytyväinen minä olen suoritukseesi. Et tiedä, miten onnelliseksi se tekee minut.

Hän päästi minut irti ja jos katseeni voisi tappaa, vannon, että hän olisi sillä hetkellä kaatunut kuolleena maahan.

-Eli et olisi onnellinen, jos olisi tullut ilmi, että olen tyhmä?

-Voi sinua, pitäisin sinusta kaikesta huolimatta, mutta se että olet noin fiksu, tekee siitä entistä helpompaa, Bruce virnuili koko valkoisella hammasrivistöllään. –Ensimmäinen asia, minkä teemme maanantaiaamuna, on se, että tulen koululle puhumaan asiasta. He saavat tehdä viralliset testit ja seuraavalla viikolla aloitatkin jo lukion puolella.

-Ei, minä EN aio lähteä yläasteelta! Ristin käsivarret rinnalleni. –Sinä et voi tehdä sitä minulle!

Brucen iloinen ilme muuttui saman tien ankaraksi.

-Jos saat tahallasi vähemmän pisteitä koulun testeissä, teen totta niistä 91 läimäyksestä.

-Minä en HALUA lähteä ja jättää kaikkia ystäviäni, minä jatkoin protestointia.

-Eihän sinulla ole ystäviä.

Minä säpsähdin ja Bruce korjasi heti puheitaan:

-Ei, ei, älä käsitä väärin, en tarkoittanut sitä sillä tavalla. Tarkoitin, että ainahan sinä valitat koulutovereistasi, miten he ovat tyhmiä ja härnäävät sinua ja…

-Ja lukiossa opiskelevat ovat sen parempia?

Bruce epäröi hetken.

-No, ehkä ei, mutta sinä tarvitset enemmän haastetta, mitä yläaste voi tarjota. Muuten kyllästyt ja turhaudut, niin kuin itse totesit. Vähän lisää haastetta ja näytät todellisen potentiaalisi.

Hän näytti minulle paperit, konkreettiset todisteet siitä, että kykenin parempaan.

-En halua hyvästellä Barbaraa, sanoin ja tunsin olevani nurkkaan ajettu.

Bruce tuntui ymmärtävän tämän. –Mitä jos teemme kompromissin? Teet testit ja siirryt edistyneitten kahdeksasluokkalaisten ryhmään. Pysyisit samassa koulussa muiden kanssa, mutta saisit enemmän haastetta opiskeluusi ja suorittaisit myös joitain lukion kursseja. 

Kuulostaako oikeudenmukaiselta?

-Et voi olla edes varma, että he antavat minun siirtyä…, aloin jo antaa periksi.

-Luota minuun, kyllä he antavat, Bruce sanoi varmasti.

Kai hän oli oikeassa. Kukaan ei uskaltanut sanoa ei Batmanille, eikä kovin moni uskaltanut sanoa ei Bruce Waynellekään.

-Hyvä on, huokaisin.

-Hyvä. Nyt voit hakea Pähkinänsärkijän ja lukea sitä minulle sillä välin, kun vahvistan moottoripyörän uudella kerroksella kovikeainetta. Haluan tämän pyörän kestävän vaikka T-Rexin hyökkäyksen naarmuuntumatta.

-Mutta tuota sinä et sano Alfredille, mutisin ja palasin yläkertaan hakemaan kirjaa.

Brucen käsitellessä pyörää minä luin kirjaa venäjäksi, jonka jälkeen luin sen englanniksi. Englannin käännös ei aivan vastannut venäjää, ja aina kun huomasin virheen ja mainitsin siitä, Brucen kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Aikaisemmin minä olin ärsyyntynyt, kun Bruce oli niin yllättynyt taidostani, mutta nyt tuntui vain hyvältä, että hän oli niin hurmaantunut jostain, mihin kykenin.

-En pidä vieläkään tarinasta, sanoin kun se vihdoin päättyi ja suljin kirjan. –Tarinat, jotka osoittautuvat uneksi, ovat surkeita. Kaikki on ensin niin jännittävää ja hauskaa, kunnes huomaat, että kaikki päättyy ja olikin vain unta. Miksi tarina ei voisi päättyä niin, että Clara jää lumottuun maahan? Miksi hänen täytyy palata kotiin, jossa prinssi on vain puinen nukke?

-Ehkä hänen täytyi palata, koska hänen perheensä olisi kaivannut häntä muuten.

Bruce suoristautui ja laski jakoavaimen pöydälle.

-Ja millainen perhe? Harmillinen pikkuveli, joka rikkoi hänen tavaroitaan ja tyhmät vanhemmat, jotka antoivat sen tapahtua ja vielä kammottava kummisetä, joka tuntui olevan liian kiinnostunut nuorista tytöistä juhlissa?

-Okei, laita sitten se outo kirja pois, Bruce sanoi hymyillen.

Hän iski kämmenellään moottoripyörän istuinta.

-Aika aloittaa koeajo.

Heitin kirjan melkein alemmalle kerrokselle riemuissani siitä, että saisin vihdoinkin ajaa pyörälläni.

Hepan Herkut osa 1

Hei!

Maailmalta on kuulunut niin kauheita uutisia tänä viikonloppuna, ettei vitsit lentele tänään. Onneksi Ranskassa asuvilla tutuilla ja heidän läheisillään on kaikki hyvin ja pääsivät pelkällä säikähdyksellä. Heidän poikansa oli kyllä katsomassa surullisen kuuluisaa Saksa-Ranska -jalkapallo-ottelua, mutta pääsi kotiinsa ehjin nahoin. Toivottavasti tällaista kamaluutta ei tapahdu enää Ranskassa, eikä missään muuallakaan ja myös meidän lintukoto-Suomemmekin saa olla rauhassa ja voimme jatkaa elämäämme Euroopan ja Maailman kansalaisina turvallisin mielin.

Tänään laitan ensimmäiset ohjeet Hepan Herkut -osioon, jota olen kohta kai vuoden päivät lupaillut. Tänään valmistui HERKULLINEN kasvis-fetavuoka.

Aluksi tarvitsin:

• 6 perunaa
• 1 (-2) kesäkurpitsaa
• 4 tomaattia 
• 1 sipuli
• 2 rkl voita
• noin 150 g (tai enemmän, jos on suurkuluttaja) fetaa
• 1/2 litraa maitoa (me käytämme rasvatonta)
• 3 ruokalusikallista vehnäjauhoja
• ripaus muskottipähkinää
• suolaa (myllystä)
• pippuria (myllystä)
• tuoretta basilikaa (jouduin käyttämään kuivattua, kun tuoretta ei ollut)
• tomaattimaustetta (jos kaupasta löytyy. Meillä vielä pari purkkia Espanjan Lidlistä ostettua, Suomen Lidl kun ei tunne mausteista kuin suolan, pippurin, curryn ym. perussettiä)

1. Otin perunat, kesäkurpitsan, ja sipulin, ja alkoi tulla tasakokoisia viipaleita (kiitos Nicer Dicer!)
2. Sulatin kattilassa 2 rkl voita ja kuullotin kevyesti edellä olevat viipaleet
3. Suolaa ja pippuria myllyistä perään 
4. Tomaateista tuli myös viipaleita.
5. Toiseen kattilaan meni 2 rkl voita sulaksi ja voisulaan 3 rkl vehnäjauhoja. Jauhoja kypsensin hetken aikaa (en siis polttanut!) ja joukkoon hiljalleen lisäillen ja hyvin sekoittaen maitoa 1/2 litraa
6. Mausteeksi ripaus muskottipähkinää, pari myllykierrosta suolaa ja pippuria. Joukkoon meni myös tomaattimauste ja basilika.
7. Kastikkeen hautuessa (noin 5 minuuttia) muussasin fetan haarukalla. Tässä vaiheessa kastikekattila pois liedeltä ja fetamurska kastikkeen joukkoon
8. Sitten vaan kuullotetut kasvikset ja tomaattiviipaleet uunivuokaan ja kastike päälle, ja 200 asteiseen uuniin noin 45 minuutiksi
9. Ja ai että oli hyvää! Vuokaa voi tarjota niin lihan kuin kalankin kanssa, meillä sitä syötiin juustoisen uunimakkaran kanssa

Ja sama kuvin kerrottuna.

6 perunaa, 1 kesäkurpitsa ja sipuli viipaleiksi ja nopea kuullotus

Fetainen valkokastike ei tässä vaiheessa näytä kovinkaan houkuttelevalta...

Kasvisviipaleet kerroksittain vuokaan ja vielä päälle ripaus tomaattimaustetta, kastike päälle...

... ja 45 minuutin päästä tuli herkullinen feta-kasvisvuoka uunista ulos!

Kannatti ostaa uusi keittiö noin vuosi sitten, saatiin kaupan päälle näin hienot maustemyllyt.

Bon appetit!

-Hepa-

P.s. Pieneksi loppukevennykseksi, ainakin kotimaisille lukijoilleni, (kaikille kolmelle ;)): 

"Tanaan on kolmiopaiva..."

Loppuun vielä uusi luku nimeltään Testausta. Lopussa pitkästä aikaa mielestäni osuva biisi, johon lisäsin vielä englannin kieliset sanat.

TESTAUSTA (OSA 1)

Sain nukkua pitkään seuraavana päivänä, mutta herätessäni muistin, ettei tästä päivästä tulisi kovinkaan mukava lauantaipäivä. Alhaalla keittiössä Bruce luki päivän sanomalehteä juoden kahvia, ja Alfred nosti eteeni kaurapuurolautasen, jonka päälle oli rusinoilla kuvioitu hymynaama. Minä mulkaisin häntä vihaisesti, mutten sanonut mitään. Tiesin, ettei kiukuttelu auttaisi mitään, otin vain lusikan ja aloin syödä.

Alfred ei tee puurosta kovinkaan makeaa, (sain äidin laittamaan puurooni niin paljon voita ja sokeria, että se maistui ihan kaurakeksitaikinalle) (suomentajan lisäys, näin meillä seitsemänvuotias syö puuronsa), ja lautaseni vieressä oli iso lasi maitoa. Kun sain syödyksi puuron, jota oli melko runsaasti ja maidon juoduksi, Alfred kaatoi lasiini lisää maitoa.

-Juo se kaikki, kasvavat pojat tarvitsevat maitoa, Bruce tokaisi nostamatta katsettaan lehdestä.

Minä ajattelin saada sellaisen tyttömäisen raivokohtauksen, se oli sellaista, mistä en tiennyt mitään ollessani 7-vuotias, mutta ajattelin kuitenkin ottaa kaiken vastaan sellaisena kuin tuli. Päivä ei kestäisi ikuisesti, eikä minulla ollut haluja lähteä Batmanin mukaan yöpartioinnille tänään, joten ottaisin vain rohkeasti vastaan tämän toisen rangaistuksen.

Aamiaisen jälkeen hän vaati minua tulemaan mukaansa korjattuun työhuoneeseensa, jossa aikoi tehdä paperitöitä. Olin pahimmissa kauhukuvissa nähnyt jättiläismäisen leikkikehän, johon hän laittaisi minut siksi aikaa, kun teki töitä. Mutta ilmeisesti Brucenkaan mielestä 7-vuotiaat eivät ole leikkikehässä, koska työhuoneessa ei sellaista näkynyt.

-Istu sohvalle ja lue tämä minulle, hän sanoi ojentaen minulle jonkin kirjan.

Kirja oli kaikkien tuntema Pähkinänsärkijä, jossa vähän tyhmä tyttö näkee unta saamastaan pähkinänsärkijänukesta, joka muuttuu eläväksi prinssiksi. Bruce raahaa minut joka joulu mukanaan balettiin, vaikka minä vihaan koko touhua, hassuihin mekkoihin pukeutuneita naisia ja tyttöjä ja ihan hinttejä miehiä. Mikä vieläkin pahempaa, se musiikki jää soimaan korviin ja hyräilen sitä koko joulunalusajan. Viime jouluna kiukuttelin balettiin lähtemisestä, mutta Bruce vaati, että minä lähtisin, istuisin murjottamatta vakio-paikoillamme tai hän sisään kirjoittaisi minut Fritziin seuraavana vuonna.

Minä koikkelehtimassa tyhmää balettia! Minä voisin vaikka joutua esittämään tyhmän Claran tyhmää pikkuveljeä tyhmässä Pähkinänsärkijässä! Bruce sanoi, että baletti voisi olla hyvä keino vahvistaa kehoani, joten hän saattoi ajatella sitä ihan tosissaan.

Minä siis lähdin mukaan nurisematta enempää ja teeskentelin viihtyväni, eikä Bruce uhannut enää balettitunneilla.

Jouluun oli aikaa enää joitain viikkoja, joten avasin kirjan mukisematta. Kirjan sivut oli jaettu kahteen osaan siten, että sivun ulkoreunassa oleva teksti oli englanniksi ja sisäreunan sivu venäjäksi. Jos muistin oikein, kaveri, joka oli tehnyt balettiin musiikin, oli venäläinen ja siksi kai kirjakin oli puoliksi venäjää.

Koska halusin edes pienen koston, päätin lukea kirjaa venäjäksi. Sekä isän, että äidin vanhemmat olivat syntyjään venäläisiä ja he puhuivat joskus keskenään venäjää ja opettivat sitä minullekin. Vanhempani myös lukivat joskus minulle tarinoita venäjäksi ja tunsin kaikki kirjaimet.

-Oli jouluaatto, aloitin, -lapset odottivat eteisessä, kun joulukuusi…

-Mitä sinä teet? Bruce keskeytti lukemiseni.

-Pyysit minua lukemaan, vastasin, yrittäen olla kuulostamatta liian nenäkkäältä. –Et sanonut, kumpaa osaa luen.

Bruce nousi työtuoliltaan ja tuli aivan eteeni seisomaan.

-Osaatko sinä venäjää?

Nyökkäsin.

-Kyllä, vanhempani kertoivat, että heidän molempien vanhempien perheet olivat paenneet Venäjältä kylmän sodan aikana.

-Sinä osaat venäjää? hän toisti hämmästyneenä. –Voit lukea venäjää? Voitko… voitko myös kirjoittaa sitä?

-Tietysti, vastasin.

-Tietysti? Bruce kohautti kulmakarvojaan. –Olet asunut täällä näin pitkään, enkä ole koskaan saanut tietää, että osaat venäjää? Osaatko muitakin kieliä?

Kohautin olkiani.

-Vähän saksaa, espanjaa ja italiaa. Sirkuksessa oli ihmisiä eri puolilta maailmaa ja he opettivat minulle äidinkieltään. Sirkus kiersi eri maissa, joten siitä oli hyötyä. Olenhan sanonut, että opin nopeasti. Entä sitten?

-Entä sitten? Bruce toisti taas ja näytti hämmentyneeltä. –Koko tämän ajan olen luullut, että olet hieman tyhmä, päätellen koulumenestyksestäsi ja nyt saan tietää, että sinä osaat kaikkia näitä kieliä.

Jähmetyin. –Luulit minua tyhmäksi?

-Pelkästään ala-arvoisten arvosanojen jälkeen? En tietenkään. Olin jo hyväksynyt sen, ettei sinusta koskaan voisi tulla todella hyvää etsivää, koska et voisi koskaan saavuttaa minun tietomäärääni, mutta…

Minä raivostuin totaalisesti. Heitin kirjan maahan ja hyökkäsin hänen kimppuunsa kuin hullu, nyrkkeineni ja jalkoineni.

-Hei, hei, hei! Rauhoitu! Bruce yritti torjua minut. –En tarkoittanut sitä niin. Se tuntui vain… kun on tuntunut siltä, ettet yritä tarpeeksi koulussa… ja se englannin C:kin…

-Opettaja Norton antoi sen! minä huusin. Olin valmis lyömään hänet maihin, mutta hetkessä hän oli kukistanut minut. Löysin itseni jalat lukkiutuneina hänen jalkojensa väliin, hänen istuessa sohvalla, ja käsivarteni oli taivutettu selkäni taakse.

-Rauhoitu, hän kehotti rauhoittavalla äänellä.

-En helvetissä! minä raivosin. –Minä en ole tyhmä. En ole tyhmä, mutta sinä olet idiootti!

-Ehkä vähän, Bruce myönsi. –Mikset ole kertonut minulle, että osaat kieliä?

Samassa hän tuntui ymmärtävän jotain uutta minusta.

-Oletko… oletko sinä turhautunut koulussa?

-Tietysti olen turhautunut! Ja kyllästynyt!

Yritin kaikin voimin kiemurrella vapaaksi. –Nyt päästä minut ja tappele kuin mies!

-Rauhoitu, Bruce sanoi taas, siirsi molemmat käteni toiseen käteensä ja vapaalla kädellään silitteli rauhoittavasti selkääni, aivan kuin olisin joku villieläin. Se sai minut entistä vihaisemmaksi, ja jokaisella hengenvedolla kurkustani nousi murinaa.

-Saatko huonoja arvosanoja koulussa siksi, että olet tylsistynyt? Bruce kysyi koko ajan rauhoitellen minua, ja minä kuvittelin, miten kauhealla tavalla hän saisi kuolla. –Hengitä syvään muutaman kerran ja kerro totuus.

-Totuus, kamppailin päästäkseni irti hänen rautaisesta otteestaan, -totuus on, että koulu opettaa vain tyhmiä juttuja enkä aio mennä sinne enää koskaan ja minä hakkaan sinut maihin heti kun pääsen vapaaksi…

-Kuuntele! Bruce käski alentaen ääntään pykälän verran. –Voit joko rauhoittua, istua tähän sohvalle ja vastata kysymyksiini koulusta tai jatkaa raivoamistasi ja vien sinut aikaisemmin torkuille. Miten aiot toimia?

Tämä oli mahdotonta! Kiemurtelin vielä viimeisen kerran ja murisin sitten:

-Minä puhun.

Hän istutti minut sohvalle, enkä voinut vastustaa kiusausta potkaista häntä sääreen.

-Ei mitään tuollaista! hän varoitti. –Haluan kuulla totuuden, Dick. Ei enää vastaan taistelua, ei riitelyä. Kerro minulle, mitä koulussa tapahtuu ja tarkoitan aivan kaikkea.

Aluksi ajattelin kieltäytyä, mutta tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, jolloin Bruce koskaan oli kysynyt minun kantaani siitä, mitä tapahtui. Hän oli vain aina saarnannut minulle koulusta ja sen tärkeydestä, loputtomiin, ja tuonut esille arvosanani. Milloinkaan emme olleet keskustelleet asioista niin, että hän olisi kuunnellut minun mielipidettäni. Joten, vedin syvään henkeä ja aloitin. Katsoin Brucea ja hän katsoi minua, valmiina kuuntelemaan.

-Koulussa on tylsää, sanoin lopulta. –En ymmärrä, miksi minun pitää käydä koulussa ja opiskella kaikkia turhia aineita. Haluan vain taistella rikollisuutta vastaan, niin kuin sinä. En käsitä, miksi minun pitää oppia kirjoittamaan esseitä ja päntätä turhaa tietoa kirjoista. Mitä hyötyä muka on historiasta tai yhteiskuntaopista? Miten geometria opettaa minua päättämään, mitä asetta käyttää?

Bruce ei sanonut mitään.

-Vastaa minulle! minä aloin taas tuohtua. –Mutta älä vain väitä minulle, että minun täytyy osata kirjoittaa oikein voidakseni naamioitua ja välittää varoitusviestejä poliisille ja kyetäkseni peittämään jälkeni ja salatakseni henkilöllisyyteni. Tai että tarvitsen historiaa selvittääkseni jonkun paikan tai asian taustoja, voidakseni estää jonkun rikollisen aikomukset. Tai että tarvitsen matematiikkaa tullakseni paremmaksi taistelutaidoissa tai selvittääkseni, miten tai millä pääsen johonkin mahdollisimman nopeasti.

Bruce hymyili.

-Veit sanat suustani, hän sanoi.

Minä ärähdin ja esitin potkaisevani häntä uudestaan, mutta en tehnyt sitä.

-Vihaan sinua!

-Epäilemättä, hän naurahti. –Tarkoitatko, että et yritä tarpeeksi koulussa, koska uskot, ettei siitä ole suoranaista hyötyä rikostentorjunnassa?

-Se kaikki on niin tylsää ja kaikki opettajat ovat idiootteja ja minua kyllästyttää istua siellä ja kuunnella sitä jatkuvaa luennointia. Se kuulostaa ihan mehiläisten surinalta. Sinä et surise, kun opetat minulle jotain. Odotat, että opin kerrasta. Ja jos en opi, olen pulassa.

Hymy katosi Brucen kasvoilta.

-En ole niin tiukka sinulle. Tunnen oppimiskäyräsi. Luulen, että alat laiskotella, jos en patistele sinua.

-Milloin et olisi patistellut minua? Teet sitä aina. ”Dick, sinun on saatava parempia arvo-sanoja. Dick, lopeta leikkiminen. Dick, jos et ryhdistäydy, olet pulassa.”

Hän silmäili minua hetken, enkä voinut lukea hänen kasvoiltaan, oliko hän huvittunut vai vihainen. Yhtäkkiä hän tarttui minua käsivarresta ja sanoi:

-Tule.

-Entä kirja? kysyin epävarmana, kun menimme kohti salia, jossa oli flyygeli ja Luolan salainen sisäänkäynti. –En lukenut sitä.

Bruce ei sanonut mitään ja aloin tosissani huolestua.

-O-olen pahoillani, en tarkoittanut potkaista sinua tai olla epäkunnioittava.

-Olemme jo ohittaneet epäkunnioituksen rajan, hän sanoi, mutta hänen äänensä ei paljastanut mitään.

Olin vielä hieman kipeä eilisiltaisen, perusteellisen kurinpalautuksen vuoksi, ja aloin jo yrittää irrottautua ja palata takaisin, mutta Bruce oli niin voimakas, ettei kai edes huomannut sitä vetäessään minua eteenpäin. Päästyämme Lepakkoluolaan, hän työnsi minut istumaan tuolille suuren tietokonenäytön eteen.

-Tietokone, Bruce antoi äänikäskyn.

-Hyvää huomenta, tietokoneen naisääni sanoi. –Ladataanko Gothamin kartta?

-Ei, haluan, että luot testin, jolla mitata seitsemäsluokkalaisen kykyjä, Bruce vastasi. –Aloita helpommilla kysymyksillä ja vaikeuta pikku hiljaa aina korkeakoulutasoisiin asti.

-Bruce…, yritin sanoa väliin.

Hän jätti minut huomiotta.

-Sisällytä testiin seuraavia aiheita: englannin, saksan, espanjan, italian ja venäjän kielet, matematiikka, historia, tiede ja tietotekniikka. Asettele kysymykset nousevaan järjestykseen.

-Vahvistan, tietokone vastasi ja ruudulla alkoi välkkyä kuvia niin tiuhaan tahtiin, etten erottanut niitä. –Aikaa testin luomiseen: 3 minuuttia ja 12 sekuntia.

-En halua tehdä mitään testejä, vastustelin ja valuin alaspäin tuolilla.

-Usko minua, tämä on paljon parempi kuin mitä olin alun perin suunnitellut varallesi.

Bruce avasi suuren kirjoituspöydän laatikon ja silmäili sen sisältöä hetken.

-Aioin lukea sen Pähkinänsärkijän. Ei se olisi ollut niin paha, väitin.

-Ehkä ei, mutta sen jälkeen olisit saanut pestä ulko-ovella olevan autoni.

-Ei sekään olisi ollut niin paha juttu.

-Hammasharjalla ja mukillisella vettä.

-Oletko ihan varma, ettet ole konna?

Bruce naurahti ja otti laatikosta kynän, muistilehtiön ja puisen viivaimen. Hän asetteli ne kaikki eteeni.

-Sinulla on aikaa neljä tuntia, hän sanoi. –Teet testin ja vastaat kysymyksiin. Voit käyttää muistilehtiötä suttupaperina. Kysymykset vaikeutuvat asteittain. Jokaisen kysymyksen, johon vastaat väärin, tietokone korvaa toisella saman tason kysymyksellä. Jokaisesta väärästä vastauksesta saat läimäytyksen viivaimesta.

Suuni loksahti auki. –Bruce, tuo ei ole reilua. Tuo on jo ilkeää ja… julmaa.

-Valitettavaa sinulle, mutta olen huomannut, että sinun kanssa on kaikki tehtävä vaikeimman kautta. Keskittymisesi edellyttää uhkaavaa tilannetta joko itsellesi tai minulle. Siksi on parempi toimia näin, kuin antaa sinun vetelehtiä täällä koko päivän.

Silmiäni alkoi kirvellä ja minun teki mieli parkua, mutta sitten sain jostain käsittämättömän voiman, voiman, joka ei antanut minun murtua. Bruce ei voittaisi, ei tällä kertaa, päätin. Hän saisi kiduttaa minua aivan niin kuin halusi, ja voisin ottaa kaiken vastaan, koska olin yhtä vahva sankari, vaikka minikin, kuin hän. Voisin ottaa muutaman sivalluksen viivaimesta, voisin ottaa vaikka sata, kaksisataa! Nostin leukani pystyyn ja sanoin:

-Antaa tulla! sanoin itsevarmalla ja tasaisella äänellä, ollen valmis, tuli mitä tuli.

Koko maailma mua vastaan (The world is against me)

THE WORLD AGAINST ME

Déjà-vu, it's not a surprise that week starts like this

I just should go on with this ball on my leg

I won't run away but take the attacks

I won't let it hit me today

It pinches me, pulls me hair, pushes and bruises me

Fells me to the ditch, rips the carpet under me.

It doesn't need to be easy, I've learned that

You should not live every moment being scared

If it invites me to dance, I let it take me

I live only once, I can take many bruises

I live only once, I can take many bruises

Even though sometimes I feel:

That the whole world is against me

but I will beat it

It spins to the wrong direction

I won't give up today.

The whole world is against me

and I will beat it

I will turn it to the right direction

I don't deserve this.

I dress up with iron armour

I admit everyday that I need protection

I'm as fragile inside as the others

I get power when I start to fly

I am here even though sometimes I feel:

That the whole world is against me...

I challenge it

I won't give up

You know it

I won't give up

That the whole world is against me...

The world against me

I turn it to the right direction.